Some Saturday! Whew!

 

Woke up at quarter to ten from a disturbingly weird dream, where me, my family and a random pick of friends from my past and present life were stranded in a cabin in a horrid rainstorm. We were all warm and dry and had enough to eat, but we were also all in a hurry to be on our way elsewhere. Everybody looking anxiously out of the windows, waiting for the rain to stop. I woke up to a pair of tender arms hugging me, nuzzling me to wake up, but it took me some time to surface from the deep sleep. And the rain never did stop.

 

After a lazy morning, like our weekend mornings always are, I yelled and shooed my daughters out of the door, into to the car. Why is it so very hard for them to focus on the simple task of putting their clothes on and getting out of the door? Gee! But finally they were in the car and off we drove, to Jumbo the shopping center to do some long due shopping of some pants for eldest daughter, shampoo for me and some other random items that cannot be bought from the local stores around here.

 

But what craziness it was from my part to drag my kids there on a rainy Saturday afternoon! The only reason to do that is that I needed my eldest with me for the pant-shopping, to try them on and choose which ones she likes, but we rarely have time for a Jumbo-trip on weekdays, haven’t had time for it lately anyway. So there we were, like a milloin other people too. My younger daughter running and jumping and skidding and bumping into others. Both kids constantly bickering and nagging at each other. Big sister playing the role of a shepherd dog and little sister getting really pissed off by it. And toward the end of our trip, she stopped obeying me altogether and I truly wished I had a dog leash to tie her with… Nearly bought one.

 

Finally, at the end of our shopping, I even lost my kids in the grocery dept. of Prisma. I was so totally fed up with their fooling around that I walked on, picking up items, returning to the cart I finally let them push and putting the items in. At one point they didn’t see where I went – from all that messing around with the cart – and went looking for me in the opposite direction. My eldest kid had her cell phone with her, but whoop-de-doo, the battery was dead! So after a frantic search and near-tears I finally found my kids and steered them out of Prisma and into our car.

 

Happy shopping indeed! I was utterly exhausted and very cranky myself after the experience. Decided that despite being tired, tonight was the time for a run to cool me off. But unfortunately that wasn’t so perfect either.

 

When my husband got home from our construction, I leapt out of the door. At first running felt great after this four week break – gosh! has it really been so long! But then my lungs started to hurt. Seems that they’re not fully recovered from the flu yet. And at 2km my mp3’s battery went dead and I seriously contemplated on turning back because my lungs didn’t feel that great. But I decided to trodd on for a while yet and after another km or so, my lungs didn’t hurt anymore, so I kept going. I thought I could make it thru my whole run after all.

 

But. The first long up-hill proved otherwise. I actually had to walk halfway up! Something I haven’t done once since I started running last September. So I did cut my run short. Well, maybe not more than 1-1,5km shorter than usual, but I did walk the steepest hill up too and the last couple hundred meters before home. Tho my lungs didn’t hurt, it was like I couldn’t get enough oxygen to my muscles. And so I came home with muddy and soken sneakers – yeah, it’s wet wet wet outside, tho fortunately it didn’t rain – and feeling like a real looser.

 

Then I reminded myself that more than the 4week break in running, the reason for this poor achievement is the flu I suffered during the Xmastime. I mean, if a week of fever with a couple days of nearly 40 degrees C, combined with burning lungs and a throat so sore I couldn’t swallow and for a day or two not a sound came out of me, doesn’t affect you, then what? So it was only good that I eased up a bit, maybe I’d have been wiser to ease even more. But I did go to two dance lessons this week and feel allright so I didn’t really anticipate this struggle in running. Hope it won’t backfire on me!

 

But now the, hmm, disstressing day is over, I’m in my jammies, the girls are fast asleep and look so angelic in their sleep. All is peaceful. Nice 🙂

Aina silloin tällöin tulee eteen tilanteita, joissa pitäisi saada jokin asia hoidettua jonkin yrityksen kanssa. Osoitteenmuutoksia, palvelumuutoksia, jotain muuta selvitettävää tai muutettavaa. Mitä silloin tehdään? Ennen oli vastaus selvä, nykyisenä sähköisen asioinnin aikakautena ei enää tiedä. Pieni ihminen eksyy viidakkoon etsiessään ihmistä, jonka kanssa asiansa hoitaa.

