“Tarvii laittaa herätys, et ehtii aamulla dösää,” totesi esikoinen illalla. Nuorisoa ei ole täällä paljon tänä kesänä näkynyt, kun ovat leireillä, mökeillä, mummeilla, kummeilla, kavereilla, poikakaverilla(!)… Tosikoinen palautui sunnuntaina isälleen, keskimmäinen on joko äidillään tai mummilla nytkin, esikoinen piipahti himassa jopa sen verran, että suihkussa ja pyykkäämässä (huolehtii nykyisin itse pyykinpesunsa – hurraa! yksi pieni riemuvoitto pyrkimyksissäni!) ja lähti tänään uudestaan reissuun. Kavereille, poikakaverille ja taas kavereille. Ennen pitkää pitää himaan pyäshtyä edes sen verran, että ehtii tehdä vähän töitä; kohta loppuu tytöltä muuten rahat ympäriinsä junaillessa.

Melkein meinasin illalla sanoa, että voin tarkistaa, että nousee, koska mä herään kuitenkin aikaisin. Sitten muistin, että mullahan onkin loma! Oman herätykseni muistin laittaa pois peräti juuri ennen nukkumaanmenoa. Aamulla heräsin yhdeksän maissa miehen kolkutellessa olkaani, jotta josko kohta kahvia. Olen meidän hovi-cappucinonvalmistaja, mutta josko se mies voisi välillä laittaa kahvinsa itse, mun lomaillessa? Ei sillä, että joka aamu tarvis yli yhdeksään nukkua. Tytärkin siinä vaiheessa jo tuli aamupalalle.

Yhtä jalkaa lähdettiin kaste aurinkolaseissa kohti bussipysäkkiä vähän jälkeen kymmenen. Viikonlopun helteiden jälkeen, olipa kylmä aamu! Olin silti pukeutunut shortseihin ja teepaitaan. Vähän tuli vilu, sillä ei se siitä koko päivänä juuri lämmennyt. Useana vuonna on helteet alkaneet samaana aikaan lomani kanssa, mutta tämä kesä muistuttaa kesää 2008, jolloin ei kesä tullut oikeasti ollenkaan. Yritettiin pika-etsiä tyttärelle Kampista leggingsejä, huonolla menestyksellä. Kaupoissa oli vain sukkiksia! Tytöltä loppui sekä kärsivällisyys että aika, joten läks bussilleen ilman leggareita ja minä jäin keskenäni “shoppailemaan”.

Kuljeskelin Kampin, Forumin, Citykäytävän ja Aleksin aleissa. Ainoa, mitä varsinaisesti etsin oli ne leggarit (ihan tietynlaiset, ohuet puuvillaiset, muttei edes muistettu, mistä edelliset sellaiset oli ostettu) ja bikinien yläosa. Samalla katselin kuitenkin mitä muuta kivaa ehkä löytyisi. Huomasin aika pian kaipaavani Las Palmasin tai edes Tallinnan ostareita pienine kivoine putiikkeineen. Kaikki kaupat oli täynnä samanlaisia rättejä. Eikä edes sellaisia bikiniyläosia, joita hain. Eikä sellaista keveää pitkähihaista bolerontapaista. Eikä mitään kivoja keveitä vähän pitempilahkeisia shortseja (ei kapreja kuitenkaan). Pitää varmaan ostaa kangasta ja alkaa ommella vaatteet itse.

Lopulta löysin ne kaivatut leggingsit ja tyydyin second best bikiniyläosaan, kivoimpaan minkä löysin. Neon pinkki. Go eighties! Tuntuu olevan kesän muotiväri, tai sitten se kaikkien hyljeksimä, ainoa mitä oli enää jäljellä. Yhdentekevää 😀 Mukaan tarttui myös pari paitaa, hihaton ja neulottu lyhythihainen valkoinen paita, joka on tosi kivan näköinen farkkujen kanssa. Tässä kun tämä kesä näyttää farkkukesältä… Shoppailukierrokseni jälkeen istahdin kaverini kampaamotuoliin saamaan kuontalooni uuden ehostetun värin ja snadisti leikkaustakin. Kotimatkallakin oli viileetä, mutta olin kunnostetun lookkini kanssa taatusti viileämpi kuin sää 😉

Himassa shortsit vaihtuivat verkkareihin ja vedin hupparin teepaidan päälle ja vein koirat pitkähkölle lenkille. Huomenna landelle. Saisi lämmetä.

