Muuttoon on alle kaksi viikkoa aikaa. Vielä kuluneella viikolla naureskelin, että onhan tärkeimmät tehty, kun nettiyhteyden ja sähkösopimuksen siirrot on tilattu, mutta samalla tuskailin mm. pahvilaatikoiden etsimisen kanssa. Mutta kuten asioilla tuntuu olevan taipumus järjestyä, niinpä järjestyi tämäkin asia ja taas ollaan monta askelta pitemmällä kuin vielä pari päivää sitten.

Pahvilaatikot nimittäin järjestyivät siten, että kun eilen aamulla astuin duunissa hissistä ulos, nenäni edessä seisoi vino pino uusia tietokoneita isoissa vahvoissa pakkauslaatikoissaan. Ja pieni huikkaus asennuksen kundille takasi, että sain suurimman osan laatikoista itselleni. Muutama meni toiselle työkaverille. Täydennystä laatikkokokoelmaan sain vielä kun ymmärsin avata suuni laatikoista erään markkinoinnin ihmisen kanssa palaveeratessani; hänellä sattui olemaan takahuoneessa vielä vino pino pahvilaatikoita, joissa oli ollut henkilökunnan joululahjat. Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä. Työkavereitteni ei tarvinnut pähkäillä laatikoiden poisheittämistä ja minä sain farkullisen verran laatikoita muuttoa varten. Näitä tilanteita varten pitää joka perheessä olla yksi farmariauto.

 

Toin kotiin 28 pahvilaatikkoa ja ennestään meillä oli niitä kaksi. Kolmekymmentä isoa laatikkoa varastoon menevää tavaraa varten. Enkä tiedä riittääkö tämä määrä edes… Miten paljon ihmisillä onkaan sellaista tavaraa, jota ilman voi aivan hyvin elää muutaman kuukauden nyt ainakin! Väliaikaiskotiin meneviä tavaroita varten tilataan muuttolaatikoita, tulee kai sinne kuitenkin mukaan enemmän kamaa. Kait. Tänne muutettaessa meillä taisi olla 80 muuttolaatikkoa. Huh.

 

Tänään olen ahkeroinut pakkaamisen kimpussa koko päivän. Radio Rock soi taustalla antamassa pontta puuhaan, lapset leikkivät aivan ihanasti yhdessä koko päivän, ja minä teippailin laatikoita kasaan ja ladoin niihin tavaraa. Minulla on reilut 500 kirjaa ja mm. ne menevät kaikki varastoon (so. autotalliimme) täksi aikaa. Samoin kaikki taulut ja koriste-esineet. Osa astioista ja lasten leuluista ja peleistäkin. Kaikki meidän miljoona mappia, VHS:t ja puolet albumeista. Tuli painavia laatikoita, vaikka ladoinkin raskasta tavaraa alle säästeliäästi. Nostelin laatikot viiden pinoihin, joten niitä on tuolla olkkarin seinänvierustoilla nyt neljä. Välillä oli pakko hengähtää – olen antibioottikuurilla keuhkoputkentulehduksen vuoksi, jälkitauti kai sen lenkin ansiota sitten

 

Aiotaan siis viettää askeettiset kuukaudet vuokralla. Ei koriste-esineitä, ei tauluja seinillä, ei kirjoja. Vain välttämättömät. Jos siellä on sälekaihtimet, en varmaan vaivaudu laittamaan verhojakaan ikkunoihin. Matot lattioille nyt kuitenkin 😉 Vaatteista ei pysty laittamaan juuri mitään varastoon, kun tämä evakkoaika menee niin hullusti kolmelle vuodenajalle. Eiköhän kuitenkin löydy sitäkin vaatetta, jonka voi ainakin surutta pakata varastoon tai peräti viedä kirppikselle saman tien. On tuolla yläkaapillinen ulkoiluvaatteita, joita ei ole täällä asuessa käytetty varmaan kertaakaan.

