Arvioitavana aamu

Maanantaiaamu jälleen…

monday

Elämä on. Viikko kuluu nopsaan kuitenkin, kohta on taas perjantai. Ja sitten on kohta taas maanantai. Vähän tuohon kuvan tyyliin esikoiseni 12v luonnehti tätä kiertokulkua perjantaina, vai millonkahan se oli. Välillä maanantaiaamu on, noh, aika maanantainen. Välillä vähän vähemmän. Tänään heräsin ensin kuudelta tarkistamaan, ettei kello ollut vielä ohittanut seitsemää (ihan kuin kännykkäni olisi ikinä minua pettänyt). Seitsemältä heräsin kännykän herätykseen umpiunesta.

Aamun arvio:

– se ensimmäinen ylimääräinen herääminen

+ herääminen miehen vierestä

– herääminen (jälleen) omituisten unien maailmasta

+ aina yhtä perfetto cappucino, tänään toppingina kanelia

+ lämmin suihku

– auto oli sunnuntain aikana saanut tiukan lumella kruunatun jääkuorrutuksen

– lumiharja oli hukassa

– Kehä1:n aamuruuhka

+ ACDC matkan siivittäjänä. Thunderstuck ja silleen

Kokonaisarvosana 8+

Ei siis mikään ihan mahdoton, vaikka maanantai yrittikin lannistaa ensin kello kuusi ja sitten jään, lumen ja kadonneen (mutta löydetyn) lumiharjan voimin. Eiköhän tämä viikko tästä! Illalla vähän lisää StarWarsia; kaksi viimeistä leffaa jäljellä. On muuten huikeat saundit meidän kotiteatterissa! Se on kokonaan maan alla, joten siellä voi luukuttaa juuri niin kovalla kuin haluaa 😀

Quest for a quiet life

We went to Ikea yesterday, just to look around. And to dodge people, it seemed. The place was packed. People were parking cars illeagally by the loading docks and you could barely walk inside the store. Shopping carts should be banned in Ikea anyway. We made our rounds, found a couple small things to buy, and decided that the current style of lamps and quite a lot of the furniture simply was not to our liking. Luckily, we weren’t in need of anything, really, we were just passing time.

After Ikea we needed to visit a grocery store, a big one, unfortunately, for the smaller ones don’t carry our favorite breakfast juice. And I needed a couple things from some clothes store, namely these special leggings from Seppälä and optionally new jeans from some other store to replace my favorite jeans that got ripped last week. I contemplated on driving all the way to Klaukkala Citymarket, with a Seppälä right there by it, just to avoid the crowds of Jumbo. But the necessity to have a bite of something for lunch drove us to Jumbo anyway; there’re no proper diners in Klaukkala.

I haven’t always minded the crowds, just like I haven’t always minded the heavy(ish) traffic around Helsinki in the rush hour (compared to the big world, they’re pretty mild, but I’m not in the big world, I’m in Finland). But lately I have started to crave for a more peaceful life. Going to smaller stores (if only they would carry the nicer stuff too and not only the basic bulk), walking to places, avoiding crowds, enjoying the quiet peace of a suburb.

Except that it’s only a start. Only a piece of a more slow paced life. I still work 40 hours a week, am tired in the evenings, use up the weekends to recharge my batteries for the next work week. Oh, it can be good! Weekends can be awesome! Last weekend with the girls was pretty great, and despite the crowds of yesterday, this one has been pretty wonderful too, Star Wars movies and good food and such. Carpe diem, be happy with each moment you have.

Usually, I do, and I am. But today I woke up cranky and craving for a different kind of life. Maybe it’s the hormones, maybe it’s the (too slowly passing) kaamos, maybe it was the restless dreams of last night. And maybe grass is simply always greener on the other side. But I would like to live in a place like Tinos. Have a goat and a lemon tree, be a writer, live a dream. Utopia even, maybe. An overly romantized fantasy. Life is life there too, I know, and people need to work for their daily bread there too.