Suomeenkin saapui viimein kesä, edes pariksi päiväksi. Eilen kipusi tädin vanhan lämpömittarin elohopea varjossa kolmeenkymmeneen asteeseen, ja tänään on sama lukema. En valita, en niin ollenkaan! Pitkin viime viikkoa oli jo riittävän lämmin tehdä töitä pihalla, eilen oli suorastaan kuuma. Riippumatto on ihan paras ❤

Ulkona koiratkin olivat kanssani. Ja kun oli niin kuuma, vein ne välillä tuonne meidän puutarhaletkun luo kasteltaviksi. Kumpikaan ei yhtään tykkää vedestä, joten ihan hihnassa saa ne pitää suihkutellessa. Siinä sitten yhteistuumin vähän nykäisivät sillä seurauksella, että mulle jäi suutin käteen ja letkusta alkoi suihkuta vesi ympäriinsä.

Vanha talo ja kaikkea kummallista, mitä ei voi oikein käsittää. Väänsin tietenkin ensimmäiseksi ulkohanan kiinni. Mitään ei tapahtunut, vesi sen kuin virtasi. Kytkin koirat pitempiin liekoihinsa ja soitin miehelle. Viritin autotalliin tikkaat ja yritin sulkea ulkoletkun venttiilin. Venttiili meinasi jäädä käteen, joten pyöritin kiireesti toiseen suuntaan. Se ei kiristynyt enää ollenkaan vaan alkoi päin vastoin suhista kun menin tietyn rajan yli.

Ja ulkona letku jatkoi veden suihkimistaan. Soitin miehelle uudestaan. Mies käski katkaista vedet koko talosta siksi aikaa että saisin suuttimen takaisin letkuun. Kokeilin kuitenkin vielä kerran ja hogasin, että se onnistuu kyllä veden virratessakin, kunhan irrottaa ensin suuttimen siitä letkukiinnikeosasta ja sitten pitää suuttimen auki, kun kiinnittää sitä letkukiinnikkeeseen. Vesi pääsee läpi.

Kastelin koiria uudelleen myöhemmin ja koko roska jäi käteeni toistamiseen, ihan vaan koska en ollut kiristänyt sitä riittävästi enkä saanut letkua riittävän syvälle kiinnikkeeseen ekalla kertaa.Tiesin jo mitä tehdä, joten nou panik ja koirat kiinni ja letkunpää kasaan.

Neljältä suljin läppärin kannen tyytyväisenä siitä, että juuri silloin sain valmiiksi viimeisen homman, jonka olin ennen lomaani luvannut hoitaa. Tunnit oli kirjattu, lomat merkattu, poissaoloviesti ajastettu. Korkkasin siiderin ja asetuin filtille aurinkoon lukemaan odotellessani miestä töistä.

Puoli viiden aikaan mies soitti ja pyysi aloittamaan risujenraivausurakan, joka oli tarkoitus saada tehtyä ennen seitsemään. Kävin koirien kanssa kävelyllä – ne ei tykkää tehdä tarpeitaan pihaan – ja aloin hommiin. Tein hommia tunnin verran, hikipäässä kirjaimellisesti, ja mies rullaili pihaan autolla juuri kun olin vaihtanut shortsit bikinialaosaan ja käynyt suihkussa puutarhaletkulla itsekin.

