Author: Marilka

Just another rainy monday

Marilka1 Comment
Työmatkalla oli normaalia pahempi ruuhka, kai tuosta pahuksen sateesta johtuen. Äkäilin itsekseni niin ruuhkan kuin pahuksen pyyhkimieni takia kun tihku eli tunnistin laittoi pyykimet jälleen täysille ja ensimmäinen säännöllinen pykälä oli liian nopea mutta käsipelillä sai kuitenkin koko aika olla pyyhkimässä tuulilasia – en ihan totta ymmärrä sen sadetunnistimeni logiikkaa kun tihkussa pyyhkimet saa järjettömän sätkyn ja viuhtovat kuivaa tuulilasia minkä ehtivät ja kovassa sateessa yhtäkkiä eivät pyyhi lainkaan. 

Siinä ruuhkassa lukaisin kändestä meilit ja päivitin facebook-statukseni: "is already real p*ssed by this monday". Siihen sitten kaveri kommentoi, että ihan perusmaanantai siis? Niinpä niin, sepä se. Ihan perusmaanantai, joka toden totta oli ollut maanantai ihan aamusta asti. Ja minä tavalliseen tapaan ihan maanantaipöpperössä ihan aamusta asti. Maanantaita mananneelle esikoiselle sanoin kotona: "Älä asennoidu siihen noin niin se ei tunnu niin raskaalta!" Yeah, tee niinkuin minä sanon, älä niinkuin minä teen. Sen verran kerään pointseja nyt kuitenkin, etten minä ääneen itse mitään sadatellut ennen kuin yksin autossa.
Ei kai se aamu nyt niin paha ollut, ei vielä himassa ainakaan. Se sujui oikeastaan melko rauhallisesti ja sutjakkaasti, tsemppasinpa jopa kummankin tyttären hiukset kiinni – esikoiselle matalat saparot (tuohon niskan tuntumaan) ja tosikoiselle pari ranskanlettiä suorastaan. Tosikoinen puki pitkästä aikaa reippaasti ulkovaatteetkin päälleen ja päästiin lähtemään ilman huutoja ja hermostumisia. Kunhan vielä IV-mies oli siirtänyt pakunsa pois autoni tieltä, päästiin ihan kivassa ajassa lähtemään tytön kanssa kohti päiväkotia.
Autossa oli lämmin, mies oli eilen kiinnittänyt lämppärillenikin telineen. Toimihan se siellä lattiallakin, mutta on se mukavaa että se on nyt telineessä poissa jaloista (silloin harvoin kun siinä joku istuu 😉 ) ja talvella se sulattaa näin tuulilasin paremmin. Ulkoilmakaan ei ollut tänään niin kylmä kuin viime aikoina yleisesti, mittari näytti jopa seitsemää astetta. Vettä tihutti kyllä, kurjempi juttu. 
Mistä johtuikin sitten mieleeni, että sehän tarkoitta kuriksia. Tytär oli automaattisesti vetänyt päälleen vastikään ostetun Remu-haalarin, jonka kanssa ei kuriksia kyllä tarvitse oikeasti, mutta jos päivällä on kymmenkunta astetta lämmintä tytärhän läkähtyy toppahaalarissaan! Enkä tietenkään ollut tullut ajatelleeksi ottaa mukaan kevyempää ulkovaatesettiä. Vilkaisin kello, joskos ehtisin käydä hakemassa ne vielä tytölle kotoa. Yli yhdeksän?! Eikun äh, auton kellohan oli vielä kesäajassa, eikä minulla ole mitään tajua siitä, miten se säädetään.
Haalareita ja kelloja ja pyyhkimiä harmitellessani yritin lähteä risteyksessä liikkeelle kolmosella, mutta eihän se onnistunut vaan sammutinpa vielä autonikin siihen iloisesti. Kun lähtee menemään pieleen niin sitten menee pieleen urakalla. Tai ainakin siltä tuntuu, ja jokainen pienikin juttu tuntuu isommalta kuin onkaan. Päiväkodista lähtiessäni soitin miehelle, joka vuorostaan vähän myöhemmin laittoi motarin ruuhkasta minulle tekstarin; oli vienyt typylle kevyemmät ulkkarit päiväkotiin, ja esikoinen reppana oli jäänyt eteiseen vielä kertaamaan enkkua ja ymppää – älykäs perfektionisti-lapseni joka vetelee kokeista pelkkiä kymppejä stressaa koulunkäynnistä vähän liikaakin.
Ruuhka-ajoa kesti tällä kertaa aina Kaivokselan ohi saakka. Ja Ruskeasuon risteykseen tultaessa teki mieli soittaa torvea ja puida nyrkkiä taas niille kolmelle autoilijalle, jotka eivät olleen osanneet vaihtaa kaistaa ajoissa vaan tukkivat kääntyjien toisen kaistan. Niitä on siinä joka aamu. Korporaatio kertoi radiossa kuinka Kaljakellunnan järjestäjät joutuvat oikeuteen siitä, etteivät ole hakeneet kokoontumislupaa vaaralliselle tapahtumalleen, joka alun perin oli vain kaveriporukan tempaus mutta on vähän paisunut. Tämän aamun mielentilassa päässäni kiehahti, on tämä Suomi ihme poliisivaltio!
Autohallissa peruuttelin autoni kauniisti ruutuun – tuo meidän superahdas halli on opettanut melkoisen hyväksi parkkeeraajaksi – ja nousin autosta napaten mukaani tietokonerepun ja treenikassin. Siis hetkinen! Olin jo hallista käytävän puolella, kun totesin että toinen kasseista oli liikaa, palasin viemään sen autoon, ja olin jo käytävän puolella kun jäin pohtimaan laitoinko auton uudestaan lukkoon. Kolmas kerta toden sanoo – mutten silti muistanut tehdä sitä mitä oli ollut tarkoitus ennen autosta nousemista: lukea auton manuaalia sen verran että tietäisi miten se kello säädetään ja selviäisi onko pyyhkimissä kenties piilotettuna joku jekku.
Hörppäsin juuri loppuun jo jäähtyneen kahvin. Onneksi maitokahvi maistuu ihan hyvältä vielä kylmänäkin. Jospa tämä työpäivä tästä käynnistyisi vielä okei, kun sain höyryt päästeltyä ja kunhan haen lisää kahvia. Onhan tässä aikaa taas iltaan asti.

