“You look much better again,” sanoi mies, kun tänä aamuna laittelin meille cappucinoja. “Yeah, I feel alive again,” vastasin, “It takes some time to get the system running again after a full reboot.”

Perjantaina oli duunin pikkujoulut. Vielä siinä neljän aikaan suhauttaessani ensimmäisen lonkeron auki, ajattelin, että siinä joskus kymmenen maissa hyppään bussiin ja olen himassa ja nukkumassa yhdentoista aikaan. Yleensä, nykyään, otan varsin sivistyneesti.

Alkoholikäyttäytymiseni on elämän varrella vaihdellut absolutismista kevyen “saunasiideri kerran kuussa, kaksi firman bileissä” kautta rankahkoon biletyskulttuuriin suunnilleen avioeron aikoihin, plus-miinus jotain. Nykyisin en pääsääntöisesti halua juoda itseäni humalaan saakka. En sylje lasiin, mutta pääsääntöisesti haluan säilyttää touhussa järjen.

Paitsi joskus, kun järki on valmiiksi hukassa. Kun on ollut jotenkin erityisen raskasta ja korkea stressitaso. Sitten sitä tilaisuuden tullen antaa mennä vaan. Täysi nollaus. Reboot ja system update.

Meillä on pieni firma, ja toimisto ydinkeskustassa. Meillä on samoissa tiloissa sisaryhtiö ja toisen firman kahden miehen Suomen-jaosto co-vuokralla. Tälläkin kokoonpanolla, melkein kaikkien osallistuessa bileisiin, meitä oli pikkujoulujuhlistamassa varmaan reilu tusina.

Syötiin elämää suuremmat omassa keittiössä grillatut hampurilaiset ja muuta hyvää. Pelailtiin (tai kundit pelas, minä en ole koskaan päässyt sisälle pelikonsoleihin; pleikankin ostin aikoinaan singstarin vuoksi, joskin tyttäret kyllä pelaa sillä kaikenlaista) Grand Theft Autoa, jossa ammutaan ihmisiä ja ajetaan varastetuilla autoilla poliisia pakoon, ja ammuttiin firman muovikuulapistoolilla maalitauluun, ja illan lopuksi pöydälle pinottuja tyhjiä tölkkejä kumoon.

Joskus 15 vuotta sitten varmaan, sillä esikoistakaan ei vielä ollut olemassa, kävin kerran ex-mieheni ja tämän ammuntaa harrasta(neen?)van broidin kanssa ampumaradalla. Ammuin muutaman rundin ihan oikealla Beretalla. Ja siinä se ammuntakokemukseni. Ennen tuon muovikuulapistoolin hankintaa duuniin siis. Nyt olen sillä ampunut jonkin verran, ja saattanut armeijan käyneet duunikaverini (meillä on kaksi naista, loput miehiä) häpeään.

Ensin voitin kolmen kudin kisan viime viikolla pistemäärällä 9+10+10=29. Perjantaina ensimmäisessä kisassa tulokseni oli 10+9+9=28, voitto tuli silläkin. Seuraavassa, huolimatta siitä että alla oli jo pari lonkeroa ja ehkä joku GT:kin, ammuin täydet kolme kymppiä. “Sä olet nyt banned tältä ampumaradalta,” ilmoittivat kundit, ja yrittivät koko illan pistää paremmaksi. Tai siis yhtä hyväksi.

“You should get a teeshirt with a bullseye on it and wear it to work,” sanoi naisestaan ylpeä mieheni himassa. “Yeah. Rub it in…”

Katselin silloin perjantaina kelloa siinä kuuden maissa, ja seuraavan kerran siinä vaiheessa, kun kundit alkoivat puuhata lähtöä yökerhoon. Kello oli jo puoli kaksitoista. Muistan sanoneeni vielä siinäkin vaiheessa, että jättäisin yökerhon väliin ja hyppäisin dösään, mutta jotenkin se silti kääntyi niin, että lähdin sinne vähäksi aikaa. Ja matkalla siirsin kännykkääni taskusta käsilaukkuun, jolloin se putosi maahan ja siitä särkyi näyttö.

