Tänä vuonna on jotain siitepölyä ilmassa niin että keuhkoni ovat olleet tukossa, kipeät ja rohisevat viimeiset pari viikkoa, aina siitä lähtien, kun lopetin onneton Histecin päivittäisen syömisen kun koivun siitepölykausi oli ohi. Mutta heinä. Luulin flunssan iskeneen, mutta astmahan se vaan ärtyi aivan mahdottomaksi. Nyt se on parempi, moninkertaisella lääkityksellä, mutta yhä yskin ja rohisen, ja hengittäminen on työlästä. Jatkuva väsymys sen sijaan on hellittänyt kun löytyi siihenkin syy, samoin kuin jatkuva palelu, vaikkei tämä kesä kummoinen olekaan ollut.

Mutta mitäpä tässä vaivoista valittamaan. Voisinhan minä valittaa säästä sen sijaan. On ollut niin pahuksen sateista ja koleaa koko alkukesän. Ehkä onkin. Säälle ei oikein mahda mitään, joten mitäpä siitäkään valittamaan. Ilo otetaan irti niistä aurinkoisista lempeistä kesähetkistä, kuten Juhannusillasta, toissaillasta, tästä päivästä, toissalauantaista… Onhan noita. Iltoja, joina ei keittiö tullutkaan siivotuksi päivän päätteeksi, kun istuttiin iltaa pihamaalla keskenämme tai ystävien tai naapurien kanssa puolen yön paremmalle puolen saakka. Päiviä, jolloin aurinko on hellinyt, on vietetty juhlia, grillattu ja syöty ulkona. Aamuja (ainakin yksi), joina on tehty freddo cappucinot ja nautittu aamupala pihalla (puolen päivän jälkeen).

Teinit on kesälaitumilla. En tiedä kuinka paljon välittävät säästä. Nyhjäisivät kuitenkin telkkarin ääressä, jos siltä tuntuu. Resuisivat kuitenkin kavereidensa kanssa jos siltä tuntuu. Vaihtelevasti ovatkin kumpaakin tehneet, kaikki kolme. Tosikoinen viime viikolla “eksyi” Lintsille kaverinsa kanssa oltuaan siinä jossain lähistöllä Nuorten Akatemian viestintämateriaalikuvauksissa. Tuli kotiin yhdeksän aikaan märkänä. Keskimmäinen on käynyt shoppailemassa kavereineen. Esikoinen on suorastaan ryhtynyt junamatkaamaan uusien protuleiriltä saatujen kaveriensa kanssa. Tyttö ihmetteli kun reissulupa heltisi niin helposti, mutta kun kert itse maksaa ja hoitaa matkansa, mitäs sitä kotona nyhjäämään. Hyvä se on osata kulkea, ja hyvä se on, että on kavereita!

Minulla on vielä vajaat kaksi viikkoa töitä ennen lomaa. Tänään olin pitkästä aikaa pihalla töissä. Usein olen tähän mennessä istunut jo palaverin poikineen pihalla – tarkkuutta vaativa työ ei vallan onnistu, mutta mikäs sen parempi paikka palaveerata kuin aurinkotuoli? Tänä vuonna ei ole juuri niin lämpimiä työpäiviä ollut, ehkä yksi tai kaksi ennen tätä. Katselin siinä pihalla meidän nurmikkoa ja tuumasin, että onhan se taas aika leikata se. Vastahan esikoinen viikko sitten sen ajeli (melkein kokonaan), mutta se kasvaa niin nopsaan!

Siihen mennessä kun olin saanut työpäiväni päätökseen, oli taivas peittynyt jälleen pilveen. Kaivoin kuitenkin ruohonleikkurin autotallista, douppasin vähän avaavaa ja ryhdyin hommiin toivoen, ettei alkaisi sataa ennen kuin olen saanut työn hoidettua. Yhdellä tankillisella saa melkein koko pihan ajeltua, joten kun bensa loppui, oli enää rippeet jäljellä. Päätin, että mulle riitti. Palautin leikkurin paikoilleen ja keräilin pihalta omaisuuteni ja siirryin sisätiloihin. Juuri silloin satoi ensimmäiset pisarat. Nyt on piha märkä taas. Oli aika erinomainen ajoitus!

