Keväisiä juttuja

Tosikoisen synttärit on nyt vietetty. Kakut viimeistelin vielä tänään, heti sen jälkeen kun olin suorittanut perinteisen kevään tulon rituaalini varpaan kynsien lakkaamisen. Lakatut varpaankynnet -kauteni on jo vuosia alkanut tosikoisen synttäreistä. Niin siis nytkin. Samoin vedin, kuten yleensäkin tuolloin, ensimmäisen kerran jonkun kesämekon tai -hameen päälleni – kun taas esikoisen synttärit yleensä lopettaa niiden käytön syyskuun alussa. Hassua.

Synttäribileiden jälkeen tosikoinen lähti pihalle hyppimään narua ja sai jotenkin houkuteltua isosiskonkin kirjan äärestä ulos. Pelkät kollarit päällä, lenkkarit jalassa tytöt tuolla pihalla naruineen touhusivat. Harva asia on niin keväist kuin tytöt ja hyppynarut. Ja sikin sokin pihalla lojuvat takit. Kuten tosikoisen toppaliivi, jonka ensin olin päälleen usuttanut. "Mut kun tuli niin kuuma!" Totta, kyllä siinä auringossa oli vielä lämmin iltasellakin, varmasti etenkin kun hyppi.
Minä jäin sisälle siivoamaan keittiötä juhlinnan jäljiltä ja kohta kuulin koputusta terassin ovelta olkkarista. Esikoinen se siellä kärtti lupaa mennä vielä naapurin pihalle siskon kanssa, kun siellä kuulemma pelattiin jotain. Kello oli jo aika paljon, mutta kunhan olin löytänyt tyttärelle kännykän mukaan kelloksi, saivat luvan mennä vielä pariksi kymmeneksi minuutiksi naapureille. Illat venyy helposti, kun on valoisaa ja lämmintä.
Kissa parka oli yrittänyt livistää ulos terassin ovesta, mutta eihän tuota päästetty. Joten kun esikoinen sulki oven perässään ja katosi pihan poikki, jäi kattiraasu nojailemaan etutassuillaan oven ikkunalasiin. Pidin kissaa hetken sylissä katselemassa ulos ja palasin keittiöön. Mutta eihän sitä surkeaa maukumista sohvan selkänojalta kestänyt kuunnella, joten nappasin kissan valjaat ja takin päälleni ja menin kisun kanssa ulos ihmettelemään raikasta kevätilmaa ja ilta-aurinkoa minäkin.
Kissa ei niin pitänyt siitä, että joutui taas valjaisiin, joten into tutkia maastoa vähän niinkuin hiipui siihen, kun valjaiden lukot napsahtivat kiinni. Pihalla se katseli ympärilleen hetken ja kipusi sitten pienten kuormalavojen (juu, niitä on pihalla vieläkin vaikka kuinka) päälle nuuskimaan ilmaa ja ihmettelemään yläpuolella lentäviä lintuja. Minä katselin lähes lumetonta pihaa ja laskevaa aurinkoa ja hymyilin. Juhannussoutelua ei sittenkään taida joutua hoitamaan hiihtäen. 
Olisi jo aika korkata fresita- ja terdekausi 😉 

Maailman parhaita

Eilen vietettiin tosikoisen 7-vuotiskaverisyntsyjä. Kaverisynttäreille en ole koskaan leiponut kunnon kakkua, jäätelökakku on hyväksi havaittu. Olen aina koittanut toteuttaa lasten toiveen jätskikakun muodosta, joten millon olen värkkäillyt Peppi Pitkätossua ja milloin Mikki Hiirtä, Nasua, norsua ja ties mitä. Tällä kertaa, ei ehkä niinkään yllättäen, piti saada aikaiseksi kissa-jädekakku. Heh ja joo. "Äiti, ei sen tarviikaan olla täydellinen, kun et sä ole maailman paras kakkujen tekijä. Meille se on just hyvä niinkuin sä sen teit," sanoi suloinen esikoiseni ja sai suukon otsalleen. Jätskikakun muotoileminen on vaikeeta.