SH100947

This takes me back to my age-old notion that I was born to the wrong class. I don’t really crave for a lazy life, though. Just for one where money isn’t an issue. So maybe I’m not after quiet? Maybe I’m simply after freedom. To be free of the must to work. I’ve never been good with musts and control. But I’ve also never been good with uncertainty, especially financial uncertainty. And uncertain it would be, to step out of the basic working life.

Bottomline is, anyway, that I have a dream and it involves quiet and peace, a slower pace of life, the Aegean Sea and the sun. It’s good to have dreams, right? Still, they shouldn’t cripple the ability to enjoy the now. Is that the point when a dream becomes a quest?

I hope some day I can make my dream my real life. Until then, I’ll get back to making each moment matter as it is. And I promise to get a bright light lamp for next winter.

SH100607

 

Jäätä pitkin Saloon (ja takasin)

Kännykkä nakutti herätystä 6:07. Se oli tarkoin laskettu aika. Ei yhtään aikaisempi kuin on pakko, mutta antoi 8 minuuttia aikaa heräillä ennenkuin oli pakko nousta. Vaatteet päälle, cappucinoa tekemään ja syömään miehen laittamaa aamupalaa. Täytin vielä termosmukini kahvi+espresso+maito-kombolla. Väsytti aivan pahuksesti.

7:07 olin ovesta ulkona ja starttaamassa autoa. Tuulilasi ja takaikkuna olivat aavistuksen jäässä, mutta päätin puhalluksen ja lämmittimen riittävän ja kaarsin pihasta matkaan. Autossa usb-tikku luukutti vanhaa Nightwishia, mutta jo ennen kehäykköstä totesin, etten jaksa kuunnella Tarjan joiuntaa yhtään enempää, joten hyppäsin seuraavaan kansioon, joka oli loogisesti Elton John. Aakkosissa ja silleen?

Ajelin liukkaanpuoleista Turunväylää. Eteenpäin oli päästävä, muttei liian kovaa. Päädyin asettamaan vakionopeuden 103:een. Se tuntui juuri oikealta, vaikka olikin odd number. Ohitseni pyyhälsi bemareita, mersuja ja audeja; niissähän on sellainen maaginen suoja, tiedättehän? Sellainen satumainen kalleussuoja, joka takaa ettei niille voi tapahtua mitään. Siksi niillä voi ajaa kuinka kovaa vaan, liukkaallakin.

Veikkolan kohdalla vastaantulevien autojen määrä oli vähentynyt huikeasti ja kunta (liekö Veikkola vai joku muu) ilmeisesti säästökuurilla kun oli katuvalot sammuksissa, joten oli aikaa pimeää. Lohjan tienoilla saatiin vähän matkaa valoa taas, mutta siihen mennessä oli kahvi jo loppunut ja vatsa herännyt. Tauko ei ollut kuitenkaan optio, sillä aamu-unisena olin vetänyt aikataulun just eikä melkeen. Krokotiilit rokkas vaan kun paahdoin menemään.

Oli vielä pimeää kun saavuin Saloon, mutta löysin asiakkaan general vicinityn helposti, mutta sillä kadulla, jonka varresta piti löytää oikea talo, ei yhdessäkään talossa ollut katunumeroa. Työkaveri oli yrittänyt briiffata ja kaikki oli kuulostanut niin selkeältä, mutta eihän se sitten livenä ihan niinkään… Pienen ympäriajon ja yhden kyselytuokion (onko kaikki salolaiset muuten nuivia vai onnistuinko vain valitsemaan sellaisen yksilön?) jälkeen löysin etsimäni. Ihan ajoissa.

Asiakkaalla huomasin mokkulani jääneen kotiin (se on täällä jossain, ihan varpisti! juuri perjantaina sitä käytin täällä testaamiseen!), joten virittelin nettiyhteyden Lumiallani. Tai niinhän minä luulin. Se ei toiminut ihan niinkun oppikirjoissa. Pienellä vinkeellä vippaskonstilla sain yhteydet toimimaan, siitä lisää techiblogissani (vähän myöhemmin; juuri nyt iPadin akku on loppusuoralla ja sitäpaitsi väsyttää jo) siitä aiheesta kiinnostuneille.

