Joulu alkaa olla ohipuolella jo, vaikka huomenna vielä mennään anoppilaan. Tähän mennessä on ollut aatonaatonaaton ennakkovaroitteluista huolimatta aivan ihana joulu! Aatonaattona otettiin vähän förskottia ja vietettiin joulua yhdessä mutsin ja siskon ja sen miehen kanssa. Oikein semmoinen leppoisa läheistenkeskenjoulunvietto. Olin kyllä illalla poikki, kuten aina "emännöityäni", ja koomasin koneellani lahjaksi saadun penguin puzzlen äärellä monta tuntia.

 

Aattona oltiin kotona aina jonnekin neljän paikkeille asti. Lapsille tein jossain vaiheessa runomuotoisen "joulupolun", eli vihjelappusia piilotettuna ja lopuksi löytyi paketti, jossa oli puuhakirja ja tussit. Niiden keralla tytötkin viihtyivät tovin ja toisen sitten edellispäivänä lahjaksi saatuja Popsikkaita katsellen. Ja kolmannen sitä penguin puzzlea pelaten.

 

Illaksi mentiin minun isoäitini luo, missä väkeä olikin enemmänkin. Syötiin jouluateria ja tytöt tanssivat joululaulujen tahtiin kunnes soitin sanoi möreästi peetterii puunaakuooonoooo ja teki klik eikä sen koommin herännyt. Aivan kuin joku hihna olisi löystynyt ja lopulta katkennut. Niin, kyseessä nostalginen älppäri.

 

Kahdeksan maissa tuli sitten joulupukkikin. Ei sen pitänyt tullakaan, mutta tosikoinen teki oikein askartelut ja kaikki joulupukkia varten ja siskon puheista huolimatta uskoi vahvasti, että joulupukki tulee, joten ei sitten raaskittu tuottaa kolmivuotiaalle sitä pettymystä. Mies siis oli joulupukkina, esikoinen hogasi heti, mutta leikki sujuvasti aikuiskaartin mukana, pikkusiskon silmien tuikkiessa innosta. Se oli sen arvoista 🙂

 

Lahjat jaettiin sitten ja olihan niitä, vaikkei mitään vuorta kuitenkaan. Leluja vain meidän ostamat, muutoin vaatteita, kirjoja, lautapelejä (joukossa mm. vallan hauska koko perheen tempputornipeli!) ja meille aikuisillekin sentään jotain 🙂 Tänään onkin sitten pelailtu ja luettu ja katseltu uusia dvd:itä ja lapset on leikkineet uusilla leluillaan. Ihana, leppoisa, rauhallinen yhdessäolon päivä 🙂 Parasta koko joulussa 🙂

 

Tämän joulun aikaan olen tutustunut ihan uuteen maailmaan tekniikan universumissa. Lapset saivat kumpikin yhden 3D pc-pelin, jota pelatessa tyttäret huusivat kilvan tätiään apuun, kun ei kalkkis-äiti osannut pelata niitä ollenkaan… Olen kai liian Busy and Occupied pelatakseni 😉 Siihen tulokseen kuitenkin tulimme, että tämän myötä tähän taloon tulee ensimmäiset peliohjaimet. Ensi askel kohti konsoleita?

 

Tänään meillä on myös soineet tilidilidittittittiit kahdesta virtuaalilemmikistä. Niillä on ihan oma maailmansa sen pienen laitteen sisällä. Ja jos aktiviteetti on kesken, ei voi tyttäret tulla syömäänkään. Lemmikki oksentaa, kun sillä on paha olla (onneksi minun ei tarvitse kuitenkaan siivot sotkuja 😛 ) ja tahtoo kotiinsa.  Ja jos ei lemmikki löydä kotiaan, se ei voi mennä nukkumaan. Mutta minä, minusta ei ole paljon apua siinä hommassa. Niinpä kiikutin tosikoisenkin lemmikin esikoisen luo illalla, kun se koti piti löytää. Osaahan tuo meidän vaille-neljävuotiaskin ihmeen hyvin sen kanssa leikkiä, mutta esikoinen on jo ihan pro. Ja niin pääsi tosikoisen kisuliinikin nukkumaan.