En minä siellä yökerhossa kamalan kauan ollut. Ehkä reilun tunnin tai näin, minkä jälkeen lähdin yhden työkaverini kanssa metrolle (yömetro on hieno juttu; ei tarvii jonottaa taksia Aseman jonoissa!) ja Sörkästä taksilla kotiin. Puoli kahden maissa olin jo nukkumassa.

Eilispäivää parhaiten kuvaa Windowsin ruutu: “Restarting and configuring updates”. Vastaajasta kuului viesti: “I am out of my mind. Please leave a message and I'll call you when I'm back.” Cappucinoa ja omelettia. Unta, buranaa, vettä-maitoa-mehua. Kaupassakäynti ja kännykkä lasin vaihtoon. Breaking Badiä, jalapeño-poppereita, mozzarellatikkuja ja kananugetteja.

On ollut raskas syksy. System failure for the masses. Reboot toisinaan tekee hyvää. Cache tyhjennetty, pää refactoroitu, system update asennettu. Ja kone taas käynnissä. Uptime 2h and counting.

Tänään on hieno päivä, aurinko paistaa. Jos vaikka lähtisi vähän kävelylle.

 

Minulla on se sellainen Kulta-aika lapsuuden -kirja, jollainen varmaan on aika monella muullakin. Muistatteko, kirjan omistajat tai sellaista täyttäneet, sen yhden kuvan sieltä? Sellaisen, missä oli tarkoitus jotenkin kartoittaa lapsen logiikan kehitystä tms. laskemalla kuinka monta kummallisuutta lapsi kuvasta löytää? Kuten vaikkapa kirveen nurinperin kannonnokassa. Tai kuun taivaalla yhtaikaa auringon kanssa.

Lapsena se oli ihan itsestäänselvää, että kuu kumottaa taivaalla vasta yöllä, auringon jo laskettua. Ja kun nuorena ensimmäisen kerran havaitsin kuun taivaalla yhtaikaa auringon kanssa, minut valtasi hämmennys. Maailmankirjat olivat sekaisin. Jotain outoa oli pakko olla tekeillä universumissa. Tai sitten minua vain oli petetty.

Sittemmin opin, että etenkin talviaikaan, ja alkukesän valkoisina öinä, ja välillä vähän muutenkin (en ole astrologi, ymmärrän kyllä maapallon, auringon ja kuun perusdynamiikan, mutten kaikkia sen oikkuja), kuu saattaa hyvinkin koristaa vastakkaista taivaanpuoliskoa, auringon vielä luodessa säteitään sillä toisella puoliskolla.

Viime aikoina, kun olen muutenkin alkanut enenevissä määrin seurailla luonnon kiertokulkua ja kuvailla ympäröivää, kuun ja auringon nousut ja laskut (joista edellämainitun laskua en kyllä ole koskaan näkemässä, vaikka näin pimeään vuodenaikaan auringon noustessa toki olenkin arkisin hereillä) ovat alkaneet kiinnostaa kuvauskohteina.

On harmillista, että kuun kuvaaminen on niin haasteellista. Ja on harmillista, ettei vaaleanpunaista hetkeä tahdo oikein millään saada tallennettua valokuvaan. On harmillista myös, miten paljon väriskaalaa ja syvyyttä jää puuttumaan auringonlaskuista ja nousuista, otinpa kuvaa sitten millä tahansa laitteellani. Tarvitsisin paljon paremmat laitteet kuin minulla on. Tai taidon maalata itse pensselillä.

Eilen illalla oli kuu oli melkein täysi. Kuukalenterin mukaan täysikuun aika on ensi yönä. Full enough, kuitenkin, melkein samaltahan se maallikon silmiin näyttää plus-miinus pari päivää täydestä. Eilen oli myös taivas pilvetön, kuten tänäänkin. Yö oli tähtikirkas.

Lähdin eilen puoli neljän maissa hakemaan esikoista ratsastustunnilta. Aurinko oli laskemassa, takanani taivaanranta helotti oranssina. Edessäni, metsän takana, tuo melkein täysi kuu oli juuri noussut taivaanrannan yläpuolelle. Laskevan auringon säteet heijastivat taivaan kuun takana vaaleanpunaisen eri sävyiksi. Pysähdyin dösäpysäkille ottamaan pari kuvaa, kännykälläni. Oikeasti, Lumia 820 pärjää pokkareille hyvin, vanhalle puoli-järkkärillekin etenkin hämäräkuvauksessa.