Risu-urakan tultua tehdyksi oli vuorossa aiemmin viikolla puhdistamani ilmastointilaitteen virittäminen meidän makkariin. Mallailtiin yhdestä styroksipalasta ikkunaan sopiva pala, muovitettiin ja soviteltiin paikalleen. Makkarissa oli 29 astetta lämmintä, parin tunnin päästä enää 24 ja aamulla 18. Säädettiin laite kuudestatoista kahteenkymmeneen. Huoneen alkuviilennys oli suoritettu.

Muurahaisenpurema muuten sattuu aika pirusti. Mahanahka tähän mennessä arin paikka. Kyllä, pihalla vilistää murkkuja, joten aina välillä saa puremia kun tässä filtillä loikoilee.

Eilisillan kruunasi Tomahawkin ja latva-artisokkien grillaaminen. Mies toissailtana tuli töistä kotiin takaluukussa Weberin pallogrilli. Käytetty, perusmalli, mutta täydentää mukavasti meidän kesäkeittiötä. Tiili- tai kaasugrilliä ei saa yhtä kuumaksi. Kaasugrilli muutenkin vetelee jo viimeisiään. Mies hoiti pallogrillin ja lihan, minä puolestani keittelin artisokat.

Ajatus oli, että olisin grillannut artisokat kaasulla lihan kypsyessä pallossa. Mutten saanut grilliä syttymään. Mieskin tuli sitä ihmettelemään ja lopulta tuli siihen tulokseen, että se liitinosa on rikki. Vielä se oli edellisenä iltana syttynyt ihan kivuttomasti, mutta nyt ei niin ollenkaan. Ei stendarin avulla, ei varmasti täydestä kaasupullosta, ei ollenkaan.

Hain autotallista ruuvarin, vaihdettiin kaasupolttimen liitin grillin letkuun. Grilli syttyikin sen jälkeen no problemos. Suunnitelma kuitenkin muuttui. Kun Tomahawk oli kypsennetty ja sille saatu väriä pintaan (ensin kypsennys epäsuoralla lämmöllä, sitten hiillostus suoraan brikettien päällä), laitettiin artisokat palloon ja grillattiin ne samoilla lämmöillä.

Ajatuksemme oli istua iltaa pihalla, syödä siinä lempeässä kesäillassa, viettää iltaa viinilasin kanssa, artisokan terälehtiä natustellen. Tuuli kuitenkin ajoi meidät sisälle syömään, joten illallinen hämyisässä kesäillassa muuttuikin kynttiläillalliseksi sisätiloissa.

Tänään on tosiaan yhtä lämmin, mutta puolipilvistä – juuri nyt melkeinpä kokopilvistä. Vähemmän tuulistakin. Istuin liki täydellisen aamukahvihetken ulkona freddo cappucinon ja koirien kanssa, miehen koodaillessa viileässä makkarissa 😀

Aamupalan ja uutisten jälkeen tartuin ruohonleikkuriin ja sisukkaasti ajelin koko etupihan paahtavassa helteessä. Välillä kastelin itseni puutarhaletkulla ja jatkoin märkänä, pitääkseni itseni viileänä. Lämmönsääteltyssäni on ollut viime aikoina jotain häikkää.

Nyt vain olen ja sillä hyvä!

Epävirallisten tietojen mukaan Stadionilla oli 38000 katsojaa, kun 1D sai teinityttömassan kirkumaan ja itkemään ja pakkautumaan yhä tiiviimmin kohti lavaa. Olin yksi noista, en siksi että olisin itse 1D-fani – lämppäribändi McBusted oli enemmän minun makuuni, koska rock – vaan koska vein tosikoisen konserttiin. Ei minun alunperin pitänyt, mutta elämä on ja perjantai-iltana löysin itseni printtaamasta konserttilippuja itselleni ja tytölle, vieläpä kenttä1:lle.

