Niin upea kuin tuo luminen maisema onkin – juu yhäkin, nyt vain toisenlaisena, lumisempana – ikkunasta katsottuna, tuo yhä kymmenen asteen kieppeillä jatkuva pakkanen on minulle kyllä yhtä tuskaa, etenkin sen vielä kymmenen astetta kovempana. Iho kuivuu korpuksi, nenä on kipeä, keuhkoihin sattuu vaikka on tuplannut kortisonit ja sormista loppuu verenkierto muutamassa minuutissa ulkona riippumatta siitä kuinka paksut ja lämpimät tumput on kädessä. Minä en ole pakkas-yhteensopiva. Ongelmat sen kuin pahenevat talvi talvelta.

Lauantaina aamulla oli vuoden viimeinen ratsastustunti, lämpömittarin (kuka senkin on nimennyt? miten niin lämpö, kun se näyttää läpi vuoden vain kylmiä lukemia näillä leveysasteilla!!) näyttäessä huikeat -22,4 astetta kun esikoisen kanssa lähdettiin kotoa. Päällä oli vaatetta vaikka kuinka, sillä vaikka maneesissa ratsastetaankin, ei siinä ole kuin ohuet tuulensuojaseinät, pakkasta siellä on yhtä paljon kuin selkeässä ulkoilmassakin. Minä vietin varmaan puolet tunnista maneesin keskellä puhaltelemassa jäisiä sormiani taas henkiin, mutta oli silti ihana ratsastaa 🙂

Loppulauantai kuluikin ihan sisätiloissa, sillä oli tanssikoulun joulujuhlapäivä ja jälleen olin itse tanssimassa kummassakin näytöskessä ja tosikoinen jälkimmäisessä. Vaikkei itse ole lavalla kuin sen kolme minuuttia pari kertaa päivän aikana, on se sellaista omansa laista hässäkkää koko päivä. Vaatteiden vaihtoa ja meikkaamista ja hiusten laittoa ja tanssikavereiden kanssa hengailua ja jubailua, muiden esitysten katselua… Siinä on oma aivan huippu-fiiliksensä. Tykkään siitä älyttömästi, vaikka se saattaa näyttäytyä ulkopuoliselle, kuten vaikka miehelle, ahdistavana härdellinä.

Omat showt meni jees, ensimmäinen veto vähän vähemmän putkeen kuin toinen joka meni aika kivasti putkeen (en ollut ehtinyt aamupäivällä lavatreeneihin ollenkaan, joten suin päin kylmiltään lavalle vaan). Tosikoinen veti omasa upeasti, katselin sitä parin tanssikaverini kanssa, jotka kommentoivat sitä minulle myös, miten hyvin typy pysyy rytmissä ja haltsaa liikkeet. Juhlasta jäi hyvä fiilis. Ja se päätti syksyn juoksut, aika laskeutua pikkuhiljaa joulun viettoon.

 

 

Niinno, ainakin melkein päätti ne juoksut 😀 Sinkosinhan minä vielä juhlista kivenheiton päähän duuniin käymään suihkussa ja vaihtamaan releet, siitä syömään siskon ja parin vanhan ystävän kanssa. Oli aivan upeeta nähdä näitä siskoksia! Ovat meidän vanhoja "perhetuttuja", tunnettu on tyyliin vastasyntyneistä saakka toisemme. Nyt aikuisena on tiet pitkälti kulkeneet eri suuntiin, mutta silti nyt kun nähtiin, jatkettiin kuin ei mitään vuosien taukoja olisi ollutkaan. Naurettiin, että sellaiset pikkuseikat kuin missä asuu ja mitä tekee työkseen nykyään jäi jutuissa ihan sivurooliin kun käytiin saman tien paljon tärkeämpien asioiden kimppuun. Aivan ihanaa, kiitokset vielä kummallekin, jos satutte tätä lukemaan!!

