Yksi parhaita puolia äitiydessä – ts. vanhemmuudessa – on saada seurata lastensa kehittymistä. Näin työn raskaan raatajana se tosin ei ole aivan yhtä kokoaikaista kuin kotiäidillä. Lapset tekevät päiväkodissa paljon sellaista, mistä ei kotona näy jälkeäkään ennen kuin aivan yhtäkkiä.

 

Näin on käynyt tosikoisen kanssa jo monta kertaa. Esikoinen on aina piirrellyt ja askarrellut ja puuhaillut kotonakin kaikenlaista, joten hänen kehityksessään on jotenkin pysynyt kärryillä paremmin. Mutta tosikoinen on kotona tähän asti lähinnä riimustellut, vaikka todistettavasti on jo viime keväänä piirtänyt ihmisen.

 

Luulen tosin, että tosikoinen on lähinnä riimustellut myös päiväkodissa tähän asti. Joulun jälkeen hän siirtyi pienten ryhmästä isojen ryhmän junioriksi ja päätti sitten vissiin näyttää, ettei ole pekkaa pahempi. Onpa tyttö siis aivan yhtäkkiä alkanut piirrellä niin ihmisiä kuin muitakin juttuja tarkasti ja taitavasti. Ja leikkaa viivaa pitkin ja värityskin pysyy viivojen sisällä hienosti. On tässä äiti ja iskä olleet ällikällä lyötyjä. Etenkin, kun tyttö alkoi kirjoittaa. Ei nyt silleen ihan itsekseen, paitsi nimensä osaa, mutta kirjaimet piirtyvät kerrassaan loistavasti paperille, osa mallin mukaan, osan kirjaimista muistaa.

 

Esikoinen alkoi myös kirjoitella neljän vanhana, tai ehkä vähän yli. Nyt kirjoittelee vähän ihan itsekin ja lukee samaten joitakin sanoja. Piirtää paljon ja halutessaan ja keskittyessään oikein hyvin. On vaan niin itsekriittinen tapaus, ettei yleensä mikään miellytä. Samoin on kyllä tosikoinenkin.

 

Kai meissä asuu kaikissa pieni taiteilija, joka haluaa saada kaunista jälkeä paperille. Olen minäkin oman osani maalannut ja piirtänyt ja niitä eilen tyttärille näytin ja he ihastelivat. Heh, olihan se hauskaa välillä niinkin päin 😉 Jotenkin vain sitten joskus lannistuin, kun tuntui, että kaikki muut piirsivät paremmin. Perfektionisti-porukkaa me taidetaan olla.

 

Ehkä siitä johtuukin sitten se, että olen näin aikuisena tyytynyt askartelemaan lähinnä hiirellä. Valmiita palasia paikalleen. Kaunista ilman että minun vajavainen hienomotoriikkani pääsisi pahasti pilaamaan tavoiteltua tulosta.

 

Tosin ihan hienoja hevosia minä eilen lapsille piirsin, vaikka itse sanonkin. Pitäisiköhän sittenkin alkaa taas taiteilla enemmän ihan manuaalisestikin? Njääh, on tässä muutakin tekemistä. Antaa lasten taiteilla vaan. On pajlon hauskempaa ihastella heidän töitään kuin arvostella omiaan 😀

Lapseni, tosikoinen varsinkin, ovat sieltä vilkkaammasta päästä. Koko ajan liikkeessä, energiaa kuin duracell-pupuarmeijalla. Välillä olen miettinyt, etten ihmettelisi vaikka tosikoinen saisi joskus adhd-diagnoosin. Heh, välillä olen tosin miettinyt samaa itsestäni 😀 Joten täytynee taas katsoa vaan peiliin. Samoin kuin puheliaisuuden suhteen 😀

 

En ole koskaan pitänytkään itseäni kovin rauhallisena ihmisenä. Olen temperamentinen ja leimahteleva. Teen jotain koko ajan. En ehkä riehu – enää –  mutta jotain pientä äksöniä pitää aina olla. Joskus kaverin kanssa pohdittiin tätä asiaa. Minulla kun on kaksi vilkasta tyttöä ja hänellä kaksi rauhallista poikaa. Luulen, että se temperamentti imetään äidinmaidossa, niin sanotusti. Se on tarttuvaa. Like mother like children.

 

Olen ehkä myös vähän ikuinen lapsi. Vastuuntuntoinen olen aina ollut ja äitiys ja työelämä on sitä puolta opettanut entisestään. Jonkinlainen pieni kapinallinen villikko minussa silti vielä asuu, ihan täysin en ole aikuistunut enkä toivon mukaan aikuistukaan. Se antaa minulle mahdollisuuden hyppiä aitojen yli, hullutella, istua pöydillä ja laulaa julkisilla paikoilla. Enkä välitä, vaikka joku pitäisikin minua vähän outona. Ehkäpä vähän olenkin 🙂 Ainakin olen melkein aina iloinen. 