Milloin se nyt oli, joskus viime syksynä, kun 1D ilmoitti saapuvansa viimeinkin Helsinkiin keikalle. Tämä äiti huokaisi helpotuksesta, kun ei tarvinnut käydä uudelleen läpi sitä “Ei, me ei lähdetä Tukholmaan konserttimatkalla” -vääntöä (koska monta syytä). Esikoinen ilmoitti lähtevänsä konserttiin kavereineen, tuli mikä tuli ja ymmärsin täysin. Tasapuolisuuden nimissä tehtiin miehen kanssa periaatepäätös, että sponsaamme kaikkia kolmea konserttiin, jos loppurahan saavat muualta. Kaikki järjestyi, jokainen hommasi liput omien kavereidensa kanssa ja ennen kuin viikko ilmoituksesta oli kulunut, joka tytöllä oli lippu plakkarissa. Odotus saattoi alkaa.

Sitten tuli kesäkuu ja aika sopia käytännön asioista noiden kavereiden kanssa. Esikoinen ja keskimmäinen mallikkaasti saivat homman hoidettua, mutta tosikoinen hyvistä yrityksistään huolimatta ei saanut kaveriaan sopimaan asiasta. Lopulta soitin perjantaina kaverin isälle, jonka piti olla menossa tyttöjen kanssa. Kaiken piti olla selvää, enää kellonaika sopimatta. Sitten soittikin kaveri tytölle ja alkoikin säätäminen ja pompottaminen. Yhtäkkiä kaikki suunnitelmat oli menneet uusiksi. Kuuntelin puhelua aikani, kunnes minulta paloi käämi ja ripitin tätä kaveria hieman.

Mies kuunteli puhelua myös ja jo sen aikana laittoi yhteen FB-ryhmään kyselyä, olisko jollain myydä lippua konserttiin niin voisin mennä tosikoisen kanssa kaverin sijaan, mutta tyttöjen liput olikin katsomoon, ja vieläpä sinne ihan perimmäiseen nurkkaan. Avasin huutonetin, bongasin kaksi lippua kenttä1:lle muutaman kympin halvemmalla kuin lippupalvelusta (jossa vain kenttä4-lippuja enää), ostin ne muitta mutkitta ja aloin toivoa, ettei myyjä huijannut ja myynyt niitä monta kertaa. Tosikoinen ilmoitti kaverilleen, että saavat hänen puolestaan järjestää itsensä konserttiin miten tykkäävät, hän menee mutsin kanssa kentälle. Minä ilmoitin kaverin isälle, että heidän oikuttelunsa riitti nyt, haluaisin lippurahani takaisin kiitos – tuskinpa saan. Fine.

Lauantaiaamuna yhdeksän aikaan heitin esikoisen kavereineen – olivat olleet meillä yötä – yhden kaverin tädin luo, mistä jatkoivat yhdessä tädin kanssa Stadionille jonottamaan. Minä palasin himaan; lähdettiin tosikoisen kanssa liikkeelle vasta yhden aikaan. Käytiin ensin isällään hakemassa jotain kamaa ja ajettiin sitten Sörnäisiin viemään auto miehen duunipaikan halliin. Oltaisiin hypätty Kurvista kasiin, mutta Hesari olikin poikki tietyön takia. Seiskalla vähän kierrellen Kisikselle siis. Esikoinen siinä jo soitteli, kyseli missä ollaan ja käski soittaa kun ollaan Stadikalla. Niin tehtiinkin, ja liityttiin esikoisen seurueeseen jossain siinä ykköskentän jonotusalueella.

Aurinko paistoi ihanasti. Poissa oli raekuurot ja rankkasateet, jotka oli kastelleet jonottajat vain pari tuntia aiemmin. Syötiin eväitä, työnsin tosikoisen silkkikukat hiuksiini, ja otin muutaman kuvan. Ei me ehditty siitä nautiskella kuin hetki siinä maassa eväitä syöden, kun jo kaikki nousivat seisomaan. Joku kai keksi, että kohta avataan portit, aika nousta. Oikeasti h-hetkeen oli aikaa vielä tunti. Ensimmäinen hyökyaalto takaapäin tulikin jo pian. Viimeisetkin jonottajat nousivat seisomaan pikapikaa, hyläten filttinsä ja paljon muutakin maahan. Parempi nousta ja jättää se, millä ei juuri arvoa ole, kuin tulla tallotuksi. Kohta tuli seuraava aalto, ja sitten seuraava. Oltiin kuin sillit suolassa.