Kesä teki Suomet jälleen, mutta ei se mitään. Tein key lime pien. Ja Kindlessä odottaa uusi Evanovich-kirja. Mikäs tässä on ollessa.

Juhlien jälkeen on olo raukea. Monta päivää niitä valmisteltiin; pystytettiin juhltelttaa pihaan, aseteltiin pöytiä ja tuoleja, valmistettiin tarjoiluita ja mitä kaikkea. Suunnittelusta puhumattakaan! Sehän alkoi jo viikkoja sitten, kun alettiin haalia tuoleja, miettiä tarjoomisia, varattiin teltta sun muuta. Valitettavasti meidän pihan nurkassa oli yhä rojuläjä ja taloa vasten yhä nojasi läjä lautoja ja pressun alla oli yhä veneeltä näyttävä kasa leikkimökkilautoja, kun juhlien aika koitti, mutta kaikkea ei vaan voi ehtiä. Eipä ne tainneet ketään ihmeemmin häiritä (paitsi isääni, joka naljaili, että meillä on näemmä yksityinen kaatopaikkakin). Juhlat oli juhlat, aurinko paistoi ja oli ihanan lämmin, vaikka tuuli olikin kova.

Meillä juhlittiin esikoisen protujuhlia. Niin nämä meidän neidit kasvaa. Ensimmäinen tyttö “ripari-iässä”, vaikkei riparille halunnutkaan vaan sekuläärille protuleirille, missä maailmankatsomus on avara ja on tilaa omille ajatuksille ja erilaisille näkemyksille. Tytär viihtyi leirillä todella hyvin, se oli ilmeisesti vallan huippukokemus! Niin sen pitääkin olla 🙂 Mieleeni tulvi muistoja omalta vastaavaltani, helluntailaisten ensimmäiseltä ripari-vastine-leiriltä, jossa meitä oli vissiin vain vaille kymmenen nuorta tai jotain, mutta se oli yöuinteineen ja muineen ihan huippukokemus.

Eilen oli siis niiden isojen juhlien aika. Tuli koko suku, siis tyttären suku, niin isän kuin äidinkin puolelta (no ei ihan koko suku, ei kaikki päässeet) paikalle. Oli suklaajuustokakkua ja vadelma-mascarpone-kakkua ja omenaruusuja ja kaikkea juhlapöydässä, aurinko taivaalla (mietin, että näinköhän se äitini päätti hymyillä meille sieltä taivaasta lähettämällä hienon päivän näiden sateiden keskelle) ihmisillä hyvä mieli ja piha täyttyi hymyistä, nauruista, juttelusta ja iloisesta mielestä. Tuuli onneton se vaan tuiversi, muttei sekään katastrofeja aiheuttanut. Mitä nyt heitti isoäitini juustokakut mekolleni. Sellaista sattuu.

Juhlat ei kuitenkaan ole juhlat, jollei jotain pientä kommellusta satu kartanossa. Tällä kertaa se kait oli se, kun tajusin ostaneeni kertakäyttöisiä viinilaseja skumppahuilujen sijaan. Ihan olivat kaupan hyllyllä vieretysten ja ihastelin vain niiden toisten vihreetä jalkaa ajatellen, että nehän menee kivasti vihreiden lasien ja kukkakoristeisten lautasten (kertistä kaikki kyllä) kanssa. Kun niitä sitten hetki ennen juhlan alkua otin paketeista ulos ja aloin koota, totesin, että pahus! Viinilaseja. No, meni se kupliva alas niistäkin, eikä edes isäni huomauttanut etikettivirheestä 😉 Päivänsankari itse ei varmaan olisi vähemmän voinut välittää; olipa tyytyväinen siitä, että sallin riparin/protun käyneiden nuorten kilistellä skumpalla.

