Luokaton ongelma

30.9.2015 Marilka

Suomessa uskotaan yhä luokattomaan yhteiskuntaan. Uskotaan tasavertaisuuteen – ei vain ihmisyydessä vaan myös mahdollisuuksissa. Kaikilla on samat mahdollisuudet terveydenhuoltoon, lasten päivähoitoon, kouluun ja jatkokoulutukseen. Kuulostaahan se kauniilta, ylväältä, humaanilta. Kaikilla suunnilleen samantasoiset tulot, samat verovaroin kustannetut palvelut, yksi yhtenäinen kansakunta, jossa kenenkään ei tarvitse kadehtia naapuria, sillä kaikilla on asiat yhtä hyvin. Humanistinen idealisti olen minäkin, kuulostaahan tämä aivan mahtavalta!

Kuinka kummassa tässä sitten kävi näin? Olemmekin ehkä kateellisin kansa maan päällä. Jokainen kyttää naapuriaan, ettei hänellä vaan olisi jotain enemmän kuin minulla. Jokainen uskoo olevansa “sen arvoinen”, oli se sitten bemari tai lomamatka Hawaiille. Jokainen uskoo ansaitsevansa saman. Olenhan suomalainen. Me suomalaiset olemme tasavertaisia, tasa-arvoisia ja muutenkin samaan oikeutettuja, kaikki. Jos ei muuta, niin ainakin sossun pitäisi maksaa minulle auto, sillä niinhän kaikilla muillakin on. Ei ehkä bemaria, kyllä minulle Volvokin kelpaa.

Kuinka kummaassa tässä sitten kävi näin? Valtion pohjaton kassa ei olekaan pohjaton? Verorahat ei riitäkään kaikkeen mitä pitäisi niillä kustantaa. Pitää keksiä uusia veroja. Makeis- ja sokerivero! Miten hieno idea maassa, jossa karkkia kuluu! Harmi vaan, että EU päätti, ettei se käy. Niinpä se sitten puretaan. Vuoden 2017 alusta. Koska en oikeasti ole poliitikko, enkä ekonomisti enkä edes yritysjohtaja, en oikeasti ymmärrä, miten sellaisen asian purkamiseen menee yli vuosi. Sivujuonne, eikä minua sinänsä kiinnosta, kun en niitä juuri kuluta (eikä minua kovin haittaa sekään, että lapseni joutuvat maksamaan korkeamman hinnan siitä, jos ostelevat karkkia ja limsaa kuukausirahoistaan).

Ottamatta kantaa asioihin, joista en oikeasti mitään tiedä – siihen siis, mihin verovaramme todellisuudessa uppoavat, menevätkö oikeasti kohteisiinsa, vai päätyykö niistä kohtuuton osa esim. ylikalliisiin tietoteknisiin ja rakennushankkeisiin? – sanon jälleen. Tämä rakenne ei vain toimi. On aika romuttaa ajatus siitä, että kaikki voivat olla samalla viivalla, että tuloerot pitää tasoittaa ja jokaiselle tarjota (vain) samat palvelut kuin kaikille muillekin. Sitä muuten kutsutaan kommunismiksi. Kaikille sama tulo, äiti-valtio hoitaa palvelut. Kommunismi toimii ydinperheessä niin kauan kuin vanhemmat ovat lasten ainoat elättäjät. Mutta kun yksi menee töihin ja saakin enempi palkkaa, ei sitä jaeta sisaruksille, eikä vanhemmat peri siitä veroa (vuokraa kenties). Se on tuon yhden tuloa.

Suomalaisetkin irtisanoutuvat kyllä kommunismista sankoin joukoin. Siitä huolimatta vallalla on kovasti sosialistinen ja vasemmistolainen – ihan huomaamattakin kommunismiin kallellaan oleva – näkemys siitä, miten asioiden pitäisi olla. Vasemmisto pitää pahana yksityistä terveydenhuoltoa ja sitä, että työssä käyvillä on työteveyshuollon kautta osin mahdolisuudet parempaan hoitoon kuin ei-työssäkäyvillä tai edes toisilla työläisillä, sillä työterveyssopimuksissakin on eroja. Näin yhden esimerkin heittääkseni. Kansalle opetetaan ministeritasolta alkaen, että on väärin, jos jollakin on (ansionsa mukaan) enemmän kuin muilla. Ei ihme, että kateus iskee.

Sillä paradoksaalista kyllä, koko hieno suomalainen luokattoman ja tasa-arvoisen yhteiskunnan idea on kääntynyt itseään vastaan. Meillä on tasapuolisella koulutuksella ja ilmaisella jatkokoulutuksella pyritty takaamaan kenelle tahasna, lähtötilanteeseen katsomatta yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua ja menestyä. Kuitenkaan täällä ei saisi menestyä, sillä kaikki eivät voi menestyä. Sanotaan, ettei Suomessa työllä voi rikastua. Ei voi ei, sillä silloinhan ei kaikki olisikaan enää tasa-arvoisia kansalaisia. Tuloerot kavennetaan – tai pyritään kaventamaan – keinotekoisesti määrittämällä minimipalkka ja verottamalla keskiluokka (jota ei siis ole olemassa oikeasti) työväenluokan kanssa samalle nettotulotasolle.

Luokattomuus ei toimi. Se synnyttää ahneutta siellä, missä voidaan ahnehtia. Se synnyttää kateutta, siellä missä voidaan kadehtia. Se synnyttää ongelmia yhteiskuntarakenteessa. Se synnyttää ongelmia markkinataloudessa.

