Taas. Olo on melkolailla been there done that. Muuttolaatikot olohuoneessa on jotenkin liiankin tuttu näky. Siihen saakka kun täytin 30, elämäni jaksottui 5-6 vuoden jaksoihin per koti. Siihen mennessä kun täytin 30, olin asunut kuudessa kodissa. Siitä on nyt seitsemän vuotta, joihin mahtuu neljä kotia, yksi kolmen kuukauden puolittaisasumusjakso, kaksi väliaikaista 1-4 viikon evakkoaikaa ja vuoden päivät kestänyt kahden kodin asumine. Ja taas mennään. Tällä kertaa toivottavasti kohti stabiilimpaa olotilaa. Siltä ainakin juuri nyt tuntuu ❤

Olihan se samanlainen haave tietenkin silloinkin kun muutettiin Helsingistä Klaukkalaan rivitaloon. Siinä olisi varmasti voinut asuakin pitempäänkin, mutta mies sai Klaukkalassa lisää pontta pitkäaikaiselle haaveelleen rakentaa se oma talo. Haaveista totta. Kannatan sitä sinänsä ihan täysillä. Tämä realisointi kuitenkin syöksi meidän perheen, ja ennenkaikkea meidän parisuhteen sellaiseen mylläkkään, että siitä ei enää ollutkaan toipumista hyvästä yrityksestä huolimatta.

Siksipä siis ei lasten ylppäreitä juhlitakaan talossa Klaukkalassa. Mutta jospas talossa Helsingissä? Tähän Vantaalle kun muutin silloin noin kaksi ja puoli vuotta sitten, en edes unelmoinut asuvani tässä kuin väliaikaisesti. Tavallaan, lasten koulujen ja muiden vuoksi tietenkin sitä ajatteli ettei ainakaan ehdoin tahdoin kamalan kauas muuttaisi – enkä muutakaan 🙂 – mutta ei tämä asuntona ole sellainen, jossa ajattelin loppuelämääni viettäväni. Laitoin minä tämän toki kodiksi, mutta kyllähän sen tiesin, että ihan ilman uutta miestäkin jossain vaiheessa olisin halunnut jotain kivempaa.

Ilman miestä se kiva ei olisi ollut omakotitalo kivalla rauhallisella alueella, kolmella kerroksella, viidellä makuuhuoneella ja niin edelleen. Mies ei ole olemassa talon takia, yhteinen koti on talo siksi että sellainen löytyi 🙂 On ihanaa rakentaa yhteinen koti, tavallaan saada uusi mahdollisuus, vaikka yksi tuossa tuli jo sössittyäkin. Toivottavasti sitä on oppinut virheistään, kumpikin, ja onnistutaan rakentamaan yhteinen tulevaisuus juuri niin hyvin kuin nyt haaveillaan ja miltä tähän mennessä näyttää!

Juuri nyt käsillä on kuitenkin se muutto. Muutto ensin, muuten ei ole yhteistä kotia. Laatikoita. Been there, done that. Déjà vu on voimakas, kun istun rahilla tuijottamassa laatikoiden täyttämää olkkariani. Erona tosin se, että nyt näky ei aiheuta pakokauhunomaista paniikkia vaan iloa eräänlaisen samanaikaisen uupumuksen siivittämänä. Minä kun olen tyypiltäni sellainen, joka uupuu liian isojen kokonaisuuksien edessä, kun äkkikatsomalta tuntuu ettei ikinä saa asiaa tehtyä loppuun.

Riittävän monesti muuttaneena tiedän, että lopulta se muutto tapahtuu aina kuitenkin, lopulta ne kamat on laatikoissa kuitenkin, boxi kerrallaan vaan. Aika alussa tuo pakkaaminen vielä on, kuusi laatikkoa pakattuna, osa vaatteista ja taulut, mutta alku se on sekin. Ja viikonloppuun asti aikaa. Sitä seuraavaa urakkaa, kamojen paikalleen laittamista ja uuden kodin järjestelyä en vielä jaksa edes alkaa ajatella 😀 First things first.

