Lauantaina juhlahässäkässä en juuri ehtinyt tutustua kaikkiin niihin ihanuuksiin, joita ystäväni minulle toivat ikääntymiseni kunniaksi, saati lukea kortteja. Yksi kerrallaan sitten juhlien jälkeen availin sellofaneja ja tutkin mitä kaikkea minulle tuotiinkaan. Havaitsin siinä sitä tehdessäni, kuinka jokainen saamani lahja ja kortti jollain tapaa hienosti kuvasti sen antajaa ja ystävyyttämme, haluan muutaman sanasen sanoa jokaisesta. Siis juhliin tulleesta ystävästäni.
Juhlissani oli edustettuna koko elämäni kirjo, joten aloitetaan alusta. Ihan ensimmäinen ystäväni ikinä oli Emmi. Oltiin jotain kolmen vanhoja, kun kotona töitä tehneet äitimme veivät meidät “puistispuistoon” eli vanhan puistotädin hoiviin yhdessä varmaan usean kymmenen muunkin muksun kanssa. Kyllä, luit oikein. Yksi vanha puistotäti ja monta kymmentä alle kouluikäistä, ja vieläpä aitaamattomassa puistossa. Elettiin seiskytluvun loppupuolta. Kukaan ei ajatellut, että siinä olisi ollut mitään outoa. Aidat ja lapsimaksimit per aikuinen tulivat joskus paljon myöhemmin. Leikittiin karhu nukkuu ja laskettiin talvella mäkeä ja tehtiin lumilinnoja ja kiipeiltiin ja keinuttiin.
Jotenkin äitimme ja kolmen muunkin mukelon äidit löysivät toisensa ja perustivat ringin. Lienen maininnut sen joskus ennenkin. Joka päivä yksi äideistä haki kaikki viisi tyttöä luokseen lounaalle ja palautti puistoon iltapäiväksi. Olisiko se puistoaika ollut 2-3 tuntia aamupäivällä ja toiset iltapäivällä? Aikanansa kaikki sitten siitä menivät kuka minnekin – päiväkoteihin, kouluhin, muuttivat pois. Emmin ja minun ystävyys säilyi ja kymmenkunta vuotta oltiin kuin paita ja peppu. Oltiin kumpikin eri kielikoulussa, mutta asuttiin pitkään jopa samassa talossa. Senkin jälkeen kun Emmin perhe muutti Munkasta Pirkkolaan, pyöräilin Emmille tuon tuosta (tai menin bussilla tai sain autokyydin). Tai toistepäin. Mutta omakotitalo nyt aina voittaa kerrostalon! Vietettiin lomat yhdessä, jaettiin salaisuudet ja tehtiin kaikkea kivaa.
Emmi kirjoittikin korttiin: Mahtavaa synttäriä ensimmäiselle tosi-ystävälleni Sannalle! Erkanihan ne meidänkin tiemme siinä murrosiässä, eri koulujen, eri kavereiden, eri piirien viedessä eri suuntiin. Tosi-ystävyys kuitenkin kestää pitkätkin tauot ja vaikka yhteydenpito on enää kovin harvaa, ystävyys säilyy.
Emmin äiti oli minulle sellainen varaäiti, jolle kerroin murheitani ja jolta hain lohtua, kun ei oma äitini ollut paikalla. Emmi toikin minulle tullessaan Jasmiinin (vai Jasmikkeen?) oksan, vanhempiensa pihalta, äitinsä tervehdyksen minulle. Se tuoksuu nyt ihanasti olohuoneessamme 🙂
Siinä neljäntoista vanhana ystävystyin Seijan kanssa. Elettiin ne hullut teinivuodet yhdessä, jaettiin ihastusten ja rakastusten tuskat ja ihanuudet, tehtiin yhdessä kaikenlaista hullua. Yksi iso osa yhteistä nuoruuttamme oli nuorisokuoro, jonka keikat vei meitä ympäri eteläistä Suomea. Meillä oli autoileviakin ystäviä, joten toisinaan myös saatoimme vain pyrähtää jonnekin ties minne heidän kanssaan. Ja joskus bussilla. Tai junalla katsomaan kauempana asuneita kavereita. Meillä oli aina hauskaa yhdessä!
Olin kuudentoista, kun aloin seurustella lasteni isän kanssa. Menemättä syihin sen syvemmälle minä en osannut antaa tilaa ystävyydelle seurustelun ohessa ja vaikka surinkin sitä, että Seijan kanssa etäännyimme, Seijan antaessa periksi minun hengatessani poikaystävän huomattavasti vanhempien kavereiden kanssa (jotka hätinä hyväksyivät minut junnun joukkoonsa), en osannut tehdä asialle mitään. Olin vähän kaikki tai ei mitään -tyyppi. Seija toi minulle lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Ei liene salaisuus, että rakastan kirjoja 😉 Korttiin hän kirjaili Tommy Tabermanin runon:
Niin, kyllä. Lämmittelimme ystävyyttämme uudelleen sitten aikuisina. Samanlaisenahan se ei takaisin tule, mutta ainakin pidämme taas yhteyttä, edes Facebookin välityksellä, jos kohta ei kovin usein kasvotusten ole ehditty nähdä.
