Author: Marilka

Oma pala maata

MarilkaLeave a comment
Käytiin tänään vähän ostoksilla. Aika kalliit ostokset tällä kertaa, mutta elämähän on. Kotiin asti tuli vain muutama hassu paperi. Mutta se varsinainen ostos onkin tuolla parin kilometrin päässä, eikä niinkään liikuteltavissa. Nyt me omistetaan noin tuhat neliötä maata. Nyt se on viimeistään ihan totta, tämä meidän projekti.
 
Meidän tontilla on liki parikymmentä tukkipuuta. Isoja kuusia lähinnä. Meidän tontti on pikkuisen rinnettä, mutta talo ei silti ole mikään rinnetalo vaan ihan rehellinen yksikerroksinen talo siitä tulee. Se meidän unelma. Se 165 neliöä. Nyt vaan pitää päättää, kuka toimittaa meille sen talopaketin. Ja pitäisi päättää minkä väriset tiilet tulee ulkoseinään, jotta saadaan rakennuslupa haettua. Ja pitää teettää pihasuunnitelma, jotta tiedetään, olisiko pihassa puita, jotka kannattaisi jättää. Ja loput puut pitäisi kaadattaa. Ja pitäisi suunnitella keittiö ja kylpyhuoneet, jotta voidaan teettää sähkö- ja vesisuunnitelmat. Ja… ja… ja… ja… miljoona asiaa.
 
On tässä hommaa. Eipä olisi osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea pitää suunnitella ja ottaa huomioon. Ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta on se silti hienoakin. Nyt me todellakin saadaan juuri sellainen talo kuin me halutaan. Ja saadaan se oma pikkuisen nykyistä isompi piha.  
 
En ihan oikeasti vielä pari-kolme vuotta sitten olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että vuonna 2007 me asutaan Nurmijärvellä, omistetaan tontti ja rakennetaan talo. Olen aina ollut niin stadilainen ja sitä mieltä, että kerrostalossa on ihan hyvä asua ja aikuiseksi minäkin asfalttipihalla kasvoin, miksei siis lapsenikin. Ja nyt olen täpinöissäni tontista. Ja talosta. Niin se elämä muuttuu.
 
Joten pitihän tätä juhliakin, tätä tuoretta tonttikauppaa! Ostettiin herkkujätskejä ja karkkeja ja kastikkeita ja kermavaahtoa ja tehtiin kaikille kotona oikein herkkujäätelöannokset, jokaiselle oman maun mukaan. Eipä sellaisia annoksi saa missään kahvilassa! Naminami 🙂 Ja nyt on maha täynnä herkkua ja olo jotenkin mukava.
 
Meillä on nyt oma tontti. Ohhoh 🙂

Puuromassu ei pullota

MarilkaLeave a comment
Vein tänään lapset hoitoon vähän myöhään, oli vähän hidas aamu, vaihteeksi. Päiväkodissa oli juuri aamupala alkanut ja toisin kuin eilen, jolloin nenään leijaili ihana paahtoleivän tuoksu, tänään siellä oli aamupalaksi ruispuuroa. Ruispuuroa ilman mitään. Ok, voisilmä ja maitokin olisi ollut mahdollista, mutta näytti kovasti siltä, että ei se puuro niidenkään tokkeiden kera oikein lapsille (siis kellekään lapsille) maistunut. Sen verran hintsuja annoksia ottivat.
 
Omista tyttäristäni nuorempi meni kyllä latomaan puuroa lautaselleen, hänelle puurot pääsääntöisesti maistuvat (päiväkodissa). Isompi nyhjäsi minussa kiinni ja katseli minua anelevin silmin. Äiti, sano, ettei mun tarvii syödä puuroa! Minä en halunnut alkaa jaella erioikeuksia, joten sanoin, että siitä asiasta hänen on keskusteltava hoitajien kanssa. Lopulta esikoinen jäi eteiseen istumaan – meni tai sitten ei sinne puurolle lähdettyäni.
 
Kyllä täytyy sanoa, että sympatiani olivat tyttäreni puolella. En minäkään sitä puuroa olisi syönyt. Aikoinaan äitini yritti saada minut syömään puuroa (koska oli sanottu, että lasten pitäisi syödä puuroa), mutta luovutti, kun kakoin ja kakoin ja lopulta oksensin sen pihalle. Olin silloin hyvin pieni, joten oikeasti meillä ei koskaan ollut puuropakkoa. Tai siis, meillä ei koskaan ollut puuroa. Ja siskolleni äitini taisteli puurovapauden päiväkodissakin.
 
