Mielen päältä

9.2.2016 Marilka

Fingerpori

Ei siis Miele-imurin päältä. Luen selvästi aivan liikaa Fingerporia, kun alkaa olla tiettyjä sanoja, joita ei enää kykene käyttämäänkään ilman että joku fingerporilainen tulee mieleen. Yleensä Asko.

Kissa kehdossa

Näin eilen Facebook-virrassani artikkelin (enhän minä sitä enää tietenkään löytänyt) vanhuksesta, joka toivoi saavansa ystävänpäivänä kortteja. Lävitseni pyyhkäisi surumielinen huokaus, pieni pistokin tuntui sydämessäni. Ei niin kauan aikaa sitten isoäitini oli yksinäinen vanhus, joka toivoi ja odotti puhelinsoittoja ja korttejakin. Lähetteli meille niitä toisinaan, muisti jokaisena merkkipäivänä, soitteli kun ei meistä mitään kuulunut.

Ja sitten isoäiti kuoli. Nyt mietin, miksi se oli niin vaikeaa soittaa, laittaa joskus kortti. Isoäitini oli mielessäni kyllä paljon, jatkuvasti, ihan silloin eläessäänkin. Aina oli vaan mukamas niin kiire. Minullako? Eihän minulla edes ikinä ole kiire! Elän mukakiireisenä, tohotan omia juttujani, ja se että työpäivän jälkeen pitää käydä ruokakaupassa tuntuu kiireiseltä päivältä. Taitaa olla vain pääni sisällä koko kiire.

Niin tai näin, aina on mukamas väärä hetki soittaa. Aina ajattelin – samoin kuin yhä isäni suhteen – että soitan kun on hetki aikaa istua ja puhua rauhassa. Sitten en lopulta soittanut ollenkaan, sillä kun oli se hetki istua ja puhua rauhassa, olin jo unohtanut koko soittamisen ja lysähdin lukemaan tai jotain. Facebookkaamaan. Ankeeta. The road to hell is paved with good intentions. Isoäitini oppi lopulta onneksi soittelemaan minulle. Kun olin riittävän monta kertaa hänelle sanonut, etten tahallani ole soittamatta, että mielelläni puhun. Aina vastasin, tai jos en juuri silloin voinut, soitin takaisin heti kun pystyin. Jostain syystä sen muistin tehdä melkein aina.

Eilen soitin isälleni heti näitä mietittyäni. Totesin, ettei ole parempaa aikaa kuin *nyt*. Yritän parantaa tapani.

Imperiumin (eikun siis kansan) vastaisku

Kehä ykkönen on valjastettu peltipoliisein ja sensorein kansalaisten valvontaan. Valtion “sakkotulot” eivät kuulemma ole nousseet odotetusti, joten tartti tehrä jotain. Anteeksi, mitä? Sakkotulot? Aika jännittävä käsite ja ajatus sinänsä, että valtio nojaa sakkotuloihin edes osittain budjetissaan (virallisessa tai epävirallisessa). Eikö sakkojen ja muiden rangaistusten tarkoitus ole alunperin ehkäistä lain rikkomista, noin niinkuin uhkauksena joka toteutetaan kun on tarve? Eikö ideaalitilanteen pitäisi olla, ettei sakkoja tarvitsisi määrätäkään?

Mitä ilmeisimmin tämä ajatus on hukkunut jonnekin ja tilalle on tullut ajatus “kun ei kansa riko lakia tarpeeksi, että saataisiin sakkotuloja tarpeeksi, kiristetään ehtoja ja valvontaa niin johan alkaa ropista!” Ehkä hivenen tyhmä ajatus, anteeksi nyt vaan. Kansa ei halua sakkoja. Kansa iskee takaisin: sakoilla on saatu aikaa se yllättävä tulos, että kehällä ajetaan hiljempaa! Ei enää paahdeta satasta niinkuin ennen!