Esikoisen synttäripäivä meni jotenkin ihan ohi tässä kaiken muun keskellä. Tai siis, vietettiin me niitä kyllä, mutta muuten ne jäi paljon vähemmälle huomiolle kuin yleensä. Synttäripäivän aattona (puoltoista viikkoa sitten) laitoin kaikille tyttösille pöytään sitä yhteistä herkkuruokaa – ei ole kovin monta ruokaa josta kaikki pitäisivät yhtälailla – spaghetti bolognesea. Uusikoisen mukaan tosin hänen äitinsä tekemä on vielä vähän minun versiotani parempaa. Fair enough 🙂

Illallisen jälkeen – kyllähän he kaikki suunnilleen nuolivat lautasensa – annoin esikoiselle ja uusikoiselle lahjat, sillä esikoisen ja uusikoisen synttäreillä on väliä vain viikon päivät. Tyttäret siirtyivät siitä sujuvasti sohvalle popparikulhon, susupala-astian ja Cokis-lasiensa kanssa katsomaan Cinderella Storya. Isot tytöt. Synttärisankarit jo 12 ja 11, ja se pikkuisin siskokin 9.

Viikon päästä tuosta vietettiin esikoisen sukulaissynttäreitä minun luonani. Viimeiset bileet tässä kerrostalo-ahtiossa! Uusikoinenkin saa vielä synttärijuhlansa miehen vastaavassa tulevana viikonloppuna, joten se on sitten tuo tosikoinen joka saa aloittaa synttärien juhlinnan uudessa talossa 🙂 Sitä ennen ehditään toki viettää siellä tuparit ja joulu ja uusi vuosi.

Esikoisen synttärijuhlissa typykät näkivät nuorimman serkkunsa ensimmäistä kertaa sitten tämän syntymän reilu kaksi kuukautta sitten! Pikkuinen olikin meillä vähän pitempäänkin, sillä vanhemmilla oli illalla meno ja vauva jäi siksi aikaa (muutamaksi tunniksi) tädin hoiviin. On ne lutusia ❤ vauvat. Suloisia pidellä ja hoitaa vähän aikaa. Ikävä sitä aikaa kun omat olivat samanlaisia ei ole. Eikä vauvakuumetta – sitä ei oikein tosin ole ollut koskaan. Vain halu saada lapsia.

Sunnuntaina minun tyttäreni menivät isälleen jo heti alkuiltapäivästä, menivät siitä yhden isän puolen serkkunsa synttäreille. Siellä olikin koko sen puolen serkuskatras koolla, aina pienimpiä kahdeksankuisia kaksosia myöten 🙂 Jos tuota ikäeroa on minun puolellani ainokaiseen serkkuunsa, toisella puolen sitä ikähaitaria on vielä enemmän. Tyttöjen vanhin serkku täytti keväällä jo 18 ja sai juuri ajokortin!

Meillä on pian kolme murrosikäistä talossa. Aika kuluu niin nopsaan, ja toisaalta taas, onhan siitä tyttöjen vauva-ajasta jo pieni ikuisuus! Huomasin siskontyttöäni hoidellessa, että moni juttu tuli vanhasta muistista kyllä, mutta vähintään yhtä monta kertaa huomasin että jouduin vähän muistelemaan. Etenkin tuttipullon kanssa – enhän minä omiani koskaan pulloruokkinut edes – mutta miehellä taas oli siitä parempi rutiini vielä muistissakin 🙂 Hyvin meillä meni vauvan kanssa.

Siihen taloon, jossa niitä murrosikäisiä kohta vilisee, muutetaan jo puolentoista viikon päästä! Vielä en ole ensimmäistäkään asiaa pakannut, mutta käytännön jutut alkaa olla hoidettu ja pakkaustarpeet viimeisiä jätesäkkejä lukuunottamatta hankittu. Kai sitä yhden kolmion viikossa pakkaa? Olis parempi pakata… Hulluna vaan joka ilta kamaa laatikoihin. Onneksi on nuo isot tyttäret jeesaamassa. Pitää ehkä vähän rajoittaa sitä kavereiden kanssa huitelua ensi viikolla, että saadaan koti pakettiin!

