Author: Marilka

Vihainen periaatteen nuori

Marilka1 Comment
Kukapa meistä ei olisi ollut vihainen murrosiässä? Mutta kun on kolmetoista ja vanhemmat eroaa, on vaikea sanoa onko alituinen vihaisuus murrosiän kiukkua vai eron aiheuttamaa pahaa oloa. Vai ehkä molempia.

Aloin kirjoittaa päiväkirja yhdeksän vanhana satunnaisesti ja yhdentoista vanhana säännöllisesti kutakuinkin päivittäin. Tapa on jatkunut aina tänne aikuisuuteen asti, joskin nykyisellään kirjoitustiheys vaihtelee suuresti elämäntilanteiden vaihdellessa. Päiväkirjoja on siis kertynyt lähes parikymmentä jo, ja palaan niiden pariin säännöllisen epäsäännöllisesti isommissa käänteissä. Viimeksi taisin lukea ne alusta alkaen läpi kymmenkunta vuotta sitten esikoista odottaessani. Jotenkin päiväkirjat ankkuroivat minut muutosten tuulissa siihen, mitä olen.
Ja nyt luen niitä jälleen systemaattisesti läpi, koska tekee mieli tehdä niin. Ja olen päässyt pisteeseen, jossa vanhempani ovat vastikään eronneet. Siihen saakka päiväkirjamerkintäni olivat rakastuneen huokailua semisti kaukorakkauden perään ja juttuja kaikesta mitä oli tehnyt kavereiden, vanhempien ja iki-ärsyttävän pikkusiskon (sori sisko, but, you know 🙂 ) kanssa. Mutta siitä entrystä alkaen, missä kirjoitin vanhempieni erosta, alkoi lähes jokainen kirjoitus olla täynnä puhkuvaa raivoa ja vihaa ja yksinäisyyden tunnetta.
Jos kohta tosikoisessani näkyy eron aiheuttama ahdistus, antaa esikoinen aina silloin tällöin ihan sanallisesti kaiken tuskansa tulla pihalle. Mikä on hienoa sinänsä. Ja tunnistan tyttären tunteista hyvin itseni omien vanhempieni eron jälkeen. Jännää on, miten löydän nyt päiväkirjastani lähes täsmälleen samoin sanoin kuvattuna niitä tunteita, joita esikoinen välillä puhaltaa ulos. Ei siis ihme kai, että otan niin yltiö-emotionaalisesti tytärteni ahdistuksen – se osuu suoraan omiin kokemuksiini. Kauan sitten parantuneisiin haavoihin, mutta muistijälki niiden kivusta ei taida ihan hävitä.
Mielenkiintoista on ollut myös lukea ajatuksiani parisuhteista jo ajalla ennen vanhempieni eroa, ja alkoholinkäytöstä ja tupakoinnista. Olen umpituohtuneena tilittänyt päiväkirjaan sitä, miten suunnattoman väärin Kelly Skyways-saippiksessa teki jättäessään miehensä ja perään ehdottoman uskollisuuden peräänkuulutukseni. Ja miten maailmani on mennyt mullinmallin kun olen yhdentoista vanhana äitini jutuista onnistunut epäilemään tämän olleen humalassa laivalla. "Ei äiti ole voinut!" Enkä uskonut sitä. Ja miten ehdoton olen vielä kolmentoista vanhana siitä, ettei joskus tuleva poikaystäväni saa koskaan juoda (humalahakuisesti) tai polttaa tupakkaa.
Nuorena sitä näkee maailman niin eri silmin kuin sitten kun vähän kertyy kokemuksia elämään. Paljon on omassa elämässäni muuttunut, asenteet muuttuneet, ehdottomuudet karisseet mahdottomuuksina ja eteen tullut tilanne jossa on ollut pakko hyväksyä se tosiasia, ettei avioliittoni ollutkaan happily-ever-after-fairytale vaan päättyi umpikujaan. Nyt on yhdeksänvuotiaan tyttäreni vuoro tuskailla sen kanssa, ettei maailma olekaan sellainen kuin haluaisi. Olla vihainen ja tuntea itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Harmi. Mutta onneksi siitä selviää. Minäkin selvisin.

