Lähestyvä muutto (johon liittyvät asiat onneksi etenevät pala palalta). Talo (joka etenee myös pala palata…). Koulukyytiasiat (viimeistä silausta vaille valmista). Työasiat (ei tosin oikeastaan juuri nyt stressiä). Ja monta muuta pientä juttua.

 

Huonosti nukuttuja öitä, kun kaiken edellä mainitun yhdistelmä on napsauttanut unihäiriöt päälle taas. Ei meinaa illalla saada unta millään, vaikka kuinka väsyttää. Jo tuossa monta kuukautta nukuin ilman silmälappujani, nyt ne oli taas otettava käyttöön – ja silti on unensaantivaikeuksia. Ja uni kevyttä ja levotonta Ja niinpä väsyttää. Ei niin paljon kuin voisin kuvitella, mutta väsyttää kuitenkin. Eilen melkein jäin sohvalle nukkumaan tanssitunnille menemisen sijaan, mutta kun juuri oikeaan aikaan tuli tekstari, jota nousin lukemaan, päätin lähteä kuitenkin (lääkärin luvalla, kuuri jo puolessa välissä).

 

Viime yönä nukuin pitkästä aikaa umpisikeää unta (ja jopa nukahdin suhteellisen nopsaan illalla, tai no, puolilta öin, kun nukkumaan viimein menin). Mutta eikös sitten juuri viime yönä tosikoinen herännyt ja tullut viereeni nukkumaan, joskus ehkä vähän ennen kolmea. Sinnittelin lapsi kainalossani puolitokkurassa (mutta kun en vaan saa sillä tavoin nukuttua kunnolla) aikani, sillä en olisi jaksanut nousta viemään häntä takaisin ja luulin sitä paitsi, että kohta jo on aamu. Mutta tajutessani kellon olevan vasta puoli neljä, tsemppasin itseni ylös ja viemään lapsen omaan sänkyynsä. Kuitenkin parempi vaihtoehto kuin nukkua huonosti koko loppuyö.

 

Aamu sitten alkoi taas mytyssä. Olin hirvittävän väsynyt kellon soidessa ja valmiiksi ärsyyntynyt siitä, että joudun potkimaan miehenkin hereille lasten lisäksi. Tai no, koska mies oli lähdössä ja minä en, ja siten hänen lastenvientivuoronsa, potkin miehen hereille herättämään lapsia, ja ärsyynnyin jälleen siitä, ettei hän voi nousta ajoissa herättämään lapsia ajoissa ja sitten hän huutaa lapsille, kun he eivät ole yhtä nopeasti valmiita kuin mies itse. Haloo!

 

Joten aamu meni mukavasti riidellessä. Mieheltä on toleranssi lasten kanssa varsin nollissa ilmeisesti rakennusstressin tai minkä lie vuoksi. Ja minulla toleranssi varsin nollissa sen suhteen, mikä minusta tuntuu miehen jatkuvalta nalkuttamiselta ja turhalta lapsille räyhäämiseltä. Joten tässäpä sitä on, iloinen perhe, jee jee. Kaipa me kaikki reagoimme tavallamme tähän kaikkeen. Lapset ovat normaalia levottomampia ja tosikoiselle on sattunut parit pissavahingotkin. Odotan sitä, että ollaan asetuttu uuteen taloon ja elämä asettuu taas sijoilleen. Ei pitäisi elää odottaen jotain, mutta en voi muuta. Tässä tilanteessa vain on liian monta psyykkistä tekijää, jotka on vain siedettävä, kunnes rasitteet poistuvat.

 

Käytiin tänään myös miehen kanssa allekirjoittamassa vuokrasopimus väliaikaisasuntoon (jossa ei ole tiskikonetta!! apua! esikoinen tosin jo intopiukkana varaili tiskivuoroja 😉 mutta, apua!) ja saatiin matkalla aikaan riita ihan kaikesta. Olemme sen verran erilaisia ihmisinä, ajattelutavoiltamme ja toimintatavoiltamme, että normaalioloissa täydennämme ja tasapainotamme toisiamme loistavasti. Mutta nyt olemme molemmat liian väsyneitä ja liian nopeita ärsyyntymään toisen erilaisuudesta. Tosin pääsimme autossa niinkin pitkälle, että totesimme asian ja anteeksikin pyydeltiin puolin ja toisin. Kyllä tämä elämä taas tästä.

 

Mutta siis heräsin melankolisena ja olen ollut sitä(kin) siitä asti. Lieneekö tarttunut Tepulta tammikuun alakulo 😉 Yleensä aamulla elämääni helpottaa pitkä kuuma suihku. Ei tänään. Yleensä en syö suklaata aamulla, mutta tänään yritin lääkitä alakuloani sillä, mutta sekään ei auttanut. Wliialle ei ole nyt aikaa, eikä sekään toisi kuin väliaikaisen helpotuksen. LOL-catsitkään eivät saa kuin toisen suupielen vähän nousemaan. Onneksi ei ole aikaa lähteä lääkitsemään tätä shoppailulla, tyhjentäisin varmaan puoli kauppakeskusta eikä sekään auttaisi kuitenkaan. Mikä siis avuksi?

 

Ensihätään olisi varmaan syytä keskittyä työhönsä. Se on takuuvarma helpotus ainakin hetkellisesti. Ainakin hyödyllisempää kuin blogiin valittaminen 😉

 

Uh, kylmää kahvia…