Muistaa mitä muistaa

Isäni on suorastaan toivottoman hajamielinen. Hyväntahtoisesti ja päätä pyöritellen jaksetaan aina nauraa faijalle, jolta jää aina jotain kyläpaikkoihin ja joka pääsee oikeasti lähtemään himasta jo kolmannella lähdöllä. On jäänyt passia Viipurinmatkalla hotellihuoneeseen – mutta huomasi sen sentään jo n. kymmenen kilsan päässä hotellilta. Ja kaikista hassuin episodi on eittämättä ollut se kerta kun iskä unohti itsensä töihin. Kirjaimellisesti. Ilman avaimia lukkojen taakse työpaikalleen.
 
Rehellisyyden nimissä minulla ei kyllä olisi oikeasti paljon syytä nauraa faijalle. En tiedä onko hajamielisyys geeneissä vai onko se oikeasti vain sitä, että kun aivot työskentelevät tärkeämpien asioiden kimpussa, ei voi mitenkään muistaa pikkujuttuja tässä arjessa. Niin tai näin, en nykyisin paljon jää faijasta hajamielisyydessäni. Tänään viimeksi lähdettiin tyttöjen kanssa himasta kaksi kertaa, kun minä en kerralla muistanut ottaa mukaan kaikkea mitä piti. Saatiin ihan kääntyä Klaken keskustassa tiukka uukkari ja hakemaan loput.
 
Mutta viime keskiviikon Jumboreissu se vasta hajamielisten kerhon retki olikin! Tyttäreni nimittäin kunnostautuvat tällä saralla myös usein ihan ansiokkaasti – sikäli tuo geneettinen häiriö tuntuu suht todennäköiseltä. Esikoinen ei tosin tuolla reissulla unohtanut mitään minnekään, edellisellä reissulla kylläkin jätti laukkunsa HenkkaMaukkaan. Tällä kertaa ensin minä, päästyäni juuri muutama minuutti aiemmin muistuttamasta tyttöjä etteivät jätä niitä laukkujaan minnekään, jätin käsilaukkuni pukukoppiin. Ja puoli tuntia myöhemmin tosikoinen jätti omansa Prisman kassalle. Molemmat huomattiin nopeasti ja saatiin takaisin, mutta himassa tosikoinen totesi huivilippiksensä jääneen Jumboon jonnekin. Ja niitähän ei Suomesta saa, joten piti ihan pyytää mutsia postittamaan uutta Kanarialta. On meinaan kesällä kiva vilpoisuudessaan.
 
Kotimatkalla piipahdettiin vielä paikallisessa Seppälässä katsastamassa esikoiselle pillifarkkuja, kun ei sellaisia ollut löytynyt Jumbosta mistään ja edellisetkin – nyt polvista jo rikki menneet – löytyivät kyseisestä oman elämänsä supermalli -kaupasta. Samalla minä äidyin kokeilemaan mekkoa, jota olin jo Jumbossakin ihastellut mutten sovittanut, ja poiminpa pari teepaitaakin matkaani. Esikoiselle ei sieltäkään sopivia pillejä löytynyt, mutta muotikorvikset poimi hyllystä, ja tosikoinen teepaidan. Lompakossani oli etuseteli, jonka ajattelin käyttää vaateostoksiin, mutta kassatyttö ilmoitti, että Klubikorttikin pitää olla mukana jos setelin edun haluan. Eipä ollut ei.
 
Ei siinä mitään, aikani rutisin, mutta kone on kone eikä tyttö voinut asialle mitään, joten ajattelin, että heitän lapset himaan, haen kortin ja pyörähdän noutamaan vaatteet. Näin teinkin, paitsi että matkalla takaisin Seppälälle totesin toteuttaneeni plänistä vain puolet. Lapset oli kyllä himassa, mutta niin oli korttikin. Eikun ympäri ja korttia hakemaan. Tytöt nauroivat ovella että sitähän hekin, että jotain jäi ja olivat koittaneet soittaakin, mutta kun satuin puhumaan silloin itse puhelimessa. Otin kortin ja olin jo palaamassa autolle, kun jouduin vielä kerran palaamaan sisälle, en enää muista mitä silloin jäi. Pyörittelin päätäni, että ihan aivotonta touhua jo!
 
Mutta jos on lyhytkestoinen muistini vähintään olematon, on pitkäkestoinen sitäkin parempi. Kuten faijallakin. Muistaa mitä ihmeellisimpiä asioita ties mistä asti ja kaikenlaisista asioista. Niin minäkin. Joitain juttuja alle kolmivuotiaasta saakka. Tosin niissä saa jo olla ollut todella vahva lataus, että muistijälki on vielä olemassa. Sitten on juttuja jotka muistan jos joku toinen muistaa ensin tai näen vaikka valokuvan. Ja sitten on tietenkin paljon mitä en muista ollenkaan.
 