Takkatulen hiljaa hiipuessa

MarilkaLeave a comment
Syksy ja kylmät säät, pimenevät aamut ja illat. Viime sunnuntaina mies vaihtoi autoihin talvirenkaat – ajan ensimmäistä kertaa nastoilla sitten autokoulun, kun Hondani lähes käyttämättömät talvirenkaat nyt sattuvat olemaan nastat, enkä tykkää. En sen paremmin rapinasta niiden raapiessa asfalttia kuin nastojen aiheuttamasta kummallisesta ohjaustuntumastakaan. Kunhan nuo on kulutettu vaihdan taas kitkoihin.

Takassa on jälleen tuli harva se ilta. Tuohan se oman lisänsä näiden neliöiden lämmittämiseen, mutta ennen kaikkea se luo kodikasta tunnelmaa kotiin. En minä kovin paljon ole ehtinyt tässä takkatulen ääressä istua silti, enimmäkseen en ole ollut kotona kun takkaa on poltettu, tai sitten on ollut jotain hommaa juuri silloin. Sen tuoksu kuitenkin leijailee kivasti ja kun tulee lähelle, se hohkaa ihanasti lämpöä. Nyt tulin tähän rahille miniläppärini kanssa juuri kun takka oli jo hiipumassa. Lykkäsin pesään pari pientä puuta ja hetken takka jälleen rätisikin iloisesti vieressäni.

