Sinirusettiseura iloitsee

4.10.2015 Marilka

Silloin kun olin nuori, katselin isoäitini kanssa musikaaleja ja tv-sarjoja joista jäi hyvä mieli. Happy Days, Mary Poppins, Sound of Music, Bringin up Baby, Swing Time, Sabrina, Singing in the Rain… Ja tietnkin niitä saksalaisia dekkareita, joiden saksa kuulosti minusta niin säksättävältä ja rumalta, että valitsin koulussa B-kieleksi mielummin kauniin melodisen ranskan. Jossain vaiheessa matkan varrella, lukioaikanani kait, isoäitini tutustutti minut myös Sissi-elokuviin. Noihin romantisoituihin elokuviin Itävalta-Unkarin keisarinnan tarinasta. Sissi oli Baijerista ja puhui pehmeämpää ja kauniinpaa saksaa kuin dekkarisarjojen etsivät. Päätin yliopistossa antaa saksallekin mahdollisuuden ja luin sitä pari kurssia. Osaan tilata ruokaa ja taksin.

Kielivalinnat sikseen, noissa Sissi-elokuvissa, tai ainakin siinä ensimmäisessä (joka ruokki nuoren tytön romantiikannälkää niitä kahta jälkimmäistä paremmin – niissähän Sissi jo oli naimisissa!) oli tuo vanha keisari, Franzin isä, muka-seniili, jottei tarvitsisi vaimonsa kotkotuksia kuunnella. Aina sopivaan väliin ukkeli heitti: “da bravo!”. Se jäi minulle lentäväksi lauseeksi pitkäksi aikaa. Se löytyy myös sangen monen päiväkirjamerkintäni lopusta. Kuten myös tuo Sinirusettiseura iloitsee (piste).

Sinirusettiseuralla ja Sissillä ei sitten muuta tekemistä keskenään olekaan. Tai ehkä sittenkin on. Sillä Sinirusettiseura on vanhan Valentin Vaala -elokuvan punainen (sininen) lanka, ihan siinä valeavioliiton kantapäillä. Elokuvahan on siis Mieheke. Tilasin sen viime viikolla filmihulluleffakaupasta, jossa näyttää olevan ihan kohtalainen valikoima vanhaa kotimaista. Harmillisesti tosin useimmat haluamani elokuvat näyttäisi olevan paketoitu 4 elokuvan paketteihin, joissa on yksi hyvin tunnettu ja kolme tuntemattomampaa elokuvaa. Yksi hyvä ja kolme joista en joko tiedä, tai jotka ei niin kiinnostakaan.

Musikaaleja- vanhoja MGM-musikaaleja olen kerännyt jo pitkään. Maltillisesti. Viime aikoina olen enenevissä määrin huomannut kaipailevani noita vanhoja kotimaisiakin. Yksi Suomisen Olli minulla on hyllyssäni ja nyt tuo Mieheke, jonka eilen illalla sitten katsoin. Listallani olisi myös ainakin Vaimoke, Katupeilin takana, Syntipukki, Rakas lurjus, Kulkurin valssi, On lautalla pienoinen kahvila, Kaivopuiston kaunis Regina, Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi ja sitten kun vielä muistaisi, mikä leffa se oli (vai oliko juurikin tuo Isän vanha ja uusi?), joka paljolti tapahtui Helsingin saaristossa, josta ajelivat ainakin joku kerta Kulosaaren Kasinolle (vai Katajanokan? kun ei vaan voi muistaa enää!).

Kotimaiset elokuvat kuuluivat niinikään lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Nimenomaan nuo vanhat ihastuttavasti ylinäytellyt suorastaan koomisen dramaattiset elokuvat – sitten 50-luvun ei ole motakaan kotimaista leffaa tehty, joista voisin sanoa tykänneeni; poikkeuksina Talvi- ja Jatkosodasta kertovat elokuvat kuten vaikkapa Hylätyt talot, autiot pihat ja Rukajärventie. Isäni kanssa lapsena ja nuorena katsoin vanhan kotimaisen jos toisenkin – Pekka Puupäät, Ryhmyt ja Romppaiset (mm. Jees ja just), Suomisen Ollit, kaikkikin edellisessä kappaleessa mainitut ja monen monta muuta tukkijätkää ja muuta Tauno Paloa ja Ansa Ikosta. Heinäpeltoromantiikkaa, pehtooreita ja väärinkäsityksiä.

Faijalla on laaja kokoelma ko. elokuvia – VHS:inä. Samoin kuin isoäidilläni niitä alkuun mainittuja. Minulla ei sellaista laitetta ole ollut kotonani sitten avioeron, joten ei niitä oikein faijalta auta lainata. Kun siis pakottava tarve nähdä jokin noista vanhoista leffoista iskee, ei se auta kuin tilata DVD (ei niitä BlueRayksi ole taidettu tehdä, ei niiden laatu riitä). Pakottavina tarpeina on hyllyyni jo ilmestynyt leffa jos toinenkin. Enimmäkseen noita ensinksi mainittuja jenkkiviihteen helmiä, sillä niitä saa hiukan kotimaisia helpommin, Amazonista. Viime aikoina olen suunnannut katsettani yhä enenevissä määrin noihin vanhoihin kotimaisiin maalaisromanttisiin hassuihin elokuviin.

Vaimoke perustuu Hilja Valtosen samannimiseen romaaniin. Mieheke on samaiselta kirjailijalta tilattu elokuvakäsikirjoitus, Vaimoke-elokuvan suosion innoittamana. Nuorna tyttönä, leffat nähtyäni kävelin vaihteeksi kirjastoon ja lainasin kaikki löytämäni Hilja Valtosen kepeät romanttiset kirjat, ainakin Vaimokkeen, sekä Nuoren opettajattaren varaventtiilin (joka suuresti ilahdutti minua, ahkeraa päiväkirjankirjoittajaa). Olen vähän sucker for old movies and books. Rakastan sitä viatonta kepeää huumoria jostain sieltä viime vuossadan alkupuoliskolta. Hilja Valtosia, vanhoja Anni Polvia, kirjoja kuten Kommelluksia kartanossa sun muita, joista olen aiemminkin kirjoitellut.