Lopulta, joskus ennen viitä, tuli meidänkin kenttämme jonotusalueen vuoro päästä sisään. “We are going to start letting in the people in kentta one. No running and nobody push forward…” ja takanaolijat alkoivat työntää. “…Everybody will get in. I repeat, nobody push forward…” ja taas tuli hyökyaalto, “…everybody will get in.” Ne siellä takana eivät tainneet kuulla sanaa nobody. Lopulta tyyppi yksinkertaisti viestinsä: “Do not run, do not push.” Meni vihdoin perille ja saatiin jonotettua rauhassa. Turvatarkastus ja lippujen tarkastus. Lippujen tarkastus vähän jännitti, mutta sisään päästiin tosikoisenkin kanssa. Ihan oli validit liput (tai me ensimmäiset käyttäjät 😉 ).

Tarkkaan oli alueet ja reitit rajattu, joten ei ollut vaikea hahmottaa minne piti mennä. Kenttälohkomme täyttyi hyvää vauhtia. Käväistiin tosikoisen kanssa tutustumassa kentän bajamajoihin, etsittiin esikoinen seurueineen uudestaan, minkä jälkeen ei kyllä voinut enää sieltä poistua minnekään. Takaisin ei olisi enää päässyt. Syötiin metrilakua, piirreltiin käsiin ja naamaan (tytöt piirsivät, ja vähän minäkin, että tosikoinenkin sai naama- ja käsivarsikoristelunsa, ja kirjoitti minullekin käteen “1D”, heh), ja odoteltiin. Isaac Elliot oli paikallinen lämppäri, ja ihan jees. McBusted virallinen lämppäri (“äiti, sähän fanitat noita!?” “Tää on konsertti!!”), jolle oli vissiin syötetty Duracell-paristoja lounaaksi. Itse pääesiintyjä antoi odottaa itseään puolisen tuntia luvattua myöhempään, odotetusti.

Voi sitä kirkumisen määrää! Jos ei bändin takia olisi tarvinnut korvatulppaa (toinen korvahan on jo valmiiksi kuuro), kirkumisen takia nyt vähintäänkin. Se on jotenkin minulle ihan outo juttu, koska en ole koskaan fanittanut mitään siihen malliin. Eihän se mitään uutta ole. Jo muinaiset Beatles-tytöt kirkuivat hysteerisinä. Laskin välillä repun maahan, mutta totesin sen virheeksi heti seuraavan hyökyaallon tultua. Pompin epätoivoisesti eteenpäin reppu jalkojen välissä ja kun viimein pysähdyttiin, laitoin sen takaisin selkääni. Välillä tosikoinen luikahti lähemmäs lavaa, pieni ja agile kun on, luikki sieltä ihmisten välistä. Kadotin tytön näköpiiristäja mietin, miten ikinä löydän sen sieltä uudestaan, kumpikin kännykkä kun oli minulla ja sitä paitsi niistä oli akutkin loppu. Tyttö luikki kuitenkin ajallaan takaisin porukkaan.

Konsertti itsessään oli hieno show. Kundit on ihan mainioita lavaesiintyjiä ja biisit minustakin vallan hyviä vaikkeivät ihan omaa prime-musamakuani olekaan. Ymmärrän oikein hyvin, miksi se iskee teineihin. Mä diggasin samanikäsenä mm. söpöä Glenn Medeirosta! Nothing’s gonna change my love for you… ❤ ❤ Street-team oli järkännyt bändille yleisöylläreitä ja kyllähän sitä melkein tämmöinen äiti-ihminenkin herkistyi katsellessaan sitä kukkamerta yhden biisin aikana ja kaikkia niitä “I’ve loved you since I was XX”-lappuja 18-biisin aikana ja kännykkä-valoja jonkun biisin aikana (niin paljon turvallisempaa kuin stendarien heiluttaminen 😀 ). Olin todella iloinen siitä, että tytöt pääsivät kokemaan sen kaiken, että kaikki meidän tytöt pääsivät kokemaan sen kaiken.

