Mies aloitti päivän selailemalla keittokirjoja. Intialaista (josta kait ensimmäiseksi haki lime picklesin ohjetta, jotta tietää mitä seuraavaksi pitikään tehdä, kun limetit ovat nyt lionneet suolassa ja auringossa puolisentoista viikkoa), espanjalaista, italialaista… Kuka tietää mihin maihin ja sfääreihin tässä vielä päästään!

Aloin tässä vieressä istuessani, erilaisia ääneen luettuja reseptejä kuunnellessani miettiä, miten tylsää se olisi, jos joku aina tekisi ruuat minun – meidän – puolesta. Päättäisi mitä tänään syödään, valmistaisi sen ja kantaisi pöytään, ja minä vain istuisin valmiille.

Tiedän, nurinkurista! On ollut aika, jolloin vihasin ruuanlaittoa. Ja aika, jolloin tykkäsin siitä harvakseltaan, silloin kun sain toteutaa itseäni keittiössä arkiruuan väsäämisen sijaan. Ja aika, jolloin olin vain lopen kyllästynyt laittamaan ruokaa, kun joku tai kaikki valitti siitä kuitenkin. “Tässä on sipulia.” “Mä en tykkää kalasta.” “Mä en syö tomaattia.” Olen myös paiskannut kauhan pöytään ja ilmoittanut olevani loppuviikon lakossa keittiöhommista, syökää mitä tahdotte, I don't care. Lakkoa on kestänyt ehkä loppupäivän.

Jossain vaiheessa pääsin yli ainakin ruuanlaiton vihaamisesta. Enimmäkseen suodatan nirsoilutkin, mutta kieltämättä ne välillä yhä käyvät hermoille. Luulen, että aina välillä tytöt käyttävät sitä suorastaan vallan välineenä. Tietävät tasan mistä naruista vetää, että äidiltä palaa ruokapöydässä pinna. Mikä lie siinäkin sitten niin hauskaa?

Enimmäkseen kuitenkin olen jo pitkään tykännyt tehdä ruokaa. Silloin kun olin yksin keittiöstä vastuussa, – ja edelleenkin tarpeen tullen – perusruoka enimmäkseen syntyi omasta päästä; ei siis aineksena vaan ideahautomona. Katson mitä kaapeista löytyy, mikä inspiraation sytyttää ja siitä se sitten lähtee. Yleensä lopputuloksena on jotain hyvää. Toisinaan lapsetkaan eivät valita 😉

Mieskin luo ruokia toisinaan samalla ajatuksella, mutta aika usein selaillaan noita erilaisia keittokirjoja, tai haetaan netistä ideoita houkutteleville raaka-aineille. Ja saatetaan viettää useampi tunti ruokaa valmistaen. Talvella keittiössä, kesällä ulkona puutarhapöydän ääressä ja grillaten (jollei sada). Ja kun rakkaudella ja hartaudella tehty ruoka on valmista ja istutaan syömään… nautinto on moninkertainen valmiina tarjottuun verrattuna!

Gourmet'n, herkullisen ruuan, makunautinnon, ei silti tarvitse olla monimutkaista, eikä sen takia tarvitse viettää tuntikausia kokkaamassa. Hyvä salaatti. Tomaatti-mozzarella-lautanen. Grillattu kala/liha. On lukematon määrä yksinkertaisiakin herkkuja! Asenne ratkaisee. Niin, ja raaka-aineet! Life is too short to eat shitty food.

Joskus mekin huitaistaan huiviin vaikkapa edellisen päivän tähteet keittiössä seisten. Silloin ei mustekalat tai intialaiset herkutkaan kovin kummoisilta tunnu. Mutta kauniisti katettu pöytä, ajatuksella mietitty menu, yhdessä kasattu ateria – arkikin voi tuntua juhlalta 🙂

Ei, en haluaisi kokkia. En haluaisi syödä ravintolassa joka päivä. Ruuanlaitto – suunnittelu ja toteutus yhtä lailla – on yhteinen harrastus, ei vaiva. Se on puoli ruokaa. Sitä paitsi, moniakaan meidän tekemiämme herkkuja ei edes saisi valmiina mistään tässä maassa! Ja nyt tämä oma puutarha, johon voi vain kävellä hakemaan raaka-aineita tekee nautinnosta vielä suuremman!