 

Hyvä tavaton, että minä muka-näppärä-koneiden-käyttäjä tunnen itseni vanhaksi näiden kanssa. Niissä on joku ihan oma lapsilogiikka. Tai jotain. Tai sitten I just haven’t put my mind to it like the kids. Yeah, that’s it. Definately!

Juu en minä. Kun tuo tosikoinen. Ihanaa jeejee joulufiilis on huipussaan.

 

No joo, jos totta puhutaan, on suurin osa päivää ollut ihan kiva. Minulla oli vapaapäivä, mutta lapset olivat aamupäivän hoidossa sillä välin, kun minä kävin hoitamassa joulun ruokakaupat.

 

Kun tultiin kotiin, alkoi joulunvalmistelu ihan tosissaan ja lapset oli aivan ihanasti omissa touhuissaan, toinen huoneessaan, toinen omalla pihalla. Kinkku meni uuniin ja lohi jääkaappiin graavautumaan. Välipalan jälkeen sain paketoitua viimeiset joululahjat tyttöjen puuhastellessa huoneissaan. Ja hekin taisivat kumpikin laittaa yhden joululahjan pakettiin – kenelle, se on vielä ylläri!

 

Mutta sitten se alkoi. Ensin potkiminen kun luettiin akkaria. Sitten raivoaminen, kun piti käydä vessassa ja pukea ulkovaatteet. Kuusenhakukävely meni ihan hienosti ja saatiin meille oikein komea kuusikin. Koristelukin sujui mukavasti ja nyt meillä on kaunis kuusi 🙂

 

Mutta sitten taas. Iltapala, hmm. Muroja piti saada lisää, mutta sitten niihin ei kosketakaan. Iltapesulle ei silti haluta mennä. Ei ei ei ei saa riisua! En riisu itsekään! En mene pesulle! Ei EI EIIII! Ei isi! Äitiiii! Äitiiii! Äitiii! Ja piiloon pöydän alle. Ja ihan sama kuka vie pesulle, huutoa, karjuntaa, rääkymistä. Hetken paussi ja sitten uusi aihe. Haluun ksylitolii (pastillin)! Ei hampaiden pesua! Ei pissalle! EI EI EIII! Isi pois! Et saa pukea pyjamaa! Eiii! Mee poiiiis! Ei iltarukousta! Ei piipilaulua! Et laula isi! Mä haluun iltasadun! Ihan lyhyt! Eiii! Mä haluun kertomuksen! Ei sitä kertomusta! Isi kyllästyy ja lähtee pois huoneesta. Huutoa rääkyä parkunaa. Hetken hiljaisuus. Äitiii! Äitiii! Mä haluun yskänlääkettä! Mä haluun särkylääkettä! Mun kurkkuun sattuu. Äitiii! Laula mulle piipilaulu!

 

Joku päivä vielä soitan sinne perheneuvolaan. Kyllähän minä tiedän, että nelivuotiailla on hurja uhmavaihe. Pienoismurrosiäksi sitä(kin) kutsutaan. Muistelen myös, että juuri tähän ikään kuuluu ne omnipotenssikuvitelmat, harha siitä, että koko maailman pitäisi pyöriä lapsen mielen mukaan, että lapsi osaa ja voi mitä vain ja on koko maailman hallitsija.

 

Mutta alkaa jo väsyttää. Ja tämä alkaa jo tuntua epänormaalilta. Että joka ikisestä asiasta pitää huutaa. Että joka ikisestä rutiinista pitää huutaa. Joka päivä. Toistuvasti samoista asioista. Asioista, jotka tehdään joka tapauksessa. Ja kun tätä huutamista on jatkunut. Ja jatkunut. Ja jatkunut. Puolisentoista vuotta kohta. Pienin (parin viikon…) seesteisempien aikojen jaksottamana, mutta yhtä kaikki. Pitkään.

 

Eikä siitä taukoa saa jouluksikaan. Luultavasti päin vastoin, kaiken jännittämisen myötä. 

