Kaapista kaivettiin valkoinen hohtava polyesteripaita. Reilu kuin mikä. Olkatoppaukset vain puuttuivat, mutta nehän sai ommeltua kiinni helposti. Farkut eivät olleet ihan oikeaa sävyä, sitä kivipestyä kummallista, mutta kyllähän ne välttivät. Lahkeet vaan käärittiin ja avot. Jalkaan valkoiset nilkkasukat ja vaaleat avokkaat – iuk! mutta aika autenttista. Sitten vielä paidan päälle leveä vyö – hehhee, se meni kyllä kasikytluvulla vielä kymmenen senttiä tiukemmalle…

 

Vähän accessorieseja päälle. Prismasta löytyi kunnon monirenkaiset "kultaiset" korvikset (ne kutittaa kaulaa!). Laatikosta jotain Swatchin näköistä kelloa ja tyttären tilpehööreistä irtoletti (ennen se vilkkui…), josta sai hienon irtohännän tähän lyhyeen fledaani. Dingo-rannerenkaita en kyllä mistään löytänyt, harmin paikka. Joten sellainen kultainen iki-rannerengas sai kelvata.

 

Suihkun jälkeen etuhiukset hangattiin ultrakuivaksi, sähäkäksi pehkoksi. Ja kilo lakkaa päälle. Okei, ei kiloa, ostin hiuslakkaa vain pienen putelin ja jäi sinne vielä jotain. Ja se häntä paikoilleen. Jossain vaiheessa iltaa etutukkaani ilmaantui pinkkiä ja sähkönsinistä raitaakin.

 

Sitten kasvojen kimppuun. Luomiin sähkönsinistä, ihan oikeasti kasikytluvulta peräisin olevaa luomiväriä – ensimmäisiä meikkejäni. Ja sähkönsinistä ripsaria tietty myös – se ihan parin viikon takainen ostos, Prismasta sekin. 80’s is coming back, Prismaan ainakin 😉 Huulipuna oli ongelmallisin juttu. Se kun oli silloin lähes huulivalkoa eikä sellaista oikein myydä enää (tai vielä). Joku teinimeikki oli aika lähellä ja meikkivoiteen päällä lopputulos oli melkoisen hyvä.

 

Katselin valmista kokonaisuutta peilistä ja ihan hätkähdin! Parikymmentä vuotta sitten (gaah, niin kauan…) näytin ihan oikeasti siltä! Voi järkytys. Mutta silloin se oli niiin äreetä. Paitsi ettei silloin käytetty sanaa äree.

 

Jaa niin miksi vai? Näin tälläydyin siis. No kun meillä oli eilen – ja ihan reippaasti vielä tämänkin vuorokauden puolella – duunin kehityspäivien päätteeksi kasaribileet. Oi nostalgiaa. Ihan naurattaa. Ja tanssin lomassa työnsin kyllä hännän ja ne kammokorvikset taskuuni – nehän tarttui koko aika paidan kaulukseen ja toisiin korviksiin kiinni!

 

Kyllä se vaan oli koominen vuosikymmen.

Sanoilla on ihmeellinen voima. Ne voivat lyödä maahan tai nostaa metrin verran ilmaan. Niillä voi satuttaa ja niillä voi parantaa. Niillä voi aiheuttaa murhetta ja suurta iloa.

 

Minä olen saanut viime aikoina niistä paljon iloa 🙂 Onko mitään parempaa kuin se, että läheinen ihminen kertoo, kuinka paljon sinusta välittää?  Kyllähän minä tiedän, että vanhempani ja mieheni ja lapseni ja siskoni minua rakastavat. Mutta silti tuntuu hurjan hyvältä, kun mies sen joskus sanookin. Kun sisko tekstaa, että olen hänelle tärkeä. Kun tytär ottaa kaulasta kiinni ja sanoo rakastavansa. Mutsi onkin tässä lajissa sitten "vähän" more frequent 😀 Kuten minäkin omia lapsiani kohtaan.

 

Niin hyvälle mielelle kuin näistä sanoista tuleekin, eivät ne merkitsisi mitään ilman tekoja. Jos sanookin rakastavansa, mutta kohtelee toisin. Jos teot ovat ristiriidassa sanojen kanssa. Ihminen ei loppujen lopuksi usko sanoja, vaan niitä tekoja. Sanat jäävät roikkumaan ilmaan, jos niillä ei ole toiminnan tukea. Teot yltävät tunteisiin. Sanat vain aivoihin.

 

Sanat silti kruunaavat teot. Teotkaan eivät yksinään riitä. Ne riittävät pitkälle, pitemmälle kuin pelkät sanat. Mutta teotkin tarvitsevat sanoja. Siinä missä sanat tarvitsevat tekoja todistamaan sanat oikeiksi, teot tarvitsevat sanoja todistamaan, että toinen on ymmärtänyt teot oikein. Että tekojen aiheuttama tunne on validi.