Eilen vielä oli ratsastuskoulun "joulujuhla", joulurieha. Ihan koko neljää tuntia ei ehditty siellä olla, tosikoinen ei halunnut lähteä ollenkaan, mies teki hommia välikatossa, joten oltiin esikoisen kanssa siellä ehkä puolisentoista tuntia. Ajoitettiin meneminen niin että päästiin näkemään katrillit ja western-esitykset ja poni-agilityt ja muut komeat showt siellä. Kyllä se vaan on hienon näköistä, kun se hevosen hallinta on hallussa 🙂 Naureskeltiin erään syksyn aikana tutuksi tulleen äidin (esikoisen rastsastuskaverin äiti, joka myös aloitti nyt syksyllä ratsatuksen itsekin), että ehkä mekin sitten joskus kymmenen vuoden päästä 😛

Paluumatka tallilta kotiin olikin sitten melkoisen hurja, kun lunta tuli oikein antaumuksella, maantie oli pimeä ja luminen, tien reuna lähinnä arvattavissa ja tie renkaiden alla umpiliukas. Pitkiä valoja ei voinut käyttää, kun lumihiutaleet olisivat sokaisseet senkin vähän muutaman metrin näkyvyyden, mikä muuten oli. Sumuvalot auttoivat vähän. Onneksi matkaa maantietä pitkin oli vain ehkä seitsemän kilsaa, ajettiin se todella hissuksiin ja päästin turvallisesti kotiin esikoisen kanssa, leipomaan pipareita ja joulutorttuja tosikoisen kanssa.

Siinäpä se ilta tyttöjen kanssa kuluikin, tehtiin muutama pellillinen niitä pipareita ja pellillinen joulutorttuja. Huono äiti ei ole koskaan tullut ajatelleeksi opettaa tyttärille uunin käyttöä tai joulutorttujen tekemistä, nyt tuli sekin korjattua esikoisen aloitteesta. Iltapalaksi tietenkin täytettiin vatsat vastaleivotuilla pipareilla ja tortuilla, glögiä en jaksanut lämmittää. Tytöille kelpasi maito, minä nautiskelin Olvin glögi-siiderin (on muuten oikeasti hyvää!), mies taisi lämmittää itselleen vähän sitä punaviinilglögiä, jonka sain duunista joululahjaksi.

Tänään voi laulaa "kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen, kun näin silmät tonttusen…" Minulla on vielä työpäivä tänää, huomenna ja ylihuomenna vapaata, mutta saatanpa jaksottaa työt tälle ja huomiselle, niin voin tänään tehdä vähän lyhyemmän päivän, sillä pitäisi ehtiä vielä hoidella viimeisiä kauppoja ennen joulua ja muutama muukin asia. Ja paketoida lasten serkkujen lahjat tänään, uups, ja faijan ja sen vaimon! kun pitää saada ne toimitettua heille tänään. Kaikkea puuhastelua. Kohta on joulu 🙂

Jouluun on aikaa alle kaksi viikkoa. Ja kun ulkona tiputtaa lunta, takassa rätisee iloinen tuli ja taustalla soi joululaulut, tuntuukin jo ihan jouluiselta 🙂 Etenkin eilisen joulukonsertin jälkeen jälleen. Meillä oli toinen levyjulkkari-keikka, tänään on vielä viimeinen Kuopiossa, mutta kaiken tämän menemisen keskellä en jotenkin vaan venynyt lähtemään sinne asti. Sinne olisi vielä voinut mennä, jos olisi eilen ajanut suoraan Lahden keikalta ja yöpynyt vaikka kaverin luona, mutta se pitkä paluumatka pimeässä illassa ja seuraavana päivänä duuniin… Ei vaan kyennyt nyt.

Tänään olin aikonut mennä lasten kanssa vähän shoppailemaan tai kiipeilemään, mutta kumpikin taitaa jäädä. Tyttöjen huoneet pitäisi viimeinkin saada siisteiksi, pyykkiä pitää pestä ja joulukorttien kuoriin saada osoitteet ja kortit sisään jotta saa ne postiin ensi viikolla. Shopata ja kiivetä ehtii myöhemminkin, näitä kotipäiviä on viime aikoina ollut melkoisen harvassa. Sen verran harvassa, ettei silloin oikeastaan niin kamalasti ehdi niistä nauttia, kun kaikki rästihommat vievät kaiken ajan. Mutta kuten sanottua, jouluna sitten ehtinee ottaa esiin kirjankin ja käpertyä sohvannurkkaan lukemaan. Ainakin joku päivä, varppina 😉

Niin juu, olenhan minä nytkin koneella enkä ollenkaan tee niitä rästihommia. Rippailen mp3:ksi uutta PearlJamin levyäni ja valmistaudun kaivamaan osoitteita joulukortteja varten ja taistelemaan tulostimen kanssa niiden printtaamiseksi suoraan kuoriin. Yleensä varsin tuskaista hommaa… Itse korttien duunaaminen photarilla on mukavaa puuhailua, mutta tähän osoiterumbaan meinaa niiden lähettäminen aina kilpistyä 😀 Ai mitä, kynällä vai? Siinähän tulee kramppi käteen 😛

Jep. Hommiin.