Ja välillä tytötkin osallistuvat ruuanlaittoon, tosikoinen etenkin, keskimmäinenkin monesti, esikoinen välittää aika vähät. Ehkä hänkin joskus sille lämpenee. Viimeistään kun tajuaa, että silloin saa juuri sitä mistä itse pitää 😉

[Ja mitä me siis kokkaillaan? See Indulgence in the Kitchen, ihan suomeksi nimestään huolimatta.]

 

Juuri nyt aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Vieressäni pöydällä on frozen strawberry daiquiri. Kohta aurinko siirtyy naapuripihan liian korkeideiden koivujen taa ja aurinkotuolini viilenee.

Pilvienkin takana aurinko on käynyt ihan riittämiin. Tänään on kohtuulämmin, 22 astetta, mutta tuuli tuo jostain vilpoista ilmaa. Kesä on tänä vuonna ollut kuin peeämässästä kärsivä nainen. Ei osaa päättää ollako lämmin vai kylmä, sataakko vai paistaakko, ja aina välillä iskee myrsky.

Ensimmäinen lomaviikko on lopuillaan. Aika kuluu niin sukkelaan! Ei tässä ole mitään ihmeitä tehty; käyty ruoka- ja muissakin kaupoissa, oleiltu sisällä ja ulkona oikukkaasta säästä riippuen autolla oli tiistaina huolto, tytöt on chillailleet kavereidensa kanssa.

Tänään esikoinen on kaverinsa kanssa Lintsillä. Keskimmäinen tuli taas meille ja soittaa tuolla tosikoisen kanssa juutuubista ysäriklassikoita kuten Macarenaa, Barbie Girliä, Spice Girlsejä, Dazen Tamagotchia ja sen sellaista. Ja soipa tuossa tiputanssikin hetki sitten 😀

Eilinen päivä oli ehkä yksi parhaista ever. Oltiin ensin keilaamassa kaikki (mies, minä, esikoinen ja tosikoinen), minkä jälkeen minä ja tytöt shoppailtiin vähän – hyvä tässä on nyt istua uudet farkkushortsit jalassa, uusi teepaita päällä! – ja kotiin tultua kuulin hyviä uutisia 🙂

Iso kivi vierähti sydämeltäni noiden uutisten myötä 🙂 Olin koko alkuviikon stressaantunut ja pahantuulinen ja nukuin huonosti. Odotin vain torstaita ja jännitin mitä tuleman pitää. En niinkään tietoisesti, minkä vuoksi kai sitten kiukuttelinkin. Väsynytkin olin – ja olen yhä – mutta elämä on silti aika mallillaan, minulla on asiat hyvin, ja eilisten uutisten jälkeen olokin helpottunut 🙂

Mikäs tässä on ollessa, aurinkotuolissa. Vaikka aurinko onkin nyt sen koivun takana, daiquiri-lasikin tyhjä. Sanoin juuri miehelle, etten jaksaisi lähteä uudelleen kauppaan hakemaan unohtuneita juttuja, mutta ehkäpä jaksan sittenkin. Lomallahan tässä ollaan 🙂

Joskus siinä puolen päivän maissa iPadini ruudulle ilmestyi muistutus: Loma. Melkein tuntui synniltä ja häpeältä painaa Dismiss. En edes tiedä, miksi minulla oli lomastani muistutus päällä. Ehkä se oli omaa mustaa huumoriani lomaani merkitessäni, ehkä – paljon todennäköisemmin – se oli silkka unohdus. Ironista kyllä, tuo unohdus on hyvä muistutus siitä miten raskas (työ)kevät on ollut.

Aivojeni jokin osa tietää kyllä minun olevan lomalla, ihan ilman muistutuksia. Joku muu osa minussa, ikävä kyllä juuri se joka lähettää aivotkin vapaalle, ei meinaa muistaa millään. Toisaalta tiedostan kyllä, ettei huomenna tarvitse mennä töihin, ettei työmeilejä tarvitse lukea (active sync on jo poissa sekä puhelimesta että iPadistä), ettei työasioita tarvitse pohtia. Toisaalta, viime yönä näin unta SharePointista. Ja suunnittelen tekemistä viikonlopuille, vaikka olen vapaalla arkenakin.