Suomessa kehotetaan jatkuvasti suosimaan suomalaista, jotta suomalaisten työpaikat säilyvät. En suosi, sillä tukisin sillä kieroutunutta tilannetta. On vähintään järjenvastaista, että voin ostaa samanlaisen vaikkapa Saksassa valmistetutn ja tänne tuotetun tuotteen puolta halvemmalla kuin naapuripitäjässä valmistetun. Tämä yritetään myydä kansalle korkealla kotimaisella laadulla. Katin kontit! Suomalainen laatu on myytti. Kyllähän täällä osataan tehdä laadukastakin, mutta osataan myös tehdä roskaa halvalla. Myös muualla maailmassa on samat taidot. Laatu ei selitä kotimaisen korkeita hintoja.

Suomalaisessa markkinamentaliteetissa ei tuotteen hintaa määrää kysyntä ja tarjonta, kuten kuuluisi, vaan työvoiman hinta. Työnantajilla ei ole mahdollisuutta rukata palkkoja yrityksen tuoton mukaan, vaan kaikille maksetaan vähintään minimipalkka ja kaikenlaiset (palveluvuosi)lisät, koska AY-liike ja TES niin määrää. Siksi on halvempaa irtisanoa 120 vanhaa tekijää ja ottaa sitten “uusiin muuttuneisiin tehtäviin” nuorta väkeä suoraan koulunpenkiltä. Samaan aikaan yrityksen johto nostaa huikeita osinkoja. Miksi? No siksi, että jos nostavat (vain) huikeita palkkoja, verottaja vie niin paljon, ettei siitä kamalan paljon enempää käteen jää kuin sille tuotantolinjan duunarillekaan, jonka palkan on AY-liike hilannut pilviin joskus 80-luvulla. Lakko!!

Minä en todellakaan ihannoi “amerikanmalliakaan”, en ihannoi suoranaista kapitalismia. Se, mitä en idealismissani ymmärrä, on miksei sellainen kultainen keskitie voisi toimia. Sellainen, missä palkat määräytyvät yrityksen tuottavuuden mukaan, missä peruspalvelut taataan kaikille, joiden palkka on alle tietyn raja-arvon (lasten lukumäärä huomioituna). Sellainen, missä verotuksella ei yritetä puskea kaikkia tuon rajan alapuolelle, vaan keskiluokalle jää vähän enemmän rahaa käteen, mistä hyvästä he voivat maksaa palveluistaan – terveys- ja päivähoitopalveluista, lastensa koulusta jne. Sellainen, missä julkisen puolen palvelut ja yksityisten tuottamat elävät rinnakkain. Sellainen, missä kouluttautuminen – näiden meidän koulutusmahdollisuuksien hyödyntäminen – oikeasti kannattaa ja palkitsee.

Nythän täältä pakenee ulkomaille kaikki kynnelle kykenevät. Moni hyvä veronmaksaja, lähtee paremman elämän, paremman osaamisen arvostuksen perässä ulkomaille. Nalle Wahlroosille haistatellaan sosiaalisessa mediassa, kun helvetti kehtaskin karata täältä, eikä maksa enää veroja ja silti sillä on otsaa vieläkin selittää, miten täällä pitäisi asiat tehdä! Oletteko valittajat miettineet niin päin, että Wahlrooskin verorahoineen olisi täällä nyt, jos täällä saisi olla rikas? Meillä voisi olla montakin hyvää veronmaksajaa rikkaissa, jos ei heitä yritettäisi kaikin keinoin vetää samalle viivalle duunariväestön kanssa.

Suomessa on lähes rikollista olla rikas. Ehkä senkin vuoksi, että kuten sanottua, ihan työtä tekemällä se harvoin onnistuu. Pahinta rikollisuutta on periä omaisuutta! Siihenhän et ole itse nostanut tikkua tikun päälle! Meillä siitäkin ilosta peritään perintövero. Moni perillinen joutuu omaisuutensa myymään – kotitalonsa, vanhempiensa perustaman yrityksen jne. – jotta saa verot maksettua. Se on kerran verotettua tuloa! Se on perheen omaisuutta! Ei siihen pitäisi Valtion enää puuttua mitenkään! Valtio perii kiinteistö- ym. verot siitä jatkossakin joka tapauksessa. Ruotsissakin on jo ymmärretty, että mikä perheessä on, perheeseen kuuluu, eikä siitä pidä verottaa.

Meillä kun on rikollista olla rikas, tai edes varakas, tai edes hyvätuloinen. Tai siis, jokaisenhan täällä pitäisi olla hyvätuloinen. Mitä se sellaianen hyvätuloisuus on, jos kaikilla on sama tulotaso? Se on vain tuloisuutta enää. Se rahamäärä, jolla toimeen tullaan. Nipinnapin.

Ei, luokaton yhteiskunta ei toimi. Se on suorastaan luokaton monella tapaa. Vaikeahan sitä on näin jälkikäteen murtaa, kun se on jo kerran näin pitkälle toteutettu. Se murtuu luontaisesti sen minkä se voi, sillä ihmisillä on luontainen taipumus pyrkiä menestymään. Osa lähtee ulkomaille, osa pyristelee sen minkä voi. On mielenkiintoista nähdä, mitä tästä yhteiskunnasta tulee. Millaiseen maailmaan omat teinit tässä kasvatan. Millaisen Suomen he meiltä perivät (sikäli kuin tänne jäävät – jokaisella heistä on jo ulkomaillemuuttosuunnitelmia).