Viimeisin kirja, jonka juuri luin (ennen sitä novellia, jonka olen jo melkein loppuun lukenut), oli vanha brittikirja, Three Men in a Boat. Se oli monin paikoin oikeinkin hauska kirja, mutta minun ADD:ni oli koetuksella toisinaan, pitkällisten tarinointien kanssa.

Hilja Valtosia voisi lukea taas. Voisihan sitä lukea taas vaikka mitä. Raija Harjunkin tuotantoon (mm. Rakas kiukkupussi, joka jotenkin tupsahti mieleeni, kun yritin muistella elokuvan Rakas lurjus nimeä) uppouduin silloin lukioikäisenä – vähän tuoreempaa kotimaista viihdettä se. Maailmaassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa, etten yleensä – enää nykyään – lue samaa kirjaa kahta kertaa. En ehdi! Nytkin lukulistallani on monta kymmentä kirjaa (siis odottamassa, että tilaan ne Amazonista Kindleeni, sillä en minä niitä kirjastosta saa, siirryttyäni toistakymmentä vuotta sitten lukemaan lähes pelkästään englanninkielistä kirjallisuutta. Lähes. Onhan tässä viime vuosina tullut luettua hyllystä Veikko Huovisen elämäkertaakin – Huovisen tuotantoakin olen meinannut alkaa lukea. Se löytyisi kokonaisuudessaan isäni hyllystä.

Ja on tuossa kirjahyllyssäni Dan Brownien ja David Gibbinsien päällä neljä tuollaista ihastuttavaa vanhaa romskua, jotka löysin tämän talomme sivuvarastosta raivatessamme sinne kamoillemme tilaa. Tädin jäämistöä, jota ei kukaan perillisistä (tai se ainoa perillinen?) ollut arvostanut. Minä arvostin. Kävin kirjapinot läpi ja poimin sieltä maltillisesti (ensihätään) neljä kirjaa luettavakseni. Lisääkin siellä on, jos ja kun ehdin. Sitä luettavaa tässä maailmassa vaan on niin paljon! Valintoja, valintoja.

Oho, mitenkäs tämä elokuvista kirjoihin kääntyi? Valtosesta kait. Viihdettä viihdettä. Ja vaikka tässä nyt noista leffoista aloitin, oikeasti luen monin verroin enemmän kuin katselen elokuvia. Monesti myös luen sen, mitä olen elokuvana nähnyt (jos pohjalla on oikea kirja, eikä kirjaa ole kirjoitettu leffan pohjalta). Kuten nyt vaikka tuo Vaimoke, joka jotenkin on tämän kaiken keskiössä.

Sinirusettiseura iloitsee. Piste.

Olen suomalainen

1.10.2015 Marilka

En pidä stereotypioinnista enkä yleistyksistä, mutta sitli harrastan niitä satunnaisesti itsekin – onhan se aika tehokas keino, kun pitää saada viesti perille. Paitsi silloin kun se ei ole. Lue: silloin kun sen lukija/kuulija ei itseään siitä tunnista ja siksi siitä suuttuu (olipa se sitten siksi ettei se osunut oikeaan tai siksi, että se osui liiankin lähelle). Ja sitten nämä tällaiset kuten tämä MTV3:n lista on minusta vaan hauskoja. Minusta on hauska katsoa, kuinka moni kohta osuu itsellenikin nappiin ja sitten voin nauraa omalle stereotyyppisyydelleni, niin uniikki ernu kuin minäkin haluaisin olla/kuvittelen olevani 😉

Kaikki ovat tottuneet siihen, ettei koulussa käyminen maksa. Voi jenkkiparkoja, kyllä niillä on kallista! – Juu ja ei. Kävin “peruskoulua korvaavaa” yksityiskoulua, jossa oli lukukausimaksu.

Vaivaantunut hiljaisuus esimerkiksi hississä naapurin kanssa on normaali olotila. – Onko se oikeasti vaivaantunut? Minusta suomalaiset osaa aika hyvin vaan olla hiljaa, vaivaantumatta.

Et itse asiassa ole ihan varma, oliko tuo naapurisi. Kuka niitä tuntee? Ei tämä ole mikään Pieni Talo Preerialla! – Joo ja ei. Minusta on ihan kiva tuntea naapureita, mutten minä kaikkien kanssa jaksa sosialisoida.

On erittäin ok olla puhumatta myös uusille tuttavuuksille. Jotka ovat ehkä naapureitasi. Joita et tunne… – Onhan se ok. Vaikka tuntisinkin. Tervehdin sentään kuitenkin.

Kaupassakaan ei puhuta ihan kenelle tahansa – korkeintaan kassahenkilölle, jos hänellekään. Jos et löydä heti etsimääsi yrität päästä mahdollisimman pitkälle kysymättä henkilökunnalta, niin tehdään vasta pakon edessä. – Joo ja ei. Minä puhelen tuntemattomille, jos siltä tuntuu. Kaupassa, bussipysäkillä, muuten vaan randomisti. Tytöistä etenkin nuorin sanoo aina: “Äiti, lopeta se tuntemattomille puhuminen, se on noloo!” Mutta tunnista itseni tuosta “etsin mieluummin pitkään ja hartaasti itse” ellei mulla ole kiire.

Vain ystäviä halataan ja vain rakkaita pusutellaan. – Saatan halata puolituttuakin, joskus jopa tuntematonta, riippuu tilanteesta. Kreikassa ja Espanjassa kaikki halaa ja poskisuukottaa ja se on ihan okei ja minusta oikein kivakin tapa.

Itsekseen hymyileminen on epäilyttävää. Vain pervot ja hullut hymyilevät ilman (näkyvää) syytä. – Teen tätä PALJON! Mulla on kaikenlaista omakivajeejeetä aina menossa 😀

Voit edelleen käyttää samoja vaatteita, kuin 20 vuotta sitten (vaikka ne eivät enää mahtuisi sinulle kunnolla) – En. En todellakaan. Ai kamala, mitä kledjuja mä sillon käytin!

Tässä kuvassa oleva ruoka on oikeasti herkullista. – Comme si, comme ca. Saatan syödä annoksen, kerran pääsiäisessä. On se ihan hyvää, silleen…

Kahvia on saatava aamulla, päivällä ja illalla. Kaksi kuppia. Tai kolme. – Aamu alkaa kahvilla. Ennne join sitä ihan kamalasti. Leikkauksen jälkeen piti leikata sitäkin. Muuten iskee paha vertigo.