Minäkin syötin lapsilleni puuroa heidän ollessaan vauva, sen aikaa kun se heille maistui ja siinä muodossa kuin se heille maistui. Esikoinen veteli Tutteli-puuroja purkista ja tosikoinen Bonan/Semperin jauheesta tehtyjä sileitä puuroja. Kumpikin lopetti niiden syömisen joskus reilun vuoden vanhana, kun oli hampaita riittävästi leivän ja murojen syömiseen. Sen koommin ei meillä ole puuroja nähty (paitsi joskus manna, suklismanna ja jouluna riisi – ne maistuu meilläkin). Hoitopaikkojen puuron syöttämiseen en ole puuttunut sen ihmeemmin; ei siellä nykyisin ihmeemmin pakoteta mitään syömään muutenkaan.
 
Sinänsä olen aina ihmetellyt tätä suomalaista puurohulluutta muutenkin. Toiset syövät puuroa lounaaksi töissä, joko elovenan pussipuuroa tai sitten jotkut työpaikkaruokalat suorastaan tarjoavat puurovaihtoehdon! Kaikkialla paasataan puuron terveellisyydestä ja miten puuroa pitäisi syödä aamuin illoin. Miksi ihmeessä?
 
Puuro on parhaimmillaankin mautonta. Ja limaista ja… bblllh. Ja täynnä niitä lihottavia hiilihydraatteja. Ok, terveellisiä kuituja toki löytyy. Mutta ei puuro pidä nälkääkään kovin kauan, huolimatta siitä mitä väitetään. Tämä on empiirinen tutkimustulos 😉 Mikä siitä muka tekee niin hyvän aamupalan? Mikä siitä muka tekee paremman aamupalan kuin vaikka leipä ja jugurtti tai murot?
 
Sanonpa vaan. Raha. Puuro on halpaa. Puuro on jäänne pula-ajalta. Syököön vaan puuroa ken tykkää, ei se minun asiani tietenkään ole. Kunhan ymmärretään, ettei se ole mikään autuaaksi tekevä asia.
 
EI pakkopuurolle!

Kummalliset korvat

MarilkaLeave a comment
Joulun alla sain uuden hienon kännykän. Ja samaan syssyyn sellaisen kivan Nokian pehmeäsankaisen bluetooth handsfreen. Ajattelin – työkaverin hehkutuksen perusteella – että sain näin viimeinkin kuulolaitteen, joka sopii minunkin kummalliseen korvaani.
 
Nimittäin tähän asti minulla on aina ollut niiden kanssa ongelmia. Oikeastaan kaikkien kuulokkeiden kanssa. Jopa meidän pehmoiset tilavat ja periaatteessa mukavat telkunkatselukuulokkeet alkavat aina jossain vaiheessa sattua korviin. Puhumattakaan sitten niistä perinteisistä "korvalappustereo-kuulokkeista" tai kamalista nappikuulokkeista.
 
Tähän asti siis minulla on ollut kännykän kaverina langallinen kuuloke. Aika pitkään sellainen nappiversio, joka oli korvassa oikeastaan melko ok, jos siinä ei ollut sitä pehmikettä. Kai korvani vain on ahdas, kun sen pehmusteen kanssa se nappi ei mahtunut sinne… Mutta kyllä se nappi silti aina vähän sattui. Sitten ostin sellaisen sauvamaisen (langallisen) kuulokkeen, jonka sauva meni korvan taa. Ihan ok, mutta kun se painoi korvaani.
 
Nyt on sitten se pehmeäsankainen kuuloke. Ja onhan se ihan ok. Kunhan vaan on korvalla ok. En nimittäin koskaan meinaa saada sitä millään hyvin siihen korvaani. Joko se hölskyy tai sitten se rusentaa korvalehteni. On se vaikeeta.
 
Oma lukunsa asiassa on sitten tietysti sekin, etten oikeastaan kovin hyvin, ainakaan kovin pitkiä aikoja, voi kuunnella kuulokkeilla kapeiden korvakäytävieni takia, kai. Korviini tuntuu syntyvän painetta tai jotain. Niinkuin jos ääni yhtään kiertää, se saapuu korvaani aiheuttaen sisäkorvaani kamalaa särinää. Joten sen lisäksi, että kuuloke sattuu korvalehteeni, sattuu myös tärykalvoani tai korvakäytävää tai ties mitä vasaraa, nuijaa, alasinta tai muuta korvan sisäosaa.
 