Ala- ja yläasteella koulussa kaverini tulivat ja menivät. Olihan siellä pitempiaikaisina ystävinä esimerkiksi Satu, jonka perhe sitten muutti Aasiaan isän työn perässä ja unkarilanen Zsófia, joka palasi Unkariin. Kummankin kanssa oltiin jonkin aikaa yhteydessä, aikuisiälläkin vähäsen, mutta nyt he kuuluvat enää muistoihini. Lukiossa sen sijaan meitä oli sellainen viiden porukka. Pelattiin korttia välkillä ja vähän välillä tunneillakin, hengattiin jonkin verran koulun ulkopuolellakin yhdessä ja vielä opiskeluaikanakin. Heistä Paulan ja Marian kanssa olen yhteyksissä yhä. Paula asuu Saksassa, eikä yllättäen päässyt juhliini, mutta Maria tuli kauniin taidekortin kera. Sen voisi vaikka kehystää.
Opiskeluaikani tein töitä hulluna. Siis sekä opintojeni eteen että niiden ohella. Pitkiä päiviä. En juuri opiskelijarientoihin lähtenyt, syistä että. Tutustuin toki silti moniin kanssa-teologeihini. Yksi heistä oli Elina, joka on ehkä lämpimin, iloisin ja positiivisin ihminen, jonka tunnen. Jos tarvitset hyvää pappia, Elina on sellainen. Työ ja elämä veivät Elinaa sinne ja tänne, välillä ihan Ruotsin puolelle saakka, ja pitkään ei mekään oltu missään tekemisissä. Sitten löysimme toisemme Kotimaa-lehden lukija-blogista, johon me kumpikin jossain vaiheessa vähän kirjoittelimme. Naamakirja se meidänkin ystävyyden uudelleenaktivoi. Elina toi minulle kauniin taulun, kauniilla lohdullisella tekstillä.
Opintojen jälkeinen elämänvaiheeni oli toisaalta työ, toisaalta lapset. Esikoisen odotusaikaan en vielä osannut hakeutua mihinkään postituslistoihin – harmi, sillä vauva-aikana olin todella yksin ja postituslista, jonka sitten vasta paljon myöhemmin löysin, olisi tuonut hurjasti iloa ja apua yksinäisiin päiviini pienen vauvan kanssa. Tosikoisen odotusaikana seikkailin Vauvan keskustelupalstalla ja sitä kautta päädyin postituslistallekin, jossa yhteistä meille kaikille oli laskettu aika maaliskuussa 2003. Listalla oli varmaan viitisenkymmentä äitiä. Tapasimme odotusaikana muutaman kerran jollakin kokoonpanolla. Vauvojen synnyttyä meillä taisi pitkään olla treffit kuukausittain milloin kenenkin kotona. Siitä sitten lopulta jäljelle jäi noin tusinan verran äitejä, välillemme muodostui aivan omanlaisemme ystävyys. Ollaan istuttu iltaa lasten kanssa ja ilman ja käyty Tallinnassa shoppailemassa ja ihmettelemässä pesäpallipulikoita taannoisten mellakoiden jälkimainingeissa ja biletetty ja otettu vähän iisimmin. Jaettu suruja, iloja, elämää todella syvältä luodaten.