On ihan normaalia, ettei yöllä ole pimeää kesäisin. – On. Kauniit valkoiset kesäyöt 🙂

On normaalia aloittaa t-paitakelit, kun lämpöasteita on 12. Esimerkiksi vappu on ihan hyvä aika kyykkiä piknikillä räntäsateessa. +20 astetta on shortsikeli, eikä -10 ole vielä edes kylmä. – No ei tod! Teepaita- ja shortsikelit alkaa noin 25 asteessa (tosin saatan olla ulkona sellaisissa vähemmässäkin astelukemassa, jos olen suorassa auringossa). Vappua vietän sisällä, jos ei ole oikeasti lämmin, eli melkein aina. -10 astetta on pirun kylmä.

Mökille hyttysten keskelle lähdetään mieluummin kuin etelänmatkalle. Minä menen nyt Savoon! – Etelänmatkassa on ikävä sointi. Mieluiten lähtisin Kreikkaan, Tinokselle. Etelään juu, muttei se sellai etelänmatka oo…

Kesällä jokainen viikonloppu kuluu festareilla. – Ei kulu.

Teltassa voi ihan hyvin olla, vaikka sataisi. – Ei voi. Tai no, joo. Mut mieluummin ei.

On ihan normaalia, että kuusi kuukautta vuodesta on pimeää koko ajan. Aamu voi olla jo pitkällä, vaikka ulkona on pilkkopimeää… – Valitettavasti se on normaalia. Pääni ei siihen näytä tämän elämäni aikana tottuvan.

Palkka on pyhä asia. Sen määrää ei kysellä, eikä kerrota. Kellekään. – Ei se mulle niin tabu ole, mutta vähän…

Verot eivät ole pyhä asia. Verotiedot julkaistaan lehdessä, ja ne tulee lukea. Tarkkaan. Miten muuten voisi tietää, ketä kadehtia! – En lue. EVVK.

Siis mun on pakko saada asuntolainaa. Kaikilla muillakin on. – Ei oo.

Hammaslääkäriin pääsee maksutta alaikäisenä. Myöhemminkin pääsee halvalla – jos jaksaa odottaa kuusi kuukautta. – Joo, niin. Siksi siellä käydäänkin vain akuuteissa tilanteissa. Silloin kun perheen taloudellinen tilanne salli, kävin aina yksityisellä.

Laivalla voi mennä vaikka ravintolaan. Tärkeämpää kuitenkin on mennä tax freehen! – Karkit! Isot M&M’s-pussit! Ja vähän juomatkin.

Jokainen on käynyt Tukholmassa ja Tallinnassa laivalla. Osa reissuista tosin on hämärtynyt muistoista liian innokkaan oluen nautiskelun vuoksi… – Silleesti niin. What happens in Tallinn, stays in Tallinn, they say.

Tunnet jonkun, joka hukkui juhannuksena. – En tunne.

Olet jonottanut ämpäriä. – En ole 😀

Osaat sytyttää saunan pesän. – Tietty!!!

Olet nähnyt ja koskettanut lehmää. Maidon alkuperä ei todellakaan ole mikään mysteeri! – Sukulaisilla on lehmätila, juu. Esikoinen on jopa käynyt teepaidastaan lehmän sarvissa roikkumassa parin vanhana. Ei tarkoituksella 😉

Kun sanon “presidentti”, ajattelet joko “kahvi” tai “Kekkonen”. – Se oli silloin lapsena se, kun Kekkonen oli presidentin synonyymi. Sittemmin se on vähän laajentanut merkitystään 😉

Muistat edelleen jääkiekon MM-95-voiton. Suomi! Suomi! Suomi! – Muistan toki. Olin Lintsillä kesätöissä, enkä nähnyt ottelua, mutta vaxit oli Peacockissa kattomassa sitä ja ansiokkaasti pitivät ajan tasalla. Voi sitä humua, kun jotenkin ihan ilman niitä kännyköitäkin se voittotieto kiiri läpi Lintsin!

Tiedät, miltä terva tuoksuu. – Ehdottomasti!

Jokin näistä kuuluu kesääsi: Linnanmäki, Särkänniemi, Korkeasaari, risteily. – Kuului ne ennen, muttei enää.

Sanat “kesä” ja “makkara” liittyvät mielessäsi tiiviisti yhteen. Ja “mansikka” myös! – Joo ja ei. Makkara tuo mieleen HK:n Campingin, jota EN SYÖ.

Kesä. Mansikat. Suomi. – Kyl. Suomalaiset mansikat on parhaita, sano kuka vaan mitä vaan.

Juhlit keskikesää polttamalla suuren määrän risuja tai rojua jonkun pellolla. – Joskus, joskus en.

Kukaan ei lue Seiskaa. Tai katso BB:tä. Sinäkään. Samalla kaikki tuntuvat mystisesti tietävän, mitä edellä mainituissa viimeksi tapahtui tai kerrottiin. – Se on salakavalaa kollektiivista tietoa 😉

Mitä kuuluu -kysymykseen voit vastata kahdella tavalla: vastaa “ihan hyvää” jos sinulle kuuluu oikeasti huonoa, ja valita vaikka säästä, jos sinulla menee hyvin. – Mä menen nykyään aina ihan hämilleni tuosta kysymyksestä, kun koitan ensin arvioida, haluaako toinen kuulla oikean vastauksen vai oliko se vaan sitä “small talkia” (suomalaisen small talkin extent: “mitä kuuluu?” “kaunis/kamala ilma tänään”). Ja sitten soperran jotain. Viime vuosina on kuulunut niin monenlaista, että “ihan hyvää” on tuntunut usein karmaisevalta valeelta. Niinpä olenkin usein päätynyt sanomaan jotain sellaista kuin “Ihan jees, olosuhteet huomioiden.” Useimmat eivät kysy, mitkä olosuhteet, mutta ne joita oikeasti kiinnostaa elämäni, siihen tarttuvat.

“Anteeksi” ja “mutta” ovat yleisimmät ilmaisut, joita käytät. Myös “no ei tämä mitään” ja “älä nyt” pääsevät usein suustasi. – No joo… Yritän päästä niistä eroon.

Karjalanpiirakat. Muunmaalainen ei vain voi ymmärtää, miten puuro ja leipä -yhdistelmänä voi toimia! – Karjalanpiirakat on niin best! Ja munavoi! Ehdottomasti munaVOI!