Life v.2.0

MarilkaLeave a comment
I pushed the red button. It sort of formatted my whole life. Now re-installation in progress, upgrading from Life v.1.0 to the new and enhanced Life v.2.0. Hopefully it is a bit more bug-free software. Wonder how modifyable it is, since there are quite a few const-type fields with set values. Nah, so far so good, the software seems to have quite a lot of possibilities. Been tapping all them radiobuttons during the installation wizard but still I feel that a lot is left to be modified later on along the way. 

I installed Life v.1.0 quite a few years ago. It was good, can’t say it wasn’t. I made my choices while installing and they sort of set the path and the direction. Sometimes I felt like a passenger in my own life, drifting along the river drawn by my earlier choices. I was basically happy, though sometimes longing for somtehing I just couldn’t make happen, but for most of the time, very contented with my life.
Up until the river became murky and muddy. And my Life software began to corrupt and crumble from all the bugs in it. For a time there I tried to patch it, run service packs and install accessories. My harddrive became full and I needed more RAM – but it seemed to be out of stock for couldn’t get any. My Life became more or less dysfunctional since it could process only a limited amount of operations and kept crashing with certain ones.
It was time to reboot. And not only reboot to the old Life v.1.0 with all them bugs, for it didn’t fix any of the problems. I tried that too, but operation failed over time. Just like after any reboot, things seem to work fine for a time but then eventually after running buggy operation after another, all the old problems return and the system starts to fail and crash all over again.
So came the time to press the red format button and re-install and upgarde. The installation is still in progress, but one by one the configurations fall into place and Life v.2.0 will be up and running. Hardware is the same old, so some memory problems probably occur still. And the installation in itself does use up quite a lot of the available RAM so it really goes one configuration step at a time. It’s a slowish process when you look at it on a daily view, but as for the big picture, not so slow actually.
Sometimes this whole upgrading business feels like speeding head on to the unknown on the highway of life. Even though I can and need to make choices every step of the way, I can’t really know what each different configuration choice does and means in the fully installed Life v.2.0. But I believe in my future and cherish the good in the past. I’m not formatting my Life database, ofcourse not! Life v.2.0 needs it to build the basics of the system. 

Elämä ei ole hassumpaa

MarilkaLeave a comment
…kun saa äidin kanssa asustaa, rallatteli tosikoinen eilen Risto Räppääjä -teatterin jälkeen, pieni lämmin kätensä omassani. Valitettavasti vain siinä vaiheessa oltiin enää muutaman tunnin päässä siitä hetkestä kun äiti pakkasi autonsa ja lähti taas viikoksi Stadiin asustelemaan ilman lapsia. Itku ei siinä ollut kellään kaukana, on tähän tottuminen. Ja kyllä sitä taas kysyi itseltään, miksei sitä muka pysty valitsemaan toisin. Mutta kun ei pysty. Toisaalta, nämä viikot hujahtavat ohi melkoisen nopeasti, kummankinlaiset viikot. 