Kurssipäivän jälkeen oli vielä valoisaa, vaikkei aurinko enää ainakaan silmiin paistanutkaan. Taisin osua Salon iltapäiväruuhkaan, kun jonossa sai ajaa motarille 😉 Puolisen tuntia kotimatkaan, ja se jo värjäsi taivaanrantaa vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Upea hehku lumesta raskaiden kuusien ja mäntyjen takana! Oli aivan pakko ottaa kännykkä esiin ja pari valokuvaa maisemasta, vaikkei kännykkäkamera ikinä kykenkään tekemään oikeutta noille väreille!

[Puolustuksekseni sanottakoon, että ajan joka tapauksessa vain yksi käsi ratissa, puhelin hoitui toisella, ja silmäni pysyivät tiessä.]

Parikymmentä minuuttia lisää kotia kohti, ja yhtäkkiä vaaleanpunainen hehku oli poissa. Ajoin tunneliin numero viisi taivaanrannan ollessa vielä pinkki, ja kun tulin tunnelista ulos 300metriä lähempänä kotia (ei minulla mikään kotiinkaipuu ollut, ei…), oli selkeän pykälän verran hämärämpää ja taivas tumma. Vähön myöhemmin Veikkolassakin oli katuvalot päällä, vaikkei silloin vielä ollut aivan aamunveroisesti pimeää edes. Joku on vissiin siellä vaan ravistanut hihasta kellonaikoja valoille.

Lopulta vajaat puolitoista tuntia ajettuani olin taas kotona ❤ One down, seven to go. Onneksi ei ihan peräkkäin kaikki seitsemän reissua, vaan kolmessa setissä. Huomenna tämän setin toinen ja viimeinen Saloon ja takaisin. Ei se paha ajo ole, suinkaan. Mutta aika tylsä. Ja ennenkaikkea niin aikainen aamu…

Elämän oikeita ja nurjia

Perjantai-iltana hain hyväntuulisen iloisesti rupattelevan esikoistyttöni elokuvista. Kymmenen minuutin kotimatkan aikana tuuli ehti kääntyä ja kotiovesta sisään astui teini, joka mukaan äiti pilaa hänen elämänsä ja sitä rataa; jokaisen teinin tai entisen teinin vanhempi osaa varmaan täydentää loput.

Perjantai-ilta ei näin ollut mikään elämän tähtihetki, vaikka tilanne rauhoittuikin minun kadottuani toiseen kerrokseen. (Melkein)teini jäi alakertaan avautumaan siskolle ja siskopuolelle äidin ja elämän epäreiluudesta, ja lopulta tytöt yhteistuumin ottivat lämmintä mehua suruunsa.

Lauantaiaamuna suikkasin suukon ensin esikoisen otsaan (“onks sun PAKKO?!”) ja sitte tosikoisen otsaan, joka koitti lähteä karkuun. Kyllä, nimenomaan otsa yritti pakoon. “On pakko. Kaksi asiaa tytöt: ensinnäkin rakas esikoiseni: sä olisit paljon onnettomampi jos sun äitisi ei koskaan haluaisi suukotta ja halata sua. Ja rakas tosikoiseni: sun ei tarvitse olla lojaali ja matkia siskosi kiemuroita. Ei, en odota vastausta.” Ja kävelin keittiöön laittamaan cappucinoja meille.

Esiteini taisi sulaa vähän lausumastani, sillä sen jälkeen äidillekin puhuttiin taas nätisti. Ja ehkä kavereiden vierailu piristi ja sai elämän näyttämään vähemmän mustalta, sillä illemmalla tuli taakseni ja kietoi käsivartensa kaulani ympärille, painoi poskensa poskeani vasten ja rupatteli niitä näitä hiihto- ja kesälomasuunnitelmista, joita oli kaavaillut yhdessä “besujensa” kanssa meidän patjoilla, tyynyillä ja peitoilla vuoratussa hideoutissa portaiden alla.

Nuorempien neitien kanssa käytiin leppoisasti sujuneen päivällisen jälkeen saunassa, missä katseltiin jälleen lumikonoksia ikkunan takana. Tosikoinen pesi selkäni ja pyysi minua pesemään hiuksensa, sillä hän oli päivällä saanut akvarellipaperista ilkeän viiltohaavan sormeensa.