Hiljaa. Minä juon nyt viinaa. – Sillon ois parempi kaikkien olla hiljaa joo. Muuten voi tulla vaikka riita.

On ihan normaalia ostaa 6-12 olutta vain itselleen. Hankkikaa omat juomanne! – En juo olutta, enkä saa noin monta siideriä/lonkeroakaan alas yhdessä illassa. Viini.

“Omat juomat” on muuten ihan normaali asia vaikkapa juhlakutsussa. – On se, vaikkei oikeastaan pitäis.

Jos joku ei juo, se on varmaan raskaana. Tai jotenkin muuten outo. – Ei niinkään. Elin minäkin juomatta yli kymmenen ensimmäistä aikuisvuottani. No, outona mua pidettiinkin, mutta mä oon ehkä outo juodessanikin.

On ihan normaalia sahata jäisen järven jäähän reikä ja mennä sitten lillumaan siihen. – Totta kai. En mä tosin siinä lillu, enää etenkään (mua ei enää avantoon saa!).

On ihan normaalia, että kahdeksan kuukautta vuodesta ihminen pukee ylleen neljä paitaa päällekkäin. – Ei ole. EI OLE!!!

Bussissa ei voi istua kenenkään viereen, jos yksittäispaikkoja on vielä tarjolla. Parasta on, jos onnistuu blokkaamaan myöhemmät bussiin tulijat vierestään vaikkapa laukulla. – En blokkaa, mutta juu, etsin minäkin mieluiten sen yksinäisen nurkan.

Säästä voi aina puhua. Sää voi olla liian märkä, liian kuiva, liian kylmä tai liian kuuma. Sää voi harvoin olla sopiva. – Se voi olla vaikka mitä. Siitä saa aina aihetta juttuun. Teininä mulla ja kaverillani oli tapana käydä tällainen kovasti älykäs keskustelu: “Kaunis ilma tänään.” “Juu, mutta kauniimpi huomenna.” kun kiinnostus ympärillä olevien juttuihin oli kymppi.

Tunteista ei voi puhua. Hävettää. – VOIPAS. EI HÄVETÄ! Sitten joskus mietin jälkeenpäin, kuinka vaivautuneeksi mahdoin sen toisen saada…

Bussi/lentokone/metro/mikä tahansa kulkuväline lähteevarmasti aikataulusta edellä, kun a) menee lähtöpaikalle/oviaukolle jonottomaan ainakin 15 minuuttia ennen lähtöä b) tunkee sisälle (mieluiten ensimmäisenä) heti, kun se vain on mahdollista. Viis siitä, onko edellinen satsi matkustajia vielä ehtinyt poistua vai ei. – En ryysää. Vihaan sitä, kun jengi ryysää.

Se, että menet kuumaan huoneeseen alastomien miesten kanssa ja he hakkaavat sinua oksilla, on mielestäsi rentouttavaa ja terveellistä. – Vihta ❤

Luokaton ongelma

30.9.2015 Marilka

Suomessa uskotaan yhä luokattomaan yhteiskuntaan. Uskotaan tasavertaisuuteen – ei vain ihmisyydessä vaan myös mahdollisuuksissa. Kaikilla on samat mahdollisuudet terveydenhuoltoon, lasten päivähoitoon, kouluun ja jatkokoulutukseen. Kuulostaahan se kauniilta, ylväältä, humaanilta. Kaikilla suunnilleen samantasoiset tulot, samat verovaroin kustannetut palvelut, yksi yhtenäinen kansakunta, jossa kenenkään ei tarvitse kadehtia naapuria, sillä kaikilla on asiat yhtä hyvin. Humanistinen idealisti olen minäkin, kuulostaahan tämä aivan mahtavalta!

Kuinka kummassa tässä sitten kävi näin? Olemmekin ehkä kateellisin kansa maan päällä. Jokainen kyttää naapuriaan, ettei hänellä vaan olisi jotain enemmän kuin minulla. Jokainen uskoo olevansa “sen arvoinen”, oli se sitten bemari tai lomamatka Hawaiille. Jokainen uskoo ansaitsevansa saman. Olenhan suomalainen. Me suomalaiset olemme tasavertaisia, tasa-arvoisia ja muutenkin samaan oikeutettuja, kaikki. Jos ei muuta, niin ainakin sossun pitäisi maksaa minulle auto, sillä niinhän kaikilla muillakin on. Ei ehkä bemaria, kyllä minulle Volvokin kelpaa.

Kuinka kummaassa tässä sitten kävi näin? Valtion pohjaton kassa ei olekaan pohjaton? Verorahat ei riitäkään kaikkeen mitä pitäisi niillä kustantaa. Pitää keksiä uusia veroja. Makeis- ja sokerivero! Miten hieno idea maassa, jossa karkkia kuluu! Harmi vaan, että EU päätti, ettei se käy. Niinpä se sitten puretaan. Vuoden 2017 alusta. Koska en oikeasti ole poliitikko, enkä ekonomisti enkä edes yritysjohtaja, en oikeasti ymmärrä, miten sellaisen asian purkamiseen menee yli vuosi. Sivujuonne, eikä minua sinänsä kiinnosta, kun en niitä juuri kuluta (eikä minua kovin haittaa sekään, että lapseni joutuvat maksamaan korkeamman hinnan siitä, jos ostelevat karkkia ja limsaa kuukausirahoistaan).

Ottamatta kantaa asioihin, joista en oikeasti mitään tiedä – siihen siis, mihin verovaramme todellisuudessa uppoavat, menevätkö oikeasti kohteisiinsa, vai päätyykö niistä kohtuuton osa esim. ylikalliisiin tietoteknisiin ja rakennushankkeisiin? – sanon jälleen. Tämä rakenne ei vain toimi. On aika romuttaa ajatus siitä, että kaikki voivat olla samalla viivalla, että tuloerot pitää tasoittaa ja jokaiselle tarjota (vain) samat palvelut kuin kaikille muillekin. Sitä muuten kutsutaan kommunismiksi. Kaikille sama tulo, äiti-valtio hoitaa palvelut. Kommunismi toimii ydinperheessä niin kauan kuin vanhemmat ovat lasten ainoat elättäjät. Mutta kun yksi menee töihin ja saakin enempi palkkaa, ei sitä jaeta sisaruksille, eikä vanhemmat peri siitä veroa (vuokraa kenties). Se on tuon yhden tuloa.