Olen ollut kai 5kk kun ensi kertaa olin lehtikuvassa. Sen jälkeen poseerasin erinäisten juttujen kuvituskuviin tasaisin väliajoin jonnekin kuuden vanhaksi asti, ja senkin jälkeen olen päässyt erinäisten lapsikirjojen kuvituskuviin. Mutsini (ja mummini samoin) nimittäin on toimittaja. Useimpia kuvaussessioita en muista ollenkaan, mutta esimerkiksi ensimmisen (ja viimeisen) kansikuvani kuvaustilanteen muistan vieläkin hyvin vaikka olin vain kaksi ja puoli -vuotias silloin. Ehkä siksi, että se tapahtui toimituksessa toisin kuin useimmat muut kuvaukset, jotka tehtiin meillä kotona.
 
Nämä lehtikuvat ja paljon piirustuksiani ja tarinoitani ja äitienpäiväkortteja ja ties mitä löytyi mutsini arkistoista, kun viikolla pengottiin niitä skypen ja webcamin välityksellä mutsin kanssa yhdessä. En ollut lapsena ollenkaan huono piirtämään, enkä ollenkaan huono kirjoittamaan. Ja tuo arkisto todisti myös sen, minkä muistin kyllä muutenkin: olen todellakin kirjoittanut aina. Siitä asti kun kuuden vanhana opin kirjoittamaan. Ja sitä ennen sanelin tarinat äidille tai isälle, jotka kirjoittivat ne ylös puolestani.
 
Oli todella mielenkiintoista lukea niitä varhaisia pikkutarinoitani ja runojani, etenkin äitienpäiväkorteissa niitä oli liki jokaisessa. Ja lukea kuudennen luokan composition-vihkoani; kirjoitin silloinkin todella hyvin englanniksikin (kävin siis enkkulaista koulua). Etenkin tarina nimeltä The Beginning of Hope oli kekseliäs – joskaan ei ihan niin syvällinen kuin miltä nimi kuulostaa ;) Harmikseni mutsinkaan kätköistä ei kuitenkaan löytynyt sitä yhtä Gröönlannin ympäri-purjehdustarinaa, jonka kirjoittamisen niin hyvin muistan, siinä missä nuo muut olin jo unohtanut.
 
Mutta tarinoiden ja piirustusten ja ehkä etenkin korttien välityksellä nousi jostain tuolta alitajunnasta myös melkoinen emootioiden vyöry ja yhden päivän melkein läpeensä itkinkin niitä arkistoja plärätessäni. Itkin varmaan vähän kaikkea – lapsuuteni varjoisampia puolia kuten vanhempieni eroa, omaa eroani ja varjoa jonka se langettaa omien lasteni ylle – sen enempää ehkä edes miettimättä miksi itken. Tunteet vaan vyöryivät, tietoisia muistijälkiä voimakkaampina.
 
Minullakin on vino pino omien lasteni piirustuksia tallella. Ja koneella esikoisen ensimmäinen vähän pitempi stoori, jonka kirjoitin puhtaaksi hänen pyynnöstään. Välillä käyn niitä piirustuksia läpi, laitan osan pois, säästelen parhaat ja mietin, miksi säästän. Nyt taas muistan. Ne ovat sekä minulle että jonain päivänä lapsilleni niitä kiinnekohtia, joilla voi palata lapsuuteen edes pikkuisen. En tiedä onko se kaikille yhtä tärkeää, mutta minulle se on. Takamuksen voi jättää ehkä menneisyyteen, mutta kaivelematta sen enempää, sinne palaaminen aina välillä on palaamista syvälle omaan sisimpään, siihen ytimeen, jonka ympärille jokainen rakentaa myöhemmän elämänsä. Se on vähän niinkuin palaisi kotiin.

4 thoughts on “Muistaa mitä muistaa

  1. Aika ajoin kantsii hieman nostalgisesti kelata mennyttä ja peilata nykyistä elämää. Siinä jotenkin myös tulevaisuus kirkastuu. Itse luen nuoruuden päiväkirjoja vähän samassa tarkoituksessa. Mukavaa viikonloppua!

  2. On se, tunnemyrskyä elämä, asioiden työstäminen läpikäyminen ja hyväksyminen. Itkeminen on osa sitä, sillä tunteen tekevät meistä osittain sellaisia kuin olemme. Kaikki lapsena koettu muokkaa meitä, kaikki mitä matkan varrella opimme, muokkaa meitä. Tunteikasta viikonloppua:)

  3. Tepu, mä luen kans vanhoja päiväkirjojani välillä, mut nyt itseasiassa ne vei jo niin syvälle, että aloin ahdistua ja lopetin. S ja Tepu, mä sitten tykkään teistä :)

  4. Mie oon hukannu päiväkirjat, mut muistoje kätköstä kaivelen menneitä. Omie tyttöje piirustuksii tallessa, samoite hei tekemii tonttuja, tipuja. Poikie kans o kiva katella vanhoi valokuvii, heist o hauskimpii kuvat jois äiti ja Riikka-täti o pienii tyttöi. Aurinkoista ja lämmintä toukokuuta =D

Leave a Reply to Marilka Cancel reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.