Singstaria odotellessa on vihdoin pitkän – lähes tasan vuoden – tauon jälkeen päässyt taas laulamaan ihan livesti, ihan konsertissa. Ei siis todellakaan mitään karaokea, vaikka luulisin että sitäkin tuli tehtyä firman pippaloissa viime elokuussa. Ei voi muistaa enää 😀 Meidän kuorolla on ollut keikkataukoa tässä vuoden verran, mutta joulukonsertoimaan sentään päästiin ja päästään taas! Onneksi, onhan nämä suorastaan levy-julkkarikeikkoja nyt, nämä tämän vuoden joulukonsertit.

Yli kaksi vuottahan siinä menikin kun tuota uutta joululevyä äänitettiin pala kerrallaan. Ja ensin siitä julkaistiin palanen Soivana Kultalyhteenä pari vuotta sitten. Ja viime vuonna toinen pala toisena Soivana Kultalyhteenä. Ja nyt on ulkona ihan oikea pitkäsoitto, jossa ei ole vain samat jo julkaistut biisit, vaan monta uuttakin. Pari ihan ihan uutta. Ainakin yksi ihan meille varta vasten tehty. Eilen sen kuuntelin läpi autossa kotimatkalla konsertin jälkeen ja vielä uudestaan himassa, kun tosikoinen halusi heti laittaa sen soimaan. Ja kyllä se vaan soi hienosti!

Esikoinen se alkoi taas marista, että aika eppii, kun sä oot ollu telkkarissa ja pääset elokuvaan ja nyt sä vielä laulat levylläkin! Rehellisyyden nimissä, missään noista ei minua edes mainita nimeltä, olenpahan vain massaa muun massan joukossa. Lähinnähän ne on nuo kuoropuuhat minua noihin medioihin pari kertaa vieneet, ensimmäisen kerran joskus tuolla melkein parikymmentä vuotta sitten nuorisokuoroaikaan. Silloin laulettiin telkussa, en kyllä enää muista missä ohjelmissa, ja silloin tuli ulos pari äänitettäkin joilla olin mukana.

Olihan ne hienoja aikoja nekin 🙂 Mutta niin on nämäkin. Tuumasin tuota meidän levyä kuunnellessani, että jos edes puoliksi niin hyvin vedetään keikka livenä, ei konsertit varmaan ole ihan hullua kuunneltavaa. Ja kyllähän niistä aina hyvää palautetta saadaankin, silloinkin kun itse ollaan sitä mieltä ettei nyt aivan mennyt putkeen. Itsekriittisyys on tietenkin oma lukunsa, mutta ei kai keikkakuoro voi ihan mokitta aina laulaa, vaikka oltaisiin kuinka hyviä. Osataan vissiin peittää ne hyvin 😉

Ihana oli laulaa 🙂 Vaikka treeniaikaa olisi voinut olla vähän enemmänkin. Ja Finlandia, joka kuusiääinsesti nykäistiin Itsenäisyyspäivän kunniaksi, oli melkoisen haastava juttu niin vähällä harjoituksella kuin se menttin. Näistä joulukonserteista on tullut tärkeä osa joulun aikaa. Näitä ihan odottaa joka vuosi. Näitä ja tanssikoulun joulujuhlaa. Ne ovat oleellinen jouluun valmistava tekijä. Ensi lauantaina vielä konsertti Lahdessa, mutta sunnuntaina en veny Kuopioon millään. Ja siitä viikon päästä lauantaina ne tanssikoulun joulujuhlat. Ja sitten on joulu. Eikun sitten on yksi työpäivä vielä ja sen jälkeen minulla alkaa joulu parilla vapaapäivällä.