Viime viikko oli lasten eka äiti-viikko muuttoni jälkeen. Siihen sisältyi tosin yksi ammattitapahtuma, jonka puitteissa iltatilaisuudet ja jatkot ja muut tekivät sen, että olin yhden yön täällä omassa kodissani kesken viikon. Muuten olinkin lasten kanssa niin tiiviisti kuin nyt voi olla. Normaalit kuviot lapsillakin kuitenkin, tanssitunnit ja ratsastukset ja muut. Ja perjantaina tosikoinen oli illan kaverilla leikkimässä, jolloin hurautettiin esikoisen kanssa kaksistaan Jumboon pizzalle ja vähän shoppailemaan. Välillä on myös ihan kiva olla vain toisen kanssa kerrallaan, jakamattomasti 🙂
Eilen oltiin Helsingin Kaupunginteatterissa tyttöjen + muutaman kaveri-äidin ja heidän lasten kanssa katsomassa tuota mainittua Risto Räppääjä -näytelmää, jossa elämä ei ole hassumpaa, vaikka aika hassuahan se niiden elämä on. Villi kone on todella villi ja Rauha Räppääjä aivan ihana! Kiss*muisk*singer vaan Nopoloille Räppääjistä! Rauhasta voi hauskalla tavalla löytää itsensä samalla kun touhu on niin absurdia että se kaikki on helppo ulkoistaa. Ja se maailma on niin värikäs ja vauhdikas että tempaa mukaansa aikuisenkin ihan väkisinkin!
Joskus joitakin vuosia sitten ostin tytöille ensimmäisen Riston äänikirjana, jota sitten kuunneltiin automatkoilla. Ja sitten ostin toisen ja… Ja kun esikoinen oppi lukemaan, sai ensimmäisen Riston kirjana. Ja kohta on koko setti hyllyssä, perjantaina osti taas itse yhden kirjan lisää. Tytär on ihan Ristoihin hurahtanut ja pikkusiskonsa kans, mutta tosikoinen ei ihan samaan vauhtiin vielä yllä kun ei osaa lukea, joten on äänikirjojen varassa. Ja tietty on nähty molemmat leffat (ja eka niistä meillä on dvd:näkin) ja nyt tuo loistava näytelmäkin.
Mutta eipä tämä ole omakaan elämäni hassumpaa, asustipa sitten lasten kanssa tai ilman. Aina on vähän ikävä jotain viikosta riippumatta, mutta kokonaisuutena elämä on alkanut hymyillä ja tuntua hyvältä taas. Raadollista on tietenkin se että oman onnellisuuden takia lapset joutuvat kärsimään – mutta toisaalta, pitemmän päälle olisivat kärsineet enemmän jos tätä ratkaisua ei olisi tehty. Onnellisten vanhempien lapset ovat kuitenkin onnellisempia kuin onnettomien. Tilanne, muutos, vaatii oman tottumisensa, itse kultakin meistä. Mutta aurinkoa kohti mennään, monessakin mielessä.
Nimittäin onhan se kevätkeijukin selvästi alkanut tanssinsa talven prinssin kanssa. Aurinko näyttäytyy harva se päivä ja lämmittää suloisesti. Pakkaslukemat ova välillä vielä (etenkin yöllä) aika huikaisevia, jopa melkein pariakymmentä astetta kait! mutta sehän kuuluu kevääseen sekin. Päivällä aurinko nostaa lämpötilat lähelle nollaa jollei vähän ylikin. Lumet sulavat jo vähitellen – hyvä niin sillä sitten kun ne alkavat sulaa kohisten alkaa tulvia ja rajusti. Tiet ovat märkiä pikkupakkasillakin auringon lämmittävästä voimasta.
Jos kohta on elämässäkin moni asia loksahdellut viime aikoina kohdalleen, tuoden aurinkoisemman mielen mukanaan, kyllä tuon ihan oikean auringon näkeminen ja lämpö lisää hyvää mieltä itsessäänkin. Mikään ei tunnu auringonpaisteessa niin synkältä tai vaikealta kuin talven pimeydessä. Elämä voittaa. Kohta on kesä 🙂 Mitä siitä jos vielä juhannuksenakin voi hiihtää järven jäällä, aurinko lämmittää ilman kuitenkin ja tarttuupahan rusketuskin paremmin kun säteet heijastuvat lumesta iholle 😉
Ei, elämä ei ole ollenkaan hassumpaa 🙂

Nuorta ja vanhaa

Marilka1 Comment
Esikoinen poti tänään päätä ja oli huonovointinen, joten jäi koulusta kotiin päiväksi. Minä jouduin kuitenkin olemaan duunissa, joten tyttären oli selviytyminen täällä keskenään ja kyllähän tuo tietenkin selviääkin. Iltapäivästä tulin himaan vähän normaalia aiemmin kuitenkin, kaupan kautta, ja aloin paistaa päivälliseksi pinaattilettuja. Ei ehkä maailman fiksuin ruoka neidille, joka ei ole syönyt koko päivänä muuta kuin leipää ja muroja, mutta maistuipahan ainakin ja mielikin tuntui tytöllä parantuneen lettujen myötä.