Juhlien jälkeen tyttären parhaat ystävät, hienot nuoret neidot, auttoivat ansiokkaasti pöytien raivaamisessa ja teltan purkamisessa. Oli huomattavasti helpompaa purkaa teltta seitsemän tytön avulla kuin kasata se kolmistaan, minä, mies ja tytär. Kun teltta oli kasassa ja kaikki taas paikallaan, vein tytöt – siis esikoisen kavereineen, omat kaksi nuorinta jäivät himaan – isälleen, missä saivat ihan keskenänsä laulaa karaokea ja tanssia läpi yön, omia jatkobileitään. Me täällä kotona juhlittiin omat jatkobileemme laittamalla ruokaa pihalla ja istumalla iltaa leudossa kesäillassa aina puolille öin saakka, välillä niinikään pihalla viihtyneiden naapureidenkin kanssa.

Juhlien jälkeen, tytöt jo heitettyäni kävelin pihaan autotallista janoissani, ja näin miehen lasin grillin vieressä. Siinä oli vähän siideriä pohjalla, ja vieressä siideripullo. Ajattelin naukata huikan, otinkin suullisen siideriä, mutta sehän pahus olikin itse tehtyä olutta! Pahoitteluni kaikille oluen ystäville, mutta oluet lensi kaaressa suusta nurmikolle, sillä en vaan voi nielaista sitä. Ensinnäkään en tykkää oluesta, toiseksi, vähästäkin tulee huono olo. Mies nauroi katketakseen 😀 Siirryin siitä sitten vähin äänin istuttamaan ruusupuskia ja tulilatvaa ja ahkeraliisoja, jotka olin vaivihkaa saanut synttärilahjaksi, siinä tyttären juhlien ohessa, isoäidiltäni, ex-anopiltani ja exän veljenvaimolta. Lisää kukkia pihaan ❤

Tänään ollaan kaikki vaan relattu ja palauduttu juhlista. Koiratkin. Ne oli ulkona koko eilisen päivän, koko juhlien ajan, Timmy vielä iltamyöhälle meidän kanssa Meggien jo nukkuessa sisällä. Miehen kaveri kävi vierailulla, minä vähän trimmasin tosikoisen hiuksia – eilen ennen bileitä, esikoisen askarrellessa omenaruusuja, leikkasin tosikoisen hiukset ihan lyhyiksi, jättäen pitkistä hiuksista jäljelle vain heittoletin, joka värjättiin pinkiksi. Talk about teini! Nuorinkin hakee identiteettiään ja itsenäisyyttään ja melkein yritti kopioida isosiskon sivusiilin, mutta yhdessä miettivät, mikä voisi olla tosikoisen oma juttu, ja täytyy sanoa, että tämä on kyllä ihan sitä! Todella magee look tytölle.

Tänään on satanutkin koko päivän, joten ei ole ollut edes huono omatunto siitä, että on vain tullut makoiltua ja laiteltua kuvia ja mitä nyt sitten. Sen verran tsempattiin, että mies fiksasi (väliaikaisesti) meidän jatkuvasti feilaavan palvelimen niin että blogi ja meilit ja ennen muuta himawifi saatiin taas pystyyn viikon tauon jälkeen. Olihan hieno juhlapäivä eilen! Sen päälle voi vähän lojuakin 🙂

 

Yksi lukuvuosi koulussa loppui jälleen. Koululaiset kirmasivat kesälaitumille – tuolla naapurissa muksut melskaa vielä vaikka kello on sunnuntai-iltana päälle kymmenen. Ei tarvinne täällä siis ainakaan pelätä, että oltaisiin ainoat, jotka kauniina kesäiltoina ollaan ulkona myöhään. Omat tyttömme, ne kaksi jotka kotosalla ovat, patistimme jo huoneeseensa hampaidenpesun kautta. Puoli yhdeltätoista valot pois. Natsi-vanhemmat? En tiedä, muttei haluta antaa rytmin luiskahtaa ihan vallan nurinniskoin. Vaikka luiskahtaahan se kumminkin. Meillä kuitenkin työpäivä edessä, omaan lomaan on vielä viikkoja.

