Minulla on vielä jossain tuolla kaappini perukoilla laatikko täynnä siististi niputettuja kirjeitä. Olin nuorena – silloin siihen aikaan, kun lapset haaveilivat omasta puhelinlinjasta tai edes puhelinkoneesta omaan huoneeseen – ahkera kirjeenvaihtaja monenkin ystävän kanssa. Sehän oli ihan elämäntapa! Päivä ilman omaa kirjettä postissa oli tylsä päivä. Ja parhaimmillaan niitä lähes päivittäin tipahtelikin. Käsin kirjoitettuja kirjeitä. Mitä paksumpia, sen parempi.

 

En ollenkaan tiedä, kirjoittelevatko nykypäivän lapset ja nuoret vielä kirjeitä, kun omani eivät vielä osaa sen paremmin lukea kuin kirjoittaakaan. Vai ovatko tekstiviestit, mese ja sähköposti korvanneet paperi-ja-kynä kulttuurin kokonaan. Kännykkäviestintä kun on niin paljon nopsempaa kuin istua alas ihan kirjoittamaan ajatuksella. Huh, siinähän tulee hiki!

 

Kännykät on melkein kaikilla. Minun vastikään eskarin päättäneellä tyttärellänikin. Tosin se on vielä 99% ajasta laatikossa virta poissa, mutta kunhan koulu alkaa, pääsee se aktiivikäyttöön. Yhtäkkiä kun en itsekään enää uskalla päästää lasta mihinkään ilman kännykkää. Entä jos tuleekin hätä ja pitää soittaa äidille?! Entä jos minä haluan tietää, missä lapsi on?! Mitä ennen tehtiin silloin? Ei aavistustakaan… Itsekin kuljen kännykkä kädessä kaikkialla. Olo on avuton, jos se unohtuukin kotiin tai siitä loppuu akku. Jummijammi, entä jos joku yrittääkin tavoittaa minua juuri silloin?! Tai jos vaikka pitäisi soittaa apua (mitä sattuukin niin kovin usein… not). 

 

Minulle, kuten aika monelle muullekin bisnespuhelimen haltijalle se kännykkä on paljon enemmän kuin vain puhelin. Luen siitä myös sähköpostini, jollen satu olemaan koneeni ääressä. Koska vaan, näpsäkän mobiilisti. Vaikka minä olen vielä aika kevyen sarjan meili-ihminen. Saan päivittäin vain keskimäärin kymmenen sähköpostia – määrä, jonka moni saa vartissa. Näin kerran, kun eräs asiakas avasi outlookkinsa iltapäivällä ensimmäisen kerran sinä päivänä: sinnehän poksui uusia viestejä satamäärin, vain sen aamupäivän ajalta! Huh!

 

Sähköpostilla hoidetaan nykyään kaikki se, mikä ennen hoitui puhelimella, memoilla, kirjeillä, toisen huoneessa piipahtamalla, tai mitä ei hoidettu ollenkaan. Sähköpostilla pidetään yhteyttä ystäviin. Ja täytyy myöntää, että jos kuluu kokonainen päivä ilman meilin meiliä töissä, sitä alkaa jo epäillä, että linjoissa on jotain vikaa. Tai että on itse jotenkin mystisesti kadonnut maailmankartalta (tai ainakin exchange-palvelimelta).

 

Siinä missä siis ennen odotin kirjettä silloin tällöin ja puhelinsoittoja kavereilta, odotan nyt sähköpostia. Sähköpostia töissä, sähköpostia kotona. Saan sähköpostia, en siis ole unohdettu. Mutta entä ne kokonaan sähköpostittomat? Mistä he tietävät, ettei heitä ole unohdettu?

Näin pitkälle tultiin rakennushommissa ennen kuin minä laitoin hihojani heilumaan tontilla. Ei niin ettenkö olisi halunnutkin siellä auttaa miestä, minun hommani vaan on ollut huolehtia näistä lapsista. Heidän kanssaan on siellä vähän hankalaa. Siellä ei oikein ole tekemistä (jos ei lasketa mudassa möyrimistä), siellä on toistaiseksi aika vaarallistakin.

 

Tänään nyt kuitenkin olin siellä lasten kanssa – sen about puolitoista tuntia, jonka siellä lasten kanssa voi olla. Tontille tuotiin tänään 129 pakettia styrox-levyjä, jotka ovat tiellä. Siis ihan tontilla, ei tiellä tiellä, mutta työmiesten tiellä. Miehellä oli menoa töiden jälkeen, joten minä ja lapset mentiin aloittamaan hommaa, jotta levyt saadaan tieltä pois. Mies meni nyt iltasella jatkamaan sitä.

