Melkein kotona tyttäret alkoivat käydä takapenkillä jo ihan villeinä, heilua ja mesota. Pyysin heitä koittamaan jaksaa aloillaan vielä 33 sekuntia. Tytöt alkoivat laskea, keskimmäinen ja tosikoinen aivan liian nopeita sekunteja, mistä huomautin, ja lopettivat laskemisen kesken. Kotipihalla esikoinen katsoi minua kummasti ja sanoi: “Äiti sä oot pelottava. Mä laskin tasan 33 sekuntia!”

Takana oli pitkä matkapäivä, pikkuisen parin päivän roadtrippimme jälkimmäinen päivä halki saariston, monen lauttamatkan ja pitkän kotimatka-ajon. Meitä alkoi kaikkia jo matkanteko uuvuttaa, vaikka reissussa olikin ollut mukavaa, enimmäkseen 😉

Torstaiaamuna aikaisin (yhdeksän on kesälomalla meille aikaisin…) pakattiin jääkaapista edellisenä päivänä grillattua ruokaa, voileipiä, vettä ja mehua, sen sellaista evästä kylmälaukkuun ja koriin. Pakattiin kori ja kylmälaukku sekä edellisenä iltana pakatut reput takakonttiin ja ahdettiin viisihenkinen perheemme pikku-Hondaani. Nokka käännettiin kohti Turun saaristoa.

Tosikoinen nukkui tunnin verran matkasta, toiset tytöt nuokkuivat musiikkinsa kanssa. Paraisilla tyttäret alkoivat valitella nälkää. Luvattiin lounastauko Nauvossa, kunhan on ensimmäisestä lautasta selvitty.

Ruokailupaikan löytäminen saaristosta ei kuitenkaan ollut ihan yksinkertainen juttu, kuten huomattiin Nauvossa ja sittemmin muillakin saarilla. Teiden varsilla ei juurikaan ole pysähdyspaikkoja, puhumattakaan että missään pääsisi vaikkapa rantakallioille istumaan ja syömään eväitään. Kaikki rannat tuntuvat olevan yksityisomistuksessa.

Nauvossa ajeltiin parinkin nähtävyysmerkin perässä katsomaan, josko siellä olisi jotain nähtävää, ja ehkä picnic-paikka. Toinen oli hotelli ja toinen leirintäalue. Lopulta syötiin eväät saaren ilmeisesti ainoalla levähdyspaikalla, melkein niinkun rantakalliolla, pienen sillan kupeessa. Ei huono ollenkaan, vaikka isommat tytöt olivatkin sitä mieltä, että tuolit ja pöytä pitäisi olla 😀

Nauvosta matka jatkui Korppooseen, missä niinikään koitettiin löytää rantakaltseja, ihan muuten vaan. Pysähdyttiin kirkonkylään jaloittelemaan ja nuoremmat tytöt äityivät verkkokeinumaan. Ajettiin mainostetulle näköalatornille, jonka juurelle vierailijat olivat kirjailleen nimiään kivillä kalliolle. Ajettiin takaisin kirkonkylälle ostamaan jätskit. Ja etsittiin hotellimme, ihastuttava Hotel Nestor, entinen navetta.

Kun oltiin saatu tavarat huoneeseemme, tytöt enstöikseen avasivat oleskelutilan TV:n ja tumpsahtivat sohvalle. Siis eivät olleet istuneet riittävästi?! Katsoivat siinä “this-is-just-so-funny”-ohjelmia – joita eivät ainakaan meillä ikinä edes katso kotona – yhden toisensa perään, ja taisipa välissä olla yksi dokkarikin. Ruokittiin tytöt ja lähdettiin itse kävelylle.

Hotel Nestorin ympäristöön on rakennettu paljasjalkapolku, sellainen taidepolku, joka kulkee ensin tietä pitkin ja sukeltaa sitten metsään. Matkan varrella on erilaisia tilataideteoksia, metsäisiä taideteoksia. Keijukylää, metsään sinne tänne istutettuja kukkia ja kaktuksia, kantoihin kiinnitettyjä peilejä, tyhjistä pulloista tehtyjä hattivatteja ja whatnot. Varsin mainio taidepolku!

Takaisin hotellille palattuamme löydettiin tytöt, ylläri! ei suinkaan telkkarin edestä vaan hotellin pihalta. Esikoinen ja keskimmäinen elbasivat aurinkoisella kivenlohkareella, tosikoinen tuli meitä vastaan: “Siinähän te ootte! Mullei oo mitään tekemistä, kun noi kaks ei haluu tehä mitäääää….” “Käyhän sanomassa niille, että nyt me lähetään kaikki rantaa katsomaan.”