Suomalaisetkin irtisanoutuvat kyllä kommunismista sankoin joukoin. Siitä huolimatta vallalla on kovasti sosialistinen ja vasemmistolainen – ihan huomaamattakin kommunismiin kallellaan oleva – näkemys siitä, miten asioiden pitäisi olla. Vasemmisto pitää pahana yksityistä terveydenhuoltoa ja sitä, että työssä käyvillä on työteveyshuollon kautta osin mahdolisuudet parempaan hoitoon kuin ei-työssäkäyvillä tai edes toisilla työläisillä, sillä työterveyssopimuksissakin on eroja. Näin yhden esimerkin heittääkseni. Kansalle opetetaan ministeritasolta alkaen, että on väärin, jos jollakin on (ansionsa mukaan) enemmän kuin muilla. Ei ihme, että kateus iskee.

Sillä paradoksaalista kyllä, koko hieno suomalainen luokattoman ja tasa-arvoisen yhteiskunnan idea on kääntynyt itseään vastaan. Meillä on tasapuolisella koulutuksella ja ilmaisella jatkokoulutuksella pyritty takaamaan kenelle tahasna, lähtötilanteeseen katsomatta yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua ja menestyä. Kuitenkaan täällä ei saisi menestyä, sillä kaikki eivät voi menestyä. Sanotaan, ettei Suomessa työllä voi rikastua. Ei voi ei, sillä silloinhan ei kaikki olisikaan enää tasa-arvoisia kansalaisia. Tuloerot kavennetaan – tai pyritään kaventamaan – keinotekoisesti määrittämällä minimipalkka ja verottamalla keskiluokka (jota ei siis ole olemassa oikeasti) työväenluokan kanssa samalle nettotulotasolle.

Luokattomuus ei toimi. Se synnyttää ahneutta siellä, missä voidaan ahnehtia. Se synnyttää kateutta, siellä missä voidaan kadehtia. Se synnyttää ongelmia yhteiskuntarakenteessa. Se synnyttää ongelmia markkinataloudessa.

Suomessa kehotetaan jatkuvasti suosimaan suomalaista, jotta suomalaisten työpaikat säilyvät. En suosi, sillä tukisin sillä kieroutunutta tilannetta. On vähintään järjenvastaista, että voin ostaa samanlaisen vaikkapa Saksassa valmistetutn ja tänne tuotetun tuotteen puolta halvemmalla kuin naapuripitäjässä valmistetun. Tämä yritetään myydä kansalle korkealla kotimaisella laadulla. Katin kontit! Suomalainen laatu on myytti. Kyllähän täällä osataan tehdä laadukastakin, mutta osataan myös tehdä roskaa halvalla. Myös muualla maailmassa on samat taidot. Laatu ei selitä kotimaisen korkeita hintoja.

Suomalaisessa markkinamentaliteetissa ei tuotteen hintaa määrää kysyntä ja tarjonta, kuten kuuluisi, vaan työvoiman hinta. Työnantajilla ei ole mahdollisuutta rukata palkkoja yrityksen tuoton mukaan, vaan kaikille maksetaan vähintään minimipalkka ja kaikenlaiset (palveluvuosi)lisät, koska AY-liike ja TES niin määrää. Siksi on halvempaa irtisanoa 120 vanhaa tekijää ja ottaa sitten “uusiin muuttuneisiin tehtäviin” nuorta väkeä suoraan koulunpenkiltä. Samaan aikaan yrityksen johto nostaa huikeita osinkoja. Miksi? No siksi, että jos nostavat (vain) huikeita palkkoja, verottaja vie niin paljon, ettei siitä kamalan paljon enempää käteen jää kuin sille tuotantolinjan duunarillekaan, jonka palkan on AY-liike hilannut pilviin joskus 80-luvulla. Lakko!!

Minä en todellakaan ihannoi “amerikanmalliakaan”, en ihannoi suoranaista kapitalismia. Se, mitä en idealismissani ymmärrä, on miksei sellainen kultainen keskitie voisi toimia. Sellainen, missä palkat määräytyvät yrityksen tuottavuuden mukaan, missä peruspalvelut taataan kaikille, joiden palkka on alle tietyn raja-arvon (lasten lukumäärä huomioituna). Sellainen, missä verotuksella ei yritetä puskea kaikkia tuon rajan alapuolelle, vaan keskiluokalle jää vähän enemmän rahaa käteen, mistä hyvästä he voivat maksaa palveluistaan – terveys- ja päivähoitopalveluista, lastensa koulusta jne. Sellainen, missä julkisen puolen palvelut ja yksityisten tuottamat elävät rinnakkain. Sellainen, missä kouluttautuminen – näiden meidän koulutusmahdollisuuksien hyödyntäminen – oikeasti kannattaa ja palkitsee.

Nythän täältä pakenee ulkomaille kaikki kynnelle kykenevät. Moni hyvä veronmaksaja, lähtee paremman elämän, paremman osaamisen arvostuksen perässä ulkomaille. Nalle Wahlroosille haistatellaan sosiaalisessa mediassa, kun helvetti kehtaskin karata täältä, eikä maksa enää veroja ja silti sillä on otsaa vieläkin selittää, miten täällä pitäisi asiat tehdä! Oletteko valittajat miettineet niin päin, että Wahlrooskin verorahoineen olisi täällä nyt, jos täällä saisi olla rikas? Meillä voisi olla montakin hyvää veronmaksajaa rikkaissa, jos ei heitä yritettäisi kaikin keinoin vetää samalle viivalle duunariväestön kanssa.

Suomessa on lähes rikollista olla rikas. Ehkä senkin vuoksi, että kuten sanottua, ihan työtä tekemällä se harvoin onnistuu. Pahinta rikollisuutta on periä omaisuutta! Siihenhän et ole itse nostanut tikkua tikun päälle! Meillä siitäkin ilosta peritään perintövero. Moni perillinen joutuu omaisuutensa myymään – kotitalonsa, vanhempiensa perustaman yrityksen jne. – jotta saa verot maksettua. Se on kerran verotettua tuloa! Se on perheen omaisuutta! Ei siihen pitäisi Valtion enää puuttua mitenkään! Valtio perii kiinteistö- ym. verot siitä jatkossakin joka tapauksessa. Ruotsissakin on jo ymmärretty, että mikä perheessä on, perheeseen kuuluu, eikä siitä pidä verottaa.