Viime yönä sentään nukuin hyvin, vaihteeksi. Ehkä se oli se painostavan sään väistyminen kesken eilisen piha-päivällisen iskeneen ukkosen jälkeen. Tai ehkä unwinding on SharePoint-unista huolimatta hyvällä alulla jo. Neljä viikkoa vapaalla. Tänä kesänä kolme niistä Suomessa, ei yhtään Kreikassa, mutta yksi Las Palmasissa mutsin luona, ihan vain itsekseni reissussa tällä kertaa.

Täräytin perjantaina loman käyntiin iltapäivästä kun lähdin hakemaan esikoista ratsastusleiriltä. Olin siellä liian aikaisin, sillä leirikisojen piti ohjelman mukaan alkaa kahdelta, mutta aikataulu olikin myöhäistetty tunnilla. Kukaan vaan ei ollut kertonut minulle. “No, haittaakse kamalasti?” kysyi tytär tuskasteltuani asiaa vähän stressaantuneena. Relax! Ei, se ei oikeasti haitannut ollenkaan!

Kisat starttasivat aikanaan. Esikoinen ratsasti 50cm esteiden voittoon – kuulemma oli pakko ajaa hevosta vaan eteenpäin, koska muuten olisi helposti kieltänyt erikoisemmilla esteillä. Minä kuvasin menoa sydän kylmänä odottaen, että heppa pistää pakit juuri ennen estettä ja tyttö lentää kaaressa yli. “Ei se voinu pysähtyä, koska mä pakotin sen sellaiseen vauhtiin.” Hyvä hyvä, ja olihan se loistavan näköinen kierros ja voittokin tuli 🙂 70cm luokka eri hevosella ei tuonut voittoa, mutta hyvin meni silti 🙂

Haettiin tosikoisenkin isältään, kun ajettiin leiriltä kotiin. Ja saman tien alkoi murina ja ärinä ja pahantuulisuus, leiri-vieroitusoireita? Lomailen tämän viikon vain tuon vuoroin ihastuttavan, vuoroin vihastuttavan teinini ja peesailevan inbetweenerini kanssa, keskimmäinen on äidillään ja tulee meille taas perjantaina. Onneksi on tuo mies myös, perheen tasainen peruskallio ❤

Eilinen päivä vietettiin lähinnä vain himassa. Teini nukkui vissiin 14 tuntia leiriväsymystään pois ja relasi loppupäivän sohvalla – suunnitelma oli alunperin lähteä kaverin luo, mutta kun housuongelma – tosikoinen jaksoi pomppia trampalla naapurintytön kanssa sen jälkeen kun komensin likat pois pleikalta. Me miehen kanssa käytiin ihan vaan ruokakaupoissa, muutoin sellaista relailua itselläkin. Ja illalla leffa.

Tänään, eilisen painostavan helteen ja illan ukkosten jälkeen, on ollut ihana aurinkoinen, mukavan kuuma päivä. Pakattiin alkuiltapäivästä autoon omalta pihalta salaattia, kesäkurpitsoita, munakoisoja, rucolaa, basilikaa, kevätsipuleita, ensimmäinen kypsä tomaatti, sekä fetalla täytettyjä kesäkurpitsan kukkia ja ajettiin siskoni luo lounasgrillaamaan.

Oli aivan huippua! Hyvää ruokaa, aurinkoa, hyvää seuraa, pieni aurinkoinen uudessa kahluualtaassaan, isotkin aurinkoisina pikkuisen serkun kanssa leikkimässä. Jälkkäriksi suklaalla ja maapähkinävoilla täytettyjä grillattuja banaaneja jä jäätelöä. Mitä sitä päivältään enempää voi toivoa?

Sieltä lähdettyämme käytiin vähän kävelemässä Arabianrannassa, siellä Voimalaitosmuseon ja Vanhankaupungin kosken ympäristössä. Teini pisti parastaan ja melkein onnistuikin pilaamaan koko kävelyretken marinallaan. Melkein. Siitäkin huolimatta, on hyvän päivän ilta. Eikä huomenna kännykkä herätä seitsemältä.