Mutta ensin oli se kukko. Joka ei enää tytöille näyttänytkään naamaansa, vaikka meille oli kovasti kyllä keikistellyt vain vähän aiemmin. Lampaat siinä laitumellaan vieressä piileskelivät puolittain kivien takana hekin. Hotellin oma harmaa kissa sentään heittäytyi selälleen keskelle tietä, vähän tosikoisen siliteltäväksi.

Kuljettiin rantaan viljapellon ja hernepellon poikki ja metsätietä pitkin. Polku vei meidät pienen rantarakennuksen paikkeille, kallioille, ja laiturille. Haahuiltiin rannassa hetki, ketään ei kiinnostanut uiminen, joten aika pian lähdettiin takaisin päin.

Siinä vaiheessa esikoinen (ja toisinaan kuoronaan tosikoinen ja keskimmäinen) oli päässyt jo 68 pieneen marssivaan elefanttiin, ilmoitettuaan aloittaessaan aikovansa laulaa kunnes norsuja marssi 200. Minä koitin anella armoa ja ehdottaa, että elefantit pyytäisivät kerralla mukaan vaikka kymmenen kaveria. Mutta ei. Yksi kerrallaan mukaan, joten lopulta sadan kohdalla sanoin, että toiset sata saa luvan pyytää mukaan äänettömästi. Tiettävästi lauloi mielessään mukaan kaikki norsut 😀

Siinä iltasella me vielä hypättiin autoonkin ja ajeltiin vielä pieni kierros Korppoossa, mm. Wattkastin pikkusaarelle, missä Isaksson(ko se oli?) kasvattaa tomaatteja ja muita kasviksia ja myy niitä 24h, ja lehmät laiduntaa tien varressa. Kirkonkylän toiselta puolen löydettiin Sateenkaari (siellä ei ollut kultaa, vain hotellihuoneita) ja uimaranta, jolla käytiin viettämässä mukava pieni iltahetki.

Tänään aamulla noustiin jälleen jo kahdeksan maissa, tosikoisen maristessa aikaisesta noususta big time, syötiin aamupala hotellissa, pakkauduttiin autoon, ja suunattiin Houtskarin lautalle. Olin illalla katsellut lautta-aikatauluja ja koittanut tehdä jotain estimaatteja ajoajoista saarten läpi, olettaen että jossain halutaan välillä pysähtyäkin, ja sen mukaan haluttiin olla ajoissa 10:10 lautalla Korppoosta Houtskariin.

Oltiin lauttarannassa ajoissa, ehdittiin vähän käppäilläkin. Päästiin lautalle, ja Houtskarissa ajeltiin kohti ensimmäistä ja sitten toista pikkulossia, ja sitten Mossalaan, jotta ehdittiin 12:15 lautalle Iniöön. Jälkikäteen ajatellen kai olisi voinut poiketa hetkeksi Houtskarin kirkonkylään katselemaan ja mennä myöhemmällä lautalla, mutta ajateltiin ennemmin pysähtyä Iniössä, jotta on sitten enempi slackiä viimeisen lautan kanssa.

Vähänpä tiedettiin, että Iniössä tulee ja menee, kirkon verran. Eikä sielläkään, kuten ei Houtskarinkaan saarilla, ollut kivaa rantaa, jossa hypellä kallioilla tai kastella varpaita. Ei sillä etteikö saarten maalaisidylli itsessäänkin olisi ollut kaunista katseltavaa, ja etenkin tuolla pitkällä Mossala-Iniö-lossimatkalla oli mukava katsella saaristoa (joka tosin kaikkialla on vaan niin samannäköinen: metsäistä rantaa). Tytöille ehkä vähän kuitenkin tylsää. Kuuntelivat musiikkia takapenkillä.

Iniössä oltiin lauttajonossa kolmisen varttia ennen lautan lähtöä, joten käveltiin lauttarannan kahvilaan jätskeille. Odotusaika meni siinä mukavasti, mutta kun päästiin tuolle viimeiselle lauttamatkalle, alkoi jo tuntua, että onhan noita odoteltu, ja losseissa istuttu. Alkoi puuduttava kotimatka.

Mietittiin, mitä kivaa sitä voisi vielä kotimatkalla tehdä, sillä aiempien estimaattien mukainen myöhäinen kotiinpaluuaika oli mennyt metsään, ja meillä olikin vielä päivää jäljellä vaikka kuinka; tunnen Helsingin, en saaristoa 😉 Päätettiin piipahtaa Turussa vähän Aurajoen rantaa kävelemässä, siitäkin huolimatta, että autosta nouseminen aiheutti tytöissä mega-jurputuksen!

