Maailmassa on aivan liikaa salasanoja. Jälleen kerran, ihan vain saadakseni päivittäisen Dilbert-annoksen sähköpostiini, jouduin rekisteröitymään taas yhteen uuteen palveluun. Ja taas on yksi salasana lisää muistettavana.

 

Olen yrittänyt käyttää salasanoja näihin kaikenkarvaisiin nettipalveluihin jotenkin taloudellisesti. Käytän niissä pääsääntöisesti muutamaa tiettyä salasanaa vähän vaatimusten mukaan varioiden. Silti niitä salasanoja on monta. Ja lisäksi pitäisi muistaa, mikä niiden kaikkien käyttäjätunnus on. Sähköpostiosoite (mutta mikä niistä?), puhelinnumero vai jokin ihan kaikesta irrallinen username? Ja sitten yhdistää oikea käyttis oikeaan salasanaan. Mission impossible.

 

Kirjoittelen niitä siis ylös, ihan kaiken uhallakin. Koneellani on niitä pitkä lista – mutta sekin on salasanasuojattu ja mikä ihme se sitten olikaan? Ja sitten on lippusia ja lappusia siellä ja täällä. Suurimman osan olen koittanut kerätä yhteen ja samaan paikkaan, kaiken uhallakin.

 

Osaan lappusista olen yrittänyt kirjoittaa vinkein, mistä palvelusta on kyse, mikä se tunnus on ja mikä salasanavariaatio. Se on osoittautunut aika ongelmalliseksi, sillä en suin surmin muista, mihin vinkit loppujen lopuksi oikein viittaavat. Niissä on kuitenkin potentiaalia, sillä kun etsin ihan tietyn palvelun tunnareita, voi jopa päässä kuulua klik ja yksi+yksi yhdistyä oikeaksi kombinaatioksi. Aika toivoton on sen sijaan lappu, jossa vain lukee salasana. Sellainenkin minulla on.

 

Sitten kun soppaan lisätään vielä korttien tunnarit ja puhelimen pin-koodit, ollaan jo aika hukassa. Viimeksi en meinannut saada autoa tankatuksi, kun muistin kortin tunnusluvun ensin väärin. Ja kun puhelimen joutuu sulkemaan välillä, saa aina miettiä uudestaan, mikäs koodi sen taas avasikaan.

 

Jotenkin tuntuu, että kyllä tässä pitäisi olla jokin helpompikin tapa. Joku yhtenäinen tunnistus, jolla kaikki toimisi. Sillä eihän tällaisesta koodi- ja salasanaviidakosta selviä se vanha erkkikään!

Toiset kasvaa ja toiset kutistuu. Huomasin tänään ilokseni, että vuosi sitten kuivuriin eksyneet ja siellä ikävästi niukin naukin päälle enää mahtuviksi kutistuneet farkkuni ovat taas vyötäröstä suorastaan vähän väljät! Way to go, girl 🙂 Tänä syksynä olenkin taas vähän kutistunut, sekä kiloissa että vaatteissa mitattuna.

 

Onneksi en kuitenkaan aivan siten kuin mieheni tässä tänään lapsia hauskuuttaessaan esitti. Lapset, esikoinen jotenkin erityisesti, kasvavat niin kamalaa vauhtia. Esikoinen yhä liki 10 senttiä vuodessa (pikkusiskonsa viime vuoden aikana vain 5 senttiä, hassua). Tuntuu, että ihan jatkuvasti saa olla vaatekaupassa ostamassa uutta sitä tätä ja tuota. Tänään viimeksi haettiin tytölle uusi talvitakki, kun edellinen on pieneksi jäänyt.

 

Iltapalapöydässä sitten puhuttiin kasvamisesta ja kerroin, että lapsi kasvaa nukkuessaan, joten (pientä aivopesuyritystäkö?) kannattaa nukkua paljon, sanoin, jotta kasvaa isoksi. Mies siihen sitten demonstroimaan. Kuorsasi seisaallaan ja kasvoi kasvamistaan. Totesin perään, että päivän aikana ihminen aina vähän kutistuu, painuu vähän kasaan. Jolloin mies, tietenkin, heräsi ja alkoi lytistyä lytistymistään.

 

Kunnes hänestä tuli pieni vanha mummeli, joka vei meidän pyörät. Ai mitä hä? No kun eräänä aamuna oltiin lähdössä hoitoon ja naapurin (varmasti alle kolmikymppinen) tyttö – eh, rouvashenkilö, mutta, you know… – oli kumartuneena pyöränsä yli, lukkoa avaamassa. Tosikoinen katseli sitä auton ikkunasta ja huudahti hyvin hätääntyneenä: "Äiti, toi vanha mummeli vie meidän pyörät!" Niin, siinä vieressä oli kesällä meidänkin pyörät.