 

Elämä on.

…eilen ja jätti lahjasäkin meidän kodinhoitohuoneeseen. Ei vaiskaa, oli kyllä aikamoiset lahjasulkeiset minulla eilen! Pitää ensi vuonna muistaa ostaa lapsille vähän vähemmän lahjoja niin on vähän vähemmän paketoitavaa… Jaksoin silti bonuksena, kenties viimeisen isoäitini luona vietettävän aaton kunniaksi, riimitellä peräti kolmeen lahjaan runotkin, (isoäitini) perinteen mukaisesti. Olen tulossa vanhaksi, kun anarkiahenki kuolee pala kerrallaan 😛

 

Duunissa oli kyllä eilen oikeasti varsinainen ennakkojoulu. Sen lisäksi, että saatiin firman joululahjat ja yhteistyö-lounasravintola tarjosi joululounaan, saatiin eilen uudet työkännykät. Voi jestas sitä! Puhelin on ehkä jopa vähän väärä sana kuvailemaan tuota laitetta tuossa. Ennen kuin edes keksin miten sillä soitetaan, olin lähettänyt sillä sähköpostia ja ottanut ensimmäiset kuvat sen 2 megapixelin kameralla! Mutten ollut ainoa: oli kyllä huvittavaa, kun joukko it-osaajia pyöritteli kännykkää kädessään ja kyseli miten sillä soitetaan 😀

 

Mutta nyt on kände konffattu kondikseen. On soittoäänet ja mailsyncit ja taustakuvat ja pikakuvakkeet ja painikkeet asetettu. Ja yhteys uuteen hienoon bluetooth-handsfreehen luotu. Heh, oli sekin operaatio. Ihmettelin kovasti, kun puhelin kyllä ilmoitti, että yhteys hf:ään on kytketty, mutta kuulolaitteesta ei vaan kuulu mitään – muttei puhelimesta liioin. Kunnes hogasin, että olinpa asettanut väärän hf:n… Niitä samanlaisia kun löytyi 10 metrin säteeltä puoli tusinaa muutakin aktiivista kappaletta 😀

 

Ja nyt on kännykkä saatu juttelemaan läppärinikin kanssa ja ekat kuvat ladattu koneelle. Testasinpa myös nettiyhteyden muodostamista kännykkäni avulla. Ai että meni iisisti! Ajurin asennuksen jälkeen sen kun vaan napsautin yhteydestä että connect ja avot, se meni sillä. Kone kun keskustelee kändeni kanssa ihan issekseen. Siistii.

 

Timanttina kruunussa oli eilen vielä postipaketti, jonka hain töiden jälkeen. Oli Evanovichit viimein saapuneet 🙂 Nyt on neljä uutta kirjaa hyllyssä odottamassa. Ja tänään vika duunipäivä ennen joulua. Voisiko asiat enää paremmin olla?!

 

[Yh. Kahvi on jo kylmää ja pohjalla on puruja.]

Maailmassa on aivan liikaa salasanoja. Jälleen kerran, ihan vain saadakseni päivittäisen Dilbert-annoksen sähköpostiini, jouduin rekisteröitymään taas yhteen uuteen palveluun. Ja taas on yksi salasana lisää muistettavana.

 

Olen yrittänyt käyttää salasanoja näihin kaikenkarvaisiin nettipalveluihin jotenkin taloudellisesti. Käytän niissä pääsääntöisesti muutamaa tiettyä salasanaa vähän vaatimusten mukaan varioiden. Silti niitä salasanoja on monta. Ja lisäksi pitäisi muistaa, mikä niiden kaikkien käyttäjätunnus on. Sähköpostiosoite (mutta mikä niistä?), puhelinnumero vai jokin ihan kaikesta irrallinen username? Ja sitten yhdistää oikea käyttis oikeaan salasanaan. Mission impossible.

 

Kirjoittelen niitä siis ylös, ihan kaiken uhallakin. Koneellani on niitä pitkä lista – mutta sekin on salasanasuojattu ja mikä ihme se sitten olikaan? Ja sitten on lippusia ja lappusia siellä ja täällä. Suurimman osan olen koittanut kerätä yhteen ja samaan paikkaan, kaiken uhallakin.