Taas on yksi työviikko hujahtanut ohi ja viikonlopustakin puolet mennyt jo. Esikoisella oli kuluneella viikolla syysloma. Maanantain tein etänä töitä kotona, vaikka loppujen lopuksi mies oli silloin flunssaisena kotona myös. Tiistain olikin mies kotona raksahommissa, keskiviikon esikoinen isoäidilläni ja torstain ja perjantain oli mies tyttöjen kanssa taas kotona tosikoisen sairastaessa. Kummallinen tauti olikin. Torstain oli 39asteen kuumeessa, joka ei hellittänyt kuumelääkkeistä huolimatta, mutta perjantaina jo taas täysin kuumeeton. Vain vähän yskää ja käheä ääni jäljellä.

Minä olen ollut hirvittävän väsynyt viime aikoina, kaipa tämä syyskuun alusta alkanut vauhti, joka ei taida mihinkään ennen joulua hellittääkään, alkaa vähän viedä verojaan. Pitäisi siis vaan nukkua vähän enemmän eikä valvoa aamuyön puolelle sen paremmin kotona kuin muuallakaan. Viime yönäkin näytti kello kahta kun menin viimein hampaiden pesulle. Kampesin silti itseni sängystä puoli yhdeksän aikaan ratsastamaan ja ratsastustunnin jälkeen lähdin parin kaverin kanssa seinäkiipeilemään. Ja selviydyin päivästä yhdellä kahvimukillisella ja ilman päänsärkyä.

Ratsastus jatkuu, tykkään 🙂 Ja esikoinen tykkää. Käytännön syistä ratsastan tämän vuoden loppuun asti samalla tunnilla esikoisen kanssa ja siinä on jotain hirveän mukavaa! Olkoonkin että tunneilla vähän välillä harmittaa, kun joutuu toppuuttelemaan heppaansa niiden pikkuisten (ja maailman suloisimpien!) shettisten seassa ja vaihtamaan paikkaa uralla tavan takaa. Mutta ei haittaa. Pääasia että pääsee ratsastamaan! Ensi vuoden alusta sitten muuttuu tuntikuvioni.

Tänään tosiaan sitten vielä lähdin kiipeilemäänkin Tapanilan Erälle parin kaverin kanssa. Pari kertaahan olen sitä ennenkin kokeillut ja tykännyt kovasti. Nyt kiipeily on tullut esiin muutaman kerran noiden kavereiden kanssa, joten kun ehdottivat että lähtisin mukaan, olin messissä enemmittä houkutteluitta! Ja buukkasin itseni ensi keskiviikon alkeiskurssille opettelemaan varmistamista ja jotain, minkä jälkeen voinkin kiipeillä silloin kun itseäni huvittaa. Ja viedä tytötkin kiipeilemään. Esikoinen etenkin on sitä jo hinkunut vaikka kuinka. Saa nähdä iskeekö vai ei.

Takkatuli alkaa hiipua jälleen. Mies ja lapset pelaavat Monopolya loppuun tuossa lattialla. Lasten nukkuminen on ehtinyt heittää häränpyllyä vaivaisessa viikossa, vaikka on periaatteessa edes yritetty pitää kiinni jostain nukkumarytmistä. Loma silti sekoittaa sen aina. Onneksi ensi yönä saa tunnin lisää nukkuma-aikaa, kun siirrytään talviaikaan. Aamuherätys odottaa jälleen puoli yhdeksän maissa, jotta ehditään kymmeneksi pelaamaan sulkista koko sakki.

Mistä tytöt tykkää

MarilkaLeave a comment

Jälleen kerran esikoinen tivasi minulta autossa matkalla kotiin ratsastamasta, jotta miksi ratsastaminen on nykyään niin paljon enemmän tyttöjen juttu kuin poikien, vaikka entisaikaan miehet oli kovia ratsastamaan. Silleen niinkuin Lucky Luke, vaikkapa. Olen jo aikaisemmin todennut, että silloinhan ei ollut autoja, joten hepat olivat se väline, jolla liikuttiin ja sittemmin sen korvasi ne autot. Tänään lisäsin, että pojilla on nykyään paljon hurjempiakin harrastusmahdollisuuksia kuin hepat, vaikkapa nyt enduro, jonka suhteen eräällä duunikaverilla poikineen on käynyt vähän kuin meillä ratsastuksen. Ensin pojat ja johan kohta iskä perässä.