Meillä kun on rikollista olla rikas, tai edes varakas, tai edes hyvätuloinen. Tai siis, jokaisenhan täällä pitäisi olla hyvätuloinen. Mitä se sellaianen hyvätuloisuus on, jos kaikilla on sama tulotaso? Se on vain tuloisuutta enää. Se rahamäärä, jolla toimeen tullaan. Nipinnapin.

Ei, luokaton yhteiskunta ei toimi. Se on suorastaan luokaton monella tapaa. Vaikeahan sitä on näin jälkikäteen murtaa, kun se on jo kerran näin pitkälle toteutettu. Se murtuu luontaisesti sen minkä se voi, sillä ihmisillä on luontainen taipumus pyrkiä menestymään. Osa lähtee ulkomaille, osa pyristelee sen minkä voi. On mielenkiintoista nähdä, mitä tästä yhteiskunnasta tulee. Millaiseen maailmaan omat teinit tässä kasvatan. Millaisen Suomen he meiltä perivät (sikäli kuin tänne jäävät – jokaisella heistä on jo ulkomaillemuuttosuunnitelmia).

Valo, jota tunnelin päässä näin vielä jokin tovi sitten, on taas sammumassa. Hallituksen toimet tuntuvat pimeässä haromiselta – ei siksi, että pyörsivät lisienleikkauspäätöksiään ja vaihtoivat ne lomarahaleikkauksiksi jotka minuakin koskevat. Vaan siksi, etten usko tämän nappikaupan lopulta muuttavan ja auttavan mitään ja se päättäväisyys ja johtajuus, jota hetken luulin näkeväni, taisi sittenkin olla vain harhaa.

Puhutaan kahdesta asiasta, julkisen sektorin kuluista ja yritysten kilpailukyvystä. Rehellisesti sanoen en usko kummankaan muuttuvan miksikään ilman radikaalia yhteiskuntarakenteen muutosta, eikä tälläkään hallituksella tunnu olevan visiota ja/tai uskallusta toteuttaa sitä. Sen sijaan sörkitään vähän jotain, jotta nyt jotain tehdään. Ja ei, älä älähdä vielä. En valittanut muutoksista. Sanoin vain, etten ole laisinkaan varma niiden tehosta tai edes siitä, onko ne askel oikeaan suuntaan. Siihen, että ihmiset työllistyisivät. Siihen, että tämä suomalainen yhteiskunta nousisi taas raiteille.

Pitkä perjantai

26.9.2015 Marilka

Joskus viikkoja sitten kuvittelin tekeväni etätyöpäivän sinä perjantaina – eilen – kun pari ystävääni oli tulossa meille, jo neljän aikaan. Jotain jäi loksahtamatta kohdilleen aivoissani, kun selvisikin, että minulla onkin yksityisopetuspäivä toimistolla, enkä näin ollen ehkä ihan neljältä himassa olisikaan.

Aamulla tuli kiire. Kuinkas muutenkaan. Nousin kyllä jopa heti kellon soitua – olinhan ollut hereillä jo puoli kuudesta muutenkin, työasioita miettien. Vietin varmaan suihkussa liian paljon aikaa. Tai ehkä se aika hukkui cappucinojen tekemiseen ja koirien ruokien valmiiksi laittamiseen. Niin tai näin, yhtäkkiä huomasin, että minulla oli enää kymmenen minuuttia aikaa lähtöön, ja olin vain puoliksi pukenut, ja meikit ja hiuksetkin piti vielä laittaa. Ja viedä esikoiselle aamulääkkensä. Ja pakata läppäri ja iPad reppuun. Ja etsiä jostain pyykissä olleet housut.

Ravasin ensimmäiseksi alakertaan etsimään farkkujani narulta. Lapoin samalla kaiken muunkin puhtaan pyykin koriin ja manasin mielessäni, kun ei niitä farkkuja löytynyt. Olin jo varma, että joku teineistämme oli päättänyt niitä lainata, ilman lupaa tietty, mutta löytyihän ne sentään, korin pohjalta, kun yläkerrassa kippasin pyykkivuoren sohvalle. Olin ottanut ne narulta aiemmin, jotta siihen mahtui uutta märkää kuivumaan. Meikit huitasen naamaani kahdessa minuutissa – niin eilenkin – en ole mikään supermeikkaaja ja parhaiten viihdyn ilman, mutta antaahan se vähän huolitellumman vaikutelman, kun on asiakkaiden kanssa tekemisissä. Jopa minun pikameikkini.

Kipaisin yläkertaan viemään sen lääkkeen, aika lähteä. Vedin uudet nahkatennarini jalkaan ja muistin, että sen nauhoissa oli vähän säätämistä. Siihen nyt ei ollut aikaa, joten väkersin ne jotenkin, solmiakseni ne sitten duunissa paremmin. Heitin krokotiilinleuat hiuksiini, sovittelin nahkarotsia neuleen päälle ja totesin, etten taida tarvita takkia. En ainakaan, koska neule on niin paksu, että rotsi tuntuu lähinnä makkarankuorelta. Eikä siellä kylmä ollutkaan, neule riitti oikein hyvin.

Hain reppuni makkarista ja juoksin ovesta ulos, noin kolme minuuttia aikataulustani myöhässä. Pihalla huomasin lähteneeni ilman kännykkääni, joten palasin vielä sitäkin hakemaan, takaisin kaappiin laittamani nahkatakin taskusta. Lähdin kulkemaan dösäpysäkkiä kohti silleen suht rivakasti. Sieltä sun täältä tuli pari muutakin, kiire askelissaan. Nainen edelläni pisti juoksuksi. Katsoin parhaaksi seurata esimerkkiä. Onneksi oli jalassa ne tennarit eikä buutsit kuten torstaina; niillä ei (olisi) juostu (ja myöhästyinkin bussista). Selvisin kuin selvisinkin ajoissa pysäkille, hikisenä ja keuhkoihin sattuen. Olin sitten oman aamukortisonini unohtanut ottaa.