“Mulla on nälkä.” “Pää on kipee.” “Mä en jaksa, haluun kotiin nukkumaan.” “Onks ihan pakko?” “Eiks voitas mennä mieluummin shoppailemaan?” Jäpäti jäp jäp! Jäpätifiltteri paikalleen, ja kävelykin oli varsin mukava, lämpöisessä kesäsäässä. Jalkoja oli mukava verrytellä pitkän lautta- ja ajojakson päälle.

Kaikkiaan saariston rengastie oli, julkisten rantojen vähyydestä huolimatta, mukava ajoreissu! Ehkäpä ensi kerralla voisi matkaa tehdä pitempääkin, yöpyä yhdessä tai useammassa paikassa (majoitusta sieltä kyllä löytyy, vaikka viisihenkiselle perheelle se oli jo vähän haasteellisempaa löytää huone/mökki), vuokrata kanootteja tai fillareita, viettää siellä aikaa vähän enempikin. Mutta näinkin kokemisen arvoinen reissu 🙂

 

[Madrid-Helsinki 26.7. klo 23.30 manner-Espanjan aikaa kaiketi]

Ilmassa jälleen. Matkalla Madridista kotiin. Takana on ihana viikko mutsin luona Las Palmasissa, edessä oma koti, oma perhe. En tiedä kumpi vaikuttaa mielialaani juuri nyt enemmän: koti-ikävä vai haikeus jättää mutsi taas keskenänsä Kanarialle. Ehkä molemmat tasapuolisesti. On vähän ikävä molempiin suuntiin.

Ei sillä etteikö äiteellä olisi hyvä kotonaan, etenkin kun systeri on menossa sinne sunnuntaina ja jakaa näin maanantain jännitysmomentin mutsin kanssa. Mutta silti se on joka kerta vähän haikea se kotiinpaluu sieltä, nyt normaalia enemmän kun mutsilla on edessään leikkaus. Elämä on sellaista.

Viimeinen täysi päiväni Las Palmasissa kului pitkälti yhden mutsin ystäväpariskunnan seurassa. Ensin ihanalla seafood-tapas-lounaalla, sitten heillä kotona pienen drinkin ääressä rupatellen. Vaikka ya habla español un pocito y comprendo mejor, soy muy lente (y perdon sana-, muoto- ja kirjoitusvirheeni) ja paljon menee ohi korkeelta ja kovaa, joten oli mukavaa viettää päivä englantia puhuvien (espanjalaisten) kanssa.

Illalla pakkasin matkalaukkuni kutakuinkin valmiiksi. En minä edes tajunnut, miten paljon kaikkea viikon aikana tuli ostettua, ennenkuin yritin mahduttaa sen kaiken matkalaukkuuni! Mennessä laukussani oli vähän vaatteita, bubble wrapiin pakattuja astioita mutsille (olleet meillä varastossa) ja pyyhe täytteenä, ettei vähäiset tavarat vallan pyöri laukussa matkan aikana.

Nyt laukkuni on niin täysi, ettei mukaan mahtuisi varmaan enää edes torakkaa (whew 😉 ). On uutta vaatetta niin itselle kuin lapsille ja vaikka mitä muita tuliaisia! Tyttöjen kanssa reissatessa sanon heille tavan takaa, etten osta sitä, enkä osta tätä, enkä tuotakaan, ja sitä kamaa kertyy paljon vähemmän. Nyt kun ei tarvinnut kasvatuksellisista syistä sanoa tyttärille eitä jatkuvasti, ostelin itse heille kaikkea ihan ilolla 😀 Ja miehelle myös 🙂 Se on minulle vähän niinkuin lääkettä ikävään.

Sillä niin mukava ja hyvä kuin olikin olla mutsin kanssa (joka viimeksi oli vuosi sitten Suomessa, ja silloin yhdessäolo oli vähän kehnoa ja vähäistä, sillä me oltiin siitä ajasta ainakin puolet Tinoksella ja muunkin aikaa epämääräisesti), olihan minulla ikävä perhettäni. Miestäni ja tyttäriä (jotka tosin eivät olisi meillä olleet muutenkaan). Skypeteltiin miehen kanssa iltaisin, tosikoisenkin kanssa pari kertaa, joista ekalla kertaa esikoinenkin oli skypen ääressä.

Syksyllä toivottavasti pääsen tyttöjenkin kanssa maamolaan taas.

Sain kuin sainkin siis eilen kaiken mahtumaan matkalaukkuuni, ja painoakin sillä oli vain 17,6kg matkalaukkuvaakani mukaan. Aamupäivällä tänään, ennen lähtöä kentälle, päätin kuitenkin käydä vielä yhden pienen kauppareissun kiven heiton päässä HiperDinossa, etsimässä tytöille sellaisia hauskoja irtokarkkeja. Joita tosin en löytänyt, mutta matkaan tarttui pari pussia M&M'sejä ja pullo rommia daiquireita varten. Tuumin, että kentällä on kuitenkin kalliimpaa.