Itse synttäreillä sain ihan luvan kanssa toimia vain keittiömestarina (ja välillä vähän auttaa poikien rauhoittamisessa), sillä tuo maailman paras esikoiseni otti synttärit haltuunsa. Teki ohjelman ja ilmoitti etukäteen hoitavansa leikitykset ja kaikki. I-HA-NAA, sillä se on minulle synttäreiden vaikein osuus… Esikoinen järkkäsi lahja-sokon jossa jokainen vieras vuorollaan side silmillään koitti löytää sankarin antaakseen pakettinsa, ja tanssikilpailun johon pojat eivät osallistuneet 😉 ja väriaskeleen lopuksi. Ainoa minun järkkäämäni ohjelmanumero oli pöytäliinan koristelu (valkoinen paperiliina ja tussit). Niin, ja syöminen.
Huomenna on tarkoitus viettää sitten niitä sukulais/aikuis/mitänenytonkaan-kekkereitä. Niitä varten olen aina (no paria vauvavuosipoikkeusta lukuunottamatta) leiponut melkein kaiken itse melkein aasta alkaen, sillä tykkään siitä puuhasta. Tänään on siis leipopäivä tiedossa, ja minulla on täällä tosikoinen pikkuleipurina auttamassa. Esikoinen tässä ennen kouluun lähtöä kyseli, mitä kaikkea meinataan leipoa ja totesi listan jälkeen: "äiti, sä olet maailman paras leipuri." Tiedä tuosta, mutta aina niistä leipomuksista on ihan hyviä tullut.
Esikoinen lähti kouluun ja maailman paras tosikoiseni pyysi saada katsoa vähän pikku kakkosta, joten itselläni on tässä vielä rauhallinen aamuhetki kahdestaan pinkin koneeni kanssa 😉 Kohta taidan nousta laittamaan itselleni vähän kahvia ja aamupalaa tosikoisellekin. Sitten hammaspesut ja siitä se lähtee sitten. Kaikenmoista maailman parasta herkkua olisi tarkoitus aikaan taas saada 🙂

Hyvät, pahat ja erikoiset

Hyvät

Tulipa vietettyä tämä lomapäivä Itiksessä. Kutakuinkin koko päivä. Kiireettömästi haahuillen sinne tänne pienen agendani kanssa. En muistanutkaan miten mukavaa siellä on keskellä päivää, kun ei vielä ole illan vilinää. Siinä leppoisassa tunnelmassa vietin monen monta päivää (viikossa 😉 ) kun olin vielä lasten kanssa kotona, mutta siitä on jo aikaa vaikka kuinka. Nyt sain siellä vierähtämään nelisen tuntia vissiinkin.

Shoppailin kaikenlaista pientä ja tarpeellista ja kaikenlaista kivaa semisti tarpeellista. Kuten uudet farkut – ei niin ettei minulla niitä olisi vaikka kuinka, muttei juuri tällaisia kivoja 😉 Ja mikä reissun kohokohta oli: otin nenääni lävärin. Korun. Sellaisesta haaveilin joskus yli kymmenen vuotta sitten, mutta sitten olin muka niin fiksu, etten sellaista ottanut tulehdusriskien ja muiden vuoksi, mutta kaipa se fiksuus sitten rapisee iän myötä sillä nyt sen laitatin. Vähän päähänpistosta mutta tykkän siitä :))

Kotiin palatessani huomasin, että eilen tai tänään – ei voi tietää, kun en eilen poistunut Klakesta – on motarille tullut 120-rajoitukset 🙂 Jeejeejee!! Kevät tulee! Ja kunhan ne risut ja männynkävyt edessäni olivat älynneet vaihtaa oikeanpuoleiselle kaistalle, kiihdyttelin Hondan ekan kerran tänä keväänä sadanneljänkympin vauhtiin edes hetkeksi. Kyllä se kesä tulee 🙂 Lumet sulaa jo kohisten, tiet on kuivat ja ruohoa näkyy. Ja joet tulvii..

Pahat

Aamu alkoi lumisateessa. Oli kohtalaisen outo fiilis soittaa rengasliikkeeseen ja varata aikaa kesärenkaiden vaihdolle, kun taivaalta tuli lunta – tai kaippa se oli räntää – ihan sakeenaan. Vaikka sehän tietty suli saman tien kun maahan asti pääsi.
 