Siinä noita lättyjä paistaessani, tosikoisen vielä leikkiessä pihalla – missä olin hetkeä aiemmin käynyt sydän kurkussa pitämässä tytölle palopuheen siitä, ettei TOD! saa yrittää pudottaa jääpuikkoja katon reunalta eikä mennä muutenkaan mihinkään reunan lähellekään – tuli esikoinen juttelemaan päivästään. "Äiti, päivällä kun mulla oli tylsää, mä katoin telkkua ja sieltä tuli semmonen nuorennusleikkausohjelma." Niskakarvat nousivat pystyyn, mitä kauneusleikkauksia ja rasvaimuja tyttö oikein on yksinänsä tsekannut?! "Tai ei leikkaus, mut siinä tehtiin semmosesta naisesta nuoremman näkönen." Huh.
Ohjelmassa oli ollut 34v nainen, jota ihmiset olivat luulleet yli nelikymppisesksi. Naiselle tehtiin hampaiden valkaisu ja uusi hiusstaili ja meikkaus ja sitä sen sellaista. Ja lopputulema oli, että naista oli luultu 23-32vuotiaaksi. Jep. Niinpä. "Mä haluisin näyttää vähän vanhemmalta kuin oon," tuumi tytär selostettuaan minulle tv-ohjelman. "Ymmärrän, Sun ikäsenä ja vielä vähän vanhempanakin niin haluais. Mä taas haluisin näyttää nuoremmalta kuin oon," huokaisin vastaan. "Mut sähän näytät! Korkeintaan 25vuotiaalta! En mä oikeen osaa sanoa miks, mut näytät."
Kiitos tyttäreni, jälleen kerran 🙂 Kuulemma maamokin näyttää nuoremmalta kuin on. Kiva. Minulla on siis toivoa vielä parinkymmenen vuoden kuluttuakin.
Tytärtä jäi nämä ulkonäköasiat askaruttamaan vielä, vaikka siinä alkoivat pinaattilätyt jo olla valmiita ja istuttiin pöytään niitä syömään. Tuumaili siinä yhtäkkiä, että välillä kun katsoo peiliin, näyttää kuulemma siltä kuin hänellä olisi ripsaria. "Sulla on niin tummat ja kaarevat ripset omasta takaa, ettei ihme," hymyilin tytölle. "Mun ei ehkä tarvis käyttää ripsaria ollenkaan…" tytär mietti. "Ehkä. Mut varmaan jossain vaiheessa tekee silti mieli käyttää." "Joo. Tekis jo," vastasi tyttöni, joka on tähän asti jaksanut ihmetellä sitä, että haluan joka päivä laittaa silmäni. Niin se mieli muuttuu. "Mut jos nyt ei kuitenkaan ihan vielä, odota muutama vuosi," toppuuttelin. "Joo…"
Iltasella tosikoisen vielä pestessä hampaitaan tuli esikoinen jälleen luokseni, tällä kertaa mukanaan päivällä yksinäisissä leikeissään käyttämänsä (minulta pummittu) laukku. "Pitää vähän meikata vielä," sanoi tyttö, sellaisella leikeissä käyttämällään äänellä. "Älä nyt enää illalla…" yritin, sillä luulin laukusta paljastuvan pikkusiskon oikeita leikkimeikkejä, mutta saman tien havaitsin meikit täysfeikeiksi. Joten siitä vaan mielikuvituspuuteria naamaan ja silleen. Mutten kyllä oikeasti muista milloin esikoinen olisi viimeksi edes leikkinyt meikkaavansa. Kaipa se on se kaveri-influence tässäkin asiassa jo. Niinkuin niissä pillifarkuissakin. Jotka muuten pitäisi jotenkin paikata polvesta.