Mutsille palattuani siis avasin hienosti pakatun matkalaukkuni ja pelasin pakkaustetrikseni osin uudestaan. Muutama kevyt juttu matkalaukusta siirtyi reppuuni ja tuoreet ostokset pakkasin matkalaukkuuni. 19,7kg oman vaakani mukaan. Tasan 20kg Baggage Drop -vaa'an mukaan. Close enough.

Vähän jälkeen puolen päivän yksi mutsin ystävistä tuli hakemaan meitä ja viemään minua kentälle. Tein check-innin koneella, joka ei suostunut tulostamaan minulle kuin yhden boarding cardin, ja kävelin Baggage Dropille pyytelemään sitä toista ja jättämään laukkuni. Istahdettiin vielä mutsin ja ystävän kanssa hetkeksi kahvilaan, missä join elämää suuremman cappucinon. Grande oli todellakin muy grande!

Turvatarkastus meni vikkelästi, ja haahuilin kentällä kaupoissa ennemmin kuin istumassa – istumissessioita oli edessä ihan tarpeeksi! Viimeiset kanariantuliaiset tarttuivat vielä matkaan kentältä, kaupoista joissa myydään kanarialaista tavaraa: laavakivestä tehtyjä juttuja, käsinmaalattua keramiikkaa, hiekkapuhallettuja lasijuttuja jne. Niitä en Las Palmasin perus-espanjalaisista (ja kiinalaisista) shopping mall -liikkeistä löytänyt.

Madridin kentällä istuskelin samassa kahvilassa kuin viimeksikin, tällä kertaa kylmän Fanta Limónin ja chiapattan kanssa, kunnes oli aika siirtyä porttia kohti. Frozen yoghurtinkin nappasin matkan varrelta, heti kun oltiin päästy myyjätytön kanssa yhteisymmärykseen siitä, että ymmärsin kyllä että voi valita vain kaksi lisuketta, halusin vain tietää mitä ne kolme erilaista tarjolla olevaa jamia olivat. Yritin englanniksi, ja sitten espanjaksi, mikä oli virhe sillä sain vastaan toivottoman nopean espanja-ryöpyn, jonka perässä en todellaKAAN pysynyt 😀

Nyt liidetään täällä kymmenen kilometrin korkeudessa kohti Helsinkiä. Taivaanranta on oranssinpunainen pilvien lomassa. Hetki sitten ohitettiin paksu ukkospilvi, jossa salamat välkkyivät lähes taukoamatta. En olekaan ennen katsellut ukkosta tältä korkeudelta, korkeammalta kuin missä itse ukkonen pauhaa!

[kotona 27.7.]

Mites ne ruotsalaiset sanookaan, borta bra men hemma bäst. Pätee tähänkin hetkeen, vaikka borta oli oman äidin luona, ja äiti ja äidin koti on rakkaita, on oma koti kuitenkin oma koti ❤

Tosikoinen tuli puolilta päivin koputtelemaan makkarin ovelle. Oltiin hetki oltu jo hereillä. En kotiin tultuani saanut unta kuin vasta joskus lähempänä kuutta; olisin varmaan nukkunut pitkälle iltapäivään, jollei mies olisi herätellyt lempeästi juuri vähän ennen kuin tosikoinen tuli kuikuilemaan.

Nousin sängystä, laskeuduin alakertaan ja aloin kaivaa matkalaukustani tuliaisia, laitoin meille freddo cappucinot ja menin tutkimaan puutarhan tilaa. Ja voi hurja, miten paljon yhden heinäkuisen viikon aikana on tapahtunut meidän puutarhassa! On naga jolokian alkuja, paprikan alkuja, papuja valmiina poimittaviksi, medina-chilit ja kirsikkatomaatit alkaneet punastua, isoja kesäkurpitsoita, kurkkuja ja munakoisoja…! Vau!

Nyt tytöt puuhailee omiaan: esikoinen taisi mennä suihkuun ja tosikoisella ja keskimmäisellä on puutarhapöydän ääressä kynsisalonki. Istuvat siinä uusissa tuliaismekoissaan, lakkaamassa kynsiä uusilla tuliasikynsilakoilla (ja varmaan vähän vanhoillakin). Ja minä istun auringossa uusissa valkoisissa bikineissäni. Täällä on kuuma! Kuumempi nyt kuin mitä Las Palmasissa oli 😀

 

Jos olisin täällä pitempäänkin, oppisin espanjan kielen varmasti hyvinkin nopsaan. Joka kerta täällä käydessä se on tuntunut tutummalta. Viimeksi, reilu vuosi sitten, jo huomasin ymmrtäväni paljon kuultua espanjaa. Nyt vielä enemmän ja ihan jo tässä viikossa olen alkanut kyetä tuottamaan pieniä lauseita. Kuin puhumaan opetteleva lapsi. Asiaa helpottaa varsin selkeää espanjaa puhuva äitini.