 

Meidän tytöillä on kuitenkin vielä vähän matkaa – ja toivottavasti minulla ja miehellänikin 😉 – siihen, kun alkaa selkä painua kumaraan. Sillä välin saadaan rampata vaatekaupassa tuon tuostakin. Kun toiset ne vaan kasvaa (pituutta). Ja toiset ehkä vähän pienenee (leveyttä).

Lunta ei vielä näy, vaikka joulu ovella kolkuttaakin. Kuuraa tänään oli kyllä maassa. Vaikka siitä valkoisesta joulusta aina niin kohkataan tässä maailmankolkassa, eipä se joulu sitä tarvitse. Toisihan sen lumi tietenkin jouluun oman tunnelmansa, mutta tulee se joulu ilman luntakin.

 

Merkittävämpi joulutunnelman luoja ovat joulua edeltävät juhlat ja tapahtumat. Ei mitkään rymypikkujoulut suinkaan (eikä meillä duunissa sellaisia olekaan tänä vuonna, talvibileet on vuoden vaihteen jälkeen), vaan kuoron joulukonsertit ja tanssikoulun joulujuhla. Ja tietenkin lasten päiväkodin joulujuhla, joka tänä vuonna oli jo joku aika sitten joulupajan muodossa.

 

Kuoron tämän vuoden ainoa joulukonsertti oli viime sunnuntaina Kotkassa. Tänä vuonna jo osasin kaikki biisitkin, joten oli todella hienoa laulaa siellä! Ensin kynttiläkulkueessa lavalle. Sitten ihania joululauluja (uudempia sekä sitä perinteisempää ohjelmistoa, osa aivan uusiksi meille sovitettuna) pianon, rumpujen, basson sekä jousikvartetin säestyksellä ja vähän ilmankin. Niin hienoa!

 

Tänään puolestaan oli se tanssikoulun joulujuhla, Peacocissa. Tällä kertaa juhla ei ollutkaan sellainen kuin yleensä, sellainen oppilasesityksistä koostuva, vaikka siellä niitäkin oli. Pääosassa juhlassa olivat stepupin ammattilaiset ja erilaiset show-ryhmät. Joukossa sitten sellaisiakin kuin me, harrastukseksi tanssivia. Niin no, sitä lajia edustettiinkin lähinnä me. Ja parit minilattariryhmät.

 

Päästiinpä näkemään ihka ensimmäisinä palasia Avenue Q -musikaalistakin, joka tulee Savoyhin helmikuussa (ja minullapa onkin sinne jo lippu!). Nuket olivat ekaa kertaa Suomessa lavalla. Kyllä se vaikutti hienolta ja hauskalta musikaalilta. On kiva päästä katsomaan se ihan oikeastikin.

 

Joulupukinkin tänään bongasin, Jumbossa piipahtaessani. Täytyy kuitenkin sanoa, että prameita kauppakeskusten joulukoristeita ja pukinpajoja ja joulupukkeja enemmän joulufiilistä minulle tuovat juuri nämä joulunaikaan kuuluvat henkilökohtaisesti minua koskettavat tapahtumat. Ja toki ehkä tuo jouluvalaistu katu tuossa kotimatkalla. Ja kodin jouluvalmistelut.

 

Ja kohta alkaa tippua kortteja postilaatikkoon. Se taitaa melkein olla se tärkein tunnelmantuoja. Minulle.

Muinaisjäänne mikä muinaisjäänne. Lasten suusta se totuus…?

 

Eilen olin lasten kanssa sen verran liikkeellä, että käytiin auto tankkaamassa ja heittämässä pahvia ja lehtiä kierrätyslaatikoihin. Sillä välin kun minä näitä tein, käytiin autossa mistä lie kummunnutta keskustelua napanuorasta. Kun palasin autoon, väänsi nuorimmainen itkua, että sisko oli sanonut, että hänellä on vielä napanuora. Isosisko virnisteli ilkikurisena vieressä ja rallatti, että pikkusiskolla lähtee napanuora nenästä.