 

Eräs työkaverini tässä erään kerran sanoi minulle, että hänkin aina tuntee piristyvänsä, kun on minun seurassani. Kun olen niin eloisa ja minusta kuulemma hehkuu elämäniloa. Hän sanoi, että elän 120% teholla. Mikäs siinä 🙂 Ja jos se on vielä muita piristävääkin, sen parempi.

 

Mutta adhd-tapaus en varmaankaan ole, eivätkä lapsenikaan. Silleen ihan oikeesti.

Kun minä olin pieni, en tykännyt joistain lapasistani. En millään halunnut niitä käsiini. Mutta laittaa ne olisi pitänyt, sillä muuten olisi sormet paleltuneet. Olisi meillä varmaan ollut muitakin lapasia, mutta äidilläni oli varmaan myös syynsä siihen, että halusi minulle käsiin juuri ne lapaset. Miten saada lapaset itsepäiselle lapselle? Siten, että lapaset alkavat itkeä: "Me halutaan sun käsiin! Meille tulee hirveän paha mieli jos sä et halua laittaa meitä!"

 

Kyllä vaan. Minä olen aina ollut helläsydäminen ja vaikka järkeni sanoi jo tuolloin, että lapaset eivät itke eivätkä puhu, olin manipuloitavissa. Olen yhä, mitä siihen tulee 😀

 

Mutta manipuloin minä itsekin. Aivan samalla tavalla. Esikoiseni on niin perusjärkevä ikirealisti, että hänelle ei ole koskaan tepsineet mitkään perinteiset huijaukset (esim. huomion kiinnittäminen toisaalle ruokapöydässä ja syöttäminen "salaa", autot ja lentokoneet sun muut vempeleet lusikan muodossa, puhuvat esineet, käänteinen komentaminen tai muukaan sellainen). Cold hard reason vain, sikäli kun sekään 😉

 

Tosikoinen on toista maata. Jos hän istua nököttää keittiön jakkaralla auttamassa ruuanlaitossa, ja paikalle saapuu isosisko pyytämään leikkimään, ja tosikoisen vastaus on tiukka EI – ei kelkkaa käännä mikään! Ei maanittelut, ei houkuttelut, ei mikään. Steel hard resolve. Paitsi. Kun sanon: "Sä et nyt saa mennä leikkimään siskon kanssa, sun pitää istua siinä ja tehdä mun kanssa ruokaa." singahtaa neiti salamana leikkimään ja huutaa uhmakkaana mennessään: "Saanpas!"

 

Ja kun ollaan ruokapöydässä eikä ruoka maistu loppuun, sanoo viimeinen haarukallinen tytölle: "Päästä meidät sun masuun leikkimään muun ruuan kanssa, ei me haluta jädä ypöyksin lautaselle ja joutua roskikseen." Ja sinne menee loppu ruoka. Tai viimeinen maitotilkka: "Juo meidätkin, ettei meidän tarvitse jäädä lasin pohjalle ihan yksin." Ja niin menee maitokin.

 

Ja joku joskus ihmetteli sitä, että meillä puhuvat lelut ja pehmoeläimet! Ehei, se ei ole laisinkaan outoa. Totta kai ne puhuvat! Sehän on selvää! Miten ne muuten voisivat kertoa, mitä ne haluavat? Ja jos ne puhuvat, niin miksei sitten ruoka ja vaatteetkin? Duh!

 

Sen sijaan siitä en ole aivan varma kumpi on oudompaa: sekö että voi kovettaa sydämensä hellyyttäviltä leluilta, vaatteilta ja ruualta, jotka anelevat tulla huomatuiksi, vaiko ehkä se että antaa pehmojen, vaatteiden ja ruuan manipuloida itseään. Tough one.

Kaapista kaivettiin valkoinen hohtava polyesteripaita. Reilu kuin mikä. Olkatoppaukset vain puuttuivat, mutta nehän sai ommeltua kiinni helposti. Farkut eivät olleet ihan oikeaa sävyä, sitä kivipestyä kummallista, mutta kyllähän ne välttivät. Lahkeet vaan käärittiin ja avot. Jalkaan valkoiset nilkkasukat ja vaaleat avokkaat – iuk! mutta aika autenttista. Sitten vielä paidan päälle leveä vyö – hehhee, se meni kyllä kasikytluvulla vielä kymmenen senttiä tiukemmalle…

 

Vähän accessorieseja päälle. Prismasta löytyi kunnon monirenkaiset "kultaiset" korvikset (ne kutittaa kaulaa!). Laatikosta jotain Swatchin näköistä kelloa ja tyttären tilpehööreistä irtoletti (ennen se vilkkui…), josta sai hienon irtohännän tähän lyhyeen fledaani. Dingo-rannerenkaita en kyllä mistään löytänyt, harmin paikka. Joten sellainen kultainen iki-rannerengas sai kelvata.