Ollaan mutsin kanssa tehty joka päivä jotain, mutsin jaksamisen mukaan. Sunnuntaina ajeltiin taksilla Las Canterasin pohjoispäätyyn, missä ensimmäiseksi istahdettiin kahville ja pienelle bisquitelle ruotsalaiseen kahvilaan. Siitä hipsittiin Canterasin paseota etelään päin, istahdellen välillä penkille istuksimaan ja katselemaan rantaelämää. Aasinmaha roikkui yhä Las Palmasin yllä, mutta aurinko paahtoi pilvikerroksen läpi niin että välillä jo hakeuduttiin varjoonkin.

Poikettiin paseolta pokkikadulle ja kuljeksittiin paseon suuntaista katua yhä etelää kohti, kunnes poikettiin uudelle poikkikadulle ja vallan kanarialaiseen baariin nimeltä Bodegon y Biberon. Baarin sisustus oli tukkipenkkejä ja tukkipöytiä, vanhoja vaakoja ja kassakoneita, kitaroita ja banjoja, ja vaikka mitä! Paikka oli mitä magein! Ja polvito (kreemiä ja marenkimurusia keksipohjalla) oli hyvää!

Maanantai oli Las Arenas -päivä. Käytiin ensimmäiseksi Media Marktissa ostamassa mutsille tabletti. Omien sanojensa mukaan on nyt viimein tabletteineen ja älypuhelimineen poissa kivikaudelta 😀 Kuljeksittiin sitten vähän vaatekaupoissa ja kenkäkaupoissa ja laukkukaupoissa ja… Ja johan matkaan tarttui parit kengätkin, tennarit ja yhdet flipflopit. Ja uusi käsilaukku ja muutama vaatekappale lisää niin itselle kuin tytöillekin.

Eilen yksi mutsin ystävistä tuli hakemaan meitä kymmenen maissa ja lähdettiin autoreissulle ylös vuoristoon. Ajettiin Las Palmasista Arucasin kautta, pysähdyttiin näköalapaikalle katselemaan Firgasia, ajeltiin Vallesecon pikkuruisia mutkapolkuja ja lopulta pysähdyttiin lounaalle Artenaraan, saaren korkeimpaan kaupunkiin 1500m korkeuteen, keskelle saaren luoteisosaa.

Edes tuo vuoristokylä, jonka oman pikkuhuipun laella seisoo Jeesus kädet levitettyinä, ei ollut liian kaukana tuoreesta kalasta, ja niinpä syötiin lounaaksi valkosipuli-gamboja ja grillattua hylkyahventa ennen kuin jatkettiin matkaa kapeaa kiemuratietä vuoriston halki kohti San Nicolasia.

Siinä missä siellä saaren pohjoisosissa vuoriston rinteillä kasvaa erilaisia mäntyjä, eucalyptuksia, Canarialle tyypillisiä laurisilvoja ja kenossa vuorten rinteillä kasvavia poikkipuolipuita (aloe veran kukintoja) sun muita, ja ilman täyttää raikas eucalyptuksen ja havupuiden tuoksu, saaren länsipuoli on karua kuivaa kalliota, hyvin samanlaista kuin Tinoksella.

Rinteillä kasvaa matalaa shrubberyä, ryhmätyräkkejä ja haaleanvaaleita kaktuksia, aloe veraa ja satunnaisia palmuja. Vuorenrinteillä näkyy kuivia sadevesiuomia, jotka sateisempina aikoina keräävät veden yhteen virtaan, joka päätyy patoaltaaseen. Tai siis erinäisiin virtoihin, erinäisiin altaisiin, jotka nyt olivat lähes kuivia verrattuna siihen mitä märkänä kautena.

Matkalla San Nicolasiin pysähdyttiin katsastamaan Acusan luolakylää, joka nykyisin on kuulemma enemmän kesäasumuksia kuin ympärivuotiskoteja, sekä vanhaa tuulimyllyä, joka seisoo kielekkeellä keskellä ei mitään.

Jossain tuulimyllyn ja San Nicolasin välillä alkoi oloni muistuttaa meidän tomaattia kuumana kesäpäivänä. Latva nuupahtaneena, veden tarpeessa. Jos mies olisi ollut mukana, ei olisi missään tapauksessa lähdetty mihinkään, varsinkaan vuoristoon, ilman vesipullopatteristoa. Mutta mies ei ollut huolehtimassa, joten minulla ei ollut vettä (muita vedettömyys ei tuntunut haittaavankaan).