Torstaina kolmen aikaan päättyi väliaikainen autottomuuteni, kun autoliikkeen kundi toi minulle auton oikein omakätisesti sinne missä minä satuin sinä päivänä olemaan. Joensuuhun eivät sitä sentään alkuviikosta tuoneet; sitä paitsi minä en olisi halunnut ajaa sitä takaisin, niin ihana kuin tuo uusi autoni onkin.

Se on siis Honda Insight. Tumma metalli-harmaa hybridi, automaattivaihteistolla (ensimmäinen oma automaatti, ensimmäinen hybridi toki myös). Sisältää lähes kaikki mahdolliset varustelut tietenkin myös. Ja omaa musiikkia varten ei tarvita manuaalista CD-vaihtajaa (lue: käsin vekslaaminen) vaan musa kulkee mukana ja soi USB-tikulta, tai mp3-soittimesta. Pieniä mutta tärkeitä asioita 😉

Eilen testattiin auton kapasiteettia ensimmäsen kerran koko viisihenkisen perheen voimin, todeten, että sen sisätilat on vähän ahtaammat kuin Civicin oli. Harmillinen miinuspuoli, jota en ollenkaan hogannut autoa yksin koeajaessani, enkä edes kun raahasin esikoisen autoliikkeeseen sitä katsomaan. Kyllä me sinne kaikki mahdutaan, toki, mutta pitää kyllä pitemmät reissut tehdä miehen Mersulla takapenkkiläisten (ja siten välillisesti myös etupenkkiläisten) mukavuuskertoimen vuoksi.

Tänään ajeltiin silti uudenkarhealla Insightillani mittailemaan ja katsastamaan uudelleen uutta kotiamme, muutaman vuoden vanhaa parisataa-neliöistä vuokra-omakotitaloa, ja tapaamaan omistajia ensimmäistä kertaa. Tutkittiin paikat tarkemmin, tsekattiin sähkökaapit ja lämmitykset ja ilmastoinnit ja muut (ihanaa! siellä on viilennyskin!), mitattiin kaikki huoneet ja saatiinpa ensimmäinen avainkin jo taloon, vaikka muuttamaan päästään oikeasti vasta kolmen viikon päästä.

Siinä kun me mittailtiin, hyörivät tyttäret pihalla (viimeinkin, tyhjässä talossa kaikuu muuten pahuksesti, kun nuo kolme pistivät parastaan portaissa juosten ja toisilleen huudellen ja kikatellen!) ja saivat saman tien kursailemattomasti kutsun naapuriin trampalle pomppimaan. Ainakin näin ensitapaamiselta oikein mukavat mutkattomat naapurit, joilla on tosikoisen ikäinen nuorempi tytär joka tosikoisen ja uusikoisen kanssa lopulta peuhasi trampalla, ja esikoista kolme vuotta vanhempi toinen tytär, jonka kanssa esikoinen saman tien löysi yhteisen sävelen: kumpikin ratsastaa.

Illemmalla likkojen katsellessa Pirates of the Caribbeania (kuinkahan miljoonatta kertaa!?) me miehen kanssa suunniteltiin huonekalujen edes summittaista sijoittelua – muutto on helpompi siten, etenkin kun talossa on kolme kerrosta – ja alettiin piirrellä huoneita Visiolla jotta saa vähän täsmällisemmin sijoiteltua huonekaluja kartalle (MS Visio virtuaali-Windowsissa Macillä käytettynä on muuten vähän kämpelöhköä… meinasi hermo mennä 😉 ). Ehdittiin tosin tänään piirrellä vain tyttöjen huoneet, kun meidän oli aika palata mun himaan kouluviikkoa vasten.

Ihanaa! Kohta tämä dual life on taaksejäänyttä elämää! Okei, tytöillä kaikilla se jatkuu toki, mutta nyt se on ollut heillekin vähintäänkin epämääräistä, kun on heidän kanssaan seilattu viikonloppuisin milloin miehen, milloin mun kodissa. Kohta on yhteinen koti, tytöille tilaa kunnolla, ja joka toinen viikko kotona kolme tytärtä (joka toinen viikko ei yleensä sitten tosin yhtään, hassua). Perhe-elämää ❤ Can't wait! Kun vaan saa muuton hoidettua tässä ensin. Uuh…