Kun olin hakenut tosikoisen päiväkodista, oli aika vähän siivota. Lapsilla oli jatko-leikit ympäri olohuonetta ja jotenkin ihmeesti tosikoinen oli taas parissa päivässä saanut huoneensa mullin mallin vaikkei edes juuri ollut siellä leikkinyt (kun ne leikithän oli siellä olohuoneessa). Ikuinen mysteeri minulle. Enivei, tyttöjen piti siivota yhteisvoimin niin olkkari kuin tosikoisen huonekin, mutten voi käsittää sitäkään, miten lapset saavat keskimärin neljän minuutin hommaan kulumaan aikaa yli tunnin. Silti, iltapalaan mennessä oli siistiä ja onhan se tietty pääasia.
 

Erikoiset

Itiksessä lounastin vietnamilaisessa ravintolassa. Peruslounaan sijaan päätin syödä omassa ylhäisessä seurassani ihan kunnon aterian, alkupalaksi jotain riisipaperi-vaimitäseoikeenolikaan-kääryleitä ja pääruuaksi friteerattuja sammakonreisiä. Uh! Hiukan erikoiselta tuntui, mutta tuumin, että maistan kun kert on mahdollisuus. Eikä se ollut kanansiipeä kummempaa oikeasti. Ja ihan hyvää.
 
Motarilta noustessani eteeni tuli rampin dösäysäkiltä poliisiauto. Ei siinä mitään, ajelin sen perässä tuohon taajamakyltin tietämille asti, jolloin melkein ajoin sen perään. En siksi etten olisi ymmärtänyt hiljentää taajamaan tultaessa – osaan minä jonossa ajaa 😉 – vaan siksi, että kyseisestä poliisiautosta ilmeisesti puuttui vilkku. Sillä yhtäkkiä aivan varoittamatta se hiljensi rajusti ja kääntyi vasemmalle. Ja minä löin liina kiinni. Mutten osunut.
 
Liekö kevään merkkejä sekin, että tämän päivän ostoksiin kuuluu lila huppari ja valkoiset tennarit. Siis minulla?! joka normaalisti ostan vain mustaa! Valkoinen, pinkki ja lila kuuluvat kyllä kesä(loma)elämääni, muttei yleensä vielä tässä vaiheessa vuotta. Ehkä se johtuu tästä lomasta. Sitä on vielä reilut kaksi viikkoa jäljellä 🙂 Jee!

Seitsemän vuotta sitten

Seitsemän vuotta sitten aprillipäivänä oli hädin tuskin plussan puolella ja Rusthollarin puisto oli jäinen. Olin aamupäivällä ulkoilemassa ison mahan ja kaks ja puol -vuotiaan esikoiseni kanssa. Olin ollut kotona jo yli kaksi kuukautta, ensin saikulla supistelujen vuoksi, sitten ihan rehellisesti äitiyslomalla. Esikoinen oli ollut joitakuita viikkoja poissa hoidosta kotona kanssani. Puistossa tyttären kanssa tasapainoillessani katselin kellosta, että kappas kun noita supistuksia tuntui tulevan kutakuinkin kymmenen minuutin välein. Pieni aavistus hiipi mieleen.

