Unelmia, painajaisia ja ihan vaan unia

Monikulttuurisuus, monokulttuurisuus, painajainen, unelma. Vastakkainasetteluja maailmassa, joka ei sittenkään ole mustavalkoinen kun sitä oikein silmiin katsotaan. Tai ehkä se monelle on. Se, mikä toiselle on unelma on toiselle painajainen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että vaikka 15000 ihmistä seisoo torilla huutamassa, että teidän painajaisenne on meidän unelmamme, ei heilläkään sittenkään ole oikeasti yhtä yhtenäistä näkemystä siitä, mikä se unelma on.

Minullakin on unelma. Minulla on unelma, että ihmiset suvaitsisivat toisiaan, suvaitsisivat erilaisuutta, suvaitsisivat erilaisia mielipiteitä. Minulla on unelma, että maailmassa saisi rauhassa rakastaa ilman että joku sanoo, että rakkautesi on väärin. Minulla on unelma, että jokainen saisi valita arvonsa, joiden mukaan elää, valtiovallan pysytellessä objektiivisena tasa-arvoisuudessaan kaikkia erilaisia ryhmiä kohtaan. Niin kauan kuin ei satuteta muita ihmisiä. Mutta minun unelmani on unta vain. Sillä niin kauan kuin on ihmisiä, on väkivaltaa, tuomitsemista ja suvaitsemattomuutta. Useimmat suvaitsevaisetkin ovat suvaitsemattomia, jos se toinen osapuoli omasta arvojärjestelmästään käsin ei suvaitse samoja asioita.

Live and let live. Siihen kiteytyy minun unelmani. Ja Anssi Kelan “Suomalainen” sai minut kyyneliin.

Ja nyt kun se tuli selväksi, työnnän syömäpuikkoni tähän maahanmuutto- ja monikulttuusiuus-riisikuppiin. Olen ihan ehdottomasti monikulttuurisuuden puolesta, mutta tiedostan myös siihen liittyvät ongelmat. Kuka se olikaan, Okko joku? joka sanoi eilen siellä Kansalaistorin lavalla, että kaikkeen missä on mahdollisuus, sisältyy myös ongelma (vai oliko se riski?). Ihan niin. Euroopassa on monikulttuurisuutta pyritty edistämään maassa jos toisessakin, ja lopulta tässä aivan viime aikoina todettu, ettei se toimi.

Miksei se toimi? Ja jos kerta minäkin olen sitä mieltä ettei se toimi, miksi minä sitä seisoin Kansalaistorilla peräänkuuluttamassa?

Siellä seisoin väkijoukossa, jossa oli kaikenikäistä vauvasta vaariin ja mummosta mukeloon. Valtaosa näytti kantasuomalaisilta, joukossa niitäkin, jotka eivät. Ja sitten siellä olivat ne pullojen kerääjät, jotka kovasti kiittivät kun annoin tyhjät vesipulloni heille. Yhtäkkiä tunnelmani latistui. Täällä minä peräänkuulutan unelmaa, ja tunnen oloni hyväntekijäksi, kun annan tyhjän pullon tummaihoiselle mummelille. Onko kukaan koskaan nähnyt valkoihoista piraatti-cd-levyjen myyjää? He tulevat tänne paremman elämän toivossa. Osa onnistuu, osasta tulee pullonkerääjiä. Osa kääntyy rikollisjengien puoleen henkensä pitimiksi.

Niin, siis mikä siinä monikulttuurisuudessa ei toimi? Se ei toimi, että vastaanottava yhteiskunta ottaa vastaan ihmisyyden nimissä, mutta rakenteet eivät kykene tarjoamaan työtä ja elämisen arvoista elämää. Ei se varmaan parempi ollut sielläkään, mistä lähtivät, ymmärrän, ja täällä on ehkä ainakin periaatteellinen mahdollisuus elää ja saada lapsille koulutus ja parempi tulevaisuus. Kuka ei sen perässä lähtisi kotimaastaan? Niin karulta kuin se kuulostaa sanoa, se on kuitenkin vähän sama kuin tämä rescue-koirien ottaminen. Meillä on kaksi. Mieluusti pelastaisin heidät kaikki, mutten mitenkään pysty tarjoamaan mielekästä kotia ja ruokaa, saati lääkäripalveluja niille kaikille, joten järjen puitteissa olemme rajanneet määrän kahteen.