Minä olen elänyt ja aikuistunut yhä vain sähköistyvässä yhteiskunnassa. Ihan kiitettävästi luulen pysyneeni ajan hermolla ja vaikkapa yritysten yhteystietojen etsiminen netistä on minulle huomattavasti luontevampaa kuin vanhemmilleni ja huomattavasti luontevampaa kuin niiden etsiminen puhelinluettelosta (mitä ne on?). Silti tunnen välillä olevani täydellisesti hukassa siinä kasvottomuudessa, jonka taakse jokainen yritys nykyään piiloutuu. Eivät asiakkaat enää asioi ihmisten kanssa vaan lähettelevät lomakkeita tai sähköpostia ja toivovat, että joku lukee ne ja ymmärtää heidän pyyntönsä oikein.

Meidän perheellä on muuto edessä, hyvin pian. Olen ehkä iloinen siitä, että voin hoitaa osoitteenmuutoksen sekä postiin että maistraattiin yhdellä ja samalla lomakkeella näppärästi netissä (uskoakseni) ja että sieltä välittyy osoitteenmuutos lähes joka paikkaan mihin pitääkin. Tai mihin riittää vain, että asiakasrekisterissä osoitteeni muuttuu. Näiden lisäksi on kuitenkin palvelu ja sopimus poikineen, jotka vaativat toimia palveluntarjoajayritykseltä. Osoitteenmuutos ja palvelun siirto toiseen osoitteeseen pitää siis tehdä erikseen joka yritykseen.

Mitä teen? Katson kyllä ensin, löytyisikö netistä sopiva lomake tarkoitusta varten. Toisiin löytyy, toisiin ei. Jos ei löydy lomaketta, etsin asiakaspalvelun numeron. Soitan asiakaspalveluun. Kuuntelen vaihtoehtoni: jos asiasi koskee tätä paina 1, jos sitä paina 3, jos tuota paina 4, jos jotain tällä alueella paina 5, jos jotain tuolla alueella paina 6, jos jotain jollain muulla alueella paina 7, jos asiasi koskee jotain ihan muuta paina 2. Siihen mennessä kun konemainen ääni on viimeisessä vaihtoehdossa, olen jo lähestulkoon unohtanut, mitä asiani oikeastaan koskikaan. Enkö nyt vain voisi päästä sinne asiakaspalveluun ja puhua jonkun kanssa!

Lopulta minulle vastaa kyllästyneen oloinen naisääni, joka asiani kuultuaan sanoo minulle, että asia pitää hoitaa sähköisesti sähköpostitse tai lomakkeella. Mutta kun en minä löytänyt sellaista! Tai löysin, mutta en voi siihen lomakkeeseen selvittää asioita selkein sanoin niin että asia menee oikein eikä minua ymmärretä väärin. Sähköpostiosoite tarkoitusta varten piti myös löytyä, mutta en löydä sopivaa. Miksen voi vain puhua ihmisen kanssa? Selittää asiaani ja olosuhteita selkokielisesti, ihminen ihmiselle? Minusta vain olisi useimmiten helpointa puhua ja kuulla vastauksia kysymyksiini.

Mitä asiakaspalvelijat yrityksissä nykysin tekevät, kun ei kerran asiakkaiden palveleminen kuulukaan toimenkuvaan? Onko asiakaspalvelua ohjata kaikki tekemään kaikki sähköisesti? Entä jos minulla ei olisikaan nettiyhteyttä? Miksi kaikki pakotetaan käyttämään nettiä kaikkeen?

Tällainen tekee ihmisistä kasvottomia. Yritys ei ole enää ihmisiä vaan nettilomakkeita ja kasvottomia palveluita. Asiakkaat eivät enää ole ihmisiä vaan kasvotonta massaa, jota voi kohdella miten vain. Peräänkuulutan ihmisyyttä! Jokainen ihminen, myös yritysten asiakkaana, on yksilö, jonka palvelun pitäisi olla yksilöllistä. Se tuntuu unohtuneen kokonaan. Ja ihminen lomakeviidakossa on voimaton. Miten ajankohtaiselta silloin tuntuukaan sanonta potkia tutkainta vastaan. Sitäpä juuri!

Tusinan verran nimmareita papereihin ja nyt ei enää omat nurkat olekaan omia. Kolme viikkoa vielä tässä asutaan, nyt jo toisen omistamassa asunnossa. Ja sitten muutetaan seuraavaan laina-asuntoon, kuten esikoinen vuokra-asunnon nimityksen muisti. Yhdet ikiomatkin nurkat meillä toki on, mutta vielä kovin keskeneräiset. Tarkoitus olisi kesään mennessä päästä omaan taloon.

