Myllerryksiä

“My teen won't even talk to me! Why does she hate me so much? What did I do wrong?” Istuin keittiönjakkaralla ja vuodatin suuria kyyneleitä, kun sisimpään sattui niin että tunsin kuolevani. Mies nauroi minulle. Niin, nauroi! “You can join some online moms-of-teens support group, where a million moms are shouting the same question,” mies tokaisi, after pointing out, että niin sen kuuluukin olla!

Tiedänhän minä sen. Kaikki vain tapahtui niin yhtäkkiä! Pari viikkoa sitten meiltä lähti 13-vuotias, joka istui sohvalle viereen ja halasi ja jutteli. Eilen meiltä lähti 13-vuotias, joka työnsi pois, kun halasin ja kysyi “onks sun pakko vartsaa mua?” jos jäin sekunninkin ylimääräistä huoneeseensa kerrottuani asiani, ja joka ilmoitti ettei halua puhua minulle. Tunteeni eivät pysy perässä.

Tiedän, että teinillä on omat ahdistuksensa, monestakin syystä. Tiedän, että teinin kuuluukin hakea itsenäisyyttä, niin emotionaalisesti kuin muutenkin. Tiedän, ettei minun pidä ottaa sitä henkilökohtaisesti, vaan olla vaan *äiti*. Illemmalla mies kysyi skypessä minun äidiltäni, tuntuiko hänestä koskaan tältä kun minä ja sisko oltiin nuoria. “Kuusi pitkää vuotta tunsin kuolevani, tunsin että minun haluttiin kuolevan, tunsin että minut pilkottiin paloiksi.”

Tuli ikävä niitä aikoja, kun aamulla heräsi liian aikaisin pieniin käsiin, jotka kiertyivät kaulan ympärille. Kun pipi oli jotain, minkä äiti puhalsi pois. Kun isoin ongelma oli miten saada talvihaalari rimpuilevan lapsen päälle. Ehkä minä selviydyn mukaan teinin matkaan kun on tässä viikko aikaa hengittää.

Samaan aikaan tässä pieni pääni yrittää oppia ymmärtämään, että tuo samainen oma äitini ihan oikeasti ennen pitkää kuolee. Nyt kun en ollenkaan enää haluaisi äitini kuolevan. Mutsilla on keuhkosyöpä, joka on edennyt hoitamattomaan pisteeseen. Maamola Las Palmasissa sai purkutuomion, ja mutsi muuttaa takaisin Suomeen ennen kuin me tyttöjen kanssa päästiin edes sinne asti. Matka oli varattu joulukuun ekalle viikolle, mutta mutsi tuleekin tänne jo marraskuun jälkipuoliskolla.

Mutsi ei halua laitokseen. Minä en halua äitiäni laitokseen. Ei halua siskokaan. Ilman kahta kysymystä, ja miestemme siunauksella, mutsi tulee loppuajakseen asumaan osittain meille, osittain siskolle. Lääkärit povaavat tuon ajan olevan 3-6kk. Todellisuus jää nähtäväksi. Olkoon mitä on. Jos ei ole akuuttia sairaalahoidon tarvetta, mutsi on meidän hoivissamme loppuelämänsä. On meidän vuoro hoitaa <3

On harmillista, että äiti joutuu jättämään kotinsa, ja meiltä lähtee lämpimän maan maamola. Tykkäsin shopata Las Palmasissa ;) Mutta on ihanaa saada äiti meille. Etenkin näissä olosuhteissa. On harmillista, että äitini näin nuorena – vain kuusikymppisenä – on elämänsä loppumetreillä. Mutta elämä on. Sainhan minä pitää äitini melkein nelikymppiseksi asti, mikä on enemmän kuin moni muu on saanut. Toisaalta myös vähemmän kuin moni muu. Elämä on.

Tänä aamuna noustiin yhdeksän maissa laittamaan cappucinot ja eggwitchit (paistetut kananmunat joissa on välissä cheddaria), ja raivattiin tosikoisen huoneeseen tilaa sairaalasängylle ennen kuin hypättiin autoon ja haettiin vuokrapaku. Noudettiin ensin Vantaalta tv-taso, joka syrjäyttää nykyisen systeemin, josta vapautuu entinen tv-taso mutsille yöpydäksi.

Nyt istutaan pakettiautossa matkalla kohti Turun reunuksia hakemaan sitä sairaalasänkyä. Kotona meitä odottaa urakka: tosikoisen huone muutetaan tosikoisen ja keskimmäisen yhteiseski huoneeksi, ja keskimmäisen huoneesta tulee mutsin huone. Miten tyttöjen yhteishuone täsmälleen ottaen järjestetään, on vielä vähän auki, mutta pitää himassa ottaa mittanauha käteen ja alkaa mitata. Tein jo alustavan suunnitelman, mutta vielä on mittaamatta onnistuuko se oikeasti eikä vain ruutupaperilla.

Tytöt ihanat eivät yhtä poikkipuolista sanaa sanoneet uusista järjestelyistä. Ei edes huoneensa menettävä keskimmäinen, jolle maamo ei ole ollut olemassa kuin skypemaamopuolena tämän reilun vuoden ajan, joka on yhdessä asuttu. Timantteja, jokainen. Teinikin murrosikineen.

Samaan aikaan, ei nyt päivälleen juuri nyt, mutta yleisesti ottaen, duunissa riittää töitä ja välillä tuntuu, että minun pitäisi saada itseni kloonattua. Toisaalta se pitää ajatukset kasassa ja occupied with other stuff than all this myllerrys, toisaalta taas pienetkin vastoinkäymiset ja SharePointin oikkuilut meinaa katkaista kamelin selän. Living on the edge. Mielessä on niin paljon isoja asioita, ettei jaksa pieniä.

Mitä muuten tulee, kun yhdistetään meidän perheen finglish ja mutsin spannish? Spanniglish?

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.