One Directionista bändinä voi olla mitä mieltä haluaa, mutta minua harmittaa tyttöjen puolesta, että niin moni valtamedia ei konsertista osannut kirjoittaa mitään muuta kuin “voi kauhee mikä roskameri!”. Olihan se aika kauhee, kahlasin sen läpi itsekin, osallistuinpa roskaamiseenkin, koska ensinnäkään roskiksia ei ollut tarpeeksi, siitä ryysiksestä ei vaan voinut kävellä pois viemään roskia menettämättä paikkaansa ja kadottamatta kavereitaan/tytärtään/äitiään/… eikä kaikkea pystynyt tunkemaan takaisin reppuunsakaan. Rankkasateen jäljiltä märkiä fleecepeittoja, monia tyhjiä vesipulloja, McDonalds-roskia ym. Vaikea kaikkea oli tuntikausia käsissäänkään kantaa, että sattuisi pääsemään roskiksen kohdalle. Sitä paitsi, siivousta varten oli palkattu ihmisiä muutenkin. Traktoreilla kuormasivat roinat alueelta. Tuollaisen tapahtuman hinta.

Esikoinen kavereineen jälkeenpäin funtsi tuota jonotusjärjestelyä ja tuomitsi sen surkeaksi. Heidän ehdotuksensa olisi, että jengi jaettaisiin pieniin porukoihin jo valmiiksi eikä vasta turvatarkastuksen jälkeen. Jos kaikki olisi pienissä karsinoissa, ei kukaan pääsisi puskemaan ja työntämään, olisi helpompi liikkua, jonottamaan ei tarvitsisi tai edes kannattaisi tulla kovin aikaisin. Lippujen oston yhteydessä määrättäisiin karsina ja karsinat päästettäisiin kentälle random-järjestyksessä. Jotain enemmän maksavia eturintamalippuja toki voisi olla.

Konsertin jälkeen oltiin tosikoisen kanssa kumpikin väsyneitä ja nälkäisiä. Kuten varmaan aika moni muukin. Lähi-Hesen jonoon ei jääty vaan ajattelin että mennään autolle ja kurvataan kotiin Mäcin kautta. Viimeinen seiskan spora oli kuitenkin jo mennyt siihen mennessä, kun me ehdittiin pysäkille saakka. Mietittiin vaihtoehtoa kävellä Sörkkään, hypättiin kuitenkin kasiin, kun sellainen vielä liikennöi. Ei tarvitisisi ihan koko matkaa kävellä. Päädyttiin Paavalinkirkolle, mistä matkaa autolle oli kuitenkin vielä reipas kilometri, mutta urhoollisesti tytärkin käveli valittamatta.

Ajettiin Tammiston Mäcciin, mutta siellä oli sen sortin jono ulkona JA sisällä, että kurvattiin saman tien pois ja Pukinmäkeen. Siellä autokaistajono näytti kohtuulliselta, mutta sittenpä seistiinkin jonossa paikallamme varmaan kymmenen minsaa ainakin. Yöaikaan ei vissiin tuoda tilauksia ulos, vaan kun yksi odottaa, kaikki odottaa. Saatiin lopulta ruokamme, vetäisin McFeastin huiviini parkkiksella ja ajoin himaan tosikoisen vielä syödessä tuplajuustoaan (jossa tilauksessta huolimatta oli sipulit ja suolakurkutkin sisällä) ja suolattomia ranskiksiaan. Oltiin himassa yhden maissa.

Tänä vuonna on jotain siitepölyä ilmassa niin että keuhkoni ovat olleet tukossa, kipeät ja rohisevat viimeiset pari viikkoa, aina siitä lähtien, kun lopetin onneton Histecin päivittäisen syömisen kun koivun siitepölykausi oli ohi. Mutta heinä. Luulin flunssan iskeneen, mutta astmahan se vaan ärtyi aivan mahdottomaksi. Nyt se on parempi, moninkertaisella lääkityksellä, mutta yhä yskin ja rohisen, ja hengittäminen on työlästä. Jatkuva väsymys sen sijaan on hellittänyt kun löytyi siihenkin syy, samoin kuin jatkuva palelu, vaikkei tämä kesä kummoinen olekaan ollut.

