Minussa on varmaan jotain vialla, kun en kauhistele teinien kännykänkäyttöä (vaikka joskus komennankin laittamaan sen jo pois). Minussa on varmaan jotain vialla, kun en nostalgisoi omaa nuoruuttani parempana kuin se, mitä oma nuorisoni elää. Minussa on varmaan jotain vialla, kun en ajattele, että lapsuuteni ilman kännyköitä ja tabletteja ja edes väri-TV:tä olisi ollut jotenkin parempi kuin SMS:n keksimisen jälkeen syntyneiden diginaativieni. Minussa on varmaan jotain vialla, kun en pidä nuorisoa jotenkin rappeutuneena ja pahana, entiteettinä joka ei osaa kunnolla suomeakaan enää puhua.

Tuon tuosta netissä – täsmemmin silmiini ne osuvat tietenkin Facebookissa – kiertää erilaisia meemejä, joissa viesti on tyyliin “olen niin onnellinen, että ehdin elää lapsuuteni/nuoruuteni ennen kuin teknologia valloitti maan” tai kuvia, joissa ihmiset on nenä kännykässä ja tekstissä paheksutaan sitä, miten ei enää osata arvostaa sitä tätä tai tuota – olkoon sitten taidetta tai ruokahetkeä tai läsnäolevia ihmisiä tai mitä nyt millonkin – ja “kaikki on lopussa”, kuten yksi esikoiseni sarkastisista mielilauseista kuuluu. Ja sitten vieläpä käy ilmi, että väitekin on tuulesta temmattu sillä kännykkäsulkeiset on osa maalaukseen perehtymistä.

Jotenkin se kai kuuluu vanhenemiseen, että jokainen uusi sukupolvi näyttää niin paljon pahemmalta kuin edellinen ja aika on kullannut muistot omasta nuoruudesta. Isoäidilläni oli tapana muistella nuoruuttaan Viipurissa ennen sotia, miten hohdokasta ja kultturellia ja jotenkin niin ylvästä se oli verrattuna vaikkapa siihen, miten nuoriso 80-luvulla eli, minun ollessani teini. En edes yritä puhua 70-luvusta jolloin olin vielä vaipoissa, saati 60-luvusta, jolloin minusta ei vielä ollut edes ajatuksentynkää. Musiikkikin oli niin erilaista, niin paljon hienostuneempaa ja kauniimpaa.

Muistaa täytyy, että niistä 70-luvun hipeistä on kasvanut yhteiskuntaa kannattelevia (ehkä välillä kummallisia ratkaisuja tekeviä) kansalaisia. Muistaa täytyy, että me 80-luvun nuoretkin ollaan jo keski-iässä, yritysmaailman kantavia voimia ja politiikassakin vahvasti (kuka siis on ja kuka ei ja missäkin). Muistaa täytyy, että tämän päivän nuoret jonain päivänä tekevät maassamme isot päätökset, meidän jo kulkiessa rollaattorien kanssa vanhainkodissa. Enkä usko, että heistä tulee sen vastuuttomampia kuin edellisistäkään nuorisosukupolvista, kännyköistä huolimatta.

Joskus joku muistaa sanoa sen vanhan kliseisen totuuden, että nuorissa on tulevaisuus. Sitä sitten voimme joukolla kauhistella, että millainen tulevaisuus, kun kerta tuommoisia ne vaan on! Kliseissä pitäytyen sanon kuitenkin, että pojasta ja tytöstä polvi paranee, ainakin sukupolvi. Minulla ainakin on todella mahtava ajatteleva ja fiksu nuoriso täällä himassa. Tekevät sitä mitä nuoret tekevät, seikkailevat pitkin maita ja mantuja, katsovat välillä liikaa telkkaria ja multitaskaavat nenä kännykässä kiinni. En silti ole huolissani heistä, en siis ainakaan näistä syistä.