Valo, jota tunnelin päässä näin vielä jokin tovi sitten, on taas sammumassa. Hallituksen toimet tuntuvat pimeässä haromiselta – ei siksi, että pyörsivät lisienleikkauspäätöksiään ja vaihtoivat ne lomarahaleikkauksiksi jotka minuakin koskevat. Vaan siksi, etten usko tämän nappikaupan lopulta muuttavan ja auttavan mitään ja se päättäväisyys ja johtajuus, jota hetken luulin näkeväni, taisi sittenkin olla vain harhaa.

Puhutaan kahdesta asiasta, julkisen sektorin kuluista ja yritysten kilpailukyvystä. Rehellisesti sanoen en usko kummankaan muuttuvan miksikään ilman radikaalia yhteiskuntarakenteen muutosta, eikä tälläkään hallituksella tunnu olevan visiota ja/tai uskallusta toteuttaa sitä. Sen sijaan sörkitään vähän jotain, jotta nyt jotain tehdään. Ja ei, älä älähdä vielä. En valittanut muutoksista. Sanoin vain, etten ole laisinkaan varma niiden tehosta tai edes siitä, onko ne askel oikeaan suuntaan. Siihen, että ihmiset työllistyisivät. Siihen, että tämä suomalainen yhteiskunta nousisi taas raiteille.

Pitkä perjantai

26.9.2015 Marilka

Joskus viikkoja sitten kuvittelin tekeväni etätyöpäivän sinä perjantaina – eilen – kun pari ystävääni oli tulossa meille, jo neljän aikaan. Jotain jäi loksahtamatta kohdilleen aivoissani, kun selvisikin, että minulla onkin yksityisopetuspäivä toimistolla, enkä näin ollen ehkä ihan neljältä himassa olisikaan.

Aamulla tuli kiire. Kuinkas muutenkaan. Nousin kyllä jopa heti kellon soitua – olinhan ollut hereillä jo puoli kuudesta muutenkin, työasioita miettien. Vietin varmaan suihkussa liian paljon aikaa. Tai ehkä se aika hukkui cappucinojen tekemiseen ja koirien ruokien valmiiksi laittamiseen. Niin tai näin, yhtäkkiä huomasin, että minulla oli enää kymmenen minuuttia aikaa lähtöön, ja olin vain puoliksi pukenut, ja meikit ja hiuksetkin piti vielä laittaa. Ja viedä esikoiselle aamulääkkensä. Ja pakata läppäri ja iPad reppuun. Ja etsiä jostain pyykissä olleet housut.

Ravasin ensimmäiseksi alakertaan etsimään farkkujani narulta. Lapoin samalla kaiken muunkin puhtaan pyykin koriin ja manasin mielessäni, kun ei niitä farkkuja löytynyt. Olin jo varma, että joku teineistämme oli päättänyt niitä lainata, ilman lupaa tietty, mutta löytyihän ne sentään, korin pohjalta, kun yläkerrassa kippasin pyykkivuoren sohvalle. Olin ottanut ne narulta aiemmin, jotta siihen mahtui uutta märkää kuivumaan. Meikit huitasen naamaani kahdessa minuutissa – niin eilenkin – en ole mikään supermeikkaaja ja parhaiten viihdyn ilman, mutta antaahan se vähän huolitellumman vaikutelman, kun on asiakkaiden kanssa tekemisissä. Jopa minun pikameikkini.

Kipaisin yläkertaan viemään sen lääkkeen, aika lähteä. Vedin uudet nahkatennarini jalkaan ja muistin, että sen nauhoissa oli vähän säätämistä. Siihen nyt ei ollut aikaa, joten väkersin ne jotenkin, solmiakseni ne sitten duunissa paremmin. Heitin krokotiilinleuat hiuksiini, sovittelin nahkarotsia neuleen päälle ja totesin, etten taida tarvita takkia. En ainakaan, koska neule on niin paksu, että rotsi tuntuu lähinnä makkarankuorelta. Eikä siellä kylmä ollutkaan, neule riitti oikein hyvin.

Hain reppuni makkarista ja juoksin ovesta ulos, noin kolme minuuttia aikataulustani myöhässä. Pihalla huomasin lähteneeni ilman kännykkääni, joten palasin vielä sitäkin hakemaan, takaisin kaappiin laittamani nahkatakin taskusta. Lähdin kulkemaan dösäpysäkkiä kohti silleen suht rivakasti. Sieltä sun täältä tuli pari muutakin, kiire askelissaan. Nainen edelläni pisti juoksuksi. Katsoin parhaaksi seurata esimerkkiä. Onneksi oli jalassa ne tennarit eikä buutsit kuten torstaina; niillä ei (olisi) juostu (ja myöhästyinkin bussista). Selvisin kuin selvisinkin ajoissa pysäkille, hikisenä ja keuhkoihin sattuen. Olin sitten oman aamukortisonini unohtanut ottaa.

Bussissa irrotin krokotiilinleuat hiuksistani, kaivoin käsilaukusta hiuslenksun ja aloin letittää. Letille olin hiukseni alunperinkin halunnut, muttei ollut himassa aikaa. Neule oli pakko ottaa päältä pois, lopulta, niin kuuma minun oli. Avasin kännykkäni. Oli “anonyymeistä arkiaamun vihaajista, huomenta” -fb-statuspäivityksen aika. Jotain sitten sen jälkeen lueskelin loppumatkan, selasin vissiin Hesarin otsikot ja siirryin jatkamaan “Three men in a boat” -kirjan lukemista (kännykän Kindlestä tietty).