 

Kaikkea sitä kuulee. Komensin isomman olemaan hiljaa, sanoin pienemmälle, ettei kannata mokomaa kuunnella ja vakuutin, ettei hänellä enää ole napanuoraa. Sanoin, että kyllä se ihan kummaltakin poikkastiin heti vauvana. Esikoisen tiedonjano iski heti. Ensin sain selvittää, miten se poikkastiin ja miten se sitten irtosi kokonaan. Sitten sain selittää koko napanuoran funktion ja anatomian. Joskus on äitiä ikävä noiden lasten kysymysten kanssa 😉 Mutta enköhän ihan kunnialla selvinnyt.

 

Sitten käytiin laskemaan, milloin itse kukakin meistä on ollut vauva ja millon meiltä on se napanuora irronnut. Esikoisen vauva-ajasta sanoin olevan viisi vuotta. Mistä lie mokoma laskuvirhe, mutta neiti näppäräpä olikin tarkkana ja kysyi hölmistyneenä, että mitenniin viisi? miksei kuusi? Jolloin oli myönnettävä, että oikeassahan se tyttö oli, kuusi vuotta tietenkin! Ei sitä enää auta mitä vaan suustaan päästääkään.

 

Pikkusiskonkin vauva-ajasta on jo 3,5 vuotta, mutta sittenpä esittikin pikkarainen sen pahan kysymyksen: "Millon äiti oli vauva?" Siihenpä ehätti sanavalmis isosisko vastaamaan, että ainakin tuhat vuotta sitten! No ei nyt ihan niin kauan aikaa sitten… Vaikka kaipa se lapsen näkökulmasta on ihan sama, onko se 30+ vai tuhat vuotta sitten. Etenkin kun taas yhtenä päivänä hämmästytettiin miehen kanssa lapsia kertomuksilla siitä, millaisia puhelimet, televisiot jne. tekniset vempaimet olivat äitin ja iskän lapsuudessa. Kyllähän siinä itsensä muinaisolennoksi välillä tunteekin!

 

Illalla kerroin tätä huvittuneena miehellekin, jolloin esikoinen pisti väliin: "Miljoona vuottapas sitten!" Ehkä SE oli jo vähän liioittelua. Muuten meillä kai olisi dinolapsia.

Kun ajelin tänään kotiin töistä, ajelin oikeastaan kotiin kaupoista ja mieleni oli keveä ja suorastaan lapsekkaan iloinen tunteen aiheuttajaan nähden. Ostin tänään itselleni roosat tanssilenkkarit. Olihan ne kalliit – jenkeistä tilaamalla olisi saanut samat kengät parikymmentä egeä edullisemmin postikulut mukaan lukien! – mutta on ne nyt myös mieleiset 🙂

 

Kotona tunnelma vähän muuttui. Ahdistukseksi, ahdistuksesta peloksi, pelosta liki paniikiksi, paniikista pakokauhuksi. Ihan vähän liioitellen mutta vain vähän. Nyt on turha enää sitten rypistä, kurat on pöksyissä ja tontti on varattu ja rakennusprojekti pelottavan totta. A-PU-A!

 

Jotenkin olisin kuvitellut, että kun viimein saadaan päätös aikaiseksi, olisin helpottunut. Että olisin iloinen, etenkin tästä päätöksestä. Mutta kun ei päätöksen tekeminen muuttunut ajan myötä yhtään sen helpommaksi, pikemminkin päin vastoin. Tieto sen kun lisäsi tuskaa. Ja vatvottiin ja soudettiin ja huovattiin ees taas viimeiseen asti. Huomenna oli varausmaksun deadline. Ja nyt se on maksettu.

 

Pelottavaksi tämän tekee se raha. Se on nyt jo selvää, että ihan sitä ei saada, mitä halutaan. Jostain on tingittävä. Pelottavaa on se, että sitä tingittävää on niin paljon. Mutta nyt se on vaan niin, että sellainen talo tulee, johon meidän rahkeet riittää. Eli loppujen lopuksi voitti halu ylipäänsäkin saada se tontti ja talo, siis voitti halun saada juuri mieleinen tai ei mitään. Saapi nähdä mitä tulee.

 

Järkikö se oli joka vastaan harasi? Järkikö me taas heitettiin narikkaan niinkuin ehkä joskus ennenkin? Toistan: a-pu-a. Mitä sitä on mennytkään tekemään? Mies sanoo, että onhan tätä nyt ainakin mietitty, että tämä on harkittu päätös. Enpä tiedä. Tahto se vaan taas voitti.

 

Niinhän se on tehnyt ennenkin. Aina on selvitty. Kaipa siis nytkin. Tästäkin. 

 

(Apua.)

 

[Ja meidän telkkarikin kummittelee. Jostain kuuluu läpi jotain hämärää ääntä, mitä ei ole ennen kuulunut.]