Minulla on varmaan vaan kummalliset korvat. Ulkopuolelta liian pienet, sisäpuolelta liian ahtaat. Vai olisiko vika kuulokkeissa? Mutta kun kaikki muutkin kykenee käyttämään niitä! On se niin väärin.

Puhumalla paras

Marilka1 Comment
Niin se vaan on, että puhuminen kannattaa. Näin myös Ross W. Greenin mukaan tulistuvan(kin) lapsen kanssa. Green kirjoittaa kirjassaan kolmesta suunnitelmasta, joita vanhemmat voivat noudattaa lastensa kanssa. Jokaisessa on puolensa ja jokaisella suunnitelmalla on paikkansa. Eri suunnitelmia voi soveltaa erilaisten lasten kanssa.
 
A-suunnitelma tarkoittaa sitä perinteistä autoritääristä suhtautumista, jota jokainen meistä lastensa kanssa harrastaa. Kun jotain pitää tehdä, sanotaan, että nyt tehdään ja piste. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän A-suunnitelma on sekä paikallaan että tarpeen. Mutta mitä isompi lapsi, sitä vähemmän hyvä se on kokonaisuuden kannalta, olipa lapsi sitten tulistuva tai ei. A-suunnitelmassa toteutetaan vanhempien tahto – tai kuten Green kirjoittaa, otetaan esille vanhempien "huoli" ja sen ratkaisu. Lapsen "huoli" ohitetaan.
 
C-suunnitelma tarkoittaa puolestaan sitä, että asian annetaan olla. Eli kun asia ei oikeastaan ole tärkeä, annetaan sen olla. Perinteisesti ajatellaan sen tarkoittavan sitä, että vanhemmat antavat periksi, mutta Greenin mukaan se ei ole sitä. Vaan sitä, että ei tehdä riitaa turhasta, asiasta jolla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Huono tämä suunnitelma on silloin jos vanhempi käyttää sitä vain riitaa välttääkseen, jolloin ohitetaan vanhemman "huoli" kokonaan.
 
B-suunnitelma on se, jota Green suosittelee käytettäväksi tulistuvien lasten kanssa – mutta jota minä suosittelen kyllä kenelle tahansa. Se tarkoittaa sitä, että kummankin osapuolen – lapsen ja vanhemman – "huoli" otetaan esille ja yhteistyössä keksitään ongelmaan ratkaisu. Ei siis tarkoita sitä, että aikuinen sovittelisi lapsen kanssa päästäkseen omaan päämääräänsä, vaan että lapsi otetaan mukaan keksimään molempia miellyttävä ratkaisu käsillä olevaan ongelmaan. Näin aikuinen auttaa lasta oppimaan ongelmanratkaisua sen sijaan että jäisi hakkaamaan päätään seinään ensimmäisen mieleen tulevan ratkaisun kanssa.
 
B-suunnitelmaa ei tarvitse käyttää vain raivarin uhatessa vaan kun vanhemmat tietävät, mistä raivarit yleensä syntyvät, voidaan niitä ehkäistä valmiiksi juttelemalla lapsen kanssa asiasta B-suunnitelmaa käyttäen. B-suunnitelma vaiheittain menee suurin piirtein niin, että ensin osoitetaan empatiaa, eli kerrotaan lapselle, että hänen ongelmansa on ymmärretty. Sitten kerrotaan oma ongelma, eli miksi tahdot törmäävät. Sitten ehdotetaan lapselle, että ratkaistaan ongelma yhdessä.
 
Viimeinen on se vaikein juttu, etenkin pienen lapsen kanssa. Esimerkiksi tosikoiseni (pian 4v) kanssa se ei vielä oikein onnistu. Kognitiiviset taidot eivät vielä riitä. Mutta se ei silti tarkoita, etteikö Beetä voisi soveltaa. Kyllä vain voi. Ja itse asiassa, aivan ilman tuota kirjaakin olen sitä soveltanut. Niin esikoisen kanssa kuin tosikoisen kanssa kuin miehenikin kanssa 😉 Ihmiselle, joka on tottunut puhumaan ja ratkomaan asiat puhumalla, tämä ei siis ole mikään maata mullistava juttu.
 