Opetuspäivä sujui siinä omalla painollaan, ja puoli neljän aikaan oltiin valmiita. “Odota vielä hetki, Elina todistaa sun tulostuksen,” sanoin asiakkaalleni, pyöräytin silmiäni ja korjasin: “Siis tulostaa sun todustuksen. Perjantai-iltapäivä on jo pitkällä…” Asiakas nauroi. “Kiva etten ole ainoa, jolla menee jo asiat sekaisin!” Päivä oli kieltämättä aika intensiivinen, paljon asiaa. Asiakas sai todistuksensa ja toivoteltiin hyvät viikonloput. Meinasin jo pakata läppärini reppuun, kun muistin että tunnit tarttis vissiin kirjata ja timesheet submitata. Kone telakkaan ja auki, tunteja kirjaamaan. Vilkaisin naamakirjankin ekaa kertaa sitten bussimatkan. Ystävältä oli päivän aikana tullut suruviesti. My heart reached out to her.

Ja sitten tuli viesti toiselta ystävältäni, viis vaille neljä: “En ihan ehdi neljäksi, lähden juuri [jne.]” Vilasin sitä kelloa ja suustani pääsi varsin äänekäs kirosana. “Sori,” kuiskasin duunikavereille hiljaa, muistettuani, että toinen heistä oli vielä telcossa siinä avokonttorissa. Minulle tuli kiire. Vastasin ystäville, etten minäkään kyllä ihan neljäksi ehdi, olen himassa puoli viiden aikaan, tytöt päästää sisään. Pakkasin kamani ja lähdin kohti Rautatientoria. Kelasin mielessäni, etten todellakaan olisi dösällä himassa ennen viittä, joten hyppäsin taksiin.

Yritin soittaa esikoiselle, mutta hänen puhelimensa taas vain rätisi ja mykistyi. Yritin soittaa tosikoiselle, joka ei tietenkään kännykkäänsä vastannut. Laitoin esikoiselle viestin Whatsappissa, että menee alakertaan, soitan Batphoneen (mun henkilökohtainen liittymäni, joka on elossa ja ladatussa kännykässä ihan sitä varten että on joku ei-henkilökohtainen puhelin himassa, varalla). “Miks?” kysyi teini, jota ei olis huvittanut tallustaa alakertaan kesken Salkkarien katsomisen. Pyöritin jälleen silmiäni, ja vastasin: “Koska en jaksa naputella asiaani.”

Tytär vastasi Batphoneen ja selvitin hälle tilanteen. Käskin päästää ystävät sisään. “Siis ketkä on tulossa?” Kerroin nimet ja “Sen toisen sä ainakin muistat” “Joo” “Sen toisenkin sä tunsit ainakin sellasena polvenkorkusena”. Suorastaan kuulin tyttären vuorostaan pyörittävän silmiään. Lupasi sanoa siskolleen, että päästää vieraat sisään, itse hän aikoi palata huoneeseensa Salkkarien pariin. Ja sitten sain kuulla, kuinka hupaisan kohtauksen olin onnistunut keskeyttämään. Lopetettiin puhelu ja huokaisin, niinkuin vain teinien vanhemmat osaa huokaista, “Teinit…” Taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia, eikä se tällä kertaa jostain syystä ärsyttänyt, joten höpistiin sitten lastekasvatuksesta ja teineistä loppumatka.

Pääsin himaan, missä minut tyttärien lisäksi toivottivat – keskeltä harvinaisen nolosti sotkuisen olohuoneen – tervetulleeksi kotiin myös nuo kaksi ystävääni, jotka jo olivat ehtineet päästä jutun alkuun minua odotellessaan. Ystäviä siis keskenäänkin, oltiin aikoinaan puisto- ja kerhoäitejä yhtaikaa. Nyt on kaikilla meillä lapset jo niin isoja, että pyörryttää! Keräsin pyykit sohvalta koriin ja nakkasin korin makkariin. Keräsin filtit ja tyynyt lattialta sohvalle vähän siistimmäksi keoksi. Yritin unohtaa, että kahvipöytäkin oli täynnä kaukosäätimiä ja dvd/blueray-koteloita ja kynttilät sikin sokin. Laitoin ystävilleni kahvit – kahvipullaahan en ollut kaiken keskellä muistanut ostaa saati leipoa. Nolotti. Itse korkkasin tuliaisiksi saamani punkkupullon – autoilevat ystäväni eivät viiniä huolineet.

Kaikesta huolimatta meillä oli oikein mukavat pari tuntia siinä. Aika lensi siivillä, kun kaikki puhui yhteen ääneen. Juttua riitti, olisi riittänyt pitemmäksikin aikaa. Sovittiin, että seuraavat treffit on sitten toisen heistä luona, kun ystäväni lähtivät hakemaan lapsia harrastuksista, tekemään ruokaa ja sen sellaista äitipuuhaa. Mieskin oli siinä jo tullut himaan sisäpaisti kainalossa ja viritteli grilliä ystävieni lähtiessä. Pari tuntia myöhemmin syötiin grillattua sisäpaistia ja salaattia, punaviini kyytipoikana. Se meidän “gay DJ” (lue: ihan vaan Youtube Apple TV:stä) soitteli taustalla Morcheebaa, kynttilät paloi pyödällä. Romanttinen illallinen.