 

On nämä kuvioita, kerrassaan. Ensin alkoi talon rakentaminen. Sitten alkoi nykyisen myyminen. Ja sitähän kesti. Ja kesti. Ja kesti… melkein viisi kuukautta, kunnes viimein juuri ennen joulua saatiin tämä myytyä. Muuttopäiväksi määrättiin tammikuun loppu, mutta kolme viikkoa ehti vierähtää ilman hajuakaan seuraavasta osoitteesta, kun talo on vielä vaiheessa. Viime perjantaina varmistui kunnan vuokra-asunto siksi aikaa. Ihanaa, ei jouduta taivasalle 😉 Kuten joku kyynisesti huomautti, nämä ovat niitä hyötypuolia siitä että on lapsia. Ai, sehän olin minä. Ei lapsiperhettä niin vaan asunnottomaksi voi jättää!

 

Seuraavaksi alkaa kammoamani muuttohärdelli. Nelihenkisen perheen muutto ei enää olekaan ihan piis of keik. Sitä paitsi sekä logististen seikkojen että tilanpuutteen vuoksi (vuokrakämppä on kolmio) pitäisi kyetä pakkaamaan osa kamoista suoraan uuteen autotalliimme ja ottaa vuokrakämppään vain kaikki tarpeellinen. Tosi helppoo joo. Ja itse muutto joudutaan tekemään arkipäivänä näillä näkymin, koska kuunvaihde sattuu keskelle viikkoa. Plääh. Toisaalta – ainakin lapset ovat ainakin osan muuttoa poissa jaloista hoidossa ja koulussa.

 

Niin, ja sitten on vielä esikoisen koulukyytijärjestelyt. Nyt hänellä on kahden kilometrin koulumatka, jonka osin kulkee kävellen, osin me viedään ja vähän haetaankin, ts. minä usein haen etäpäivinäni. Väliaikaisesta kortteeristamme koulumatkaa kertyy peräti kuusi kilometriä, joten tytär on sitten ihan koulukyydin piirissä näin. Sain viimein kiinni henkilön, joka kunnassa näistä vastaa ja kertoi, että kyllä sieltä muitakin kuljetetaan samaan suuntaan, joten kyyti tulee kyllä. Mietityttää vaan itseä sitten, miten se käytännössä toimii. Siis, hyvin kai! Mut siis… taas jotain uutta.

 

Se oma talo valmistuu pikkuhiljaa. Ensi viikosta alkaen mies pitää pari viikkoa vapaata töistä ja rakentaa täyspäiväisesti sen aikaa. Siellä alkaa sisäseinät yksi kerrallaan valmistua. Sisällä näyttää jo ihan asunnolta, kun se ei ole enää mikään iso halli, vaan siellä on ihan huoneet. Mutta vielä niin paljon kaikkea tehtävää! Pieniä ja vähän isompia taskeja. Mitään varmaa muutoajankohtaa ei todellakaan vielä pysty sanomaan. Mutta jos nyt kesää mennessä. Se olisi ainakin tarkoitus.

 

Nämä ovat näitä mielenkiintoisia aikoja, kun kaikkea on vireillä. Uudenvuodenaattona vielä vähän pelotti. Ei enää yhtään. Vanha ja kulunut sanonta "asioilla on tapana järjestyä" pitää paikkansa aina vaan. Ihminen on loppujen lopuksi vähän niinkuin kissa: putoaa kuitenkin aina jaloilleen. Tai ainakin me ollaan aina pudottu jaloillemme. Nimittäin eipä tämä ole ensimmäinen kerta suinkaan, kun on kaikki sekaisin ja epävarmaa. Sitten asiat vain loksahtelevat kohdilleen. Ja sitten ei enää muistakaan, mistä kaikesta sitä on selvitty.

 

Jos syksyllä ahdistikin, nyt on puhtaasti hyvin helpottunut olo. Vielä helpottuneempi toki kun rumba on kokonaan ohi ja ollaan omassa talossa, omissa nurkissa taas. Mutta näinkin on jo hyvä. Näinkin on jo hyvä 🙂

Lunta on tullut tuvan täydeltä. Aamulla varasin vartin työmatkaan puoli tuntia, mutta siihen meni tunti! Pelkästään Klaukkalan läpi ajamiseen meni puoli tuntia ja ajo rampilta motarille kesti kokonaista kolme minuuttia. Jaksan aina vaan ihmetellä sitä, että kun tulee ensimmäinen oikea talvikeli, pk-seutulaiset on yhtäkkiä täysin paniikissa eikä osaa enää ajaakaan. Kaikkialla on hirveä ruuhka ja liikenne yhtä mylläkkää. Aina se ajotaito silti löytyy taas, eikä lopputalvi ole niin paha.