Aika aina vaan tuntuu kuluvan nopeammin. Juuri tänään kampaajan kanssa puhuttiin, miten tuntuu kuin etenkin lokakuu olisi jotenkin jäänyt välistä kokonaan. Vastahan oli syyskuu ja melkein vielä kesä. Nyt on jo joulukuu. Marraskuun kyllä tunsi nahoissaan, kiitos pimeyden ja kylmän ja märän, mutta lokakuu vähän niinkun vaivihkaa vain katosi jonnekin.

Pimeästä ja märästä puheen ollen, sitä se oli aamu tuossa tiistainakin, kun ajelin Lahteen pariksi päiväksi. Hirvittävän väsyneenä, mistä lie syystä 😉 ja olin oikeasti nukahtaa rattiin motarilla. Ikinä en ole ennen ollut niin lähellä nukahtamista, ravistelin päätäni vähän väliä pysyäkseni hereillä, ja olin onnellinen jokaisesta valosaaste-pätkästä matkan varrella – ettäs kutsuvatkin katuvalaistusta valosaasteeksi! Jäin Lahteen yöksi suorastaan, ihan vaan ettei tarvitsisi toista aamua perätysten ajaa siinä pimeydessä. Ja palelin seuraavana päivänä nahkarotsissani, kun yön aikana tulikin pakkanen.

Tänä aamuna maassa olikin vaihteeksi ihan ajatuksen verran lunta. Ehkä yksi kerros lumihiutaleita, mutta sen verran, että heijasti vähän valoa eikä pimeys ollut niin läpitunkeva. Mutta ainakin stadissa nousi päivän aikana lämpötila taas nollan yläpuolelle, ja matka illalla kiipeilemästä kotiin oli jälleen pimeä, aina tähän kotinurkille saakka. Täällä vielä mittari sinnittelee nollassa ja hiutaleet maassa.

Viime sunnuntaina alkoi sitten se lähtölaskenta jouluun ja kalenterin avaaminen. Pieni paniikki yritti iskeä, kun piti löytää joulupukki-taskukalenteri (jonka "avaaminen" aloitettiin kuitenkin vasta tiistaina joulukuun eka päivä) jostain tuolta autotallista – mies löysikin 🙂 – ja ehtiä jossain välissä ostaa siihen niitä pikkujuttujakin. Mutta ne on tärkeitä juttuja lapsille. Niinkuin muutkin joulujutut, joita en vaan ole ehtinyt enkä jaksanut vielä laittaa esille sähkökynttelikköä lukuunottamatta. Ja piparit ja sen sellaiset. Ehkä ne vielä ehtii. Jouluna sitten viimeistään.

Joulu uhkasi jotenkin päästä ihan vallan yllättämään taas. Näköjään kuitenkin aina jossain määrin herään tässä joulukuun alun tietämillä, sillä nyt on sentään jo taju siitä, että joulu on oikeasti lähellä, joulukortit odottamassa lähettämistä (umh, kirjekuoret ja postimerkit pitää muistaa ostaa) ja ensimmäsiet lahjatkin ostettu. Tilasin koko perheelle lahjaksi PlayStation3:n. Ja tietty siihen SingStaria parikin levyä ja pari muutakin peliä. Siinä se tämä joulu melkein onkin. Huomenna shoppaan loput – se kutakuinkin lukee kalenterissani 😀 Shoppailu-varaus kaiken juoksemisen keskellä.

Odotan oikeasti jälleen joululta eniten vaan sitä olemista ja yhdessäoloa kotosalla. Ja nukkumista. Univelkaa on ehtinyt kertyä vaikka kuinka, mutta mikäs Duracell-pupun pysäyttäisi? Jouluna ehtii ladata akut taas.

Viikonloppu meni taas kohisten. Ei ollenkaan ohi kuitenkaan. Päinvastoin, kahteen ja puoleen vuorokauteen mahtui monen monta kivaa asiaa. Nukkuminen jäikin sitten vähän vähemmälle, sillä kuten Hemulikin on muumeissa todennut, elämässä ei vaan ehdi aina tehdä kaikkea mitä tahtoo. Mutta vähän lähemmäs pääsee kun nukkuu vähän vähemmän 😉

 

Viikonloppu alkoi epävirallisilla pikkujouluilla duuniporukalla. Vähän ruokaa ja juomaa, aimo annos kasaria Stand Up and Rock -showssa Peacockissa ja lisää kasaria jatkoilla stadissa – joku ihme kollektiivinen kasariteema perjantaina koko kaupungissa tai jotain. Stand Up and Rock oli kovasti minun makuuni, se oli erinomainen. Mutta suomalaisyleisö… huokaus… vasta Levoton Tuhkimo siellä ihan loppumetreillä sytytti jengin jammaamaan, vaikka koko show oli täynnä paljon parempaakin. Niin hyvää kuin nyt kasarilta irti lähtee. Osa nostalgia-fläsäreistä sai tosin myös puristamaan silmät hetkeksi kiinni jälkihäpeästä.