TGIF, ajattelin ties monennen kerran päivän aikana.

Vaikka eilen oli pitkä perjantai, tänään ei ole lankalauantai. Aurinkoiselta päivä kyllä näyttää ja suunnitellaan ulkoilua. Jonnekin muualle kuin Nuuksioon.

Ruuhkaa Nuuksiossa

20.9.2015 Marilka

“Let’s go out somewhere today,” ehdotti mies aamulla. “Ok, where you wanna go?” kysyin. Ulkoilu yleensä sopii minulle – mieluummin lähden jonnekin dalsimaan yhdessä kuin kökitään himassa ja sitten käyn yksinäni heittämässä pitkähkön koiralenkin. “Get yourself ready, we’re going to Nuuksio,” komensi mies ainokaista kotona ollutta teiniä; kaksi kolmesta oli mummillaan isänsä kanssa. Teini nurisi ja rutisi, mutta teki kuten käskettiin. Pakattiin eväät reppuun – eilisen sushin jämiä, makkaraa, koiranherkkuja, muutama Oreo ja vesipullot ihmisille ja koirille – ja huristettiin Nuuksioon.

Ensimmäinen etappi oli luontopolun pää jossain siinä matkalla kohti Nuuksion varsinaisia ulkoilualueita. Kuljettiin vähän matkaa polkua pitkin, mentiin off-trail, kiivettiin kukkulalle ja käytiin katselemassa pientä suolampea. Koirat sai puolukkatahroja koipiinsa pomppiessaan mättäillä puolukan- ja mustikanvarpujen seassa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, ajomatkan rankkasateesta ei ollut enää jälkeäkään. Sateenkaartakaan ei nähty.

Jatkettiin matkaamme kohti Kattilaa. Pari kilsaa ennen meidät pysäytti joku park ranger, käski kääntyä takaisin. Parkkipaikka kuulemma liian täynnä autoja, ei enää mahdu ja siellä ei ole tilaa kääntyäkään. Teini takapenkiltä mumisi: “This is a sign that you shouldn’t have dragged me with here with you!” En ole eläissäni nähnyt Nuuksiota niin täynnä autoja. Kaikkialla. Kaikki parkkialueet tupaten täynnä, ihmisiä kuhisi kuin muurahaisia minne tahansa katsoikin. Käännyttiin Haukkalammelle; vakaasti uskoin, että sieltä löytyy parkkipaikka. AINA on löytynyt. “Yeah, but then the nuotipaikka will still be packed…” marisi mies. “Fine, ok, but let’s at least walk and see,” sanoin.

Haukkalammelta löytyi parkkipaikka juuri sieltä lähimmältä parkkialueelta, mistä paikka on löytynyt aina ennenkin. Siinä vieressä oli pari maijaa ja meitä vastaan tuli poliisi, kun käveltiin kohti ulkoilumajaa. Ohitettiin poliisien mönkkäri, jolla olivat tuoneet paikalle moottoroidun kumiveneen, jota toinen poliisi paraikaa ohjaili kohti ulkoilumajan rantaa. Alkoi ripottaa vettä. Sateen yltyessä jäätiin joksikin aikaa värjöttelemään ulkoilumajan räystään alle. “They’re looking for that missing girl – or woman – here. Her cell phone was last tracked to this place,” mies selitti. Muistin lukeneeni siitä. Toinen poliiseista tuli parkkikselta hihnassa malttamattomana riuhtoneen ruumiskoiran kanssa.

Poliisit hörppäsivät kahvit, me jatkettiin matkaa sateen ripotellessa, ja Meggien kinutessa moikkaamaan poliisikoiraa. Ei, ei päästetty 😉 Siitä on ollut pari tovia, kun viimeksi olin tuolla Haukkalammella ja muistin sitten siinä sateessa väärin, että siinä pienessä saaressa olisi nuotiopaikka. Käveltiin saareen ja käännyttiin samantien takaisin, kun muistini palasi pätkittäin. Mies olisi ollut valmis palaamaan autolle, tulemaan himaan, mutta minä en sellaista ottanut kuuleviin korviini. “We came here for an outing. It’s becoming a nouting. I want an outing. Come on!” Johdatin miehen ja teinin ja koirat padon ohi ja ylös jyrkkää mäkeä, notskipaikalle.

“See. It’s impossible to grill any sausages there, there’s no space,” miehen ulkoilufiilis taisi jo olla tiessään. Pyörittiin siinä hetki, kuvailin peilityyntä lampea ja huokaisin: “Ok, let’s walk to that other one, I didn’t see too much traffic on that trail.” Palattiin risteykseen, ja käveltiin toiselle nuotiopaikalle. Sade oli kutakuinkin jo lakannut, aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Silläkin nuotiopaikalla oli väkeä, muttei ihan niin paljon. Laskin repun selästäni ja kuvailin jälleen vähän. Melkin meinattiin istua siihen notskille, kun huomasin, että hivenen kauempana olleesta katoksesta oli väki kaikonnut melkein kokonaan, joten mentiin sinne.