Loppuilta vietettiin tv-huoneessa katsoen Disneyn Junglebook ja Junglebook 2 koko perheen voimin. “Onhan tää karhun elämää, saa päivät mettä kämmentää… the bear necessities of life will come to you…”. Baloo ❤

Tänään vähän puoliväkisin raahattiin tyttäret ulos ja kävelylle Tuomarinkylän kartanolle. Vastahakoisesta lähdöstä huolimatta kaikilla tuntui olevan pääsääntöisesti ihan hauskaa. Tosikoinen heitteli kärrynpyöriä lumessa. Esikoinen tsekkaili hevosia samalla kun ilmoitti että ei, hän ei edelleenkään halua vaihtaa tallia. Käytiin myös kurkkimassa mainiota sisustuspuotia.

Paluumatkalla viima puhalsi naamaan osan matkaa; nurina oli suorastaan väistämätöntä. Mutta viiman väistyttyä jääfudis siivitti matka kohti kotia ja kuumaa kaakaota.

Esikoisen lähdettyä kavereidensa kanssa Jumboon ja muuta, minä mietin, miten kamalaa se olisi jos lapsi katoaisi. Nimittäin aamulla facebookissa näin ystäväni pojan kadonneen. Poika oli lähtenyt lauantaina aamupäivällä liikkeelle kaverinsa kanssa, eikä palannut kotiin. Jokaisen äidin painajainen. My heart reaches out to my friend.

Nukkumaanmenon aikaan tosikoinen tuskaili kielivalintojen äärellä. Isoja päätöksiä pienille lapsille, valita ysiluokkaan asti ulottuva kieliopiskelu, tietäen, että jos ei nyt ota kieltä, seuraava tsänssi on vasta kasilla. Tytär oli lähes lamaantunut valinnan edessä, itkien ettei ymmärrä edes lomakkeen vaihtoehtoja. Systeemi tuntui hänestä täysin epäreilulta. Elämä on. Lopulta pää rintaani nojaten ruksi saksan ja minä autoin tulkitsemaan lopun lomakkeesta.

–> Poika löytyi tätä kirjoittaessani (su iltana)! Mahtavaa!

 

Pikaruokafilosofiaa

Silloin kun vuosia sitten liityin Facebookkiin, siellä kyseltiin favorite quotea. Taisin kirjailla sinne silloin Hitchhicker’s Guidesta lainauksen

“There is no point in driving yourself mad trying to stop yourself going mad. You might as well give in and save your sanity for later.” 
– The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy

Sittemmin olen sinne lisännyt mm. toisen lainauksen tuosta lempikirjastani (noh, yhdestä niistä) ja pari muutakin filosofiantynkää

“I may not have gone where I intended to go, but I think I have ended up where I intended to be.”
– The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy

“Time is nature’s way of keeping everything from happening at once.”
– Woody Allen

“A man needs a little madness, or else he never dares cut the rope and be free.”
– Nikos Kazantzakis

joita kukaan tuskin sieltä ikinä lukee (siksi ne nyt on tässä. no ei vaiskaan, edes.); minä en ainakaan muista lukeneeni kovinkaan monen kaverini lempilainauksia.

Noiden yksittäisten tarkoin valittujen (heh) ajatelmien sijaan naamakirjan uutisvirta ihan vilisee kaikenlaista sellaista (kaikella rakkaudella) pikaruokafilosofiaa. Kuvia ja seinätauluja. Aika monesta ensireaktioni (heti tykkäämisen jälkeen) on, että tuon minäkin taidan jakaa! Varsin harva niistä kuitenkaan on yleensä seinälleni päätynyt, ihan siksi, että niitä on niin paljon.

Mutta laitanpa tähän muutaman parhaan valitun (lue: viimeisimpiä uutisvirrassa uivia yksilöitä), viinillä kruunattuna 😉

ladders

parents

senses

wine

Tuolta your ecardeista löytyy vino pino lisää 😉 ja jostain muualtakin tietty, eihän nuo kaikki sieltä ole, mutta minä en ole koskaan niitä erityisemmin etsiskellyt.