 

Inhoan muuttamista tämän härdellin vuoksi, jonka se aiheuttaa. Mutta juuri nyt homma tuntuu ihan yllättävän ookoolta. Jotenkin toimeen tarttuminen on selkiyttänyt ajatukset, eikä urakka tunnu enää niin mahdottomalta kuin vielä vähän aikaa sitten. Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Ja ennen kuin huomataankaan, ollaan jo omassa tilavassa talossa ja tehdään pihatöitä 🙂 Jee. 

Pitkästä aikaa päätin viettää perjantai-iltaa television ääressä leffaa katsoen. En sitä enää kovin usein tee, tuntuu, että ennemmin hengaan koneella (enkä edes ymmärrä miksi…) tai luen kirjaa kuin katson elokuvia tai yleensä paljon muutakaan telkkarista. Tänään korkkasin siiderin ja paistoin juustokierteitä ja viimeiset dajm-chip-cookiet pakastetusta taikinasta ja istuin sohvalle leffanautintoa varten. Yksin, miehellä meni raksalla myöhään.

 

Ensimmäinen hasardi: lapset olivat vasta juuri menneet nukkumaan, joten keskeytykset olivat paitsi mahdollisia, myös todennäköisiä. Eiväthän he nykyisin koskaan nukahda saman tien, etenkään nyt kun on niin paljon muutoksia ilmassa taloprojektin ja tulevan muuton ja kaiken vuoksi. Varsinkin tosikoiselle kaikki muutokset ovat hurjan vaikeita – esimkerkiksi tänne muutettuamme raivosi kuukauden taukoamatta. Joten etenkin tosikoiselle tulevat muutokset ovat kova paikka, jo nyt, sillä joka ilta on kamala "äiti-hätä" enkä saisi poistua sängyn vierestä ollenkaan. Minua vain pitäisi olla kaksi, sillä esikoinenkin on alkanut esittää samoja toiveita…

 

Well, aina sieltä sänkyjen viereltä on jossain vaiheessa lähdettävä, ja kunhan molemmat olin peitellyt nukkumaan, istuin siis katsomaan elokuvaa. Esikoinen kolisteli sängyssään hetken, mutta taisi sitten nukahtaa. Tosikoinen huhuili sieltä alkuun jotain niin että oli pakko keskeyttää elokuva, mutta oli sen jälkeen pitkään ihan hiljaa. Kunnes yhtäkkiä tajusin hänen olevan vieressäni olohuoneessa. Kannoin lapsosen sänkyyn, halin hetken ja sen jälkeen sain jatkaa elokuvani loppuun keskeytyksettä. Ai, melkein, sillä pienen stopin aiheutti miehen kotiinpaluu sieltä raksalta.

 

Kuulostaa pieniltä jutuilta – kuten tällä kertaa nämä ulkoiset häiriöt olivatkin, mutta niitäkin leffailtoja minulla on ollut, jolloin olen saanut viiden minuutin välein katkaista jostain syystä. Lapset ja mies eivät silti olleet ainoa nautintoni uhka tai häriötekijä tai miten sen asian nyt sanoisi vähemmän negatiivisen kuuloisesti. Elokuva pätki alkuun ihan koko ajan. Muutaman minuutin välein alkoi kangerrella ja pysähdellä. Alkoipa lopulta savu nousta korvistani, ihan tuskaisaa! Tätä on ollut ilmassa enemmänkin, lapset ovat valittaneet tuon tuostakin, että dvd:t pätkii ja stoppii.

 

Niin, uuden laitteen ostamisesta lähtien. Raks, raks, raks… Hitaasti pyörähtelivät F-testin mukaan peräti nerokkaat aivosoluni* liikkeelle ja palaset loksahtivat kohdalleen. Ensin ajattelin, että laitteessa täytyy olla jotain vikaa, pitänee viedä takaisin liikkeeseen. Mutta sitten lamppu syttyi kokonaan ja hogasin, että laitetta asentaessamme tulimme väärään johtopäätökseen sen suhteen, kestääkö se digiboxin painon päällään vai ei. Meillä on aivan liian vanha tv-taso, ei sen ostamisen aikaan ollut näin monia laitteita!