Kotimatkalla tallilta kuu oli jo noussut korkealle, mutta auringonlasku yhä värjäsi läntistä taivaanrantaa. Auton ikkunasta näin kirkkaan oranssin taivaan, joka heijastui Valkjärven pintaan ajaessamme siitä tyttären kanssa ohi. Ohikiitävän hetken harkitsin pysähtymistä ja nousemista kuvaamaan, mutta ennen kuin ehdin tehdä päätöstä, olin jo ajanut onneni ohi. Ja se jäi kaduttamaan. Kuva piirtyi mieleeni, mutta sitä ei voi uploadata iPadille.

Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta tänäänkin. Pitäisiköhän ajella puoli viiden maissa Nurtsille? Jospa vaikka auringonlasku olisi yhtä hieno kuin eilen.

 

“My teen won't even talk to me! Why does she hate me so much? What did I do wrong?” Istuin keittiönjakkaralla ja vuodatin suuria kyyneleitä, kun sisimpään sattui niin että tunsin kuolevani. Mies nauroi minulle. Niin, nauroi! “You can join some online moms-of-teens support group, where a million moms are shouting the same question,” mies tokaisi, after pointing out, että niin sen kuuluukin olla!

Tiedänhän minä sen. Kaikki vain tapahtui niin yhtäkkiä! Pari viikkoa sitten meiltä lähti 13-vuotias, joka istui sohvalle viereen ja halasi ja jutteli. Eilen meiltä lähti 13-vuotias, joka työnsi pois, kun halasin ja kysyi “onks sun pakko vartsaa mua?” jos jäin sekunninkin ylimääräistä huoneeseensa kerrottuani asiani, ja joka ilmoitti ettei halua puhua minulle. Tunteeni eivät pysy perässä.

Tiedän, että teinillä on omat ahdistuksensa, monestakin syystä. Tiedän, että teinin kuuluukin hakea itsenäisyyttä, niin emotionaalisesti kuin muutenkin. Tiedän, ettei minun pidä ottaa sitä henkilökohtaisesti, vaan olla vaan *äiti*. Illemmalla mies kysyi skypessä minun äidiltäni, tuntuiko hänestä koskaan tältä kun minä ja sisko oltiin nuoria. “Kuusi pitkää vuotta tunsin kuolevani, tunsin että minun haluttiin kuolevan, tunsin että minut pilkottiin paloiksi.”

Tuli ikävä niitä aikoja, kun aamulla heräsi liian aikaisin pieniin käsiin, jotka kiertyivät kaulan ympärille. Kun pipi oli jotain, minkä äiti puhalsi pois. Kun isoin ongelma oli miten saada talvihaalari rimpuilevan lapsen päälle. Ehkä minä selviydyn mukaan teinin matkaan kun on tässä viikko aikaa hengittää.

Samaan aikaan tässä pieni pääni yrittää oppia ymmärtämään, että tuo samainen oma äitini ihan oikeasti ennen pitkää kuolee. Nyt kun en ollenkaan enää haluaisi äitini kuolevan. Mutsilla on keuhkosyöpä, joka on edennyt hoitamattomaan pisteeseen. Maamola Las Palmasissa sai purkutuomion, ja mutsi muuttaa takaisin Suomeen ennen kuin me tyttöjen kanssa päästiin edes sinne asti. Matka oli varattu joulukuun ekalle viikolle, mutta mutsi tuleekin tänne jo marraskuun jälkipuoliskolla.