Hetken mietin kirjaa lukiessani, että näinköhän oli sittenkin turha opus, kun ei sieltä mitään tämän mullistavampaa löytynyt. Mutta eipä niinkään. On vain hienoa tietää toimivansa ja toimineensa oikein. Ja on hyvä lukea ja tietää mekanismeja tämän takana – opinhan jotain itsestänikin samalla! Ja onhan siellä paljon lisävinkkiä. On hyödyllistä osata eritellä plan-b:n vaiheet, niin puhumisesta voi saada vielä paremman välineen. Ja onhan se auttanut huomaamaan, mitkä tilanteet erityisesti on niitä, joissa sitä meillä tarvitaan.
 
Kerronpa vielä esimerkin. Eilen oltiin lähdössä ja sanoin tytöille, että pitää pukea sukkikset ja farkut jalkaan. Esikoinen teki kuten sanottiin, tosikoinen alkoi huutaa, ettei hän halua laittaa niitä. Minä tietenkin ensi reaktionani huusin takaisin, että sinähän laitat, me ollaan lähdössä, ne pitää pukea. Tytär meni hysteeriseksi ja alkoi kirkua, ettei lähde ollenkaan, paineli sänkyynsä (kuten usein tällaisissa tilanteissa) ja raivosi sieltä, ettei lähde mihinkään. Otin toisen lähestymistavan. Menin tyttären luo ja kysyin, mitä hän haluaisi sitten pukea, jollei farkkuja. Hän huusi, ettei lähde. Sanoin ymmärtäneeni, ettei hän halua lähteä, mutta ettei se ollut vastaus kysymykseeni. Kysyin eikö hän halua lähteä, koska käskin laittaa farkut eikä hän halunnut. Nyt sain vastauksen, nyökytyksen. Se laukaisi järkevän ajattelun lapsessa ja pääsimme eteenpäin, sain vastauksen myös siihen mitä hän halusi laittaa päälleen. Toppahousut. Hyvä, ne puettiin ja päästiin lähtemään.
 
Tänään ennakoin. Oltiin jälleen lähdössä ja piti laittaa ulkovaatetta päälle. Sen sijaan, että olisin sanonut, mitä puetaan, kysyin tyttäreltä haluaako hän farkut vai toppahousut. Toppikset ne jälleen oli ja pukeminen sujui, noh, niinkuin nyt nelivuotiaalta sujuu, mutta raivareitta.
 
Yksinkertaista, eikö? Sitä vaan niin helposti menee siihen, että tehdään sitten väkisin. Eli olisi ne farkut vedetty jalkaan vaikka itkien. Minusta plan-b on kuitenkin parempi. Niin Greeninkin mielestä. Lapsi oppii ratkaisemaan asioita ja raivaritkin vältetään. Eikä se ole aikuisen auktoriteetin murentamista, kuten moni ajattelee. Ei aikuisen auktoriteetti ole siitä kiinni, että hän on tyranni. Aikuinen ehkä viime kädessä päättää, mutta lapsen "huolia" ei tarvitse silti ohittaa.
 
Puhuminen on siis sittenkin kultaa, vaikka sananlasku sanoisi mitä!

Tulistuva lapsi (ja aikuinen)

Marilka4 Comments

Olen aina tiennyt olevani helposti leimahtava, helposti raivostuva ihminen. Lapsena sain hallitsemattomia raivareita, joiden aikana en ymmärtänyt ympäristöstäni mitään. Tavallaan homma talttui omia aikojaan kasvaessani aikuiseksi, mutta tavallaan ei.

Vielä aikuisena sain – ja saan yhä toisinaan – yksinkertaisista pienistä asioista kohtauksia, jolloin raivosin, huusin, paiskoin tavaroita ja haastoin tarkoituksella riitaa pyrkimyksenä saada toinenkin suuttumaan. Menetin vain täysin hallinnan. Järkeni sanoi, että on aika lopettaa. En. Vain. Kyennyt. Tilanne taittui vasta jäätyäni yksin, jolloin aloin itkeä lohduttomana, onnettomana siitä, että taas oli käynyt näin.

Yleensä nämä alkoivat – tai no, alkavat – varsin pienistä ristiriidoista, joiden myötä turhaudun, kun en saa viestiäni menemään perille. Minulla on varmaan varsin hyvät puheenlahjat, mutta silti en aina tunne saavani asiaani menemään perille toiselle siten kuin se omassa päässäni on. Aikuisten kanssa kyse on erilaisista tulkinnoista. Lasten kanssa, noh, turhaudun kaiken kaikkiaan heidän irrationaalisuuteensa välillä.