 

Siis, piti keksiä, miten boxi saadaan dvd-soittimen päältä pois. Johdot olivat issue, eivät yltä mihin vaan. Aikani asiaa pähkäiltyäni sain nerokaan ajatuksen. Otin miehen vaatekaapista sellaisen hyllynaluskorin (hänellä se on vähimmällä käytöllä…), joka sopi kuin sopikin boxin ympärille ja jätti myös tuuletustilan boxin päälle. Dvd-soitin korin päälle ja kun vielä ymmärsin tasapainottaa korin reunan pienellä rasialla, avot. Digiboxi on nyt vankilassa, mutta dvd soi kuin unelma 😀

 

Tai no, ainakin melkein. Nimittäin meillä ei tällä hetkellä mikään soi kuin unelma.Telkusta hajosi jokin ääniosa joulun tienoilla ja stereoiden sekä kaiuttimet että nähtävästi jokin äänipää niinikään ovat myös enempi tai vähempi sököt. Joten vaikka ääni tulee stereoiden kautta kuulokkeisiin, se vähän rätisee. Shucks. Taitaa olla aika uusia laitteet uuteen kotiin… Niin siis tuonne omaan kotiin, ei vielä vuokrakämppään.

 

Elokuva, jota yritin ensin huonolla onnella ja sittemmin paremmalla onnella (vai oliko millään tuossa nyt oikeasti onnen kanssa tekemistä, vaikka minusta aina tuntuukin, että minulla on elokuvien katsomisen suhteen superhuono onni – mies saa aina katsoa leffansa rauhassa, mutta minulla on aina keskeytyksiä sun muita häiriöitä) katsoa, oli Just My Luck, jossa hyvä ja huono onni vaihtavat omistajaa HannuHanhi-naisen ja AkuAnkka-miehen suudellessa ja miehestä tulee se Hannu ja naisesta Aku ja taas toisin päin. Ihan hauska vaikkakin tyhjänpäiväinen Lindsey Lohan -komedia. Joskus tyhjänpäiväisyys on hyvästä.

 

[*Kuinka monta F-kirjainta on lauseessa: "FINISHED FILES ARE THE RESULTS OF YEARS OF SCIENTIFIC STUDY COMBINED WITH THE EXPERIENCE OF YEARS"? Kolmeko? Eipäs vaan kuusi. Testin mukaan aivot eivät pysty käsittelmään OF-yhdistelmää, siksi on normaalia löytää niitä äffiä vain kolme ja jos löytää kaikki kuusi, on nero. Mene ja tiedä, mutta kuusi minä löysin…]

Joskus sellaisena reilu parikymppisenä, siskoni ollessa sitten vähän alle, ihailin sitä, miten ainakin minun silmissäni näytti siltä, että siskoni pyöritti elämäänsä siihen suuntaan kuin halusi, kun taas minä kuljin vain virran mukana sinne, minne elämä sattui viemään. Nyt jälkeenpäin ajatellen, asia ei ihan niinkään ollut. Kyllähän me kumpikin vuoroin melottiin, vuoroin ajelehdittiin siinä virrassa, ihan niinkuin kaikki tekevät.

 

On kuitenkin paljonkin eroa siinä, kuinka paljon antaa virran viedä, kuinka paljon itse venettään ohjailee. Minä ja siskoni olemme molemmat määrätietoisia ihmisiä ja pyrimme aktiivisesti päämääriimme – ja yleensä meillä on joku päämäärä johon pyrkiä, ainakin jollakin elämän osa-alueella. Elämä ei ole koskaan täysin pysähdyksissä ja välillä määrätietoisuudesta huolimatta tuntuu, että elämäpä pyöräytteleekin ihan niinkuin tahtoo.