 

Jonkin aikaa pyörittelin niitä isoja styrox-levypaketteja ihmetellen, miten niitä oikein kannetaan, kun hädin tuskin sormet ylsi ottamaa reunoilta kiinni. Sitten sen keksin. Kantaminen kävi parhaiten vanhaan afrikkalaiseen tyyliin pään päällä 😀 Kyllähän sekin käsivoimille otti, mutta sujui kuitenkin.

 

Tytötkin auttoivat sen verran kuin jaksoivat pyörittelemällä paketteja eteenpäin maassa. Sujui se niinkin 😉 Aika pian kuitenkin väsähtivät siihen ja menivät sinne mutaan möyrimään eli tontin laidalle leikkimään savella ja hiekalla. Kannoin paketteja ja välillä kurkin, missä tytöt mahtavat olla. Esikoinen tuli sieltä takaisin styrox-pakettien luo ja justeerasi niitä minkä ehti. Teki nukkumapaikkaa ja majaa ja marisi joka kerta, kun otin paketin.

 

Vähän ajan päästä ihmettelin, mihin se tosikoinen oli jäänyt ja menin katsomaan. Sillähän se uitti koipiaan mutalammikossa (sateiden jäljiltä vieläkin). Mikäs siinä, paitsi että mutaiseksi tulee, mutta kun sattuipa olemaan neidillä toinen sandaali vielä jalassa! Toinen oli märkänä tytön vieressä. Otin märät ja mutaiset sandaalit ja talutin au-jalkoihin-pistelee-valittavan tytön ja toisen mä-haluun-levätä-styrox-paketin-päällä-marisevan lapsen autoon.

 

Se siitä raksatyöstä siltä erää. Muistoksi sain auringonkuumottaman ihon (mutten kuitenkaan palanutta ihoa), väsyneet hauikset ja kipeän päälaen 😀 

Tänä aamuna työmatkalla soi radiossa Harry Chapinin Cat’s in the Cradle, joka on paitsi hyvä biisi, sanoitukseltaan hurjan koskettava. On pieni poika ja poissaoleva isä, jolla on laskuja maksettavana ja matkoja matkustettavana. Pieni poika, joka kysyy, koska isi tulee kotiin ja joskos isillä olisi aikaa pelata palloa hänen kanssaan – mutta eipä ole. Eräänä päivänä isä haluaisi puhua aikuisen poikansa kanssa puhelimessa, mutta kas, pojalla ei olekaan aikaa. Isä huomaa, että poikapa kasvoi isänsä kaltaiseksi, aivan kuten lapsena aina sanoi.

 

Jäin – jälleen kerran – pohtimaan tätä meidän länsimaista yhteiskuntaa, jossa ihmisiltä menee herneenpalot nenään, jos bussi on pari minuuttia aikataulustaan myöhässä. Jos lääkärille joutuu odottamaan yli viisi minuuttia. Jos sovitusta ajasta poiketaan piirunkin verran. Kaiken on meillä oltava tehokasta – mikä kamala sana! Puhumattakaan siitä, että kaiken on oltava kustannustehokasta, mikä vielä kamalampi sana! Kustannustehokkuudessa yhdistyy tämän yhteiskunnan arvokuningaspari: Raha ja Aika. Aika on Rahaa.

 

On olemassa, vieläkin maailmassa, myös sellaisia yhteiskuntia, joissa ei omisteta kelloja vaan katsotaan auringosta, missä mennään – jos vaivaudutaan sitäkään tulkitsemaan. Yhteiskuntia, joissa bussit menevät, kun menevät, ehkä tänään, mutta ehkä vasta huomenna, jos ei se tule vielä tänään täyteen. Yhteiskuntia, joissa kellään ei mene papu nenään, jos nyt ei asiat tapahdukaan ihan minuutilleen. Toki sellainen ahdistaisi tällaista kello kädessä syntynyttä. Mutta olisi se jotenkin vapauttavaakin.

 

Vaikka oikeastaan, eihän kukaan meistä synny kello kädessä, tähän aikakäsitykseen ja yhteiskuntaan kasvetaan. Ei lapsella ole ajantajua eikä kiireen tajua. Ei minunkaan kohta koululaisellanikaan ole vielä mitään tajua siitä, mitä kiire aamulla tarkoittaa. Ettei ehdi jäädä tutkimaan dvd:n kantta, kun pitäisi pukea sukat jalkaan. Ettei ehdi pukea Bratzejä, kun pitäisi pestä omat hampaansa. Koska äidillä ja isillä on kiire töihin. So?