Jään yli Seurasaareen

MarilkaLeave a comment
Lisää UltraBrata otsikointiin. Enkä edes ole kuunnellut sitä aikapäiviin! Mutta näemmä on vaan biisejä, jotka putkahtelee päähän tietyissä tilanteissa jostain kaukaa. Esimerkiksi kun matkaa jään yli Seurasaareen. En tosin hiihtänyt sinne. Jäin tänään oikein miettimään, että ainoa muistikuvani taivaltamisesta Munkan jäillä on oikeasti se kerta, kun mentiin jään yli Seurasaareen, olin ehkä neljän? ja vedettiin kaverini kanssa äitiäni pulkassa sen minkä jaksettiin. Jotenkin voisin kuvitella, että olisin sinne joskus hiihtänytkin faijan kanssa, mutten muista yhtään. En edes sitä että Munkan ympäristön meri olisi ollut kunnolla jäässä enää koskaan sen jälkeen ennen kuin nyt 😀 Vaikka kai se on ollut.

Tänä viikonloppuna on paistanut ihana keväinen aurinko, houkutellen ulkoilemaan. Eilisen olin silti luuseri nyhjäten sisällä koko päivän koneella, lukien, telkkua katsellen. Laittaen vähän ruokaa ja jutellen ystävän kanssa. Ja vaahtokylvyssä makoillen. Tuolla Munkan kodissani on nimittäin kylpyamme ja eilen kun iltapäivästä viimein pääsin suihkuun asti, sain päähäni laskea itselleni vaahtokylvyn pitkästä aikaa. Viimeksi taisin nautiskella moisesta isoäidin tykönä vajaat kolme vuotta sitten. Vaahtokylpy oli rentouttava 🙂 Etenkin kun sen kruunasi lasillisella valkkaria.
Tänään ryhdistäydyin ja lähdin puolen päivän tienoilla ystävän kanssa kävelemään kohti Munkan rantaa, jäätä pitkin Kuusisaaren sillalle, tien yli ja jäätä pitkin Seurasaareen, sieltä jäätä pitkin takaisin Munkkaan, kartanon ohi Tammitielle, Härkähaan ja Paltsin poikki, takaisin Konnariin eikun Munkinpuistoon ja kotiin. Aurinko paistoi välillä pilvien lomasta tai pienen pilviharson takaa, välillä ihan suoraan. Se lämmittää jo aivan ihanasti! Kevät on täällä, kohta nuo lumimassat sulavat. Nyt jo jään pinnalla lumi oli paikoin loskaista auringon lämmön voimasta.
Ja tietenkin minulla oli kamera mukana. Aurinkolasit uupuivat, silmät vuotivat ja päällä oli liikaa vaatetta auringon ja ripeän kävelytahdin lämmittäessä. Mutta kävelylenkki oli mahtava. Kotona Munkassa, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, olkoonkin lumen vallassa. Kaunistahan siellä on talvellakin. Ja hurjan paljon ihmisiä liikkeellä! Tuo upea kevätsää oli houkutellut vissiin puoli Munkinseutua ulkoilemaan. Lapset laskivat mäkiä ja perheillä oli mukana eväitä ja lämmintä mehua. Jäälle oli tehty retkiluistelurata ja siinä luisteli niin isoja kuin pieniä ihmisiä ihan normiluistimillakin.
Sitä kaikkea touhua oli kiva katsella samalla kun pisteli menemään jäätä pitkin ystävän kanssa jutustellen ja välillä pysähtyen ottamaan kuvia maisemista. Hetken aikaa tämä jotenkin nyt niin omituinen elämäni tuntui jopa normaalilta, mukavalta. Oli hyvä olla. Ja mietin, että jos ensi lauantaina on hyvä sää, voisin tuoda tytöt luistelemaan siihen Munkan edustalle jäälle. Se olisi uusi kokemus itsellenikin, luistella meren jäällä.