 

Totta. Välillä pyörähtää, että silmissä vilisee. Välillä käy jopa niinkuin minulle parin viikon takaisissa firman bileissä, kun työkaverin kanssa tanssiessani kaveri pyöräytti vähän rajun puoleisesti nykäisten, minkä seurauksena minä löysin itseni tekemästä kokovartaloroondia lattialla. Olisihan sinne lattialle voinut jäädä murehtimaan mokomaa, tai jättää tanssimisen sikseen. Mutta minä valitsin tyylikkään ylösnousun työkaverin tyylikkäällä avustuksella ja tanssi saattoi jatkua kaverin pyydellessä anteeksi, mutta lopulta yhdessä asialle nauraen.

 

Elämän pyöräytysten jälkeen on aina kaksi mahdollisuutta. Voi joko jatkaa elämän heittämään suuntaan, tai valita itse uuden suunnan. Elämän valssissa ei ole viejää ja vikisijää vaan kumpikin vie vuorollaan. Jokainen pyörähdys vaikuttaa jatkoon, kuin polkujen seuraaminen. Yhtäkkiä tulee eteen yllättävä mutka, joka vie tasapainon hetkeksi, mutta joka mutkan takana on risteys, jossa voi taas valita suuntansa itse. Mutka ja sen jälkeinen valinta määräävät seuraavia mutkia ja valintoja. Polulta ei voi hyppiä varpujen yli toisille poluille miten vain.

 

Eilen mesessä kysyin siskoltani, voiko mitään hyvää seurata siitä, jos muutenkin spontaani ihminen goes carpe diem. Sisko naurahti, että ehkä, ehkä ei. Niinpä. Kaikki riippuu siitä, mihin hetkiin tarttuu. Tunteiden ei voi antaa ohjailla valintoja yksinään, ne ovat petollisia ja vaihtelevia. Tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että haluaa jotain asiaa enemmän kuin mitään, hetken kuluttua tunne voikin muuttua. Joku asia voi pelottaa, vaikka siihen tarttuminen on vain hyvästä. Kuten syksyllä päätin tarttua hetkeen ja ottaa sitä yhtä pelottavaa härkää sarvista – ja nyt se härkä on selätetty kunnialla 🙂

 

Elämän pitää olla jatkuvasti vähän liikkeessä. Jos se pysähtyy paikalleen liian pitkäksi aikaa, alkaa ahdistaa ja tulee levoton olo. Vähän niinkuin ruuhkassa ajaessa. Matka tuntuu taittuvan paremmin kiertoteitä ajellen kuin pääväylällä seisten, vaikka ajallisesti se olisikin ihan sama. Sanotaan, ettei vierivä kivi sammaloidu, mutta ehkä tässä tapauksessa sen voisi kääntää niin, että pysähdyksissä uhkaa sammaloitua. Eteenpäin pääseminen on ihmiselle perustarve, voima, jolla lapsikin haluaa oppia uutta ja kasvaa. Ilman sitä elämä kuolee. Ja me sen mukana.

 

Silti, elämä on outoa. Koska ihminen on niin monitasoinen ja moniulotteinen olento. Elämä tuo eteen tilanteita ja miten niiden kanssa selviytyy, riippuu niin monesta asiasta. Tunteista ja järjestä ja niiden välisestä suhteesta. Tahdon vahvuudesta, arvoista, elämän prioriteeteista. Peloista, toiveista, siihen asti eletystä elämästä. Asioista, joita pystyy käsittelemään, asioista, jotka ovat niin syvällä, ettei niihin itsekään ylety.

 

Ja tämän kaiken keskellä joku vielä kysyy, mikä on elämän tarkoitus. En minä tiedä. Miksi Jumala meidät tänne loi? Äläkä vastaa, ettei luonut vaan olemme sattumaa – siihen en voisi uskoa. Äläkä vastaa hengellisillä fraaseilla, nekään eivät selitä minulle sitä lopullista motiivia. Ehkä se selviää minulle kuoleman jälkeen, ehkä ei. Ehkei sen koskaan tarvitsekaan selvitä. Oleellista on, että täällä ollaan ja asiain näin vallitessa, got to simply make the best of it. Jokainen parhaan taitonsa mukaan elämän valssissa pyörähdellen ja pyöritellen.