 

Aamukiireet on mitä on, mutta miksi kaikilla on niin kamala kiire aina? Kuinka usein sitä itsekin sanoo lapsilleen, että ei, nyt en ehdi lukea, pelata, leikkiä, whatever, koska on sitä tätä ja tuota muuta tekemistä? Ja mitä se lapselle viestittääkään? Että kodin siisteys ja mitä-ikinä-äitijaisi-tietokoneella-tekeekään on tärkeämpää kuin he! Se välittää arvojärjestystä, jossa lapsi ja yleensä toisesta välittäminen ja yhteinen aika jää kaiken muun jalkoihin.

 

Siksi meillä ei ole tällä hetkellä kovinkaan siistiä. Siksi minä yritän tehdä omia asioita vasta lasten mentyä jo nukkumaan. Etenkin nyt, kun kotona yleensä olen vain minä. Meilläkin lapset kysyvät, milloin isi tulee kotiin. Mutta jos on lapsilla ikävä, on isilläkin. Onneksi tämä on meillä kuitenkin väliaikaista. Normaalisti mies viettää lasten kanssa aikaa melkein enemmän kuin minä.

 

Siitä huolimatta tuntuu, että lapset joutuvat elämään aika-almujen varassa. Työ lohkaisee niin ison palan aikuisten elämästä, että lapsille jää vain rippeet. Ja niistä rippeistä menee aikaa harrastuksiin, kotitöihin, kauppareissuihin ym. missä lapset toki ovat mukana ja osallistuvat, mutta ei sekään ole kiva, jos se vähäinen yhteinen aika kuluu vain kaikkeen pakolliseen toimintaan. Pitäisi olla aikaa myös ihan vaan olla yhdessä. Halia ja lukea kirjaa sohvalla. Nauttia yhdessäolosta ja toistemme seurasta. Siihen iltaisin ja viikonloppuisin pyrin, että sitä olisi mahdollisimman paljo. Muu tulee siellä perässä, vasta kun on aivan pakko.

 

Onneksi kohta on loma. Edes jonkin aikaa on aikaa eikä vain almuja.

Muistan aina, kuinka koulussa meille tolkutettiin, miten hienoa on asua sellaisessa osassa maapalloa, jossa on neljä erilaista vuodenaikaa. Mutta mitä iloa on neljästä vuodenajasta, jos vain yhdestä niistä voi nauttia? Epäonnistunut aivopesuyritys 😉 Silkkaa propagandaa.

 

Kyllä kai jokaisesta vuodenajasta jotain hyvääkin löytää, jos oikein yrittää. Hmm, let’s see. Syksy aloittaa minun vuodenkiertoni , joten aloitetaan syksystä. Ruska on ihan kaunista, näilläkin leveysasteilla. Mutta kun syksy lopettaa kesän! Talvi sitten? Joulu on talvessa parasta, mutta se tulee ilman talvi-vuodenaikaakin. Lumi on rasite, mutta on se kaunistakin, ikkunan takaa takkatulen äärestä katseltuna. Ja kevät? Kevät on toiseksi paras vuodenaika, puiden silmut, viheriöivä nurmi, ensimmäiset kukat ja auringon lämpö. Kyllä, keväässä on enemmän hyvää kuin huonoa.

 

Mutta The Vuodenaika on Kesä. Aurinko ja lämpö. Kuuma asfaltti paljaiden jalkojen alla (heh, ai mitenniin oon stadilainen 😉 ). Vaatteena vain bikinit. Iho saa terveen päivetyksen, ei enää sairaalloista kalvakkuutta – sanoi kuka tahansa mitä tahansa purkkirusketuksen paremmasta turvallisuudesta, se vaan ei ole se pointti! Kesäiho saa värinsä auringosta. Koska se on luonnollista. Sitä paitsi, kerään auringosta energiaa, vähän kuin aurinkopaneeli. Enkä enää palele!