Mutsi ei halua laitokseen. Minä en halua äitiäni laitokseen. Ei halua siskokaan. Ilman kahta kysymystä, ja miestemme siunauksella, mutsi tulee loppuajakseen asumaan osittain meille, osittain siskolle. Lääkärit povaavat tuon ajan olevan 3-6kk. Todellisuus jää nähtäväksi. Olkoon mitä on. Jos ei ole akuuttia sairaalahoidon tarvetta, mutsi on meidän hoivissamme loppuelämänsä. On meidän vuoro hoitaa ❤

On harmillista, että äiti joutuu jättämään kotinsa, ja meiltä lähtee lämpimän maan maamola. Tykkäsin shopata Las Palmasissa 😉 Mutta on ihanaa saada äiti meille. Etenkin näissä olosuhteissa. On harmillista, että äitini näin nuorena – vain kuusikymppisenä – on elämänsä loppumetreillä. Mutta elämä on. Sainhan minä pitää äitini melkein nelikymppiseksi asti, mikä on enemmän kuin moni muu on saanut. Toisaalta myös vähemmän kuin moni muu. Elämä on.

Tänä aamuna noustiin yhdeksän maissa laittamaan cappucinot ja eggwitchit (paistetut kananmunat joissa on välissä cheddaria), ja raivattiin tosikoisen huoneeseen tilaa sairaalasängylle ennen kuin hypättiin autoon ja haettiin vuokrapaku. Noudettiin ensin Vantaalta tv-taso, joka syrjäyttää nykyisen systeemin, josta vapautuu entinen tv-taso mutsille yöpydäksi.

Nyt istutaan pakettiautossa matkalla kohti Turun reunuksia hakemaan sitä sairaalasänkyä. Kotona meitä odottaa urakka: tosikoisen huone muutetaan tosikoisen ja keskimmäisen yhteiseski huoneeksi, ja keskimmäisen huoneesta tulee mutsin huone. Miten tyttöjen yhteishuone täsmälleen ottaen järjestetään, on vielä vähän auki, mutta pitää himassa ottaa mittanauha käteen ja alkaa mitata. Tein jo alustavan suunnitelman, mutta vielä on mittaamatta onnistuuko se oikeasti eikä vain ruutupaperilla.

Tytöt ihanat eivät yhtä poikkipuolista sanaa sanoneet uusista järjestelyistä. Ei edes huoneensa menettävä keskimmäinen, jolle maamo ei ole ollut olemassa kuin skypemaamopuolena tämän reilun vuoden ajan, joka on yhdessä asuttu. Timantteja, jokainen. Teinikin murrosikineen.

Samaan aikaan, ei nyt päivälleen juuri nyt, mutta yleisesti ottaen, duunissa riittää töitä ja välillä tuntuu, että minun pitäisi saada itseni kloonattua. Toisaalta se pitää ajatukset kasassa ja occupied with other stuff than all this myllerrys, toisaalta taas pienetkin vastoinkäymiset ja SharePointin oikkuilut meinaa katkaista kamelin selän. Living on the edge. Mielessä on niin paljon isoja asioita, ettei jaksa pieniä.

Mitä muuten tulee, kun yhdistetään meidän perheen finglish ja mutsin spannish? Spanniglish?

 

“…ja sitten polkupyörä. Kunnolla puolelta toiselle, kyynärpää osuu aina vastakkaiseen polveen!” Mutta kun niskaan sattuu! “Ja sitten punnerrukset. Vatsa tiukkana, koita pitää polvet irti lattiasta.” Mutta kun olkapäät hajoaa! “Oikea 90 asteen kulmaan, vasen polvi maahan, laske vasen käsi lattiaan ja kurkota oikea pyöreänä kohti kattoa, nosta katse kohti kättä.” Mutmutmut! Kun sattuu lonkkaan. Ja vasempaan olkaan. Ja niskaan. “Ja vielä sukellus eteen, suorista kädet.” Mutta kun alaselkä… ääh…

Joka tanssitunti (joita rakastan, ja joita ilman olisin paljon pahemmassa jamassa!) taistelen luovuttamista vastaan. Olisi niin helppo istahtaa ja tehdä jotain helpompaa sillä välin kun muut tekevät sitä mikä sattuu minuun. Jäisi alkulämpät ja venyttelyt tekemättä. Ja niveliä ja alaselkää tukevat lihakset vahvistamatta. Ja niska venyttelemättä.