Muistatteko puhelinkopit, korttipuhelimet ja puhelinkortit, jotka oli aina tyhjät kun piti jonnekin soittaa? Muistatteko kieli vyön alla ravaamisen, oharit ja muut, kun ei millään saanut kaverille sanaa, että jotain tapahtui (vaikkapa se kuuluisa VR oli myöhässä) enkä pääsekään sovittuun aikaan sovittuun paikkaan? Oliko se muka kivempaa kuin se, että voi heittää kaverille WAPissä viestin, että hei, tulossa oon, mut… tai että sori en nyt pääsekään, koska…? Kun ei voinut soittaa kaverille ja kysyä, mikä maksaa ja missä luuraat, kun ei kohtaamispaikalla ja -hetkellä tyyppiä näy. Käsi sydämellä, oliko?

Muistatteko siskon (tai äidin tai omasi) maraton-puhelut kaverin kanssa kodin ainoalla lankapuhelimella silloin kun ei voinut olla kaverin kanssa? Muistatteko sen haaveen saada edes oma puhelinlaite omaan huoneeseen, omasta linjasta harva uskalsi haaveillakaan? Muistatteko sen turhautumisen, kun yritit soittaa kaverille ja linja tuuttasi varattua, ja tuuttasi varattua ja…? Oliko se oikeasti kivempaa kuin se, että jokaisella on oma kännykkä, jolla voi puhua, viestiä, whatnot? Oliko se oikeasti kivempaa kuin se, että voi jutella rauhassa omassa huoneessa millon tykkää? Käsi sydämellä, oliko?

Muistatteko kaukana asuvat kaverit ja kirjeenvaihdon? Olihan se tavallaan hohdokasta ja hienoa saada kirjeitä, mutta hitto vieköön se vastauksen odottaminen oli tuskaista! Muistatteko kaverin, jolla ei edes ollut himassa lankapuhelinta, ja olitte vain kirjeiden varassa? Muistatteko sen kaverin, joka väsähti kirjoittamiseen ja kirjoitit kirjeen ja toisen ja kolmannen saamatta ikinä vastausta? Oliko se sitten kivempaa kuin voida jutella kasvotusten Skypessä kaukana asuvien kavereiden kanssa. Käsi sydämellä, oliko?

Yritän vain sanoa, että jokaisessa aikakaudessa on hyvät puolensa – olihan se mageeta säätää fillareilla pitkin gartsoja ja kirjottaa niitä kirjeitä ja ennen kaikkea saada niitä, olla vapaa mutsista ja faijasta, kun ei ne voineet soittaa perään, että missä pirussa olet – ja huonot puolensa – jos unohdit kotiintuloajan, se tiesi melkoista sapiskaa, eikä kavereita tavoittanut jos eivät olleet himassa, ja niin edelleen, johan niitä tuossa yllä luettelin. Ei vanha ollut sen parempi kuin nykyinen, vain erilainen. Eikä entisajan nuoret olleet sen parempi kuin nykyiset, vain aikansa kasvatteja ja erilaisia.

Vierivä kivi ei sammaloidu – jos nyt tässä vielä haen näitä kliseitä tähän. Nuoriso, jokainen sukupolvi kerrallaan, pitää huolen siitä, että yhteiskunta elää. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä stabiilimmaksi elämänsä haluaisia ja ehkäpä siksi nuorison erilainen kulttuuri tuntuu uhkalta. Kieli elää, koska jokainen nuorisukupolvi kehittää sitä eteenpäin. Yhteiskunta muuttuu – kenen mielestä parempaan, kenen mielestä pahempaan päin – koska nuoret kyseenalaistavat vanhempien arvot, ajattelevat itse ja pyrkivät muuttamaan epäkohtia. Jos ei yhteiskunta muutu, se kuolee. Sitäkö me halutaan?

Me, tai kuka sitten ikinä. Minussa on jotain vikaa, sillä kuuntelen samaa musaa kuin nuorisoni (no, en kaikilta osin, mutta osin). Minussa on jotain vikaa, kun annan oman kielenkäyttöni muuttua teinieni mukana. Minussa on jotain vikaa, sillä en pidä nuorisoa ja muutosta uhkana, vaan ajan pitkälti samoja asioita kuin nuoreni ja rakastan uudistuvaa kielenkäyttöä (paitsi alkaa tekemään ja pystyä juosta – niitä rakenteita en voi sietää 😉 ). Minusta tuntuu, ettei osa minusta ole koskaan kasvanut aikuiseksi, vaikka osa onkin.