 

Suihkun jälkeen etuhiukset hangattiin ultrakuivaksi, sähäkäksi pehkoksi. Ja kilo lakkaa päälle. Okei, ei kiloa, ostin hiuslakkaa vain pienen putelin ja jäi sinne vielä jotain. Ja se häntä paikoilleen. Jossain vaiheessa iltaa etutukkaani ilmaantui pinkkiä ja sähkönsinistä raitaakin.

 

Sitten kasvojen kimppuun. Luomiin sähkönsinistä, ihan oikeasti kasikytluvulta peräisin olevaa luomiväriä – ensimmäisiä meikkejäni. Ja sähkönsinistä ripsaria tietty myös – se ihan parin viikon takainen ostos, Prismasta sekin. 80’s is coming back, Prismaan ainakin 😉 Huulipuna oli ongelmallisin juttu. Se kun oli silloin lähes huulivalkoa eikä sellaista oikein myydä enää (tai vielä). Joku teinimeikki oli aika lähellä ja meikkivoiteen päällä lopputulos oli melkoisen hyvä.

 

Katselin valmista kokonaisuutta peilistä ja ihan hätkähdin! Parikymmentä vuotta sitten (gaah, niin kauan…) näytin ihan oikeasti siltä! Voi järkytys. Mutta silloin se oli niiin äreetä. Paitsi ettei silloin käytetty sanaa äree.

 

Jaa niin miksi vai? Näin tälläydyin siis. No kun meillä oli eilen – ja ihan reippaasti vielä tämänkin vuorokauden puolella – duunin kehityspäivien päätteeksi kasaribileet. Oi nostalgiaa. Ihan naurattaa. Ja tanssin lomassa työnsin kyllä hännän ja ne kammokorvikset taskuuni – nehän tarttui koko aika paidan kaulukseen ja toisiin korviksiin kiinni!

 

Kyllä se vaan oli koominen vuosikymmen.

Sanoilla on ihmeellinen voima. Ne voivat lyödä maahan tai nostaa metrin verran ilmaan. Niillä voi satuttaa ja niillä voi parantaa. Niillä voi aiheuttaa murhetta ja suurta iloa.

 

Minä olen saanut viime aikoina niistä paljon iloa 🙂 Onko mitään parempaa kuin se, että läheinen ihminen kertoo, kuinka paljon sinusta välittää?  Kyllähän minä tiedän, että vanhempani ja mieheni ja lapseni ja siskoni minua rakastavat. Mutta silti tuntuu hurjan hyvältä, kun mies sen joskus sanookin. Kun sisko tekstaa, että olen hänelle tärkeä. Kun tytär ottaa kaulasta kiinni ja sanoo rakastavansa. Mutsi onkin tässä lajissa sitten "vähän" more frequent 😀 Kuten minäkin omia lapsiani kohtaan.

 

Niin hyvälle mielelle kuin näistä sanoista tuleekin, eivät ne merkitsisi mitään ilman tekoja. Jos sanookin rakastavansa, mutta kohtelee toisin. Jos teot ovat ristiriidassa sanojen kanssa. Ihminen ei loppujen lopuksi usko sanoja, vaan niitä tekoja. Sanat jäävät roikkumaan ilmaan, jos niillä ei ole toiminnan tukea. Teot yltävät tunteisiin. Sanat vain aivoihin.

 

Sanat silti kruunaavat teot. Teotkaan eivät yksinään riitä. Ne riittävät pitkälle, pitemmälle kuin pelkät sanat. Mutta teotkin tarvitsevat sanoja. Siinä missä sanat tarvitsevat tekoja todistamaan sanat oikeiksi, teot tarvitsevat sanoja todistamaan, että toinen on ymmärtänyt teot oikein. Että tekojen aiheuttama tunne on validi.

 

Tullakseen kokonaiseksi ihminen tarvitsee vauvasta mummoon tai vaariin asti läheisyyttä, hellyyttä ja rakastavia tekoja niiltä, jotka heistä huolehtivat, niiltä, jotka ovat lähellä. Ihmisen tarvitsee tuntea olevansa rakastettu. Ja vauvasta mummoon tai vaariin ihmisen tarvitsee kuulla olevansa rakastettu. Ne täydentävät toisiaan ja ne täydentävät ihmistä. Ne luovat perustan vahvalle itsetunnolle ja terveelle itsensä rakastamiselle.

 

Siksi minun on niin hyvä olla. Minulla on ympärilläni roppakaupalla ihmisiä, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua – niin teoillaan kuin sanoillaankin. Kiitos 🙂