En ole vielä neljääkymmentä, mutta viimeisen vuoden aikana minusta on alkanut tuntua, että kroppani vihaa minua. Ensin alkoi oikea olkanivel särkeä (“se on vain lihasjännitys huonosta ergonomiasta, syö lihasrelaksantteja”) ja sitten vasenkin. Ensin alkoi oikea lonkka särkeä (“olet vain kävellyt liikaa portaita, venyttele lonkankoukistajaa”), sitten vasenkin. Ja sitten on ikiaikainen alselkävaivani. Niska se on jumissa vaan siitä ergonomiasta. Nukkuminen se välillä vähän kärsii näistä.

Ei hätä nyt vielä ole tämän näköinen. Vielä minä pääsen kyykkyyn ja ylös kantapäät lattiassa, pumpsahtamatta pepulleni, putoamatta polvilleni, tarvitsematta tukea. Pääsen vielä alas risti-istuntaan ja takaisin seisomaan ilman että polvet koskettavat lattiaa tai että tarvitsee ottaa tukea käsillä. Vielä minä istun kummallisissa kippuroissa – mutta duunissa alkaa olla välillä haasteellista istua siivosti pöydän ääressä. Onneksi meillä on sohviakin.

Hesarissa oli ihan tässä viime viikolla juttua siitä, miten lihasmassa alkaa jo kolmikymppisenä huveta, ja lihaskunto heiketä, jollei pidä varaansa ja tee jotain. Olen siitä elävä todiste. Tai siis, kolmekymppisenä ja siitä vuosia eteenpäin tein, ja paljon. Välillä suorastaan joka päivä jotain. Tanssia, kiipeilyä, ratsastusta… Vielä kolmisen vuotta sitten otin vähän matkaa osaa sata punnerrusta -haasteeseen. Ja punnersinkin, ihan oikeita punnerruksia. Sataan saakka en jaksanut treenata, mutta kun kokeilin, viiteenkymmeneen pääsin. Ei se huono ole keski-ikäistyvältä naiselta.

Ratsastus jäi eron yhteydessä kokonaan, kiipeilyt ja tanssit harvenivat harvenemistaan, kunnes puoleentoista vuoteen en erinäisistä syistä tanssinut enää ollenkaan. Kiipeilemässäkään en ole käynyt pariin vuoteen ainakaan. Ja mitä siitä seurasi? No tämä tila! Kun tanssitunnit elokuussa alkoivat, en kyennyt hartioiltani enkä lihaskunnoltani edes yhteen vaivaiseen punnerrukseen! Seuraavalla kerralla kykenin kahteen naistenversioon. Vähitellen lihakset alkoivat vertyä, ja nyt niitä menee “jo” kuusi kunnollista. Pateettista!

Mutta sentään teen taas jotain. Käveleminen on kyllä kivaa. Pyöräily samoin. Ja kumpaakin ollaan etenkin loppukesästä ja alkusyksystä, niin kauan kuin kauniita säitä riitti, tehty säännöllisesti. Mutta ne eivät riitä minun snap-crackle-poppaileville nivelilleni. Tanssi on vuosikaudet osoittautunut the lajiksi, jolla saan taisteltua raihnautta vastaan. Alaselän kipeytymistä, hartioiden jumiutumista. Ja nyt uutena näitä nivelvaivoja vastaan.

Ja se toimii. Hitaasti mutta varmasti. Puolitoistatuntinen viikossa on vähän, mutta parempi kuin ei ollenkaan. Vetäisin burana-kuurin samoihin aikoihin kuin tanssitunnit alkoivat, ihan kickstartiksi, jotta kipu ei estä tekemistä. Ja sen jälkeen olen huomannut, että ainakin pahin pysyy poissa.

Ja tanssiminen! Se on mannaa myös sielulle 🙂 Etenkin nyt, kun piquet ja cheneet ja muut ovat taas tauon jälkeisen ruosteajan jälkeen löytyneet. Millin kerrallaan venyn taas enemmän. Vähän kerrassaan lihakset osaavat ja jaksavat taas tehdä sen mitä pitää.

En luovuta en. Isoäitini on elävä todiste aktiivisen liikunnan voimasta. Nivelet pysykööt lestissään.