 

Meidän tyttö on alkanut löytää sisäistä tyttöään tänä syksynä. Liekö se tuo lähestyvä teini-ikä vai ihan vaan ne kaverit vai ehkä molemmat yhdessä, mutta tänään tytär huokaisi Cittarista pika-shoppailulta autolle palatessamme: "Vaatteiden ostaminen on ihan parasta". Siis tyttö, jota on saanut raahata kauppoihin, jotta edes joskus saisi jonkun uuden rievun hälle ostettua! Joka on marissut ja mankunut pois kun kauppareissua on kestänyt 31 sekuntia! Hihkaisin tyttärelleni: "Tyttö, sustahan on tullut ihan tyttö!" Tytär hymyili jotenkin niin tutun vinosti 😉 ja kysyi: "Ai mikä mä ennen sit olin, poika vai?"
Ei nyt tietenkään poika, mutta aika lailla poikatyttö. Aina jotensakin tarkka vaatteittensa suhteen, heh, hyvinkin tarkka kun tarkkoja ollaan. Kriteerinä on ollut ensisijaisesti vaatteen mukavuus ja konstittomuus, värit ja painatukset on saattaneet löytyä vaikka poikien osastolta. Vielä viime keväänä vaatekappale nro uno oli verkkarit, tytär kulki aina sellaisissa "koska ne on niin mukavat". Ja kenkinä oli aina lenkkarit.
Toisin on nyt. Jos viime keväänä sain tuskastumiseen asti tolkuttaa tyttärelle, ettei kaikkialle voi lähteä verkkareissa, saan nyt tolkuttaa tyttärelle, että liikkatunnille mennään verkkareissa "vielä lukiossakin ettäs sitten tiedät!". Jalkaan piti alkusyksystä saada tennarit, mielellään varrelliset. Talvitakki ei enää ollut mikä tahansa sporttitakki vaan valikoi tarkasti trendikkään rotsin. Ja tänään tämä ostosreissu sai toisen kipinänsä siitä, kun tytär viikolla sanoi haluavansa "sellaiset varrelliset saappaat, joissa vois olla vähän korkoa. Iiihan vähän."
 
 
Toinen kipinä tämän päivän shoppailuille tuli siitä, kun aamulla vedettiin ratsastuskamppeita niskaan ja kaivoin neidille omasta kaapistani leggareita ja urheilukerraston yläosaa – minulla on urheilukerrastoja parikin kappaletta, ja ihan hyvin sopi tyttärellekin. Nyt on tosin hänelläkin omansa sitten. Ja leggareita farkkujenkin alla käytettäväksi. Pitää keksiä joku keino vaan erottaa minun ja lapsen trikoot toisistaan. Ovat meinaan samanlaisia ja samanvärisiäkin – mustia tietty.
Onhan esikoisella toki ollut aina jonkin verran niitä tyttöisiäkin piirteitä mieltymyksissään. Pitkät hiukset esimerkiksi ovat aina olleet tärkeä juttu, bikineistä on tykännyt-ei tykännyt-tykännyt… nyt on taas jonkin aikaa tykännyt. Prinsessa-vaihe esikoisella oli hyvin lyhyt, etenkin kun vertaa tosikoiseen, jolla sitä on kestänyt jo vuosia eikä pinkkikausikaan pikkuneidillä ole menossa mihinkään. Esikoinen on pitkään tykännyt mustasta, pinkki oli ja meni, mutta on ehkä ihan pikkuisen tulossa takaisin. Ja Hello Kitty on kiva.
 