Bussissa irrotin krokotiilinleuat hiuksistani, kaivoin käsilaukusta hiuslenksun ja aloin letittää. Letille olin hiukseni alunperinkin halunnut, muttei ollut himassa aikaa. Neule oli pakko ottaa päältä pois, lopulta, niin kuuma minun oli. Avasin kännykkäni. Oli “anonyymeistä arkiaamun vihaajista, huomenta” -fb-statuspäivityksen aika. Jotain sitten sen jälkeen lueskelin loppumatkan, selasin vissiin Hesarin otsikot ja siirryin jatkamaan “Three men in a boat” -kirjan lukemista (kännykän Kindlestä tietty).

Opetuspäivä sujui siinä omalla painollaan, ja puoli neljän aikaan oltiin valmiita. “Odota vielä hetki, Elina todistaa sun tulostuksen,” sanoin asiakkaalleni, pyöräytin silmiäni ja korjasin: “Siis tulostaa sun todustuksen. Perjantai-iltapäivä on jo pitkällä…” Asiakas nauroi. “Kiva etten ole ainoa, jolla menee jo asiat sekaisin!” Päivä oli kieltämättä aika intensiivinen, paljon asiaa. Asiakas sai todistuksensa ja toivoteltiin hyvät viikonloput. Meinasin jo pakata läppärini reppuun, kun muistin että tunnit tarttis vissiin kirjata ja timesheet submitata. Kone telakkaan ja auki, tunteja kirjaamaan. Vilkaisin naamakirjankin ekaa kertaa sitten bussimatkan. Ystävältä oli päivän aikana tullut suruviesti. My heart reached out to her.

Ja sitten tuli viesti toiselta ystävältäni, viis vaille neljä: “En ihan ehdi neljäksi, lähden juuri [jne.]” Vilasin sitä kelloa ja suustani pääsi varsin äänekäs kirosana. “Sori,” kuiskasin duunikavereille hiljaa, muistettuani, että toinen heistä oli vielä telcossa siinä avokonttorissa. Minulle tuli kiire. Vastasin ystäville, etten minäkään kyllä ihan neljäksi ehdi, olen himassa puoli viiden aikaan, tytöt päästää sisään. Pakkasin kamani ja lähdin kohti Rautatientoria. Kelasin mielessäni, etten todellakaan olisi dösällä himassa ennen viittä, joten hyppäsin taksiin.

Yritin soittaa esikoiselle, mutta hänen puhelimensa taas vain rätisi ja mykistyi. Yritin soittaa tosikoiselle, joka ei tietenkään kännykkäänsä vastannut. Laitoin esikoiselle viestin Whatsappissa, että menee alakertaan, soitan Batphoneen (mun henkilökohtainen liittymäni, joka on elossa ja ladatussa kännykässä ihan sitä varten että on joku ei-henkilökohtainen puhelin himassa, varalla). “Miks?” kysyi teini, jota ei olis huvittanut tallustaa alakertaan kesken Salkkarien katsomisen. Pyöritin jälleen silmiäni, ja vastasin: “Koska en jaksa naputella asiaani.”

Tytär vastasi Batphoneen ja selvitin hälle tilanteen. Käskin päästää ystävät sisään. “Siis ketkä on tulossa?” Kerroin nimet ja “Sen toisen sä ainakin muistat” “Joo” “Sen toisenkin sä tunsit ainakin sellasena polvenkorkusena”. Suorastaan kuulin tyttären vuorostaan pyörittävän silmiään. Lupasi sanoa siskolleen, että päästää vieraat sisään, itse hän aikoi palata huoneeseensa Salkkarien pariin. Ja sitten sain kuulla, kuinka hupaisan kohtauksen olin onnistunut keskeyttämään. Lopetettiin puhelu ja huokaisin, niinkuin vain teinien vanhemmat osaa huokaista, “Teinit…” Taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia, eikä se tällä kertaa jostain syystä ärsyttänyt, joten höpistiin sitten lastekasvatuksesta ja teineistä loppumatka.

Pääsin himaan, missä minut tyttärien lisäksi toivottivat – keskeltä harvinaisen nolosti sotkuisen olohuoneen – tervetulleeksi kotiin myös nuo kaksi ystävääni, jotka jo olivat ehtineet päästä jutun alkuun minua odotellessaan. Ystäviä siis keskenäänkin, oltiin aikoinaan puisto- ja kerhoäitejä yhtaikaa. Nyt on kaikilla meillä lapset jo niin isoja, että pyörryttää! Keräsin pyykit sohvalta koriin ja nakkasin korin makkariin. Keräsin filtit ja tyynyt lattialta sohvalle vähän siistimmäksi keoksi. Yritin unohtaa, että kahvipöytäkin oli täynnä kaukosäätimiä ja dvd/blueray-koteloita ja kynttilät sikin sokin. Laitoin ystävilleni kahvit – kahvipullaahan en ollut kaiken keskellä muistanut ostaa saati leipoa. Nolotti. Itse korkkasin tuliaisiksi saamani punkkupullon – autoilevat ystäväni eivät viiniä huolineet.

Kaikesta huolimatta meillä oli oikein mukavat pari tuntia siinä. Aika lensi siivillä, kun kaikki puhui yhteen ääneen. Juttua riitti, olisi riittänyt pitemmäksikin aikaa. Sovittiin, että seuraavat treffit on sitten toisen heistä luona, kun ystäväni lähtivät hakemaan lapsia harrastuksista, tekemään ruokaa ja sen sellaista äitipuuhaa. Mieskin oli siinä jo tullut himaan sisäpaisti kainalossa ja viritteli grilliä ystävieni lähtiessä. Pari tuntia myöhemmin syötiin grillattua sisäpaistia ja salaattia, punaviini kyytipoikana. Se meidän “gay DJ” (lue: ihan vaan Youtube Apple TV:stä) soitteli taustalla Morcheebaa, kynttilät paloi pyödällä. Romanttinen illallinen.

TGIF, ajattelin ties monennen kerran päivän aikana.

Vaikka eilen oli pitkä perjantai, tänään ei ole lankalauantai. Aurinkoiselta päivä kyllä näyttää ja suunnitellaan ulkoilua. Jonnekin muualle kuin Nuuksioon.