Jollain tapaa tämä kaikki istuu vaan yleiseen elämänfilosofiaani. Elä ja anna elää. Suvaitse ja hyväksy, vaikket ymmärtäisikään. Toki luotsailen nuoriani kohti hyvää ja oion asioita, jotka ovat menossa selkeästi vikateille. Pyrin kasvattamaan heistä vastuullisia kansalaisia, enkä hetkeäkään epäile, etteikö niin kävisi, oli heidän tiensä muuten mikä tahansa. Rakkautta, tukea ja vuorokeskustelua. Yhteiseloa – vanhat, nuoret ja kaikki siltä väliltä. Voimme kaikki oppia toisiltamme, ikään katsomatta.

Heitti sitten viileäksi, kun koulut loppuivat. Ei se taida noiden vapaiden laitumien vasikoiden elämää paljonkaan hidastaa, mitä nyt ei (ehkä) uimaan tee niin kovasti mieli. Hivenen kaiholla tässä vaiheessa aina muistelen sitä koulun loppua, sitä vapauden tunnetta, sitä nuoruuden sykettä, vaikkakin omat vapaat kesälomani loppuivat jo silloin kun viisitoista täytin; siitä lähtien olin aina kesätöissä. Paitsi lukion jälkeisenä kesänä, kun en töitä saanut. Seuraavan kerran sama euforinen vapaudentunne valtasi minut, kun sain opiskeluaikoina ensimmäisen palkallisen täyden kesäloman paiskittuani töitä opintojen ohella niin paljon kuin Kela salli.

Minulla on vielä neljä työntäyteistä viikkoa kesälomaan. Siihen mennessä kesäkin ehkä tulee taas takaisin, kunhan Juhannuksesta selvitään 😉 Itselleni tämä lasten koulujen loppuminen merkitsee vapautta Wilmasta sekä sitä, että täällä pari kappaletta teinejä nukkuu iltapäivään saakka. Paitsi sen mitä ovat menossa jossain muualla. Tosikoinen jäi vielä viime yöksi isälleen ja lähtee ylihuomenna loppuviikoksi partioleirille (toivottavasti ei luvattu myrsky kovin pahaksi äidy). Esikoinen sanoi painokkaasti ettei tällä viikolla lähde himasta mihkään, paitsi parina iltana.

Esikoinen kotiutui eilen iltasella kavereiltaan. Miehen kanssa mentiin siinä just saunaan, joten vein koirat teinille ja pyysin viemään iltalenkille. Tunti myöhemmin tulin saunasta ja löysin nuoren nukkumasta, koirat tietenkin viemättä. “Sori, mut mä nukuin vaan viis tuntii viime yönä!” “Okei, mut silti ne koirat, kiitos.” Myöhemmin kyselin vähän, mitä olivat tehneet ja sain kuulla sellaisen seikkailun, joka päättyi suunnilleen siihen että “ulkona oli 8 astetta lämmintä, meillä oli kylmä ja aamun ekan dösän lähtöön pari tuntia vielä aikaa. Me sit käveltiin sitä reittiä aika monta pysäkkiä eteenpäin et pysyttiin lämpiminä. Oltiin kaverilla seitsemän maissa, jollon päästiin sit nukkumaan.” Siis seitsemän maissa aamulla.

Äidin huulilla pieni huvittunut suppressed hymy. “No mitä! Kai sä nyt oot iteki tehny vaikka mitä nuorena!” hihkaisi teini. Juu, olen. Siksipä hymyilinkin; mielessäni ei edes käynyt moittia heitä vaan hitunen nostalgiaa hiipi mieleeni. Muistan seikkailuja teiniaikojeni parhaan kaverin kanssa, millon loskassa, millon auringonpaisteessa, millon mihinkin aikaan vuorokaudesta. Tuumasin itsekseni, että kuulostaa ihan nuoruudelta ❤ “Oli ihan mahtava reissu!” jatkoi esikoinen. Hymyni leveni. “Ihan varmasti oli! Onneks saat huomenna nukkua.” “Mulla on 10 viikkoa aikaa nukkua.” totesi teini siihen lakonisesti.