 

Vaikka ilta venyi perjantaina reippaasti lauantain puolelle, nousin minä reippaana tyttönä lauantaiaamuna taas ratsastamaan esikoisen kanssa. Se on niin kivaa se, että paljon tarvitaan sen väliin jättämiseksi! Enemmän kuin duunikavereiden tarjoamat drinksut – olin omalla autolla liikenteessä. Enemmän kuin väsymys liian lyhyiden yöunien jälkeen. Hepan hoitaminen ennen ja jälkeen tunnin. Ja se fiilis mikä tulee siitä, kun istuu siellä selässä ja löytää yhteisen sävelen sen vahvan ja uljaan eläimen kanssa. Se vaan on hieno. Ja saa unohtamaan vähäksi aikaa kaiken muun.

 

Mutta kyllä on kuraista nyt tuolla tallilla! Kuraisin saappaain palattiin tyttären kanssa kotiin, missä mies ja tosikoinen siivosivat täyttä päätä. Esikoinen liittyi joukkoon vähän pitkin hampain, minulle suotiin suihku ja hetken hengähdystauko. Iltapäivästä mies lähti lasten kanssa evakkoon lasten serkkujen luo ja minä vähän kauppoihin ja kotiin odottelemaan ystävien saapumista. Oli tyttöjen ilta, ystäväporukan perinteiset pikkujoulut. Kyllä oli kiva ilta! Syötiin pizzaa ja herkkuja ja istuttiin ja juteltiin jonnekin päälle puolen yön 🙂

 

Tänä aamuna oli ihanaa nukkua ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan iltapäivän puolelle asti 😀 Kissa herätti tosin puoli seiskan aikaan, kävin ruokkimassa silloin katin ja painuin takaisin sänkyyn. Seuraavaksi heräsinkin miehen soittoon kakskyt yli kahdentoista. Taisin tarvita sen uneni… Nousin ylös keittämään kahvia ja laittamaan itselleni brunssin koneen ääreen odotellessani perhettäni kotiutuvaksi. Ja kun kotiutuivat, luotsasinkin lapset lähes samantien takaisin ovesta ulos ja lähdettiin vaihteeksi kiipeilemään.

 

Viimein pääsi mukaan tosikoinenkin, kun ei enää ole kuumeessa (ollut moneen päivään toki). Siellä se pienimmäinen apinanpoikaseni kiipi seiniä ylös kuin vanha tekijä. On vaan reppana niin pätkä vielä, ettei kerrassaan aina yltä etenemään joka paikassa. Ja esikoinen tuntui viikossa haudutelleen tuota kiipeämistekniikkaansa niin että pääsi tänään paikkoihin, joihin ei viime sunnuntaina selviytynyt. Kumpikin kiipesi mm. 16m seinän puolivälissä olevalle tasanteelle toisella yrittämällä, mutta sitten taisi korkeus alkaa vähän hirvittää. Tällä kertaa. Mutta oman kokemuksen perusteella veikkaan, että ensi kerralla siitä uskaltautuvat ainakin vähän matkaa vielä korkeammalle, jolleivät ihan huipulle vielä.

 

TYtöt sen sijaan olisivat jaksaneet vaikka kuin, tosikoinen varsinkin. Mutta jälleen piti sieltä lähteä kotia kohti jollain aikataululla, sillä illalla oli vielä se suliskin. Sitä meni tänään pelaamaan kokoonpano mies ja tosikoinen. Minä jäin esikoisen kanssa kotiin, enkkua treenaamaan yhdessä. Tuumasin viime sunnuntaina, että ihan hyvinhän sitä voi tuota sulkista välillä pelata jompi kumpi meistä lasten/toisen lapsenkin kanssa, ei meidän aina tarvitse pelata yhdessä (etenkään kun sapettaa aina sitä häviäjää niin pahuksesti 😛 ).