Palattiin tyttären kanssa kotiin laittamaan ruokaa ja kellottelin ei vielä niin kipeitä mutta vähitellen hyvin säännöllisiä supistuksia ruokaa laittaessani. Esikoisen päivälevon eli varmaan Fröbelin Palikoiden katsomisen aikaan istuskelin koneella Vauva-lehden vapaalla hälisten ja taisinpa kirjoitella mussukka-listallekin, että alkaa jo näyttää lupaavalta, jos vaikka viimein…! Johan tuo tosikoinen oli antanut odottaa itseään puoltoista viikkoa lasketun yli. Varmuudeksi soittelin mutsinkin meille seuraa pitämään.
Joskus siinä neljän jälkeen soittelin tyttöjen isälle työpäivän ja kouluillan välissä että pitää puhelimen päällä, kun lähtö voi hyvinkin tulla illan aikana, sillä supistukset taisivat tulla jo viiden minuutin välein. Sitä en muista enää, mihin aikaan lopulta lähdettiin Kättärille, olisikohan ollut seitsemän maissa, mutta aprillipäivän iltana jäi esikoinen maamonsa kanssa kotiin kun äiti ja iskä lähti Kättärille saattamaan neidille pikkusiskoa maailmaan. Ihanaa kamalaa pikkusiskoa.
Esikoisen synnytyksen kestoksi laskettiin kaksi ja puoli vuotta aiemmin 15 tuntia plus kymmenen tuntia suppareita 10 minuutin välein. Tosikoinen oli hitusen nopeampi tulossaan, synnytyksen kestoksi taidettiin merkitä vain yhdeksän tuntia. Lapsivesi meni kai kymmenen aikaan. Puoli kahdentoista maissa minun saatuani epiduraalin meni mies isien huoneeseen katsomaan x-fileseja ajatellen, että vielä kestää muutama tunti ennen kuin alkaa tapahtua, mutta ei tuo ehtinyt siellä kauankaan olla kun jo tuli kutsu takaisin.
Tosikoinen näki synnytyssalin valot viittä yli puolenyön. Viidellä minuutilla sai ikioman päivän sen sijaan että olisi syntynyt isoukkinsa syntymäpäivänä. Ja viidellä minuutilla säästyi olemasta aprillipila. 
Aamulla päivän valjettua katselin Kättärin ikkunasta ulkona tupruttavaa lunta ja pohdiskelin, miten se voi olla mahdollista, sillä minunhan piti saada kevätvauva. Nyt on kevätvauvani puoltentoista tunnin kuluttua seitsemän ja on kutakuinkin yhtä keväistä kuin seitsemän vuotta sitten. Aika kuluu kamalan nopeasti ja lapset tuntuvat kasvavan paljon nopeammin kuin itse vanhenee. Uskomatonta, että nuorimmaisenikin on jo seitsemän ja menee syksyllä kouluun. Mihin tämä aika oikein katoaa?

Kivaa olemista

Välillä on kiva touhuta ja välillä on kiva vaan olla. Viikko sitten viikonloppuna vain olin. Ystävän kanssa oloilua, sohvalla lojumista, teeveen katselua, netissä hengailua, juttelua. Sen verran tuli lähdettyä liikkeelle, että lauantaina käytiin vähän lyömässä golf-palloja ja sunnuntaina kävin kiipeilemässä ennen lasten tykö palaamistani. Mutta lauantai-iltana ei ystävän kanssa jaksettu lähteä syömäänkään vaan tilattiin tänne pizzat. Ja kyllä oli sunnuntai-iltana mukava olo.

Mutta niin oli eilenkin ja on yhä, aivan erilaisen viikonlopun jälkeen. Perjantai-iltana käytiin ystävän kanssa kunnon illallisella ja siitä suoraan Baseballsin keikalle Tavastialle. Ruoka oli todella hyvää ja hyvä oli myös pesäpallojen keikka. Kaikkiinhan se ei iske, mutta minuun iskee kyllä, fiftis-rock’n’rollista kun muutenkin tykkään. Ja se täytyy sanoa, että bändin lavaesiintyminen oli ihan huippua. Energistä ja jollain tapaa vapautunutta; kundeilla näytti olevan aidosti hyvä fiilis ja hauskaa siellä ja se välittyi yleisöönkin.
 