San Nicolasissa pysähdyttiin siis sen verran, että haettiin vettä ja jätskit Sparista. Vetäisin kerralla puoli litraa vettä ja aloin saman tien tuntea oloni paremmaksi. Puolen tunnin sisään olin juonut liki koko puoltoista litraa. Ei siis ihme, että kupla otsassa oli melko iso siihen mennessä kun oltiin matkalla reissun huikeimmalta näköalapaikalta kohti Las Palmasia.

Siinä länsirannikolla on ehkä koko Gran Canarian hienoin mirador, näköalapaikka. Jylhät kalliorinteet laskevat lähes äkkijyrkkinä kirkkaansiniseen Atlantiin. Horisonttiin piirtyy Teneriffa, Teiden huippu toisinaan pilvien peitossa, toisinaan – kuten eilen – varsin selkeästi näkyvissä, vaikkakin koko Teneriffa näytti leijuvan ilmassa ja haihtuvan ilmaan.

Tänään lähdin keskenäni vähän liikkeelle mutsin vetäessä välillä henkeä. Kiersin ensin “mutsin liikenneympyrän”. Kadunylitys on täällä suomalaiselle eräänlainen kulttuurielämys itsessään, kun hurjaa vauhtia lähestyvät taksit ja pakettiautotkin pysähtyvät kuin seinään kävelijän seistessä suojatien edessä.

Siitä jatkoin matkaani kävellen kohti Siete Palmasin kauppakeskusta, missä hörppäsin cappucinon ja smoothien ja pörräsin toinen toistaan kivemmissa vaatekaupoissa. Vielä muutama kiva juttu löytyi tytöille ja itsellenikin, ja vähän jotain miehellekin, vaikkei sitä mitä olisi toivonut. Täältä ei vaan taida saada niitä sellaisia juttuja, auringonkukkalautasia ja deviled egg containereita.

Huomenna koittaa reissuni viimeinen kokonainen päivä. Perjantaina puolen päivän maissa saa jo lähteä kentälle ja paluumatkalle. Luvassa on vielä mukava lounas mutsin ystäväpariskunnan kanssa ja pieni retki mutsin kanssa. Nopsaan se viikko kuluu!

 

Kun katsoo ikkunasta suljetulle sisääpihalle, näkee palmuja ja kaktuksia. Kun katseensa nostaa taivasta kohti, näkee “aasinmahan”, joka roikkuu harmaana Las Palmasin päällä, tiputellen välillä vettä sisuksistaan. Lämmintä on sen parisenkymmentä astetta aamupäivällä, iltapäivällä muutama aste enemmän. Las Palmasin heinäkuu. Kesä on kuulemma etelässä. I'd say.

Saavuin Las Palmasin kentälle perjantaina iltapäivästä. Odottelin laukkuani lennon mukaisella karusellilla, vaihtaen painoa jalalta toiselle, vähän kyllästyneenä matkantekoon, odottaen että pääsisin joskus terminaalista ulos. Laukkua ei vaan näkynyt, mutta ajattelin, että varmaan se onkin viimeisten joukossa, vaihtolentäjä kun olin. Sittenpä silmäni piipahtivat naapurikarusellilla, jossa pyöri Madridista viisi minuuttia ennen meitä lähteneen koneen laukut, ja kas! siinähän se matkalaukkuni! Onneksi oli eksynyt koneeseen, jolla oli sama määränpää kuin minulla.

Pääsin siis viimein ulos terminaalista puolipilvisen puoliaurinkoiseen 25 asteen säähän; lentokentällä(kin) oli lämpimämpää kuin täällä kaupungissa. Mutsi oli naapuriystävänsä kanssa vastassa, ja ajettiin kotiin. Oli ihana tavata viimein nuo mutsin naapurit, jotka ovat auttaneet ja huolehtineet äidistä, olleet kuin varatytär perheineen, minun ja siskoni sijalla täällä!

Moni monesti ihmettelee, miksi mutsini asuu täällä perheestään kaukana, miksei tule “kotiin” Suomeen. Minä en ymmärrä. Jos se olisin minä, joka on muuttanut Suomesta pois, kaikki vain ajattelisivat, että se minun elämäni, minulla on syyni. Onko nuorella (äh, enhän minä ole nuori, mutta siis you know?) joku erityislupa muuttaa ulkomaille, mitä vanhemmalla ei olekaan? Tämä on äitini koti, enkä sitä kyseenalaista. Kunnioitan hänen päätöstään asua täällä. Meillä jokaisella on syymme ja motiivimme. Ja tiedän, että mutsin täällä hyvä asua, be as it may.