 

Mut pliis! Lunta tulee joka talvi! Ei se oo niin vaikeeta! Vaan näyttääpä vaan olevan. Kun illemmalla ajoin viemään tosikoista tanssitunnilleen, jouduin mm. köröttelemään rampilta motarille viittäkymppiä, kun edellä ajanut paku ei uskaltanut kiihdyttää. Siis oikeesti! Kuitenkin siellä moottoritiellä muut ajoivat satasta tai ainakin melkein, joten vielä hurjempaa on mennä väliin puolta hitaammalla nopeudella!

 

Myönnänhän minä, että on liukasta. Luistelin minä itsekin tuolla lumessa, totta kai tiedän, että on liukasta. Ja myönnetään, omaa ajamistani helpottaa kummasti ajovakaudenhallinnat sun muut järjestelmät, jotka estävät autoani liukumasta silloinkin kun se muuten luistelisi. Mutta vain Toitsussa. Ja ajan minä Mazdallakin liukkaallakin. Pitää tuntea autonsa ja tuntea tie alla. Kokeilla vähän sen liukkautta turvallisissa kohdin. Eikä tietenkään voi kiihdyttää ja ajaa kuin kuivalla asfaltilla, mutta ei siellä nyt silti tarvitse madellakaan!

 

Sen lisäksi, että luistelin erinäköisiä ajomatkoja eri suuntiin tässä pk-seudulla, milloin mustan jään peittämällä tiellä, milloin lumimössössä, sai vaihteeksi luistella tänään tanssitunnillakin. Salin lattia oli syksyn puolella aivan järkyttävän liukas ja perinteiseen tapaan se oli joulun aikaan "fixattu". Jep jep. Nyt se oli yhtaikaa liukas ja tahmea. Paikoin luisti kuin Bambi jäällä, paikoin töksähti tossu kiinni. Yllättävää kyllä, se oli paljaille jaloille aika optimaalinen. Jopa minä kykenin tanssimaan paljain jaloin, toisin kuin yleensä. Mutta olipa hauskat saundit, kun pyörittiin pirskoja lattian poikki: kuin kaikki olisivat narskuttaneet narskujuustoa 😀

 

Omituisen tatsinsa lisäksi lattiasta nousi outo haju. Naureskeltiin, että tuntien hintojen nousun syy selvisi: tunneilla saa kaupan päällisiksi pienen pilven lattian huuruista. Ja kun huurujen päälle lisätään piruettien pyöriminen lattian poikki osaamatta spotata, oli mielenkiintoinen olo valmis 😀 Ei siis ihme, että auto luisteli kotimatkalla entisestään 😉

 

No ei vaiskaan, ei ne huurut nyt niin vahvat olleet. Mutta tie oli kyllä kotimatkalla liukkaampi kuin mennessä. Lämpötila oli Stadissa nollassa, täällä päin muutaman asteen pakkasella, joten autojen renkaat olivat mukavasti jäädyttäneet tiet täysin luisteluradaksi. Hämmästyttävää, ettei yhtään suola-autoa näkynyt matkalla. Yleensähän ne ovat kärppänä juuri tällaisella säällä levittämässä tonneittain suolaa teille.

 

Kuinkahan pitkään huomenna kestää ajaa pahimpaan ruuhka-aikaan toimistolle? Onneksi ei tarvitse olla siihen mihinkään tiettyyn aikaan. Miksen sitten menisi vähän myöhemmin? Miettimisen arvoinen asia. Olisi vaan taas paljon puoleisesti töitä, eikä sitä jaksa kai kuitenkaan avata konetta ensin himassa ja jatkaa duunissa. On mullakin ongelmat 😀

Kylläpä olikin tällä kertaa vaikea vaihtaa rytmiä lomalta töihin! Enkä rehellisesti sanoen tiedä, onko se nyt vieläkään missään kuosissa, kun oikeastaan se sekosi nyt viikonloppuna vain entisestään. Mutta jos viime viikolla olikin iltaisin vaikea mennä nukkumaan ennen kello yhtä (eikä uni tullut aikaisemmin, vaikka välillä pääsinkin petiin hiukan ennen puolta yötä) siitäkin huolimatta, että aamuherätys oli seiskalta, eilen sentään nukahdin uppouneen jo ysiltä. Mihin on syynsä.