Korvikset esikoinen myös halusi jo varhain eikä se mennyt ohi iän myötä. Kuuden vanhana muistaakseni hänelle reiät korviin laitettiinkin sitten, ja siitä asti on korvikset korvissa olleet. Ei hirveästi niitä vaihtele, pienet timtantit niissä on päivästä toiseen, mutta ehkä tässä kohdin voin katsoa myös mallikappaletta – minähän en korviksiani jaksa vaihdella ollenkaan. Sen sijaan seitsemännen reiän otin eilen 🙂 Toteutin viimein pitkäaikaisen plänini ja otin oikean korvalehden ylänurkkaan lävistyksen, nyt siinä on hopeinen tähti. Mikä on esikoisesta ihan eppii, kun "nyt sulla on jo seitsemän ja mulla vasta kaks reikää korvissa!" Kade ilmoitti olevansa myös tosikoinen. No, aikuisena ehtivät.
 
 
Esikoisella näihin tyttöisempiin piirteisiin kuuluu vahvasti trendikkyys, joka tulee paljolti kavereilta, tai sanotaanko, että kaverit vahvistavat sitä – minkä minä näen tässä kohdin vain positiivisena kehityksenä. Tosikoisella se on enempi sellaista luontaista kauneushakuisuutta, eräänlaista blondiutta sanan nätimmässä merkityksessä. Tosikoinen tykkää rimpsuista ja meikeistä ja koruista ja pinkistä ja mekoista ja… ja shoppailusta 😉 
Minun täytyy sanoa, etten suinkaan pane pahakseni sitä, että tytöillä on oma maku ja että se joskus tarkoittaa vähän kalliimpaa kampetta. Tyttärien kanssa ja tyttärille shoppaaminen tässä nykymuodossaan on melkein yhtä kivaa kuin vaatteiden ja kenkien ostaminen itselleen! Yhtä kivaa se oli silloin joskus kun tytöt olivat niin pieniä että sain pukea heitä oman makuni mukaan. Välillä esikoista ei kiinnostanut eikä oikein tykännyt mistään, ja koska tosikoisella ei ole juurikaan oikeita tarpeita vaatteiden suhteen, ei ole heidän kanssaan paljon jaksanut vaate/kenkäshopata jos ei ole ollut pakko. Toisin on nyt 🙂

Koukutuksia

MarilkaLeave a comment
Ei riitä, että elämästä loppuu tunnit muutenkin aina kesken, pitää sitten vielä koukuttua kaikkiin kummallisuuksiin. Olenhan joskus ennenkin noista ajoittaisista addiktioistani kirjoittanut, välillä ne on elokuvia tai tv-sarjoja, välillä jotain muuta. Kirjoihin olen kestokoukussa, mutta ehkä juuri siksi niiden lukeminen on kausittaista. Välillä jaksaa paljon, välillä vähemmän ja vaikka olisi hyväkin kirja kesken, kuten nytkin, ei välttämättä jaksa avatakaan kirjaa aikoihin. On niin paljon vähemmän energiaa vievää tuijottaa jotain ruutua.

Alkusyksystä tilailin noita leffoja Amazonilta, niitä musikaaleja. Tai no, olen minä niitä tilannut yhä, niitä on aikamoinen setti katsomatta, päälle Scarlett Pimpernel, ja nyt on tilauksessa Amazon.uk:sta muutama Shirley Temple -leffa. En ollut muistanut koko Templeä aikavuosiin, en ennen kuin sunnuntaina isoäiti luki ystäväkirjaansa, johon olin kirjoittanut joskus about 8-vuotiaana ja merkinnyt lempinäyttelijäkseni Shirley Templen. Kyl vaan, nyt muistan, tytön leffat olivat minusta hurmaavia 🙂 Toivon, että uk:sta tilatuissa leffoissa olisi suomenkielinenkin tekstitys niin niitä voisi näyttää noille omillekin tytöille. Sellaisia klassikoita kuin vaikka Burnettin Pikku Prinsessa.