Kaivoin esiin sushit, makkarat ja koirien herkut. Napsittiin teinin kanssa sushia samalla kun mies paistoi makkaroita. Poliisivene surrasi siihen lahdenpoukamaan, koira kokassaan. Pienlentokone oli pörrännyt taivaalla vähän aiemmin, lähtiessämme kuulimme helikopterin säksätyksen. “They might search here for days, and the girl may not even be here!” Jep. Toivottavasti tyttö löytyy. “A pretty grim job that is, searching for a girl’s body,” tuumasin. Pohdittiin erilaisia skenaarioita, mitä tytölle oli voinut käydä. Onhan noita vaihtoehtoja.

Ajeltiin kotia kohti, ulkoilusta väsyneinä, minä ainakin vähän viluisenakin. Koirat lepäilivät reporankoina. Kännykkäni soi. “Missä sä oot?” kysyi tosikoinen, ärsytys äänestä kuultaen. “Autossa.” Missä [siskopuoli] on?” “Autossa” “Missä [isäpuoli] on?” “Autossa.” Minua nauratti jo, samoin teiniä takapenkillä. “Missä koirat on?” “No täällä autossa! Ollaan oltu ulkoilemassa.” “Me ollaan täällä oven takana,” selvitti kimmastunut tosikoinen. “Eikä teillä ole avaimia,” jatkoin, sillä juuri viisi minuuttia aiemmin oli mielessäni käväissyt häivähdys ajatuksesta, ettei tytöt ehkä tajunneet ottaa avaimia mukaan. Ehkä nyt jo oppivat?

En tiedä muista, mutta minä nautin ulkoilusta sateesta ja poliisioperaatiosta huolimatta, ja paistoihan se aurinkokin välillä. Luonnonrauhaa väkijoukoistakin huolimatta.

Yhtä hiiltä ja sillee

18.9.2015 Marilka

Aika on ajanut AY-liikkeen ohi. On aika miettiä työelämää toisella tavoin. Itse olen ollut ERTOn jäsen muutaman vuoden ajan, työskennellessäni työnantajalla, jolla oli vaikeuksia pitää kiinni edes lain vaatimista työntekijöiden oikeuksista. Ei meillä TESiä ollut, ja liitosta hain lähinnä lakimiesapua, jotta sain mm. oikeuden käydä raskausneuvolassa työaikana ilman ansionmenetystä, kuten lain mukaan on oikein.

Oma näkemykseni työnantajista lienee aika vinoutunut, oltuani tässä konsultointibisneksessä koko työikäni. Tuota ekaa työnantajaa lukuunottamatta työpaikoissani on vallinnut yhdessä tekemisen kulttuuri ja työnantaja on paljolti kuunnellut työntekijää ja panostanut siihen, että työntekijöillä on hyvä olla (ja kun se edellisessä muuttui, nostin kytkintä). Niin olisi oikein. Työnantajan tulisi ymmärtää, että lojaalius ja työn tekemisen motivaatio tulee siitä, että työnantaja aidosti välittää hyvinvoinnista ja pitää huolen, että työntekijöiden asiat ovat hyvin. Vastavuoroisesti työntekijät sitten ovat valmiita joustamaan vaikeissa tilanteissa ja ymmärtävät myös työnantajan näkökulmaa tilanteissa, joissa asiat ei voi mennä oman mielen mukaan. Minun työnantajani on sanonut pyrkivänsä rakentamaan yritystä, jossa itsekin haluaisi työskennellä työntekijänä (ja molemmat omistajat toki myös työskentelevät). Hatunnosto.

Isoäitini minulle kertoi tarinan, ihan siis tositarinan, tässä tänä kesänä, kun viimeisen kerran vietin päivän hänen kanssaan kahden, jutellen. Isoäiitini isällä oli kumiliike ja autoliike Viipurissa ennen sotia, sodan jälkeen muistaakseni vain kumiliike Helsingissä. Eräänä aamuna hänen myymäläesimiehensä (tai mikä sen vastuuhenkilön nimitys olikaan silloin) löytyi myymälästä kuolleena. Hän oli tehnyt itsemurhan, ja jättämässään viestissä kertoi syyksi, että oli kavaltanut firman rahoja niin paljon, ettei enää selviäisi siitä mitenkään ja päättänyt ottaa henkensä ennen kuin asia oli edes tullut ilmi. Firma oli konkurssin partaalla, koska kassavarat oli viety ja käytetty. Konkurssia se ei kuitenkaan tehnyt, sillä kaikki työntekijät, sitä tiukimmilla elänyttä pienten lasten sotaleskiäitiä myöti, ilmoittivat osallistuvansa talkoisiin jotta firma pysyy pystyssä. Palkan alennus väliaikaisesti, sitähän se tarkoitti, sillä yritys ei juuri palkkaa kyennyt hetkeen maksamaan. Yhdessä he saivat firman takaisin jaloilleen ja kumiliike menestyi vielä pitkään – sitä en muista, miksi se lopulta lopetettiin, vai myytiinkö se jonnekin. Perheessä se ei kuitenkaan ole enää ollut aikoihin, ei koko minun elinaikanani ainakaan.