Sillä huomennahan se varsinaisesti alkaa, kuten kalenteri-reminderikin kertoo, neljän viikon L-O-M-A.

 

Pää on täynnä ajatuksia, mieli täynnä mietteitä. Siltikään, vaikka mieli tekee kirjoittaa, en meinaa ensimmäistäkään järkevää kappaletta saada aikaiseksi. Syynkin tiedän. Se on se sama syy, jonka takia en ole nukkunut kovinkaan hyvin taas muutamaan viikkoon. Yhdellä elämän rintamalla on jännittävämpää kuin toivoisin.

Siitäkin huolimatta elämä muutoin kulkee kulkuaan, päivän kerrallaan, kuten mies totesi tuossa Les Miserablesin päätteeksi, pohtiessani sitä miten erilainen maailma oli vain 150 vuotta sitten, sata vuotta sitten! Monella tapaa niin erilainen. Ja sitten kuitenkin niin samanlainen. Sillä mihinkä tämä ihmismieli olisi muuttunut? Maailmassa on edelleen vallanhimoa, köyhyyttä ja kurjuutta, vaikkei se ihan niin rujona näyttäydykään omalla kotiovella.

Elokuvan jälkeen astuin ulos vilpoiseen kesäiltaan, tekemään katsastuskierroksen meidän puutarhassa. Oli niin rauhallista, niin seesteistä. Ei kuulunut meteliä, ei edes autoja huristanut tiellä. Edes tuulenvirettä ei tuntunut. Kaikki maailman huolet ja kaikki maailman pahuus oli edes hetken aikaa jossain kaukana, toisessa ulottuvuudessa.

Sanovat puutarhanhoitoa terapeuttiseksi. Se on juurikin sitä. Ihan vaan omassa puutarhassa kuljeskelukin.

Siskontyttö täytti tänään vuoden. Meillä oli meidän koko tyttökööri (siitä huolimatta, että minun tyttöni ovat varsinaisesti isänsä hoivissa juuri nyt) mukana pikkuisen aurinkoisen synttäribileissä. Oltiin vähän etuajassa, ihan vaan tunti, sillä ensinnäkin olin merkinnyt kalenteriini kellonajan väärin ja toiseksi laskenut matka-ajan ruuhka-ajan mukaan. Silloinhan minä yleensä ajelen!

Neiti pieni yksivuotias oli niin herttainen maamon synttärilahjaksi lähettämässä vaaleanpunaisessa mekossa ja pöksyissä! Ja niin taitavasti kulki terassin askelmia eestaas. Ja niin iloisesti virnistäen – heti alkuhämmennyksen jälkeen – touhusi isompien (ja samanikäistenkin) serkkujensa kanssa ja kokeili minun aurinkolasejani ja mitä kaikkea. Kakku ei synttärisankarille kovinkaan maistunut.

Meidän tyttäret nauttivat silminnähden yhdessäolostaan pitkästä aikaa. Tämä kesä on näiden lomien ja leirien ja muiden kanssa meillä vähän epämääräisempää, ja keskimmäinen on jo ehtinyt ikävöidä siskopuoliaan, jotka eivät olekaan täällä meillä normaalirytmin mukaan. Ja niin olen minäkin kyllä ikävöinyt tyttösiäni! Oli niin ihana nähdä heitä tänään, edes muutama tunti 🙂 Perjantaina sitten tulevatkin meille pariksi viikoksi putkeen, kun minulla alkaa loma.

 

Hampaitani harjatessani katselin naista, joka katsoi minua takaisin WC:n peilistä. Tutut vihreät silmät, joita joskus kissansilmiksikin kutsuttiin (aivan kuten nyt tyttäreni silmiä), tutut kiharat, tuttu naama. Vähän on naururyppyjä silmäkulmissa, ja hopean häivähdyksiä juurikasvussa. Minullako? Niin, minulla. Minulla iättömällä. Minulla, joka aivan varmasti olen liian nuori yläkoululaisen äidiksi.