Joskus about vuosi sitten hämmästelin esikoisen sukkien mystistä katoamista. Nyt on tosikoinen pistänyt ihan tosissaan paremmaksi. Olen viimeisten parin viikon aikana tullut päivä päivältä vakuuttumeemmaksi siitä, että hänellä on huoneessaan jokin salaperäinen musta aukko, joka imee tavaroita sisäänsä ja sylkee ne täältä johonkin avaruuteen, not to be found ever again. Pitäisiköhän laittaa NASAan meiliä, jos vaikka olisi tullut astronauteille vastaan? Nalle lentänyt sukkulan ikkunaan tai jotain?

 

Joulun jälkeen olen tehnyt tosikoisen huoneessa yhden täyssiivouksen, jossa kävin läpi joka ikisen nurkan ja lelulaatikon, heitin vanhoja leluja a) kirppispussiin b) tyttöjen pienelle serkulle ja järjestin suunnilleen kaiken huoneessa uudestaan niin että jokainen tavara (ja ne kaikennielevät kassit ja pussit ja reput ja muut) kävi käsissäni jossain vaiheessa. Silti joulupäivänä kadonneet upouudet pikkuponit eivät tulleet mistään vastaan. Lähes saman siivouksen tein myös esikoisen huoneessa hänen kanssaan, ei sieltäkään löytynyt. Muun kämpän piilot on etsitty moneen kertaan myös. Pikkuponit ovat ja pysyvät kateissa.

 

Taisi sitten olla nuo kovan onnen ponit, jotka avasivat tuon mustan aukon, sillä ei niin kauan aikaa tämän jälkeen katosi tyttären rakas nalle. Nalle on 15cm korkea, haalistuneen keltainen ja kulunut ja olen ommellut jo lähes jokaisen sen sauman kertaalleen uudestaan. Nyt sen masun purupussi on rikkoutunut ja niinpä nalle-raasulla on useimmiten myhky toisessa jalassa, kun kaikki muovipurut ovat valuneet sinne. Mutta se on tosikoiselle rakkainta maailmassa heti äidin ja isin ja siskon jälkeen.

 

Ja nyt se on TAAS kateissa. Se on ollut kateissa ennenkin. Kerran löysin sen leikkikeittiön uunista ja toisen kerran päiväkodin pojat löysivät sen päiväkodissa jostain yhtä omituisesta paikasta. Nyt nalle on taas ollut melkein viikon päivät kateissa ja huone on jälleen käännetty ylösalaisin katoamisen jälkeen (lue: kaikilla mahdollisilla leluilla leikitty viikon varrella, jolloin ne tietenkin ovat jääneet lattialle ja eilen laitettiin huone taas tiptop). Mutta nallea ei näy, ei kuulu. Sinne on humpsahtanut, ponien perässä mustaan aukkoon.

 

Eilisen siivouksen yhteydessä totesin, että neidin ponilaatikko näytti muutoinkin kovin tyhjältä. Vaikka kuinka moni isompi poni näyttäisi lähteneen etsimään pikkuisia ja joutuneen samaan mustaan syöveriin, nähtävästikin nippu Bratzien vaatteita mukanaan. Ja tosikoisen sukkia makuupusseiksi? Niitäkin on yhtäkkiä jäänyt hämmentävän paljon parittomiksi. Mutta todistettavasti ne eivät ole meidän sängyn alla, eivät sohvien alla eivätkä pyykissä. Eivätkä esikoisen huoneessa.