Olen myös välillä miettinyt, miksi ärähdän niin helposti. Olen vain ajatellut sen johtuvat äkkipikaisesta luonteestani. Mutta nyt luen – nuoremman tyttäreni tulisuusonegelman vuoksi – kirjaa nimeltä, niin, Tulistuva lapsi, ja se on avannut silmiäni näkemään myös omat “ongelmani”, jotka tuntuvat olevan hyvin samat kuin tyttärelläni. Mutta olen sentään niiden käsittelyssä ja hallinnassa vähän kehittynyt vuosien varrella.

Se ärtyisyys siis. Kun enhän minä varsinaisesti ole ärtyisä. Olen iloinen suurimmaksi osaksi. Silti voin ärähtää kesken kaiken pahasti. Minun(kin) on vaikea sietää ja hyväksyä muutoksia. Jos minulla on jotain kesken, minun on vaikea ajatella, että siirtyisin tekemään jotain muuta kesken kaiken. Olen loppujen lopuksi melko joustamaton ja reagoin sillä päällimmäisellä tunteella, joka on ärtymys (“miksi minut taas keskeytetään!”). Olen kuitenkin myös oppinut ihmisten tavoille ja osaan olla myös sopuisa ja mukautuva.

Olin vähän päälle kahdenkymmenen kun luin opintojeni yhteydessä psykiatriaa. Silloin tein itsestäni diagnoosin (tiedän, kun lukee psykaa, löytää itsestään vähän kaikista diagnooseista, mutta tämä oli nyt ihan oikeasti todellinen diagnoosi). Totesin, että minulla on impulssikontrollihäiriö. En osannut määrittää, mistä se johtui, mutta osasin ainakin alkaa miettiä, miten sitä voisi hallita. En enää kuollaksenikaan muista, miten sen teimme, mutta yhdessä mieheni kanssa keksimme keinot, joilla saimme raivarini loppumaan alkuunsa. Opin hillitsemään itseni ennen kuin menetin kontrollin.

Nyt pitäisi keksiä keinot opettaa näitä taitoja myös nuoremmalle tyttärelleni. Nimittäin, sitä samaahan hänelläkin. Ei hänen ongelmansa olekaan tahallinen tottelemattomuus vaan kogniitivisten taitojen vajavaisuus. Kun asiat eivät suju hänen mielensä mukaan, ei hän tarkoituksellisesti ala raivota saadakseen tahtonsa läpi vaan koska turhautuu. Olen huomannut, että kun raivoaminen alkaa, hänellä ei enää järki toimi. Vaikka kysyisimme, mitä hän haluaa, ei hän pystykään vastaamaan. Lapsi, joka suoltaa normaalisti tekstiä suvereenisti, meneekin aivan lukkoon eikä osaa sanoa, mitä haluaa. Se turhautuminen – a) siitä, että asiat ei mene mielen mukaan ja b) siitä, ettei osaa käsitellä tunteita ja tilannetta – aiheuttaa sen raivarin.

Olen tiennyt jo pitkään myös sen, että tosikoiselle muutokset tuottavat tuskaa. Muutokset päivärytmissä, isommista muutoksista puhumattakaan. Erikoisjärjestelyt jonain iltana aiheuttavat katastrofin muutenkin vaikeassa nukkumaanmenossa. Vaikeaa hänelle on myös siirtyä toiminnasta toiseen, lopettaa yksi ja siirtyä johonkin mitä pyydetään. Tai päästä irti päähän pälkähtäneestä ajatuksesta.

Kaikki tämä on tietenkin lapsille ominaista muutenkin. Mutta nuorimmaiselleni – ja mitä ilmeisimmin aikoinaan myös minulle – asia on erityisen vaikea. Jotain vanhempani tekivät oikein, että taitoni näillä alueilla kehittyivät niin että olen näinkin pitkällä näiden kanssa kuin nyt olen. Shuht koht noRmaali 😉

Toivon löytäväni nyt tästä kirjasta apua siihen, että mekin mieheni kanssa opittaisiin toimimaan nuorimmaisen kanssa oikein, jotta hän voisi ehkä oppia näitä asioita vielä vähän paremmin kuin minä. Ettei enää aikuisena ehkä tarvitsisi kamppailla tämän kanssa. Juuri nimittäin siitä luin, että rankaiseminen ei auta. Mutta senhän olen jo tiennytkin – sekä omasta muistista että kokemuksesta tosikoisen kanssa.

Kunhan kirjaa jatkan, löydän varmasti myös ne keinot, jotka auttavat. Ja sitten pitäisi vielä saada mieskin ymmärtämään…

[Lue myös jatkopohdinta: Puhumalla paras]