Kolarien määrä ei tietääkseni ole laskenut mihinkään, mutta siihenhän tällä sakkorysäajattelulla ei kai pyrittykään. Pelti rytisee kun ihmiset jojoilevat välttääkseen niitä sakkoja. Ajavat toistensa perässä, vaihtelevat kaistoja ihan yhtä holtittomasti kuin ennenkin ja niin edes päin. Silti. Pitkä nenä sakottajalle.

Tolkun ihmiset

Somessa kohkataan nyt tästä tolkusta ja tolkuttomuudesta. Tiettävästi Niinistö piti puheen, jonka autuaasti missasin ja siinä käytti tuota sanaparia, tolkun ihmiset. Kun en tiedä, mitä arvon presidenttimme sanoi, en ala puhetta ja tarkoitustaan ruotia kuulopuheiden perusteella. Luottamukseni Niinistön tolkkuun on kuitenkin sen verran suuri, että kehtaan väittää mm. Kirkko ja kaupunki -lehteen piirroksiaan piirtelevän Ville-mikäsennimiolikaan ymmärtäneen tarkoituksen väärin (ei, en laita kuvaa, en edes linkitä sitä tähän, koska en halua enempää sitä tolkuttomuutta levittää).

Tolkku eli järki on tiettävästi positiivinen asia. Järjen käytön pitäisi oleman sallittua, joskaan en aina ole siitä vakuuttunut tässä meidän holhousyhteiskunnassamme. Tolkun ihminen käyttää maalaisjärkeään (jos sitä on), ei kohkaa, ei mene äärimmäisyyksiin vaan ymmärtää, että ihmisiä on erilaisia ja että on eri asia hyväksyä jokainen henkilö henkilönä kuin hyväksyä kaikki mitä ko. henkilö tekee. Tämän kanssa kamppailee tosikoiseni, hilkun vaille 13v, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja yhteiskunnassa ja huutaa minulle, etten rakasta häntä, koska moitin hänen käytöstään. Keskenkasvuinen. Aikuisen pitäisi jo tietää paremmin.

Tolkun ihminen ei käännä katsettaan, kun joku pahoinpidellään. Tolkun ihminen ei mene ja pahoinpitele pahoinpitelijää, vaikka tämä kuinka sen ansaitsisi. Tolkun ihminen pyrkii auttamaan, mutta muistaa taata myös oman turvallisuutensa, sillä omistaan(kin) pitää pystyä huolehtimaan. Tai näin itse ajattelen. Näin oma maalaisjärkeni sanoo. Kaipa sekin on kuitenkin jokaisen omien korvien välissä, mitä kohtuulliseksi ja tolkulliseksi määrittää.

X-Files

Revival. Jotain niin hulppean hienoa siinä, että Mulder ja Scully – Duchovny ja Andersson! – ovat palanneet ruutuun ja vieläpä aidosti vanhentuneina, tarina jatkuu eikä ole joku remake. Remake jäisi varmasti katsomatta, mutta tämä, tämä jatkosarja, joka on faniensa ja näyttelijöidensä tavoin kasvanut, aikuistunut, syventynyt, vanhenemisen tuoman insightin ja seesteisyyden myötä. Miten sen parhaiten sanoisi? Matured. Niin sarja kuin sen näyttelijät kuin hahmot kuin fanitkin. Ihan parasta ❤

En tiedä näkyykö tänään hotellihuoneessa keskellä ei mitään telkkarista FOX vai olenko tämän illan jakson suhteen FOX Playn varassa. Jos olen, en tiedä jaksanko valvoa yhteentoista ja katsoa jakson melkein kahteentoista, kun tänään on junailupäivä ja huomenna koulutuspäivä ja junailu himaan. Voi kuitenkin olla, etten malta odottaa katsomista huomisiltaan saakka. Junassahan se olisi hyvä katsoa, mutta rohkenen epäillä, että siellä verkko tai kännykän kaista riittää videon striimaukseen.