Nyt minä siis olen täällä tämän viikon verran mutsin seurana, auttelemassa ja olemassa. Perjantai-iltana olin aivan poikki matkustuksesta, joten mihinkään ei enää lähdetty, kun kotiin päästiin. Paitsi alakerran Spariin, hakemaan vähän ruokatarpeita. Autoin mutsia ottamaan haltuun uuden Samsung Galaxy S-kakkosensa, mikä oli melkoisen mielenkiintoista sillä puhelin on espanjaksi ja Android, jota en ole säätänyt aikoihin, mutta hyvin minä selvisin silti.

Eilen käytiin El Muellen kauppakeskuksessa, missä tavattiin muutamaa mutsin ystävää samalla kun hörppäsin cappucinon paikassa josta saa kaiken 1-2 eurolla, ja jonka listalta löytyy myös suklaasämpylöitä erilaisilla suklaakarkki- ja -keksitäytteillä 😀

Haahuilin vähän aikaa myös kaupoissa siellä, koluten paikallisia kesä-rebajas, kesä-aleja. Isoksi kauppakeskukseksi se oli yllättävänkin pieni, tai harvakseltaan kaupoitettu. Ei siellä loppujen lopuksi ollut kuin pari mielenkiintoista vaatekauppaa – Blanco ja Polinesia – joista löysin pari kivaa vaatekappaletta itselleni ja tuliaisteepaidat tytöille, ja pari kivaa koruliikettä joista ei lähtenyt mukaan mitään, kuten ei sinsänsä kivasta UlanKa-kenkäkaupastakaan (pitäisikö jo mitata kuume?).

Se mitä käteen jäi, on ehdottomasti muy bonitas! Ainakin omasta mielestäni 😉

Iltasella vielä vietiin naapurin 40-vuotispäiväänsä viettäneelle tytär-substitutelle kortit ja synttäri/kiitoslahjat minulta ja siskolta (ihan nappiin osuneet kaulaketjun ja korvikset, hyvä sisko, hienosti valittu!) ja mutsilta rahaa kahdenkeskistä illallista varten – ja nappiosuma sekin, sillä olivatkin juuri lähdössä synttäri-illalliselle, lapset mummolassa. Tuli itsellekin superhyvä mieli, kun näin miten onnelliseksi vastaanottaja tuli, ihan kyyneliin saakka 🙂

Aamun sateiden jälkeen aurinko tuolta vähän koittaa kurkkia aasinmahan takaa. Jospa tänään käytäisiin Las Canterasilla?

 

[koneessa matkalla Madridiin]

Ei sitä osaa mennä nukkumaan aikaisin, vaikka onkin aikainen herätys edessä. Kerran kokeilin, sillä seurauksella, että olin vielä yhden aikaan hereillä, kiukkuisena kuin ampiainen, tiuskien muulle perheelle, joka ei ollut vielä edes pessyt hampaitaan. En siis vaivautunut edes yrittämään eilen illalla. Puolilta öin kai nukahdin. Ja heräsin 02:14 tarkistamaan, etten ollut missannut konettani. Eyeroll. Ei se kännykkä ole ennenkään pettänyt!

Pyöriskelin sängyssä pohtien lentoturvallisuutta versus autoiluturvallisuus versus vaihtoehto asua pehmustetussa huoneessa tilaten ruuan kotiinkuljetuksena, ettei vaan satu mitään. En minä lentopelkoinen ole, mutta joka kerta kun matkustan yksin vähänkin pitemmälle, mielessä käy, että mitä jos jotain sattuukin ja lapseni jäävät äidittömiksi. Kohtalaisella todennäköisyydellä mitään ei tapahdu, joten huokaisin ja ryhdyin suostuttelemaan itseäni takaisin unten maille, vähän heikolla menestyksellä tosin.

Jonkinlaiseen horrokseen kai vajosin, vaikken nukkuvani tuntenutkaan, sillä seuraavan kerran havahduin katsomaan kelloa viittä vaille neljä. Otin kännykän käteeni ja aloin odottaa kellon soittoa. Hyvä puoli tuollaisessa liki unettomassa yössä on, että kun sitten auringonnousun aikaan pitää nousta ylös, sitä ei oikeastaan ole kovinkaan unelias. Toiminee näin harvakseltaan.