Eilen aamulla keskimmäinen lähti jo seitsemän aikaan koulunsa kevätjuhlaan. Miksi ihmeessä kevätjuhlat alkavat kahdeksalta lauantaiaamuna? Yhdeksän on jo jotenkin inhimillisempi, itse näkisin mielelläni niiden alkavan vasta kymmeneltä. Tämä aamuvirkkujen ehdoilla eläminen nyppii aina välillä. Esikoisen ja tosikoisen juhla oli yhdeksältä, ja sinne menin minäkin, katsomaan vallan mainota kevätshowta ja laulamaan Suvivirttä. Lyhkästen näytelmäpätkien teemana oli koulu ennen ja nyt. Karikatyyrisiä pieniä sukelluksia koulumaailmaan nuorten vanhempien – minun ikäpolveni – aikaan ja siihen mitä opetus on nyt. Paljon on muuttunut, mutta jotkut asiat on pysyneet samana.

Kaikki tytöt saivat erinomaiset todistukset. Mies toi jokaiselle heistä ruusun kaupasta palatessaan. Keskimmäinen ei tosin ollut vielä kotiutunut edes, mentyään äidilleen leipomaan kakkua kaverin yllärisynttäreille. Esikoinen puolestaan pakkaili jo kuumeisesti tavaroitaan Prometheus-leiriä varten. Mies lähti viemään esikoista Nurmijärvelle kavereilleen juhlimaan koulun loppumista ja sillä välin minä patistin tosikoisen kanssani ruohonleikkuuseen. Meillä on iso piha, jonka nurmi tarvitsee leikkaamista ainakin nyt alkukesästä vähintään joka toinen viikko. Tyttäret kaipaavat jatkuvasti rahaa. 1+1=2, eikös? Joten kun ajavat nurmikon (minä hoidan vaikeammat pusikko-mäkialueet), saavat siitä kympin. Kukin vuorollaan.

Tosikoinen on koulun juhlasta lähtien ollut äkäinen ja nenäkäs. Aivan kuin murrosikä olisi yhtäkkiä napsahtanut päälle, kuin napista painamalla. Asenne on ihan just sitä itseään. Eilen jopa ilmoitti, ettei kiinnosta lähteä meidän kanssa elokuviin, on mieluummin kavereiden kanssa. “Ei kiinnosta. En tykkää popcornista. Kuulostaa ihan typerältä leffalta. Onks pakko?” Eilen oli pakko (siis, pakotettiin tyttö elokuviin katsomaan Tomorrowland! kamalaa!), sillä leffa oli jo sovittu. Välillä ei ole pakko haluta, välillä on.

Tänä aamuna keskimmäinen törmäsi makuuhuoneeseemme (joka inconveniently on matkalla keittiöön) koputtamatta, vaikka sellainen on sääntö, ja sai kilarit siitä, että hänelle asiasta huomautettiin ja palasi huoneeseensa. “Dealing with all this teen attitude…” huokaisi mies. “Yeah, maybe because you have two teens here,” vastasi tosikoinen, joka puhuu nykyisin miehen kanssa vallan englantia. “Mitä varten sun asenne sitten on teini, vaikket olekaan vielä teini?” kysyin minä. “Mä olen esiteini.” Jo ne on teinihormonit olleet tosikoisellakin nousussa puolisen vuotta. On vähän varhaisempi kuin siskonsa.

Esikoinen lähti tänään Prometheus-leirille. Oli viettänyt yönsä kaverin luona Nurmijärvellä, joten minä noukin tyttären sieltä ja ajoin leiripaikkaan, noin puolen tunnin ajomatka sieltä. Juteltiin alkumatka niitä ja näitä, loppumatka kului hiljaisuudessa kummankin vaivuttua omiin ajatuksiinsa. Loop vastasi musiikista. Teinin valinta. Me vanhukset kuunnellaan Groovea; se soittaa meidän teiniajan musiikkia 😉 Ei vaan, kun olin jättänyt esikoisen leirille, palasin himaan luukuttaen Musea, Morcheeban jälkeen. Autotallissa soi Groove, kun tehdään siellä hommia.

Eräs kaverini kerran kommentoi johonkin juttuuni joku aika sitten, kutsuen minua ikiteiniksi. Monesti olen miettinyt, että minä vähän olen. Tai uusteini, sillä joskus siinä 20-30v olin muka niin aikuinen. Oikeasti olen vähän kapinallinen, vähän anarkistinen idealisti, vieläkin, varmaan aina. Samaan aikaan kuitenkin hoidan vastuuni joka rintamalla. Ei kai ne sulje toisiaan pois kuitenkaan?