Meillä on jokaisella perheemme ja lähipiirimme, eikä enää meinata millään saada koko joukkoa kasaan kerralla. Porukka kuitenkin on ja elää, nähdään toisinaan milloin milläkin joukkiolla. Viimeksi isompi poppoo oli koolla näiden maalisvauvojemme 10-vuotissynttäreiden merkeissä. Meillä on oma suljettu Facebook-ryhmämme, jossa satunnaisen aktiivisesti jutellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Leikkaukseni jälkeen tämä äitiporukka keräsi minulle kassillisen kaikkea ihanaa, nyt synttäribileisiini pääsi mukaan heistä vain kaksi, Raija ja Lotta, jotka ilmoittivat olevansa delegaatio ja kirjekuoresta löytyi kaunis itse tehty kortti ja lahjakortti kauneushoitola Luminellaan. Ensi viikolla kuumakivihierontaan ❤
Työ sitten. Huolimatta siitä, että luin teologiaa, löysin itseni it-hommista, kouluttamasta. Työkavereistani juhlimassa olivat Juha ja Heidi, pariskunta, jotka ovat sekä entisiä että nykyisiä työkavereita, siis sekä entisestä että nykyisestä työpaikastani. Täsmälleen ottaen tosin vain Heidi, mutta Juhan yritys majailee samoissa toimitiloissa meidän firman kanssa, joten melkein ollaan työkavereita vieläkin. Ainakin toimistolla aina tavataan. Heidi ja Juha ovat mutkattomia ihmisiä, mukavia ja reiluja ja monella tapaa samanhenkisiä kuin minä ja mieheni, mitä ei ehkä uskoisi, jos tunsi minut (ja Juhan) silloin kymmenkunta vuotta sitten kun palasin hoitovapaalta duuniin, uuteen työpaikkaan vaikken itse työpaikkaa ollutkaan vaihtanut. Grillaus, rintamamiestalo ja rock on! He toivat minulle upean Marimekon tarjottimen, jolla on hyvä kantaa ruokatarpeita ulos kesäkeittiöön! Korttina oli lasinalunen. Mikäs sen sopivampaa 😉
Tanssi StepUpilla on kuulunut elämääni jonkun kymmenen vuotta, vaikkakin avioeron jälkeen sen harrastaminen on ollut enempi tai vähempi satunnaista milloin mistäkin hyvästä syystä. Tauolla se on nytkin. Tanssikavereitani oli juhlimassa kanssani kolme. Laura, Laura ja Niina. Lauroista toinen oli naisista ainoa saunoja. Istuttiin siis tovi löylyissä catching up – vietettiin aikaa yhdessä enempikin avioliittoni viimeisinä vuosina. Muistanpa mm. yhden Halloweenin, jolloin minä, Laura ja Lauran pari muuta kaveria vedettiin teatterimaalit naamaan ja lähdettiin Stadin yöhön Halloweenia viettämään. Toinen Lauroista on myös aiemmin mainittu äitikaveri, mutta tuli juhliin oman kukkakimpun ja Fresita-pullon kanssa. Tai siis antoi molemmat minulle 😉
Tanssikavereista kolmas oli Niina, jonka kanssa on jaettu parisuhdepulmia ja elämän oikeita ja nurjia. Niina on todellinen sissi. Hänellä on elämässään ollut niin paljon koettelemusta, että kaikki omani jäävät mennen tullen varjoon. Silti Niina hymyilee, pelaa pesistä ja jaksaa välittää muista ihmisistä aidosti ja lämpimästi. Niina toi minulle aivan ihanan Ystävyyden Enkelin, jolla on koiranpentu sylissään.
Juhlissani ei tällä kertaa ollut ex-sukuani, vaikka he ovatkin olleet osa elämääni sieltä teinivuosistani lähtien ja etenkin ex-mieheni sisko ja tämän ex-mies ovat aina olleet ystäviäni. Nothing personal, tein tällä kertaa tällaisen rajanvedon. Oma siskoni sen sijaan oli juhlimassa, isäni ja isoäitini niinikään jätin tällä kertaa rannalle (heidän kanssaan vietettiin synttäreitäni pienimuotoisesti erikseen). Systerillä on ollut aika kiireinen viikko lastensa sairastaessa vuoronperään. Sain lämpimän rutistuksen ja “saat lahjan myöhemmin”.
Noin niinkun muun suvun puolesta bileisiin tuli kummitätini Oissi miehensä Paulin ja Torsti-koiransa kanssa. Kummitäti ojensi minulle Pentikin kynttilälyhdyn ja huovan sanoin: “Unohdin värivalinnoissa että olet 40, et 4.” Kummitätini on maailman paras ❤ Ensi viikonloppuna mennään heidän landelle viikonlopuksi. Hän huolehtii siellä dementoituneesta isästään.
Illemmalla tulivat myös kummitätini poika vaimoineen. John oli minulle kuin pikkuveli tai vähintään serkku silloin kun kasvettiin. Vaimonsa Leena on myös minulle tuttu jo nuoruudesta. Leena on toiminnan ihminen. Hän huomaa viedä koirat ulos vaikka kesken juhlien ja pelastaa sammuneen juhlavieraan veskistä jonnekin nukkumaan. Heidän paketistaan löytyi skumppapullon lisäksi Denta Sticksejä koirille 🙂 Myöhemmin illalla muiden jo lähdettyä John ja Paul hakivat kitaransa ja soittivat ja lauloivat varmaan tunnin verran duettona. Siinä tuli jo lapsuuskin mieleen, Paulin soittaessa ja laulaessa.
Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä mieheni ystävä Sampsa, joka tuli vähän aikaisemmin lauantaina ja jeesasi järkkäilyissä sekä miestäni grillaus- ja saunanlaittohommissa, sekä lähti vasta sunnuntaina jelpittyään pihan raivauksessa. Olen tuntenut Sampsan vasta muutaman vuoden, tavannut vain muutaman kerran, mutta arvostan. Hän on yksi mieheni parhaista ystävistä jo pitkältä ajalta. Sampsa toi komean kukkapuketin ja synttäritervehdyksen myös vaimoltaan, jota tosin en ole koskaan tavannut.