Kömmittiin sängystä, minä sekä mies, joka lähti heittämään minut kentälle. Helsingin yö oli kylmä, vain 11 astetta, joten päätin vielä vaihtaa matkustusvaatteitani, jotka olin niin sievästi illalla laittanut valmiiksi. Vein siis puuvillaisen kepeän paitikseni matkalaukkuuni ja kaivoin sieltä esiin topin ja Hard Rock Cafe -hupparini. Pakkailin matkalaukkuun vielä jäiset karjalanpiirakkatuliaiset ja reppuuni lukuisat deviceni latureineen sekä miehen illalla laittaman fritatta-evääni. En edes yrittänyt ajatella aamupalaa siihen aikaan, auringon vasta noustessa.

Sillä välin kun minä vielä tarkistin viimeisiä pakkailujani – ymmärrättekö muuten, pakkasin mukaani vain yhdet sandaalit jalkaan laitettavien lisäksi, vain yhdet kengät matkalaukussa! – ja kävin antamassa lapsille suukot, mies laittoi itselleen cappucinon. Minä en huolinut sitäkään kotona. Vasta kun olin kentällä selvinnyt turvatarkastuksista ja herännyt vähän, istuin kentän ainoaan avoinna olleeseen kahvilaan tupla-cappucinolle ja jugurtille. Pitkä matkapäivä edessä!

Kahvini jälkeen hipsin kohti porttia, etsien matkalta WC:tä. Päädyin kiipeämään toiseen kerrokseen, sinne uudemmille kujille, missä WC-alueen seinässä oli koivumaisema ja sisällä visersivät linnut, joita en ihan heti olisi välttämättä yhdistänyt koivikkoon kylläkään. Mielenkiintoinen kokemus yhtä kaikki, vaikka viihtyisyyden lisääntymisestä en ole ihan saletti. Voisin yhtä hyvin toimittaa asiani ilman sitä viserrystäkin.

Saavuin portille ja istahdin penkille odottelemaan boardingia. Vastapäätä istui mies ja nainen, joilla kummallakin oli MacBook Air sylissä ja naputtelivat siinä niin nyreän näköisinä, että hetken kuvittelin heidän olevan pariskunta, joka setvii riitaansa tsättäilemällä. Koneessa kuitenkin huomasin heidän istuvan aivan eri puolilla. Tai ehkäpä vaan olivat riidoissa. Who knows. Who cares.

Vähän aikataulusta myöhässä noustiin koneeseen, mutta boarding oli valmis silti hyvinkin etuajassa. Varsin tyhjä tämä Madridin kone. Takaosa näyttää olevan suht tiiviisti täytetty, mutta täällä etuosassa meillä on suunnilleen jokaisella matkustajalla ihan ikioma penkkirivinpuolikas! Ei kone näin tyhjältä näyttänyt eilen istumapaikkaa valitessani, mutta en valita. Koitin vähän tuossa nukkua pitkälläni, sprawled accross kaikki kolme penkkiä, mutta vanha ei voi kun verenkierto loppuu raajoista… On se silti kiva kun on tilaa ja omaa rauhaa koneessa.

[layover @ Madrid]

Katselin koneen ikkunasta Madridia – tai enimmäkseen kai niitä reunuskyliä – kierrellessämme kohti kenttää. Horisontissa siintelivät Madridin pilvenpiirtäjät ja joku kirkontorni, koneen ikkunasta näkyi kerrostalolähiöitä jotka eivät olleet sen kauniimpia kuin Merihakakaan, asuntomessualuetta muistuttava kylä jossa oli vieriviereen tiilestä rakennetuja pientaloja, parakkitaloja ja hökkelikylä jota lentokoneen laskutelineet lähes viistivät.

Laskeutumisen jälkeen rullattiin ainakin vartin verran ennenkuin viimein parkkeerattiin tuubin päähän. Astuin ulos varsin ankean oloiseen terminaaliin ja etsin taulua, josta selviäisi seuraavan lentoni lähtöportti. Koneen lähtöön yli kaksi tuntia, taulussa luki portin kohdalla vain HJK. Totesin olevani K-alueella, H ja J opastettuna jonnekin eteenpäin. Vähän myöhemmin totesin HJK:n kattavat alueen, jonka päästä päähän kylttien mukaan kävelee vartin.

Käveleskentelin vähän ympäriinsä, mutta iso osa terminaalia on paketissa, remontissa. Punnitsin vaihtoehtoja istua *johonkin* lukemaan ja natustelemaan pähkinöitä tai istahtaa cappucinolle ja kinkku-ciapatalle J-alueen kahvilassa, josta kylttien mukaan on 7min. kävelymatka sekä K- että H-alueelle. No-brainer 😀 Vielä kun olisi Super-Hessun supernäkö niin näkisin tästä pöydän äärestä tuon Departures-taulun, ja siis lähtöporttini kunhan se ilmoitetaan.

Hahaa! Täältä löytyi vartin ilmainen internet. –> Publish 😀