Tätä yhdessä tekemisen meininkiä peräänkuuluttaa nyt Sipilä. Siitä puhui myös evakko-isoäitini ja siksi tuon tarinan minulle kertoi. Isoäitini eli 90-vuotiaaksi. Hän näki sodan, menetti siinä kotinsa, eli pulavuodet, näki maan kasvun, seurasi ay-liikkeen nousua, kärsi siitä ettei jo maksettuja eläkkeitä maksettukaan eläkeläisille vaan rahat menivät ay-liikkeen aikaansaaman liian kalliin työvoiman ylläpitoon ja sen lieveilmiöihin. On aika tämän yhteiskuntamme rakenteen muuttua ja ennen kaikkea ihmisten minäkeskeisen asenteen muuttua jälleen yhteen hiileen puhaltamiseksi. Nopeasti on unohtunut kansan kollektiivisesta muistista, miten vaikeasta tilanteesta noustaan. Hienosti on vasemmisto propagandansa levittänyt ja vaikka asumme entisen kommunistivallan naapurissa ja päivittelemme sitä millaista siellä on, on suomalaisten yleinen asenne oikeistolaisuutta kohtaan silti negatiivinen. Joko se nyt viimein menisi jakeluun, ettei tasapäinen sosialismi onnistu?

Päälle supisuomalainen kateus. Rikkaitahan ei saisi ollakaan, kun ei kerta kaikki voi olla. Rikkailta vaaditaan osallistumista yhteiskunnan talkoisiin (vaikka he jo maksavat tässä maassa enemmän veroa kuin työväestö tienaa), ja kun joku vaikkapa tarjoaa tyhjillään olevaa taloaan pakolaisille, ei sekään kelpaa. Liian hienoa, joku voi vaikka tulla kateelliseksi, kun kaikki ei sinne mahdu kuitenkaan. Rikkaiden ainoa oikea osallistuminen lieneisi koko omaisuutensa luovuttaminen valtiolle, jottei kukaan yksityishenkilö vaan hyötyisi siitä vaan varat otettaisiin kollektiiviseen käyttöön (lue: yksi hyvävelikauppa saadaan taas rahoitettua – en todellakaan usko Suomen hallinnon korruptoitumattomuuteen). Ensi kertaa pitkään aikaan olen näkevinäni valon pilkahduksen Suomen politiikassa, kun meillä on Presidentti, joka puhuu fiksuja ja pääministeri, joka puhuu kansalle telkkarissa kinttaista, joita ei vielä viskata naulaan (vai minne se olikaan).

Koitetaanpa ymmärtää, ettei päämisnisterin puheet Suomen vaikeasta taloustilanteesta ole propagandaa vaan tosiasia. Ettei siellä kukaan ilkeyksissään vaan halua kiusata kansalaisia (melkoinen poliittinen itsemurhahan se olisi!). Että suomalaisten on oikeasti aika unohtaa se oma napa ja saavutetut edut, hypätä yhteiseen junaan ja uskoa, että kyllä tästä selvitään vielä pinnalle. Muuten me hukutaan kaikki. Ehkä se tarkoittaa, ettei lapsi harrastakaan sitä kallista juttua (meillä on jo niitäkin karsittu). Ehkä se tarkoittaa sitä, ettei ostetakaan sitä skumppapulloa vaan kuohari. Kelle mitäkin. On aika toimia ja tehdä! Onhan se pelottavaa, ja totta kai itse kullakin on huoli omasta toimeentulosta. Muistetaan kuitenkin, että ollaan samassa veneessä ja lopussa kiitos seisoo – kun tuotteiden ja palveluiden hinnat laskevat laskeneiden palkka- ym. kustannusten vuoksi, voi taas alkaa hengittää vapaammin.

Näen tässä sellaisenkin potentiaalin, että ehkäpä tämä individualistinen ja itsekeskeinen kansakunta alkaisi taas myös nähdä muut ja auttaa toisiaan. Jos vielä valtio ymmärtäisi alkaa karsia kaikkea sitä onnetonta byrokratiaa, joka estää pienyrittäjyyden, joka estää auttamisen palkitsemisen (verot…!) jne. Jos valito vetäisi näppinsä pois yksityisten elämästä ja keskittyisi siihen, mikä heidän tehtävänsä on: elinmahdollisuuksien ja toimeentulomahdollisuuksien turvaamiseen. Herätys! Katkaiskaa kateuden kierre! Yritteliäisyydellä on Suomi rakennettu sotien jälkeen, sillä se nostetaan nytkin. Ei naapurin kyttäämisellä!

[Kirjoitin tämän alunperin tarkoituksenani jakaa FB-seinälläni Hesarin parin päivän takainen artikkeli Perjantain mielenilmaus jakaa ay-liikkeen vahvasti kahteen leiriin, mutta ajatuksia olikin päässäni niin pitkästi, että siirsin tekstin tänne blogiini ja jaankin tämän.]

Suru

17.9.2015 Marilka

Se on puristava tunne rintakehässä. Hämmentynyt mieli. Epämääräinen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Näkymätön voima, joka painaa hartiat lysyyn. Kuumottava paine päässä. Silmissä ja kasvoissa tunne, kuin olisit juuri itkenyt tuntikausia – vaikket juuri silloin itkenyt olisikaan. Lohduton katse silmissä. Kyyneleet herkässä. Kun sadekin tuntuu lohdulliselta – taivaskin itkee kanssani. Irrationaalinen tunne, että tänään(kin) pitäisi olla kansallinen surupäivä – miksei liput ole puolitangossa? Miksi kaikki ovat kuin kaikki olisi hyvin?