 
Tavastialta jatkettiin vielä pieni Apollo-kierros, mikä tietenkin johti siihen, että himassa ja nukkumassa sitä oli vasta melkoisen varhain, joskus neljän pintaan. Joten lauantaina nukutti niin että ehkä joskus vähän ennen kahta sitä sai itsensä kammettua sängyst ylös, kun lapset odottivat äitiä takaisin kaupunkikodista toiseen kotiin – ja isänsä vahdinvaihtoa, että pääsee itse vuorostaan liikkeelle. Joten burana, kuppi kahvia ja voileipä huiviin ja Klaken-kotimatkalta Mäcin drive-innistä vähän lounasta itselle ja lapsille.
Matkalla piti vielä käydä paikallisesta Citymarketista etsimässä pajunoksia varten koristuksia jotta lapset pääsee virpomaan, mutta eihän siellä enää mitään ollut! Vähän piti siis käyttää mielikuvitusta, mutta jotain sentään keksin ja pääsin viimein himaan semisti jäähtyneen pikaruuan kanssa. Ei kuulemma haitannut, joten popsittiin hampparit ja ranskikset ja lähdettiin etsimään pajunkissoja. Siinähän etsittiin! Ei meinannut löytyä ei. Harmittelin jo etten ollut poiminut kissoja Talista, siellä kun niitä jo kuvailin muutama viikko sitten. 
Löydettiin lopulta pari pajua, joissa oli ihan kunnolla kissoja ja kahlasin märässä lumessa katkomaan oksia. En ollu löytänyt lantsareita, joten ikäänkuin meni lunta talvikenkiin. Mutta ei se mitään, koti oli lähellä ja pajunkissat plakkarissa joten ei muuta kuin sinne vaan. Tytöt alkoivat saman tien koristella pajunoksia kissan hyöriessä niiden seassa höyheniä ihmetellen. Iltapala-aikaan mennessä tytöillä oli korillinen toinen toistaan hienompia virpomisvitsoja 🙂
Sunnuntaiaamuna likat heräsivät jo seiskan pintaan talviaikaa, kesäaikaa kello näytti vähän armollisemmin kahdeksaa kun sen verran silmiäni raotin, että näin mihin aikaan siellä telkkari avattiin. Itse nousin perässä joskus kai puoli kympin maissa. Aamupalan jälkeen tytöt sonnustautuivat virpomiskuntoon – tosikoinen noidaksi ja esikoinen mustaksi kissaksi – ja korin kanssa naapurustoa kiertämään. Minä jäin kotiin kotihommia hosaamaan ja ihmettelemään virpojien vähyyttä. Koko päivän aikana kävi ovella kai kolme poppoota, mutta niissä oli sitten neljä-viisi virpojaa yhdessä. Yksi oksa, palkka koko lössille – onko sekään nyt sitten ihan oikein?
 

 
Omat virpojat palasivat kori täynnä suklaamunia ja namuja ja rahaakin. Minä sain koristeiden- ja oksienhakupalkkiota pienen suklaapupun ja -munan ja yhden euron verran. Kun eivät menneet jaossa tasan 😉 Ei vaan, ainakin pupu taisi olla ihan tosikoisen ajattelevaisuutta, äippä kun tykkää pupuista. Lounaan jälkeen kun oli muutama suklaamunakin masussa ja kovien ukaasien jälkeen huoneet suunnilleen siivottu lähdin tyttöjen kanssa Heurekaan. En edes muista milloin olen itse siellä viimeksi käynyt, tytöt on olleen kyllä muutaman kerran koulun tai isänsä kanssa.
Sehän on magee paikka kyllä. Esikoisen pettymykseksi outoja eläimiä ei enää ollut, eikä murha-laboratorio oikein jaksanut kiinnostaa, mutta ehkä jopa parempi niin, sillä ihan jo klassikoilla ja aistit ja liikunta -näyttelyssäkin saatiin se reilu pari-tuntinen kulumaan, mikä meillä oli aikaa. Kokeiltiin maanjäristys"huone" ja esikoinen ajoi autosimulaattorilla hienosti – kun taas tosikoisen matka karahti mojovaan ylinopeuteen, "ottaa äidistä mallia," vinoili isosisko. Tosikoinen murheekseen vielä päässyt katonrajaan vaijeripyöräilemäänkään, minä ja esikoinen mentiin ja oli se kyllä aika hurjaa!
 
 
 
Virtuaali-liikuntasalissa sai ihan hien pintaan, kun oli pallon potkimista ja virtuaalijuoksua ja tanssimattoa ja ties mitä. Pallo lähti sukat jalassa 71km tuntinopeudella, vaijerinuoralla pysyi tosikoinen pisimpään ja tanssimatolla "tanssiminen" oli yhtä hankalaa kuin guitar hero -skeban rämppääminen. Heurekasta kotiuduttua olikin sitten viikonlopun kurjin osa edessä, kun piti sanoa taas heipat. Aina kun sunnuntaina siirtyy paikasta toiseen on ensin haikea olo ja sitten sitä peittämään tuntuu ettei ole tarpeeksi nopeasti perillä toisessa paikassa. Mutta korvissa soi vielä autossa lasten "olipa kiva viikonloppu" ja ystävän lauantainen "olipa kiva ilta", tuoden hymyn huulille. Niin olikii! 🙂