Ruuhkaa Nuuksiossa

20.9.2015 Marilka

“Let’s go out somewhere today,” ehdotti mies aamulla. “Ok, where you wanna go?” kysyin. Ulkoilu yleensä sopii minulle – mieluummin lähden jonnekin dalsimaan yhdessä kuin kökitään himassa ja sitten käyn yksinäni heittämässä pitkähkön koiralenkin. “Get yourself ready, we’re going to Nuuksio,” komensi mies ainokaista kotona ollutta teiniä; kaksi kolmesta oli mummillaan isänsä kanssa. Teini nurisi ja rutisi, mutta teki kuten käskettiin. Pakattiin eväät reppuun – eilisen sushin jämiä, makkaraa, koiranherkkuja, muutama Oreo ja vesipullot ihmisille ja koirille – ja huristettiin Nuuksioon.

Ensimmäinen etappi oli luontopolun pää jossain siinä matkalla kohti Nuuksion varsinaisia ulkoilualueita. Kuljettiin vähän matkaa polkua pitkin, mentiin off-trail, kiivettiin kukkulalle ja käytiin katselemassa pientä suolampea. Koirat sai puolukkatahroja koipiinsa pomppiessaan mättäillä puolukan- ja mustikanvarpujen seassa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, ajomatkan rankkasateesta ei ollut enää jälkeäkään. Sateenkaartakaan ei nähty.

Jatkettiin matkaamme kohti Kattilaa. Pari kilsaa ennen meidät pysäytti joku park ranger, käski kääntyä takaisin. Parkkipaikka kuulemma liian täynnä autoja, ei enää mahdu ja siellä ei ole tilaa kääntyäkään. Teini takapenkiltä mumisi: “This is a sign that you shouldn’t have dragged me with here with you!” En ole eläissäni nähnyt Nuuksiota niin täynnä autoja. Kaikkialla. Kaikki parkkialueet tupaten täynnä, ihmisiä kuhisi kuin muurahaisia minne tahansa katsoikin. Käännyttiin Haukkalammelle; vakaasti uskoin, että sieltä löytyy parkkipaikka. AINA on löytynyt. “Yeah, but then the nuotipaikka will still be packed…” marisi mies. “Fine, ok, but let’s at least walk and see,” sanoin.

Haukkalammelta löytyi parkkipaikka juuri sieltä lähimmältä parkkialueelta, mistä paikka on löytynyt aina ennenkin. Siinä vieressä oli pari maijaa ja meitä vastaan tuli poliisi, kun käveltiin kohti ulkoilumajaa. Ohitettiin poliisien mönkkäri, jolla olivat tuoneet paikalle moottoroidun kumiveneen, jota toinen poliisi paraikaa ohjaili kohti ulkoilumajan rantaa. Alkoi ripottaa vettä. Sateen yltyessä jäätiin joksikin aikaa värjöttelemään ulkoilumajan räystään alle. “They’re looking for that missing girl – or woman – here. Her cell phone was last tracked to this place,” mies selitti. Muistin lukeneeni siitä. Toinen poliiseista tuli parkkikselta hihnassa malttamattomana riuhtoneen ruumiskoiran kanssa.

Poliisit hörppäsivät kahvit, me jatkettiin matkaa sateen ripotellessa, ja Meggien kinutessa moikkaamaan poliisikoiraa. Ei, ei päästetty 😉 Siitä on ollut pari tovia, kun viimeksi olin tuolla Haukkalammella ja muistin sitten siinä sateessa väärin, että siinä pienessä saaressa olisi nuotiopaikka. Käveltiin saareen ja käännyttiin samantien takaisin, kun muistini palasi pätkittäin. Mies olisi ollut valmis palaamaan autolle, tulemaan himaan, mutta minä en sellaista ottanut kuuleviin korviini. “We came here for an outing. It’s becoming a nouting. I want an outing. Come on!” Johdatin miehen ja teinin ja koirat padon ohi ja ylös jyrkkää mäkeä, notskipaikalle.

“See. It’s impossible to grill any sausages there, there’s no space,” miehen ulkoilufiilis taisi jo olla tiessään. Pyörittiin siinä hetki, kuvailin peilityyntä lampea ja huokaisin: “Ok, let’s walk to that other one, I didn’t see too much traffic on that trail.” Palattiin risteykseen, ja käveltiin toiselle nuotiopaikalle. Sade oli kutakuinkin jo lakannut, aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Silläkin nuotiopaikalla oli väkeä, muttei ihan niin paljon. Laskin repun selästäni ja kuvailin jälleen vähän. Melkin meinattiin istua siihen notskille, kun huomasin, että hivenen kauempana olleesta katoksesta oli väki kaikonnut melkein kokonaan, joten mentiin sinne.

Kaivoin esiin sushit, makkarat ja koirien herkut. Napsittiin teinin kanssa sushia samalla kun mies paistoi makkaroita. Poliisivene surrasi siihen lahdenpoukamaan, koira kokassaan. Pienlentokone oli pörrännyt taivaalla vähän aiemmin, lähtiessämme kuulimme helikopterin säksätyksen. “They might search here for days, and the girl may not even be here!” Jep. Toivottavasti tyttö löytyy. “A pretty grim job that is, searching for a girl’s body,” tuumasin. Pohdittiin erilaisia skenaarioita, mitä tytölle oli voinut käydä. Onhan noita vaihtoehtoja.

Ajeltiin kotia kohti, ulkoilusta väsyneinä, minä ainakin vähän viluisenakin. Koirat lepäilivät reporankoina. Kännykkäni soi. “Missä sä oot?” kysyi tosikoinen, ärsytys äänestä kuultaen. “Autossa.” Missä [siskopuoli] on?” “Autossa” “Missä [isäpuoli] on?” “Autossa.” Minua nauratti jo, samoin teiniä takapenkillä. “Missä koirat on?” “No täällä autossa! Ollaan oltu ulkoilemassa.” “Me ollaan täällä oven takana,” selvitti kimmastunut tosikoinen. “Eikä teillä ole avaimia,” jatkoin, sillä juuri viisi minuuttia aiemmin oli mielessäni käväissyt häivähdys ajatuksesta, ettei tytöt ehkä tajunneet ottaa avaimia mukaan. Ehkä nyt jo oppivat?

En tiedä muista, mutta minä nautin ulkoilusta sateesta ja poliisioperaatiosta huolimatta, ja paistoihan se aurinkokin välillä. Luonnonrauhaa väkijoukoistakin huolimatta.