Mutta mitäpä tässä vaivoista valittamaan. Voisinhan minä valittaa säästä sen sijaan. On ollut niin pahuksen sateista ja koleaa koko alkukesän. Ehkä onkin. Säälle ei oikein mahda mitään, joten mitäpä siitäkään valittamaan. Ilo otetaan irti niistä aurinkoisista lempeistä kesähetkistä, kuten Juhannusillasta, toissaillasta, tästä päivästä, toissalauantaista… Onhan noita. Iltoja, joina ei keittiö tullutkaan siivotuksi päivän päätteeksi, kun istuttiin iltaa pihamaalla keskenämme tai ystävien tai naapurien kanssa puolen yön paremmalle puolen saakka. Päiviä, jolloin aurinko on hellinyt, on vietetty juhlia, grillattu ja syöty ulkona. Aamuja (ainakin yksi), joina on tehty freddo cappucinot ja nautittu aamupala pihalla (puolen päivän jälkeen).

Teinit on kesälaitumilla. En tiedä kuinka paljon välittävät säästä. Nyhjäisivät kuitenkin telkkarin ääressä, jos siltä tuntuu. Resuisivat kuitenkin kavereidensa kanssa jos siltä tuntuu. Vaihtelevasti ovatkin kumpaakin tehneet, kaikki kolme. Tosikoinen viime viikolla “eksyi” Lintsille kaverinsa kanssa oltuaan siinä jossain lähistöllä Nuorten Akatemian viestintämateriaalikuvauksissa. Tuli kotiin yhdeksän aikaan märkänä. Keskimmäinen on käynyt shoppailemassa kavereineen. Esikoinen on suorastaan ryhtynyt junamatkaamaan uusien protuleiriltä saatujen kaveriensa kanssa. Tyttö ihmetteli kun reissulupa heltisi niin helposti, mutta kun kert itse maksaa ja hoitaa matkansa, mitäs sitä kotona nyhjäämään. Hyvä se on osata kulkea, ja hyvä se on, että on kavereita!

Minulla on vielä vajaat kaksi viikkoa töitä ennen lomaa. Tänään olin pitkästä aikaa pihalla töissä. Usein olen tähän mennessä istunut jo palaverin poikineen pihalla – tarkkuutta vaativa työ ei vallan onnistu, mutta mikäs sen parempi paikka palaveerata kuin aurinkotuoli? Tänä vuonna ei ole juuri niin lämpimiä työpäiviä ollut, ehkä yksi tai kaksi ennen tätä. Katselin siinä pihalla meidän nurmikkoa ja tuumasin, että onhan se taas aika leikata se. Vastahan esikoinen viikko sitten sen ajeli (melkein kokonaan), mutta se kasvaa niin nopsaan!

Siihen mennessä kun olin saanut työpäiväni päätökseen, oli taivas peittynyt jälleen pilveen. Kaivoin kuitenkin ruohonleikkurin autotallista, douppasin vähän avaavaa ja ryhdyin hommiin toivoen, ettei alkaisi sataa ennen kuin olen saanut työn hoidettua. Yhdellä tankillisella saa melkein koko pihan ajeltua, joten kun bensa loppui, oli enää rippeet jäljellä. Päätin, että mulle riitti. Palautin leikkurin paikoilleen ja keräilin pihalta omaisuuteni ja siirryin sisätiloihin. Juuri silloin satoi ensimmäiset pisarat. Nyt on piha märkä taas. Oli aika erinomainen ajoitus!

Kesä teki Suomet jälleen, mutta ei se mitään. Tein key lime pien. Ja Kindlessä odottaa uusi Evanovich-kirja. Mikäs tässä on ollessa.