 

Viime viikolla mesettelin yhden italialaisen kaverin kanssa, joka siellä auringonpaisteessa nauttii elämästään (tai ainakin siellä paistaa aurinko, en minä nauttimisista ole satavarma) ja pyytelin lähettämään sitä aurinkoa vähän meillekin. Ja tulihan sitä 🙂 Pilvetöntä taivasta niin että perjantaina saatoin työmatkalla jopa nähdä kuun ja perjantaiyönä oli upea kirkas tähtitaivas. Lauantaina se auringonpaiste tuntui tosin ajoittuvan vähän väärään päivää, sillä 99% valvotun yön päälle se ei tuntunut hyvältä ja joutui pitämään hupun silmillä, kun yritti nukkua bussissa.

 

Meillä oli to-pe firman perinteiset tammikuun kehityspäivät ja päälle "pikkujoulut" tuolla jossain, missä tykitettiin lunta rinteisiin. Vähän pääsi jopa ulkoilmaan lumeen – hupsista! sanoinko pääsi? Taisin sanoa, se oli jopa mukavaa, kun ei ollut sitä muuta elämää siellä lumen ja kylmän haitattavana, eli autoa lumen alta kuorittavana, työvaatteisiin pukeutumista ym. Kunnon kamppeet niskaan ja mukavaa seuraa ja yhteistä kisatyylistä aktiviteettia. Pirteä ulkoilma teki vain hyvää.

 

Myöhemmin illalla pikkujoulubileet alkoivat lihafonduella ja jatkuivat suklaafonduella ja tanssilla ja karaokellakin 😉 Jopa minä kunnostauduin karaokessa – sehän oli ihan kivaa, kun oli biisi, jonka oikeasti osasikin jopa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin tyydyin vain tanssimaan. Meillä oli ravintola isoine tanssilattioineen varattuna vain meille, joten annoin mennä täysillä, välillä vähän pöydälläkin. Ja sain siitä myös kuulla vielä aamullakin – mutta vain kehuja 🙂

 

Paikka meni kiinni kahdelta, suurin osa meistä taisi viimein valua sieltä ulos noin kolmelta, mutta luulen, etteivät he vielä silloinkaan saaneet ihan kaikkia pihalle. Kaipa loputkin jossain vaiheessa sieltä ulos heitettiin, ainakin porukkaa tippui tasaisina ryppäinä mökille, jota kaikki näyttivät pitävän välietappina ennen varsinaista jatkomökkiä. Tai ehkei ihan kaikki. Mutta moni kuitenkin.

 

Siinäpä se loppuyö sitten vierähtikin, jutellessa. Ja vaikka lopulta pääni oli tyynyssä ja silmätkin kiinni, ei silti uni oikein ottanut tullakseen. Jonkinlaista torkuntaa luulen harrastaneeni aamulla noin seitsemästä yhdeksään, jolloin nousin viimein aamupalalle. Torkuin lisää bussissa, sitten torkuin lisää kotona, mutta oikeasti nukahdin vasta kotona illalla yhdeksältä. Mitä seurasikin sitten 12 tuntia täyttä koomaa.

 

Yllättävän virkeä olen tänään ollut. Eilen aamulla kului kyllä kahvia, mutta tänään en ole edes muistanut juoda sitä sitten aamupalan. Eikä päätä ole särkenyt sen paremmin eilen kuin tänäänkään. Yhtään punaista ediäkään en ole kaivannut. Mutta myönnettäköön, että pinna on ollut ihan aavistuksen tiukempi kuin normaalisti. Olin silti tänään reippaana lasten kanssa uimassa, vaikka minä olenkin vähän surkea uimahalleilija, kun vain palelen siellä… Siellä kuitenkin oltiin ja kun sitten lähdettiin kotiin,

 

satoi sitä lunta.

 

Se siitä auringosta taas vähäksi aikaa. Ja kuusta ja tähtitaivaasta. Mutta toisaalta, arkihan tässä on taas edessä. Mutta ainakin alkaa taas tanssitunnit huomenna, jee 🙂