Nyt en ole kuitenkaan viikkoon, pariin oikein ehtinyt (lue: jaksanut yötä myöten) katsoa noita leffojakaan, vaan koukutukseni on naamakirjassa. Pariin otteeseen olen maininnut muistaakseni Mafia Warsin, ja nyt uusimpana FarmVille. Olen viimeksi pelannut tietokoneella viime vuosituhannen puolella! Eikun joo no, just ja just tällä vuostuhannella, kesällä 2000, kun olin viimeisilläni esikoista odottaen, yksin kotona päivät, ja aika kävi pitkäksi. Pelailin niitä tasohyppelypelejä, Keeniä, Cosmoa ja mitä niitä oli. Enpä enää muista edes.

Gradun teko-aikaan olin koukussa Tetrikseen. Pelasin sitä joka välissä ja olin siinä oikeasti hyvä. Siinä loppui pisteet kai 30000 ja alkoi sen jälkeen laskea takaisinpäin, enkka taisi olla jotain 17000 paluumatkaa. Mies loi itselleen oman Tetris-instanssin omalla high score -listalla 😉 Se onnistui tuolloin ihan vaan kopiomalla ja uudelleennimeämällä tetriksen exe ja pari oheistiedostoa. Mutta Tetriksen jälkeen en muista olleeni kunnolla koukussa mihinkään peliin, koska en juuri mitään ole pelannutkaan. Vai hmm, Collapse? Okei, joskus jotain 😉

Nyt siis Mafia Wars ja FarmVille. Mafiasota on keikkojen heittämistä, tappelui toisten mafioiden kanssa, rahan sijoittamista ja esineiden keräämistä, noin lyhyesti sanottuna. Energiaa kuluu ja kun se loppuu joutuu odottamaan, että saa lisää jotta voi taas tehdä jotain. Siinä ei kuole eikä ole "elämiä", mutta kyllä siinäkin aika heikoksi voi terveys päästä ja pitää toipua. Mafiasotaa käyvät fb-kaverit muodostaa mafian ympärille ja tuen taisteluissa ja avun esineiden keräämisessä ja antaa välillä energia-boosteja. Peliä voi aina pelata hetken kerrallaan, sitten joutuu odotuskannalle energiavarantojen täyttymiseksi.

FarmVille taas on maatila. Jokaisella on oma maatila, jossa voi olla erilaisia viljelyksiä ja hedelmäpuita ja eläimiä. Kaikesta saa satoa ja sillä saa rahaa ja rahalla saa lisää sitä kaikkea. Ja lahjaksikin voi saada kaikenlaista, paljon perustuu vastavuoroiseen antamiseen maatilanaapureiden ja muiden samaan peliin koukuttuneiden fb-kavereiden kesken. Sadon kypsymistä joutuu odottelemaan, sillä välin ei välttämättä oikein ole tekemistä juurikaan. Muiden farmeilla voi käydä jeesaamassa, muttei niissäkään loputtomiin tekemistä ole.

Nuo fb-pelit on aika fiksusti tehtyjä. Ne eivät vie kerralla kamalasti aikaa, mutta "pakottavat" palaaamaan säännöllisin väliajoin korjaamaan satoa ja hoitamaan farmia, tekemään lisää keikkaa tai tappelemaan. Ja sitten voi taas hetken hoitaa omaisuuttaan ja sitten pitää taas vähän odotella. Odottaminen ei sovi minulle, olen kärsimätön. Silti vaan pelaan noita 😀 Kaikenlaisen muun tekemisen lomassa, samalla kun käyn muutenkin naamakirjassa. Ne tosin pidentävät vähän fb-vierailuja, joten ei ihan aina ehdi…

Kaipa tuokin villitys jossain vaiheessa menee ohi. Niinkuin on menneet virtuaalivauvat, akvaariot, fluff-lemmikit vai mitä ne oli, greenpatchit ja ties sun mitkä. Kyllä vaan aikuisetkin hurahtelee 😀