 

Noh, kohtahan meillä on muutto tulossa ja koko koti pakataan laatikoihin ja jätesäkkeihin. Jos nyt en ihan osta tuota musta aukko -juttua; en oikeastaan usko materian kosmiseen katoamiseen, niin luulisi ainakin, että siinä vaiheessa alkaa löytyä kadonnut tavara poikineen. Ja jos ei, pitää sitten tarkistaa uskomuksiaan uudemman kerran 😉

Ei juuri nyt erityisesti mistään erityisestä syystä, vaan huolimatta siitä, miten monta asiaa elämässäni on, joille pyörittelen silmiäni, jotka saavat minut pomppimaan tasajalkaa, jotka eivät yhtään hymyilytä, hymyni on herkässä aina. Läpi elämäni, luulen. On ihmisiä, jotka hymyilevät vain kun on erityinen syy hymyillä. Ja on ihmisiä, jotka hymyilevät silloinkin, kun siihen ei ollenkaan olisi syytä. Minä kuulun jälkimmäisiin.

 

Viikolla, olisikohan ollut torstaina, kun kahvitauolla kävelin duunin käytävää, pysähdyin hetkeksi katsastamaan taas yhtä firman sisäistä photoshootia. Yhtä kollegaani siinä kuvattiin, oletettavasti asiakaslehteämme varten. Tämä kollegani on sitä vakavampaa sorttia, siis oikein hauska heppu ja hyvä kaverini, mutta ei mikään turhasta hymyilijä. Ja kuvissa hän on aina lähes pelottavan vakava. Aloin siinä heittää vähän läppää aiheesta, ihan vain saadakseni hänet hymyilemään – missä onnistuinkin samalla kun sieltä tuli sellainen naurunsekainen: "Mene nyt jo pois naurattamasta siitä!"

 

Toinen työkaverini niinikään seurasi kuvausta, lehden toimitussihteerin ominaisuudessa ja alettiin hänen kanssaan ihan vaan jutella kuvissa hymyilemisestä. Totesin, että miehenikin on sellainen, joka kuvissa aina pyrkii olemaan vakavana, joten härnään häntä aina kameralla niin kauan kunnes saan sen hymyn ulos ja isken sitten. Tämä kaverini totesi, että aika moni ei tykkää hymyillä kuvissa, ei hänkään etenkään vähän nuoremapana. Mihin minä hämmästyneenä: "Mä hymyilen aina kuvissa!" Mihin vuorostaan hän: "Niin mutta sä hymyiletkin aina muutenkin!"

 

Joko maailma on minusta niin suunnattoman huvittava paikka ja elämä niin koomista, että löydän aina jotain hymyilemisen aihetta kaikesta, tai sitten se vain on luonteva tapani olla. Ehkä vähän molempia 😉 Nytkin hymyilen itsekseni tätä kirjoittaessani, en minä tiedä miksi! Bilsanmaikkani koulussa aikoinaan sanoi, että ihminen käyttää hymyilemiseen puolet vähemmän lihaksia kuin murjottamiseen, joten ehkä olen vain laiska enkä jaksa käyttää niin monta lihasta 😀

 

Ei vaan, kyllä se hymy tulee ihan sydämestä saakka. Hymy kun joku on huvittavaa, kun olen onnellinen, kun olen kosketettu, kun haluan välittää lämpöä ja empatiaa, ystävyyttä ja välittämistä, jakaa surujakin. Mihin ei aito lämmin hymy kykenisi, jos se tulee suoraan sydämestä ja ulottuu silmiin saakka? Eräs ystävä minulle sanoi, että hymyni parantaa kaikki murheet. Miten suunnattoman kauniisti sanottu!

 

Herkästi laukeava hymyni tekee minut lempeän ja pehmeän oloiseksi. Joskus se vähän harmittaa, koska särmäni jää silloin helposti huomaamatta. Toisaalta, kuka tarvitsee särmää, jos hymyllään voi tehdä maailmasta edes vähän paremman paikan? Joten, even if it kills me, I’m gonna smile. Bite that!