Totta. Pitkä on kesäloma, kun ei ole kesätöitä. On siellä välissä yksi leiri esikoisellakin, kun menee Protu-leirille apuohjaajaksi. Keskimmäisen vuoro on käydä Protu leiriläisenä, ei samalla leirillä kylläkään. Keskimmäisen kesää en juuri taida tosin nähdä, sillä ei meillä enää niinkään bunkkaa.

Onhan noita hautajaisiakin viime vuosina ollut, välillä on juhlan aika. Tänään niitä olikin kertarysäyksellä roppakaupalla, kuten toisinaan näin koulujen päättymispäivänä on.

Aamu alkoi tänään lauantaiksi aika epäinhimillisesti seitsemän aikaan, sillä tosikoisen koululla piti olla puoli ysiin mennessä. Tosikoisen tosin jo kasin maissa, olihan hän yksi koulun juhlittavista. Faija tuli meille kahdeksan maissa ja käveltiin koulun pihalle odottelemaan kuutosia kunniakujalle. Kiva perinne tuo kuutosten kukitus tuossa koulussa. Esikoinenkin muistaakseni ruusun silloin silloisessa koulussaan sai, mutta ei se ihan näin komea tilaisuus ollut.

Kuutoset saivat kukan kunniakujan alussa ja kävelivät sitten siitä läpi kummi-kakkosensa kanssa käsikkäin. Kakkoset asettuivat omaan ryhmäänsä, kuutoset luokittain omiin ryhmiinsä. Kakkoset lauloivat kuutosille laulun, kuutosten edustajat pitivät puheen. Opettajat lauloivat kuutosille itse sanoittamansa laulun, Ahonlaidan sävelellä. Se oli mainio laulu se 😀 Kuutosten opettajista yksi piti lähtijöille puheen. Otettiin paljon valokuvia. Ja lopuksi kaikki menivät luokkiinsa vanhempineen todsistustenjakoon.

Tosikoinen sai hienon tokarin, siitäkin huolimatta, ettei se koulunkäynti aina ihan kybällä ole kiinnostanut. Ja mainion sanapilven, johon luokkakaverit olivat kirjanneet tytön hyviä puolia – jokaiselle sellainen oli tehty. Rohkea, räiskyvä, hauska, ketterä, omaperäinen, iloinen, ihana. Violetti-tukkainen tyttöni. Erottuu kyllä joukosta väripilkkuna 🙂

Siitä pakollisten kuvaussessioiden jälkeen tyttö lähti isänsä kanssa käymään siellä-kotona ja minä käppäilin faijan kanssa takaisin meille, missä esikoinen laittoi itseään valmiiksi omaan juhlaansa. Tyttöpoikaani selvästi vähän ahdisti, olihan tämä eka kerta kun silleen selkeästi sijoittautui poikien joukkoon pukeutumisellaan – kontrasti juhlassa on vähän isompi kuin arjessa, kun kaikilla tytöillä on mekot. Farkut, sininen paita ja siihen sopiva mirri. Oikein tyylikäs komea nuori.

Ajettiin esikoisen koululle, missä vuorossa siis ysien juhla. Siellä istui yhteiskoulun salissa koulun ysit ja ekat, sekä välistä sen koulun kuutoset. Ysit lauloivat ja pitivät puheen, vararehtori piti tietenkin yseille puheen ja sitten jaettiin ysien päättötodistukset ja stipendit. Ekat ojensivat kullekin vuorollaan ruusun. Esikoinen sai niinikään hienon tokarin, ja ilahtui suuresti, kun sai äidinkielen ja draaman stipendin. Vallan ansaitusti! Hieno oli sekin juhla.

Esikoinen tuumas, että paras päivä ikinä, kun koulun ikeestä pääsi. Syksyllä sitten lukioon, mutta ensin kesäloma.