Pink noise in black&white

MarilkaLeave a comment
Kaksi naista, kaksi miestä. Kaikki valkoisissa, mikrofonit kädessä. Accapella saa uuden määritelmän – tai oikeastaan on saanut jo useampi vuosi sitten, sillä onhan Fork jo aika monta vuotta kirjaimellisesti soittanut suutaan. Tai ehkä suullaan. Sillä ihan perinteistä moniäänistä laulua ei heidän ohjelmistonsa todellakaan ole, lukuunottamatta Kiss from a rosea ("just to show we can"), vaan rokki kuulostaa ihan rokilta heidän esittämänään, vaikkei mukana ole instrumentin instrumenttia. Vain neljä taitavaa artistia, neljä mikrofonia – ja soundman.

Pink Noise rock show -ilta oli alkamassa Svenskanilla. Olin kuullut Forkista, nähnytkin joskus telkkarissa jossain musiikki-showssa mukana. Alkusyksystä näin pätkän Pink Noisea aamuteeveestä duunissa ja tuumasin, että tuo show on nähtävä. En etukäteen tiennyt kuitenkaan juurikaan, mitä odottaa – luulin kyseessä olevan jonkinlainen juonellinen tarina rock-accapellan siivittämänä. Mutta sehän oli oikeastaan konsertti. Tai rock-spektaakkeli. Ja komea sellainen olikin!

Ensimmäisen "näytöksen" Fork oli valkoisissa. Lauloi minulle tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin biisejä, mukana mm. U2:takin (jota on kuulemma vaikea saada coverata). Spiikkasivat vuoronperään jotain väliin englanniksi "because it’s so much cooler". Laulattivat yleisöä Roxetten She’s got the lookilla ja lauloihan Svenskan. Tunnelma yleisössä oli teatterissa paljon tiiviimpi kuin missään stadionkoserteissa, Jätkäsaaresta puhumattakaan, niin komea kuin joku Madonnan show olikin. Väki oli mukana ihan täysillä, mikä on suomalaiselta yleisöltä varsin harvinaista. Suomalaisuuden huomasi ehkä parhaiten siitä, että standing ovationia ei nähty 😉

Forkin Pink Noise -ohjelmisto koostui pääasiassa ulkomaisesta rockista, poikkeuksena "Fork at it’s hemligaste", laulamassa mm. Virve Vicky Rostin sataa salamaa ja Kirkan asemalla hengailua, ja jotain ruotsinkielistä jota en tunnistanut. Toisessa näytöksessä kööri oli mustissa ja setti oli huikea metalli-sikermineen ja pyroteknisine tehosteineen, joihin show näytti jo päättyvän – mutta oikeastaan siitä vasta alkoikin ainakin minun mielestäni kaikkein komein osuus.

Ihan siellä lopussa, ensimmäisen feikki-lopun jälkeen, kun yleisö tömisti Forkin takaisin lavalle, oli vuorossa aivan upea Jackson-pätkä Smooth Criminaleineen ja Thrillereineen. Jackon biisien jälkeen lisää vimmattua taputusta ja tömistystä. "So it’s ok with you we do one more?" J se loppuhuipennus! Loppui upeimpaan mitä on – tai no, ainakin yhteen upeimmista rock-historiassa – Queenin Bohemian rhapsodyyn. WOW!

Aivan liian lyhyeltähän se tuntui. Niin ne aina. Lähdettiin kaverin kanssa ulos toistellen sitä, miten komea show oli. Ja hauskakin.  Nyt pitäisi vielä löytää jostain sopivasta nettikaupasta Pink Noise teepaita (asenne-teepaitojeni kokoelmaan, missä on jo Avenue Q, Ratkaisija, Happy Cat ja Radio Rock) ja voisipa sitä ostaa myös Forkin levyn. Kyllä sitä kuuntelee ihan ilman lavashowtakin!