 

Tullakseen kokonaiseksi ihminen tarvitsee vauvasta mummoon tai vaariin asti läheisyyttä, hellyyttä ja rakastavia tekoja niiltä, jotka heistä huolehtivat, niiltä, jotka ovat lähellä. Ihmisen tarvitsee tuntea olevansa rakastettu. Ja vauvasta mummoon tai vaariin ihmisen tarvitsee kuulla olevansa rakastettu. Ne täydentävät toisiaan ja ne täydentävät ihmistä. Ne luovat perustan vahvalle itsetunnolle ja terveelle itsensä rakastamiselle.

 

Siksi minun on niin hyvä olla. Minulla on ympärilläni roppakaupalla ihmisiä, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua – niin teoillaan kuin sanoillaankin. Kiitos 🙂

 

Wordissa on – tai oli ainakin ennen, en ole kokeillut uudella uljaalla word 2007:lla, jonka sain koneelleni juuri viime viikolla – puppugeneraattoriksi kutsuttu kaava =rand(x,y), joka tuottaa wordiin x-määrän kappaleita, joissa on jokaisessa y-määrä "The quick brown fox jumps over the lazy dog" -virkkeitä (tai suomeksi "Viekas kettu punaturkki laiskan koiran takaa kurkki.").

 

Mitään randomiahan tuossa generaattorissa ei siis ole, vaikka kaava niin vihjaakin. Alkuperäisen tekstin takana oleva suuri filosofia on, että siinä käytetään jokaista näppäimistön kirjainta vähintään kerran ja näin ollen se on hyvä fonttien esikatseluteksti. Suomennoksessa on luonnollisestikin tämäkin ajatus hukkunut – viekas kettu ja laiska koira tuovat erehdyttävästi mieleen jonkun höpöhöpö-lastenlorun, joka ei tietenkään edes suostu tulemaan mieleen juuri nyt.

 

Microsoftin pitäisi ottaa oppia meidän muksuista (ainiin, sori, esikoinenhan EI ole muksu 😉 ). Ainakin heillä (muista lapsista en tietenkään voi sanoa mitään, mutta minulla on epäilykseni…) on jossain aivojen ja puhekeskuksen välillä ihan oikea randomina toimiva puppugeneraattori. Se käynnistyy mitä kummallisimmissa tilanteissa ja paikoissa ja alkaa suoltaa aivan omituista höpönlöpöä.

 

Kuten tänään kun kävin ruokakaupassa tosikoisen kanssa. Tultuamme kaupasta autolle – onneksi vasta silloin – se alkoi. "Ei tämä ole meidän auto, tuo on meidän auto," sanoi tytär osoittaen täysin vierasta kullanväristä pikkuautoa lastatessani kauppakasseja jo omaan Toyotaamme. Väitin jotain vastaan for the sport of it ja lastasin tyttärenkin autoon. Istuessani ratin taakse selvitti tytär: "Meidän äiti kävelee tuolla" ja osoitti ohikulkevaa naista. Seuraavaksi sain kuulla olevani tosikoisen pappa-tytär.

 

Noin kilometrin matkalla kotiin kuulin lisää kaikenlaista kummaa, mitä en edes kykene toistamaan, koska jutut eivät mitenkään jääneet tämän järjestäytyneen mieleni muistipiireihin kiinni. Paitsi se, kun tytär ilmoitti, ettei kotimme suinkaan ole Nurmijärvellä vaan autossa. Johon minä yritin: "Mutta jos se auto on Nurmijärvellä, eikös silloin se koti ole kuitenkin Nurmijärvellä?" Tytär nauroi minulle, siis kehtasi nauraa! ja sanoi: "Äiti sä olet hassu!"

 

Ai minä olen hassu!?!?

 

Auto ajoi pihaan ja takapenkiltä kuului: "Ei tämä ole meidän kodin numero."

Se on sitten vuosi vaihtunut. Ja aika perinteisin menoin. Tai mikä nyt on perinteistä. Jos mietin lapsuuteni vuodenvaihteita ja vertaan siihen, miten sitä nykyisin juhlistamme, on niissä eroakin. Kauas ne kuitenkin juontavat jo nämä meidänkin perinteet. Jonnekin viidentoista vuoden taa. Ohhoh!

 

Kun minä olin lapsi, vietimme uutta vuotta aina erään ystäväperheemme kanssa. Söimme kaikkea hyvää, leikimme ja pelasimme aikuisten jutellessa ja pelaillessa myös. Tinaa taidettiin valaa, mutta raketeista nähtiin vain vilaus. Ei siis lähdetty minnekään ulos niitä katsomaan, saati että olisi omia paukuteltu.

 

Ilotulitteiden ihmeelliseen maailmaan tutustuinkin oikeastaan vasta mieheni myötä, seurusteluaikanamme. Alkuun lähinnä pelkäsin niitä. Vieläkin tunnen tervettä kunnioitusta niitä kohtaan, kun niitä itse ammutaan – annankin miehen hoitaa sen puolen ja katselen lasten kanssa turvallisen välimatkan päästä.