 

Olen siis definately kesäihminen. Ja mitä kuumempi sen parempi – ainakin näin suomalaisittain kuuma, kun on totuttu vääntämään niitä "Suomen kesä on kylmä mutta vähäluminen" -vitsejä. Eipä ole tarvinnut vääntää niitä muutamaan vuoteen, eikä ilmeisesti tänäkään kesänä. Merkit ovat hyvät, joskin suomalainen pessimismi sanoo, että loppukesä onkin kylmää – mutta ehei, ei enää, kun on nähty pitkiä kuumia kesiä! Sellaista luvattiin täksikin kesäksi. Enkä todellakaan valita 🙂

 

Tuntuu ihan pikkuisen kaksinaismoralistiselta iloita tästä kesien lämpenemisestä ja kuivumisesta, kun se on juuri sen ilmastonmuutoksen syytä, jota niin haluaisin estää. Mutta en vain voi sille mitään, että nautin lämmöstä ja kuivasta! Enkä aio kantaa siitä huonoa omaatuntoa. Suurimman osan vuotta saa kuitenkin yhä palella.

 

En ihan totta kyllästyisi ympärivuotiseen kesään. EN!

Joka kerta kun syödään omenoita, esikoiseni kaivaa omenasta siemenet ja käärii ne talouspaperin sisään talteen istuttamista varten. Ja joka kerta ennen kuin siemenet ehtivät lähellekään multaa, joku heittää talouspaperin pois, roskana, unohtaen, että siellä ovat tytön omenansiemenet. Täytyy myöntää, että osasyy on minussa, stadilaismutsissa, jolle omenansiementenkin istuttaminen tuntuu ylivoimaiselta toimenpiteeltä – olen erittäin epäpuutarhaihminen.

 

Kohta meillä kuitenkin on oma piha, johon olisi kiva vähän puita ja muita kasveja laittaa. Jotain helppohoitoista, suht itsekseen kasvavaa. Alan ihminen on meille siitä suunnitelmankin tehnyt. Mutta siihen ei sisälly yhtään omenapuuta – mikä on jälleen minun vikani, kun suunnittelijalle sanoin, etten haluaisi omenapuita. Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa siltä, että ainakin yksi sinne pihaan tulee. Ei nyt ehkä siemenestä asti kasvatettuna, vaan taimena istutettuna.

 

Tai ehkäpä kaksi puuntainta. Yksi kummallekin tyttärelle. Olkoon sitten omenapuita tai jotain muita.

 

Omenapuista minulle tulee väkisinkin aina mieleen Luther kuuluisine sanoineen maailman loppumisesta ja omenapuun istuttamisesta. Ajatus ei oikeastaan ole kovin kaukainen tälläkään hetkellä. Ilmastonmuutos, ääri-sääilmiöt, kasvihuonekaasut. Ne ovat kaikki todellisuutta ja tapetilla enemmän kuin koskaan. Telkkarista tuli juuri palkittu dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus, joka on täällä minunkin työpaikallani paljon puhuttanut. Ja eräs brittiseikkailija puolestaan yrittää herättää ihmisiä uimalla parin viikon päästä napajäätiköllä kilometrin. Miten? No siten, että siellä on sulia vesistöjä kesällä. Siellä, missä pitäisi olla vain ikuista jäätä!

 

Ilmastonmuutos on täyttä totta. Omilla pienillä valinnoilla sitä yrittää vaikuttaa asiaan jotenkin, jotta omilla lapsilla olisi tulevaisuus tallella. Mutta vielä paljon tärkeämpää kuin se, ajetaanko me työmatkoja yhdellä vai kahdella autolla ja lämmitetäänkö me talo sähköllä vai maalämmöllä, olisi se, että USA allekirjoittaisi Kioton sopimuksen ja vähentäisi teollisuutensa päästöjä. Mutta politiikka. Sehän ei ajattele tulevaisuutta ja ihmisiä. Se ajattelee valtaa.

 

En ole mikään ympäristöaktivisti enkä maailmanlopunprofeetta. Silkka terve järki riittää ymmärtämään, ettei näin voi jatkua ikuisuutta. Liian suuria muutoksia tapahtuu maapallon ilmastossa. Aikoinaan dinosaurukset kuolivat luonnonkatastrofissa. Näinköhän käy meillekin? Erona vain, että dinot olivat syyntakeettomia, ihmiset taas kohtaloonsa erittäin syyllisiä. Kristitythän ovat maailmanloppua odottaneet koko historiansa ajan, nyt sitä odottavat jo kaikki muutkin.

 

Sitä odotellessa, kasvatan lapsiani epävarmaa tulevaisuutta kohti niin turvallisesti kuin suinkin. Sitä odotellessa, istutan ne omenapuut tytärten kanssa. Onneksi niin ovat tehneet muutkin ennen meitä. Muutenhan meitä ei täällä enää olisi. Vaikka kuka tietää, sehän voisi olla hyväkin asia – pallo ainakin säästyisi 😉