En hyväksy sellaista retoriikkaa kuin mitä Olli Immonen käytti Facebook-päivityksessään. Se oli eräänlainen sodanjulistus ja sotii itsessään jo kaikkea inhimillistä suvaitsevaisuutta vastaan. Siksi lähdin torille. Koska meillä on jo paljon muualta tulleita, enemmän ja vähemmän tänne juurtuneita ihmisiä. Ja haluan että niin on. Haluan, että hallitussa määrin se kehitys jatkuukin. Ja meillä on siihen olemassa oleva lainsäädäntö, joka määrittää, mikä on hyvä. Meillä on erittäin maltillinen pakolaispolitiikka ja paikoin mielestäni jopa liian tiukka sen tulkinta. Muistatteko sen karkotetun kiinalais-isoisän? Epäinhimillistä toimintaa!

Maailma on aina ollut monikulttuurinen. Suomi on aina ollut monikulttuurinen. Asuivatpa esi-isämme sitten erakkoina metsissä tai sosiaalisemmin kylissä, on siitä tultu pitkä matka niin Ruotsin kuin Saksan kuin Venäjän kulttuurien vaikutusvallassa tähän, missä olemme nyt. Eikä meillä yhteinäistä kulttuuria ole vieläkään, hajanainen kansakunta kun olemme. Helsinki on sekä suomalaisten että muun maalaisten kulttuurien sulatusuuni.

Monikulttuurisuus merkinnee itse kullekin eri asioita. Olen huomannut ihan tuolla some-kirjoittelussakin, että ihmiset tuntuvat puhuvan vähän aidasta ja seipäästä ja laudoituksesta. Monikulttuurisuus ei sanana ole yksiselitteinen, ei sitten millään. Minä pidän siitä, että kun kuljen kaupungilla, näen erilaisia ihmisiä, eri värisiä ihmisiä, katusoittajia soittamassa synnyinmaansa musiikkia, piipahdan etniseen ravintolaan syömään, haen lammasta ja okraa turkkilaisesta kaupasta. Kävin kouluni kansainvälisessä koulussa, jossa noin neljännes tai viidennes luoka oppilaista oli jotain muuta kuin syntyperäisiä suomalaisia. Tytärteni luokilla Vantaalla 30 vuotta myöhemmin oli etnisesti värikkäämpää, mutta valtaosa heistä oli syntyperäisiä suomalaisia.

Minä olen iloinnut siitä, että lapseni ovat kasvaneet ja käyneet koulua monikansallisessa ympäristössä, missä he oppivat suvaitsemaan sitä, että yhdellä tytöllä on aina burkha päässä ja jonkun äidinkieli on venäjä, toisen suahili, kolmannen ranska. Toisin kuin minä, he ovat kasvaneet Suomeen, jossa kaikki tuntee muitakin kuin valkoihoisia suomalaisia, jossa on ihan tavallista kaveerata tai seurustella taustaltaan vaikkapa intialaisen, somalin, kiinalaisen tai kreikkalaisen kanssa. Pakkoko ihmisiä on ryhmitellä ja lokeroida?

Se, mitä monikulttuurisuuden ei mielstäni pitäisi olla, on erilliskulttuurisuus. Ymmärrän, että kun vieraaseen maahan muutat, haet turvaa niistä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin sinä, uskovat samalla tavalla kuin sinä, syövät samanlaista ruokaa kuin sinä jne. Etenkin jos vastassasi on kielimuuri. Minä nostan hattua jokaiselle maahanmuuttajalle, joka opettelee tämän vaikean kielemme. Mieheni teki niin heti tänne muutettuaan. Äitini opetteli espanjan saman tien Gran Canarialle muutettuuan. Kumpikin myös saman tien ystävystyi paikallisten kanssa. Heille se oli tosin paljon helpompaa kuin tänne muuttavalle somalille, jolle kulttuurien ero on huikean suuri.