 

Osaan lappusista olen yrittänyt kirjoittaa vinkein, mistä palvelusta on kyse, mikä se tunnus on ja mikä salasanavariaatio. Se on osoittautunut aika ongelmalliseksi, sillä en suin surmin muista, mihin vinkit loppujen lopuksi oikein viittaavat. Niissä on kuitenkin potentiaalia, sillä kun etsin ihan tietyn palvelun tunnareita, voi jopa päässä kuulua klik ja yksi+yksi yhdistyä oikeaksi kombinaatioksi. Aika toivoton on sen sijaan lappu, jossa vain lukee salasana. Sellainenkin minulla on.

 

Sitten kun soppaan lisätään vielä korttien tunnarit ja puhelimen pin-koodit, ollaan jo aika hukassa. Viimeksi en meinannut saada autoa tankatuksi, kun muistin kortin tunnusluvun ensin väärin. Ja kun puhelimen joutuu sulkemaan välillä, saa aina miettiä uudestaan, mikäs koodi sen taas avasikaan.

 

Jotenkin tuntuu, että kyllä tässä pitäisi olla jokin helpompikin tapa. Joku yhtenäinen tunnistus, jolla kaikki toimisi. Sillä eihän tällaisesta koodi- ja salasanaviidakosta selviä se vanha erkkikään!

Toiset kasvaa ja toiset kutistuu. Huomasin tänään ilokseni, että vuosi sitten kuivuriin eksyneet ja siellä ikävästi niukin naukin päälle enää mahtuviksi kutistuneet farkkuni ovat taas vyötäröstä suorastaan vähän väljät! Way to go, girl 🙂 Tänä syksynä olenkin taas vähän kutistunut, sekä kiloissa että vaatteissa mitattuna.

 

Onneksi en kuitenkaan aivan siten kuin mieheni tässä tänään lapsia hauskuuttaessaan esitti. Lapset, esikoinen jotenkin erityisesti, kasvavat niin kamalaa vauhtia. Esikoinen yhä liki 10 senttiä vuodessa (pikkusiskonsa viime vuoden aikana vain 5 senttiä, hassua). Tuntuu, että ihan jatkuvasti saa olla vaatekaupassa ostamassa uutta sitä tätä ja tuota. Tänään viimeksi haettiin tytölle uusi talvitakki, kun edellinen on pieneksi jäänyt.

 

Iltapalapöydässä sitten puhuttiin kasvamisesta ja kerroin, että lapsi kasvaa nukkuessaan, joten (pientä aivopesuyritystäkö?) kannattaa nukkua paljon, sanoin, jotta kasvaa isoksi. Mies siihen sitten demonstroimaan. Kuorsasi seisaallaan ja kasvoi kasvamistaan. Totesin perään, että päivän aikana ihminen aina vähän kutistuu, painuu vähän kasaan. Jolloin mies, tietenkin, heräsi ja alkoi lytistyä lytistymistään.

 

Kunnes hänestä tuli pieni vanha mummeli, joka vei meidän pyörät. Ai mitä hä? No kun eräänä aamuna oltiin lähdössä hoitoon ja naapurin (varmasti alle kolmikymppinen) tyttö – eh, rouvashenkilö, mutta, you know… – oli kumartuneena pyöränsä yli, lukkoa avaamassa. Tosikoinen katseli sitä auton ikkunasta ja huudahti hyvin hätääntyneenä: "Äiti, toi vanha mummeli vie meidän pyörät!" Niin, siinä vieressä oli kesällä meidänkin pyörät.

 

Meidän tytöillä on kuitenkin vielä vähän matkaa – ja toivottavasti minulla ja miehellänikin 😉 – siihen, kun alkaa selkä painua kumaraan. Sillä välin saadaan rampata vaatekaupassa tuon tuostakin. Kun toiset ne vaan kasvaa (pituutta). Ja toiset ehkä vähän pienenee (leveyttä).