Viime aikoina olen huomannut usein katselevani vanhoja ihmisiä, heitä elämän ehtoopuolella, jotka kulkevat keppien ja rollaattorien kanssa. Heitä, joiden selkä on painunut köyryyn ja jokainen askel vaatii oman ponnistelunsa. Olen miettinyt monta kertaa, etten halua tulla vanhaksi! En halua elää niin vanhaksi, ettei jalka nouse, etten voi hypätä aidan yli, etten voi laittaa rullaluistimia jalkaani ja antaa mennä.

Sitten muistan oman isoäitini. Hän täytti tovi sitten 88 vuotta. Ja on yhä mitä parhaimmassa kunnossa, niin mieleltään kuin fyysisestikin. Haluan vanheta kuin isoäitini. Luultavasti geeneillä on sen verran sanottavanaan, että se voisi jopa olla mahdollista. Ei sillä että se olisi maailman tärkein asia, mutta nostaahan se omaa elämänlaatua!

Se vaatii tietenkin sen, että pidän itsestäni huolen. Olen jo kauan sitten muuttanut ruokavalioni sellaiseksi, että pysyn normaalihoikkana enkä liho, kuten geenini toiselta puolen sukuani yrittävät puskea. Fyysinen kuntoni on aina ollut pienellä vaivalla ainakin kohtuullinen, mutta nyt, nyt totesin kahden vuoden tanssitauon jälkeen, että tanssimaan tarvii taas päästä. Syksyllä sitten taas, Broadway ja Wanha Hirwi kutsuu!

Mielikin on tietenkin syytä pitää virkeänä. En sinänsä usko, että sen suhteen on isompia ongelmia; SharePoint kyllä pitää huolen, ettei mieli pääse sammaloitumaan 😉 Synttäripäivä kuluikin kyseisen SharePointin parissa, kuten kutakuinkin jokainen muukin työpäiväni. Niin, ja Facebook-onnitteluita likettäessä! Ei sitä vaan ennen naamakirjaa saanut tällaista määrää onnitteluita 😀

Niin, se ikä. Se on jännä juttu, kun se on oikeastaan kovinkin suhteellinen. Esiteineilleni olen ihan antiikkia. Ihan niinkuin oma äitini aikoinaan tämän ikäisenä. Ja nyt kun mietin itseäni, en edelleenkään kykene mieltämään itseäni yhtä vanhaksi kuin äitini oli silloin kun hänellä oli mittarissa sama melkein-nelkyt. Olen nuori! Mutta minulla on hopeisia raitoja juurikasvussani.

Ikä ei itsessään ole merkityksellinen, mutta se että on vuosia mittarissa, tarkoittaa useimmiten että on ehtinyt kokea elämässään enemmän. Ei se itsessään tuo enempää viisautta, mutta jos kokemastaan oppii, tuo se mukanaan elämänviisautta. Pikkuhiljaa väittäisin itsellenikin sellaista karttuneen, edes vähän. Ainakin elämäni on ollut varsin värikäs 🙂 En enää edes haluaisi olla teini, en edes 25v. Minun on varsin hyvä olla juuri nyt, elämänkokemukseni kanssa.

Ikä on lopultakin korvien välissä. Ei niillä numeroilla niin väliä, kunhan on oma itsensä. Isoäitinikin monesti toteaa, ettei taida ollenkaan käyttäytyä ikänsä edellyttämällä tavalla. En minäkään, vaikken taida edes oikein aina tietää, mitä tämä ikä muka edellyttää 😀 Olen minä. Olen mikä olen.

Ja olen onnellinen tässä missä olen, tällaisena kuin olen 🙂 Se kai se on pääasia! Laitettiin miehen kanssa minulle synttäri-illallinen – minä lämmitin alkuruuaksi tomaattikeittoa ja leikkasin jälkkäriksi palat mutakakkua ja lusikoin vadelmaa päälle, mies grillasi (minun kasaamiani) kasvis- ja jättikatkarapuvartaita – ja siinä illallista nauttiessamme nostin Pinot Grigio -lasini: “malja sille että olen kolkyt-jotain ja onnellinen!”