Pitkä perjantai

Joskus viikkoja sitten kuvittelin tekeväni etätyöpäivän sinä perjantaina – eilen – kun pari ystävääni oli tulossa meille, jo neljän aikaan. Jotain jäi loksahtamatta kohdilleen aivoissani, kun selvisikin, että minulla onkin yksityisopetuspäivä toimistolla, enkä näin ollen ehkä ihan neljältä himassa olisikaan.

Aamulla tuli kiire. Kuinkas muutenkaan. Nousin kyllä jopa heti kellon soitua – olinhan ollut hereillä jo puoli kuudesta muutenkin, työasioita miettien. Vietin varmaan suihkussa liian paljon aikaa. Tai ehkä se aika hukkui cappucinojen tekemiseen ja koirien ruokien valmiiksi laittamiseen. Niin tai näin, yhtäkkiä huomasin, että minulla oli enää kymmenen minuuttia aikaa lähtöön, ja olin vain puoliksi pukenut, ja meikit ja hiuksetkin piti vielä laittaa. Ja viedä esikoiselle aamulääkkensä. Ja pakata läppäri ja iPad reppuun. Ja etsiä jostain pyykissä olleet housut.

Ravasin ensimmäiseksi alakertaan etsimään farkkujani narulta. Lapoin samalla kaiken muunkin puhtaan pyykin koriin ja manasin mielessäni, kun ei niitä farkkuja löytynyt. Olin jo varma, että joku teineistämme oli päättänyt niitä lainata, ilman lupaa tietty, mutta löytyihän ne sentään, korin pohjalta, kun yläkerrassa kippasin pyykkivuoren sohvalle. Olin ottanut ne narulta aiemmin, jotta siihen mahtui uutta märkää kuivumaan. Meikit huitasen naamaani kahdessa minuutissa – niin eilenkin – en ole mikään supermeikkaaja ja parhaiten viihdyn ilman, mutta antaahan se vähän huolitellumman vaikutelman, kun on asiakkaiden kanssa tekemisissä. Jopa minun pikameikkini.

Kipaisin yläkertaan viemään sen lääkkeen, aika lähteä. Vedin uudet nahkatennarini jalkaan ja muistin, että sen nauhoissa oli vähän säätämistä. Siihen nyt ei ollut aikaa, joten väkersin ne jotenkin, solmiakseni ne sitten duunissa paremmin. Heitin krokotiilinleuat hiuksiini, sovittelin nahkarotsia neuleen päälle ja totesin, etten taida tarvita takkia. En ainakaan, koska neule on niin paksu, että rotsi tuntuu lähinnä makkarankuorelta. Eikä siellä kylmä ollutkaan, neule riitti oikein hyvin.

Hain reppuni makkarista ja juoksin ovesta ulos, noin kolme minuuttia aikataulustani myöhässä. Pihalla huomasin lähteneeni ilman kännykkääni, joten palasin vielä sitäkin hakemaan, takaisin kaappiin laittamani nahkatakin taskusta. Lähdin kulkemaan dösäpysäkkiä kohti silleen suht rivakasti. Sieltä sun täältä tuli pari muutakin, kiire askelissaan. Nainen edelläni pisti juoksuksi. Katsoin parhaaksi seurata esimerkkiä. Onneksi oli jalassa ne tennarit eikä buutsit kuten torstaina; niillä ei (olisi) juostu (ja myöhästyinkin bussista). Selvisin kuin selvisinkin ajoissa pysäkille, hikisenä ja keuhkoihin sattuen. Olin sitten oman aamukortisonini unohtanut ottaa.

Bussissa irrotin krokotiilinleuat hiuksistani, kaivoin käsilaukusta hiuslenksun ja aloin letittää. Letille olin hiukseni alunperinkin halunnut, muttei ollut himassa aikaa. Neule oli pakko ottaa päältä pois, lopulta, niin kuuma minun oli. Avasin kännykkäni. Oli “anonyymeistä arkiaamun vihaajista, huomenta” -fb-statuspäivityksen aika. Jotain sitten sen jälkeen lueskelin loppumatkan, selasin vissiin Hesarin otsikot ja siirryin jatkamaan “Three men in a boat” -kirjan lukemista (kännykän Kindlestä tietty).

Opetuspäivä sujui siinä omalla painollaan, ja puoli neljän aikaan oltiin valmiita. “Odota vielä hetki, Elina todistaa sun tulostuksen,” sanoin asiakkaalleni, pyöräytin silmiäni ja korjasin: “Siis tulostaa sun todustuksen. Perjantai-iltapäivä on jo pitkällä…” Asiakas nauroi. “Kiva etten ole ainoa, jolla menee jo asiat sekaisin!” Päivä oli kieltämättä aika intensiivinen, paljon asiaa. Asiakas sai todistuksensa ja toivoteltiin hyvät viikonloput. Meinasin jo pakata läppärini reppuun, kun muistin että tunnit tarttis vissiin kirjata ja timesheet submitata. Kone telakkaan ja auki, tunteja kirjaamaan. Vilkaisin naamakirjankin ekaa kertaa sitten bussimatkan. Ystävältä oli päivän aikana tullut suruviesti. My heart reached out to her.