Meillä on sanonta: maassa maan tavalla. Kansalaistorilla näin kyltin, jossa luki: maassa monella tavalla. Molempi parempi, kumpikin on oikeassa. Ei ole oikein, että maahan muualta tullut väestö pyrkii muuttamaan vastaanottanutta kulttuuria mieleisekseen, omansa laiseksi. Ei yhtään sen enempää oikein, kuin että vastaanottanut kulttuuri prykii muuttamaan maahanmuuttajien kulttuurin omansa laiseksi. Hyväksyntää ja yhteiseloa, ymmärtämystä ja vuoropuhelua. Sopeutumista puolin ja toisin. En hyväksy sitä, että Suvivirttä ei saisi laulaa koulun kevätjuhlassa, koska muslimit. Tai että suomalaisten pitäisi opetella tulijoiden kielet ja alkaa tarjota palveluita niillä kielillä. Tai että sianliha kielletään koko maassa, koska islam.

Mitä isompi kulttuuriero, sitä vaikeampi sopeutuminen ja sitä enemmän se vaatii kummaltakin osapuolelta. Jos kaikki osaisivat kuunnella, hyväksyä, joustaa, elää ja antaa elää, voisimme elää kaikki sulassa sovussa ja nauttia monikulttuurisuuden rikkaudesta. Minä olen idealisti. Idealisti minussa uskoo, että se olisi mahdollista. Että jos kaikilla vain olisi tarpeeksi hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, että jos tarpeeksi toreilta ja turuilta huudan, unelmani voisi toteutua. Realisti minussa sanoo: “dream on.”

Minä toisaalta ymmärrän perussuomalaisten maahanmuuttovastaisuuden perusteet. Ja Harri Vuorenpää kirjoitti Usariin minusta varsin hyvän kirjoituksen asiasta. Emme elä mustavalkoisessa maailmassa ja maahanmuutto ja monikulttuurisuuden räjähdysmäinen kasvu aiheuttavat ongelmia – ei niinkään se kulttuurien ero edes, vaan se, ettei vastaanottava yhteiskunta pysy kyydissä mukana. Kaikille tulijoille ei ole töitä – eihän meillä ole töitä kaikille täällä jo asuvillekaan! – eikä yhteiskunnalla ole varaa huolehtia maahanmuuttajamassoista, joilla ei ole töitä joilla itsensä ja perheensä elättää. Ei vastaanottava yhteiskunta voi muuttaa yhtäkkiä kaikkia rakenteitaan taatakseen muualta tulleille paremman elämän. Ja totta kai se kasvattaa rikollisuutta. Luo slummeja ja jengejä.

Siinä siis olen jopa samaa mieltä Immosen kanssa, että kyllä meidän vastuumme ja tehtävämme on myös suojella omaa maatamme, sen kansalaisia. Niinhän jokainen tekee päätöksensä omassa perheessäänkin, ihan sama pätee yhteiskuntaan laajemminkin. Kaikkia ei voi pelastaa, kaikille ei voi tarjota turvapaikkaa. Olisi parasta, jos ihmisten ympäri maapallon ei tarvitsisi lähteä kodistaan pakoon. Vapaa liikkuvuus töiden ja vaikkapa vaimon tai miehen perässä on hieno asia, mutta siinä ei ole mitään hienoa, että on massoittain ihmisiä, jotka joutuvat jättämään kotinsa pelon, nälän, sodan takia. SE on se ongelma, joka tässä maailmassa pitäisi ratkaista, mutta taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Se mitä EN hyväksy Immosen tekstissä – enkä sen paremmin “vastapuolenkaan” teksteissä ja huudoissa (ja se huutelu Turkkilan päälle oli ALA-ARVOISTA!) – on se vihamielinen retoriikka, se sodanjulistus. Ei tässä taistella tarvitse, eikä ketään häädetä maasta, eikä täällä jo olevia muualta tulleista pidä katsoa karsaasti. Meitä on täällä jo paljon erilaisia ihmisiä, eletään yhdessä, eletään sovussa, opitaan toisiltamme, iloitaan erilaisuudestamme. Punainen kortti rasismille! Annetaan jokaiselle mahdollisuus työhön ja koulutukseen, itsensä toteuttamiseen ja meillä voi olla maailman paras yhteiskunta täällä. Kunhan sääntöviidakkoa vielä vähän karsitaan ;)

Ja otetaan uusia maahanmuuttajia vastaan maltillisesti, sen verran kuin kykenemme ottamaan ja auttamaan ilman että täällä jo asuvat siitä kärsivät. Unelmoinko utopiasta?

PhototasticCollage-2015-07-29-12-24-37