Se valtaa kaiken. Sen ohi on vaikea ajatella. Tuntuu pyhäinhäväistykseltä joutua keskittymään sellaisiin merkityksettömiin asioihin kuin vaikkapa ruuanlaittoon tai kaupassa käyntiin. Se on halu huutaa kirkkojen katoilta: “Ettekö te tiedä että…!” Tunne siitä, että maailma on jotenkin murtunut eikä voi enää koskaan olla entisensä. Ettei se enää koskaan voi olla ehjä. Koska jotain on mennyt rikki. Jotain puuttuu. Sydämessä on sen kokoinen aukko. Aukko, jonka täyttää vain suru. Tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan tai peiton alle ja puristaa tyyny rintaa vasten.

Joskus aikoinaan teologiaa opiskellessani opiskelin suruakin. Suruprosessin vaiheita ja miten auttaa surevaa. Surun ymmärtää todella vasta kun suree itse. Apua voi silti antaa sellainenkin, joka ei ole suurta surua kokenut. Tärkeintä on olla läsnä, kuunnella, aistia, ymmärtää, mitä sureva kaipaa. Millaista olemista, millaista lohtua. Puhumista? Itkemistä? Hiljaa yhdessä olemista? Tyhjiä lohdutuksen sanoja on turha tuputtaa. Kyllä, suru vie aikansa, siitä pääsee yli ja läpi, ajan myötä se helpottaa. Sureva ei kaipaa kuulla sitä. Sureva tietää sen. Sureva haluaa tukea juuri nyt, kun tuntuu niin pahalta, että rinta tuntuu räjähtävän ihan kohta.

Suomen mielenterveysseuran sivuilta löytyvän runon sanoin:

Surressa puhuminen helpottaa.
On lupa olla hiljaa, kun haluaa.
On lupa itkeä, kun itkettää.
On lupa olla sellaisten ihmisten seurassa,
joiden kanssa kokee olonsa turvalliseksi.
On lupa surra omalla tavallaan.
On lupa hakea apua.
On lupa pysyä omana itsenään.

Viime vuosien aikana olen tutustunut suruun jälleen omakohtaisesti. Vähän liiankin kanssa. Suru, pelko. Ne ovat sellaiset toverukset, jotka kulkevat käsikkäin. Suru, välinpitämättömyys. Kun ei jaksa enää välittää, mitä ympärillä tapahtuu. Kun ei jaksa muuta kuin käpertyä oman mielensä sopukoihin, etsimään lohtua jostain. Mistä? Kun kouristuksenomaisesti tarkertuu siihen viimeiseen pieneen oljenkorteen, joka yhdistää menetettyyn. Kun joka hetki sielun syövereissä kytee pelon siemen. Mitä seuraavaksi? Kenet tai mitä seuraavaksi menetän?

Kukin käsittelee surun omalla tavallaan ja sen suuruudesta riippuu surutyön raskaus ja millä voimalla se hyökyy ylitse. Yleistäen suruprosessi etenee vaiheittain näin:

Shokkivaihe – se aika, jolloin ei osaa edes ymmärtää menetystä. Rationaalinen mieli tietää, tunteet ja alitajunta eivät ole mukana. Shokkivaihe voi purkautua rajuna itkuna ja raivona jopa, tai täydellä turtuudella.
Reaktiovaihe – kun menetys lävistää tajunnan ja on aika alkaa työstää, mutta mieli ei vielä oikein kykene siihen. Yksi täyttää elämänsä puuhalla, ettei vain ehtisi ajatella. Toinen puhuu ja puhuu ja puhuu, kaikille, jotka jaksavat kuunnella, toistaen tapahtumaa mielessään ja ääneen, pääsemättä kuitenkaan oikein tunteidensa äärelle. Kolmas on ehkä jostain siltä väliltä. Suurin osa lienee jostain siltä väliltä.
Käsittelyvaihe – pakonomaisen reaktion väistyttyä on aika alkaa oikeasti käsitellä surua. Joku puhuu, joku kirjoittaa, joku katsoo valokuvia katsomasta päästyäänkin, joku antaa alitajunnan hoitaa asian.
Sopeutumisvaihe – kipu väistyy ja elämä uudessa tilanteessa alkaa muovautua ja muotoutua. Moni suru ei kokonaan poistu milloinkaan, mutta sen läsnäoloon sopeutuun. Elämään sen kanssa, sen aiheuttajan kanssa, sopeutuu. Puoliso on poissa. Vanhemmat ovat eronneet. Äitiä ei enää ole. Elämä jatkuu silti.

Aika yksinkertaistettuhan tuo noin on. Useimmiten vaiheet sekoittuvat, ihminen kulkee niiden väliä suvereenisti pitkäänkin. Erilaiset surut myös tulee käsiteltyä eri tavoilla. Kanejani aikoinaan itkin vuosikaudet – ei, sitäkään surua ei millään muotoa pidä väheksyä, lemmikin menettämisen surua. Vanhempieni eron jälkeen olin pitkään vihainen koko maailmalle. Äitini kuoltua itkin ja huusin Maspalomasin hiekkadyyneillä, minkä jälkeen siirryin käsittelemään sitä enempi alitajuisesti. Äitini on unissani yhä liki joka yö. Isoäitini? Itken yhä harva se päivä. Käyn läpi kuvia, luen tekstejä, muistelen. Haluaisin vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa hänestä.

Erilainen surutyö ei millään tavoin luokittele surua isommaksi tai pienemmäksi. Se on vain erilaista. Ja se tekee olon raskaaksi, kunnes se tasaantuu ja suru painuu taka-alalle ja elämä löytää uuden uomansa.

Juuri nyt vielä kaipaan isoäitiäni niin että sydän rinnassa repeää.