Ja sitten tuli viesti toiselta ystävältäni, viis vaille neljä: “En ihan ehdi neljäksi, lähden juuri [jne.]” Vilasin sitä kelloa ja suustani pääsi varsin äänekäs kirosana. “Sori,” kuiskasin duunikavereille hiljaa, muistettuani, että toinen heistä oli vielä telcossa siinä avokonttorissa. Minulle tuli kiire. Vastasin ystäville, etten minäkään kyllä ihan neljäksi ehdi, olen himassa puoli viiden aikaan, tytöt päästää sisään. Pakkasin kamani ja lähdin kohti Rautatientoria. Kelasin mielessäni, etten todellakaan olisi dösällä himassa ennen viittä, joten hyppäsin taksiin.

Yritin soittaa esikoiselle, mutta hänen puhelimensa taas vain rätisi ja mykistyi. Yritin soittaa tosikoiselle, joka ei tietenkään kännykkäänsä vastannut. Laitoin esikoiselle viestin Whatsappissa, että menee alakertaan, soitan Batphoneen (mun henkilökohtainen liittymäni, joka on elossa ja ladatussa kännykässä ihan sitä varten että on joku ei-henkilökohtainen puhelin himassa, varalla). “Miks?” kysyi teini, jota ei olis huvittanut tallustaa alakertaan kesken Salkkarien katsomisen. Pyöritin jälleen silmiäni, ja vastasin: “Koska en jaksa naputella asiaani.”

Tytär vastasi Batphoneen ja selvitin hälle tilanteen. Käskin päästää ystävät sisään. “Siis ketkä on tulossa?” Kerroin nimet ja “Sen toisen sä ainakin muistat” “Joo” “Sen toisenkin sä tunsit ainakin sellasena polvenkorkusena”. Suorastaan kuulin tyttären vuorostaan pyörittävän silmiään. Lupasi sanoa siskolleen, että päästää vieraat sisään, itse hän aikoi palata huoneeseensa Salkkarien pariin. Ja sitten sain kuulla, kuinka hupaisan kohtauksen olin onnistunut keskeyttämään. Lopetettiin puhelu ja huokaisin, niinkuin vain teinien vanhemmat osaa huokaista, “Teinit…” Taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia, eikä se tällä kertaa jostain syystä ärsyttänyt, joten höpistiin sitten lastekasvatuksesta ja teineistä loppumatka.

Pääsin himaan, missä minut tyttärien lisäksi toivottivat – keskeltä harvinaisen nolosti sotkuisen olohuoneen – tervetulleeksi kotiin myös nuo kaksi ystävääni, jotka jo olivat ehtineet päästä jutun alkuun minua odotellessaan. Ystäviä siis keskenäänkin, oltiin aikoinaan puisto- ja kerhoäitejä yhtaikaa. Nyt on kaikilla meillä lapset jo niin isoja, että pyörryttää! Keräsin pyykit sohvalta koriin ja nakkasin korin makkariin. Keräsin filtit ja tyynyt lattialta sohvalle vähän siistimmäksi keoksi. Yritin unohtaa, että kahvipöytäkin oli täynnä kaukosäätimiä ja dvd/blueray-koteloita ja kynttilät sikin sokin. Laitoin ystävilleni kahvit – kahvipullaahan en ollut kaiken keskellä muistanut ostaa saati leipoa. Nolotti. Itse korkkasin tuliaisiksi saamani punkkupullon – autoilevat ystäväni eivät viiniä huolineet.

Kaikesta huolimatta meillä oli oikein mukavat pari tuntia siinä. Aika lensi siivillä, kun kaikki puhui yhteen ääneen. Juttua riitti, olisi riittänyt pitemmäksikin aikaa. Sovittiin, että seuraavat treffit on sitten toisen heistä luona, kun ystäväni lähtivät hakemaan lapsia harrastuksista, tekemään ruokaa ja sen sellaista äitipuuhaa. Mieskin oli siinä jo tullut himaan sisäpaisti kainalossa ja viritteli grilliä ystävieni lähtiessä. Pari tuntia myöhemmin syötiin grillattua sisäpaistia ja salaattia, punaviini kyytipoikana. Se meidän “gay DJ” (lue: ihan vaan Youtube Apple TV:stä) soitteli taustalla Morcheebaa, kynttilät paloi pyödällä. Romanttinen illallinen.

TGIF, ajattelin ties monennen kerran päivän aikana.

WP_20150925_007_edited

Vaikka eilen oli pitkä perjantai, tänään ei ole lankalauantai. Aurinkoiselta päivä kyllä näyttää ja suunnitellaan ulkoilua. Jonnekin muualle kuin Nuuksioon.