 

Tänä uutena vuotena meillä oli kylässä eräs ystäväperhe. Syötiin kaikkea hyvää ja lapset leikkivät ja pelasivat ja me aikuiset juttelimme. Mutta joskus kahdeksan maissa lähdimme koko jengi ulos koulun kentälle ampumaan raketteja. Miehet löysivät yhteisen harrastuksen rakettien ampumiessta. Sääli että se on varsin kausiluontoinen harrastus 😀 Lapset hihkuivat raketteja ja paikalliset poliisitkin käväisivät ihastelemassa ilotulitustamme 😀

 

Kymmeneksi ajoimme Heurekaan. Siellä on mukavasti ajateltu lapsia ja perheitä ja siellä järjestettiin jo toisena vuonna Se Suuri Ilotulitus jo kymmeneltä illalla, jotta lapsetkin jaksavat valvoa ja näkevät sen komean ilotulituksen. Tänä vuonna ei meidänkään lapset pidelleet korviaan vaan ihastelivat komeita raketteja 🙂 Ja tosikoinen totesi paukkeesta, että nyt taivas meni rikki.

 

Se varsinainen vuodenvaihde täällä meni sangen rauhalliesti tyttöjen nukkuessa ja meidän katsellessa x-fileseja. Nyt soi taustalla uudenvuoden konsertti, se perinteinen. Kohta kai valetaan lasten kanssa ne tinatkin, kun niitä ei yöllä ehditty… Heh.

Jokohan olen paljonkin kauniimpi, kun olen lukenut jo kaksi neljästä? Vai olikos se sittenkin niin että ne kirjat ovat kauniita?

 

Jostain syystä tunnen lievää huonoa omaa tuntoa siitä, että luen sellaista kevyttä viihdettä kuin niitä Evanovichin kauneuskirjoja. Ne ovat hauskoja romanttisia komedioita kirjan muodossa, eikä niiden lukemisen pitäisi oleman sen kummempaa kuin romanttisten komedioiden katseleminen telkusta. Jaa no, voihan sekin tietysti olla turhanaikaista. Sepä se pointti onkin. En minä niistä elokuvista mitään omantunnontuskia tunne.

 

Enkä nyt varsinaisesti tuskia noista kirjoistakaan. Mutta mutsi taisi joskus jotain vastaavia kirjoja lukiessani todeta, että voisin lukea jotain järkevämpääkin. Ettei kannata täyttää päätä sellaisella tyhjällä tavaralla. Eikä se ajatus ota lähteäkseen tuolta takaraivosta, vaikka siitä on aikaa jo varmaan puoli elämääni.

 

Tunnen siis tarvetta puolustella lukutottumusteni tätä puolta. Kukaan ei moiti, jos luen Tolstoita (en tosin yleensä, ne on tylsiä!)  tai vaikka niitä Uriksia. Onhan ne syvällisiä ja hienoja romaaneja. Ei kai kukaan enää ainakaan päin naamaa moiti minua noiden kauneuskirjojenkaan lukemisesta, mutta siis. Kuten sanottua. En viitsi toistaa.

 

Jossain määrin olen kai vähän popularisti ainakin elokuvien ja ehkä vähän kirjojenkin kanssa. Oma elämä on ihan riittävän arkista ja raadollista ilman että katson vielä toistenkin elämää inhorealististen lasien läpi. Kun istun katsomaan elokuvaa, tahdon tyhjentää pääni omista ajatuksistani. En yrittää tulkita taideleffaa.

 

Kirjoissa on ihan pikkuisen toinen ääni kellossa sikäli, että luen kyllä mielelläni raskaampaakin tavaraa. Mutten juuri nyt. En varsinkaan talvella. Tarvitsen kevyttä viihdettä, josta jää hyvä mieli ja jonka kanssa ei tarvitse rasittaa aivojaan liiaksi. Sitä lajia saa kyllä töissäkin. Tarvitsen rentoutumista. Ja siinähän sitä kaunistuu kun ehkäpä parit huolirypytkin siliää, kun saa unohtaa kaiken arkisen aherruksen hetkeksi.

 

Eilen luin sitä tokaa kirjaa ja viimeisiä sivuja vietiin iltapalan aikaan. Kirja siis toisessa kädessä laittelin sekä lapsille että itselleni iltapalaa. Luulen, että se viimeinen sivu jäi sittenkin lukematta, sillä kirja putosi lattialle tosikoisen kiivetessä syliini iltapalan päätteeksi. Tiedän kirjan viimeisen lauseen (selailin sen jo aiemmin, luonnollisesti) enkä muista lukeneeni sitä enää illalla, joten pitänee vielä palata sen pariin toviksi tänään.

 

[Kirjat ristittiin kauneuskirjoiksi, kun siskoni katseli kirjoja ja tyttäreni kommentoivat ulkoasun perusteella sisältöä. Rakkauskirjoiksi kai esikoinen niitä kutsui, olikohan sitten tosikoinen, jonka suussa se vääntyi kauneuskirjoiksi? Vai kuuliko siskoni tai miehensä väärin? No, jotain siihen suuntaan.]