Tosikoinen läks jälleen isänsä mukaan sieltäkin, esikoinen tuli kotiin vaihtamaan vaatteet ja pakkaamaan over-night-repun; isänsä vei Nurmijärvelle kavereille koulunloppumista juhlimaan. Itse lähdin liikkeelle kohti seuraavia juhlia muutaman pitstopin kautta. Hain postista “pikakirjeen” joka osoittautui aika isoksi laatikoksi, joka sisälsi paljon pakkauspaperia ja NHL-lippiksen esikoiselle. Hain kukkatalosta kolme ruusua – yhden kullekin ylioppilaalle ja yhden yhdelle ysin päättäneelle. Hain Alkosta pullon Möet&Chandonia lahjaksi ystävälleni.

Ajelin Lohjan suuntaan kummityttöni ylioppilasjuhliin keskenäni, mutta palasin sieltä tosikoinen mukanani. Siellä oli vanhoja tuttuja kaukaa vuosien takaa, ihmisiä joita en ole vuosikausiin nähnyt. Tervehdin ylioppilaan hujopiksi venähtänyttä veljeä, jonka viimeksi olen nähnyt varmaan viitisen vuotta sitten eräissä rippijuhlissa, että oletpas sinä venähtänyt pitkäksi. Kundi katsoi alas minuun päin ja kysyi: “Kuka sä taas olitkaan?”

Kiva oli juhlissa käydä, onnittelemassa niin ylioppilasta kuin ysin päättänyttä siskoaan kuin vanhempiaankin.

Ajelin takaisin himaan, tosikoinen siis tällä kertaa minun kyydissäni. Meillä oli toisetkin ylppärit, joihin mennä. Naapurin poika pääsi niinikään ylioppilaaksi, joten suunnattiin tuohon aidan toiselle puolen nostamaan malja pojalle ja vanhemmille. Sinne tuli mieskin vähän perässä hetkeksi aikaa, koirien kanssa. Ja naapurin mies kävi hakemassa meidän autotallista loput skumpat, jotka oli siellä jääkaapissa. Tosikoinen livisti jossain välissä kotiin vaihtamaan vaatteet ja hengailemaan kaveriensa kanssa.

Kuuden maissa hipsittiin takaisin aidan tälle puolen ja vaihdoin mekon ja korot farkkuihin ja tennareihin ja lähdettiin illan viimeisiin, grilli-juhlinakin mainostettuihin ystäväni synttäri- ja valmistumisjuhliin. Koirat jäivät yksin himaan nuorison ollessa tiessään, joten tiesin jo valmiiksi, ettei niissäkään juhlissa kovin pitkään olla. Ne olivat kuitenkin päivän parhaat ei-koulu-juhlat, sillä siellä oli ystäviä eikä vain tuttavia, joiden kanssa jutella.

Ysin maissa lähdettiin himaan karvavauvojen luo. Olo alkoi olla jo aika väsynyt. Vielä koirien kanssa lenkki ja sitten sängylle koneen ääreen. Päällimmäisenä ajatuksena yhä, että mulla todella hienot nuoret ❤

Facebook aina välillä heittelee noita muistoja seinälle. Ja kun on ollut naamakirjassa riittävän pitkään edes semi-aktiivinen, niitä riittää joka päivälle. Tämän päivän muistoista (joista naamakirja tosin tarjoili vain parin vuoden takaisia kuvia Las Palmasista, missä silloin oli mutsin elämänjämiä paketoimassa) löytyi noteihin kirjoittelemani pieni tarina siitä, mitä kuusi vuotta sitten tänään tapahtui Mazdalle(ni), joka sitten vain muutama viikko tämän jälkeen vaihtui ihquksi Honda Civiciksi (yhäkin lempiautoni kaikista, joita olen ikinä ajanut). Puoli vuotta ennen avioeroa, aikana jolloin yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä, että kyllä siitä avioliitosta vielä jotain tulee. Tuli siitä, tuhkaa ja kyyneleitä lopulta.