MRI

Kohta se taas koittaa, vuotuinen magneettikuvaus. Maaliskuun alkupuolella saan tietää, mitä kasvaimelle päässäni kuuluu. Sanooko se “kas vain” vai onko ihan hiljaa.

Lumesta lumeen

25.1.2016 MarilkaLeave a comment

Kaunis talven ihmemaa tekee kuolemaa. Lunta on monin verroin enemmän kuin kaipaisin, mutta tämä jäinen tihku ja nurkalla kurkkivat plusasteet on paljon huonompi juttu kuin ylenpalttinen lumi (kun sitä nyt kerran on pitänyt näin paljon kertyä). Huomenna kahlataan kai sitten jo loskassa.

Pitihän se lumentulokin tuossa pitkähkön tauon, pari viikkoa tai jotain. Kyllä sitä jo ihan tarpeeksi tuossa olikin, ennen eilistä parinkymmenen sentin lastia. Niin paljon, että teiden varsien ojat oli lunta kukkuroillaan, joten oli vähän vaikea tietää, missä se tien reuna menee ja missä se pettää alta.

Torstaina olin iltasella menossa eräille tutuille entiseen naapurustoon hakemaan tosikoiselle hokkareita. En uusia halunnut ostaa, kun en tiedä tykkääkö niistä sitten lopulta vai ei, joten ostin paikallisesta kirppisryhmästä vähän käytetyt. Minulla oli Meggie mukana, sillä noilla tutuilla on pari mäyristä, joista toisen kanssa Meggie tykkäsi leikkiä kun vielä siellä päin asuttiin.

Pikapiipahdus vähän venyi, kun parkkeerasin auton vähän puolihuolimattomasti tien varteen. Ojan pehmeä lumi imaisi toisen takapyörän. Yritin ottaa vähän eteenpäin, mutten tietenkään siinä muistanut laittaa luistonestoa pois päältä, joten auto suistuikin yhä syvemmälle ojaan. Jätin sen suosiolla sinne ja menin hakemaan hokkareita.

Kerroin tutulleni, että auto on näpsästi ojassa, mahtaisikohan heidän naapurinsa tulla Range Roverillaan apuun, jos kysyn. Oli tuttu vähän epäileväinen, mutta sanoi, että heilläkin on neliveto Subaru, kokeillaan sillä. Odottelin vartin, että miehensä tuli kotiin ja yritettiin sitten saada meidän raskas Mersu ojasta. Ei se ihan helposti sieltä tullutkaan, enemminkin valui vielä syvemmälle.

Ei siinä sitten muuta kuin että soitin hinausauton. Vähän tyhmänä vielä siinä illalla. Olisi pitänyt vaan ottaa vastaan kyyti kotiin ja hoitaa auto ojasta seuraavana päivänä vähän halvemmalla – päivystysaikaan mokomalle ylösvinssaukselle kertyi hintaa sen verran, että mies sai slaagin. Sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta minäkin olen joskus putkiaivo. Tein vaan sen, minkä koin tarpeelliseksi tehdä.

No, auto tuli pelastettua, varsin vähin vaurioin (takapuskurin nurkka vähän otti siipeensä) ja luminen elo jatkuu. Perjantai-iltana jätettiin tyttäret himaan koiravahdeiksi ja käytiin miehen kanssa vähän Stadissa, istuttiin muutama tunti muutaman ystävän kanssa Bruuverissa. Ei ollenkaan hullumpi paikka! Olut oli kuulemma hyvää, ja se Party Tray oli oikein maittava.

Lauantaihin mennessä oli pakkanen jo laskenut lähelle nollaa. Koirille etenkin oikein kiva juttu! Nuo meidän terrierit kun palelee pakkasessa niin että aika vähäiseksi on ulkoilut viime aikoina jääneet. Lauantaina käveltiin niiden kanssa tuonne Daisypuistoon melskaamaan. Ja kyllähän nuo lumikuonot nauttikin 🙂

Onks pakko vaikkei taho?

13.1.2016 Marilka

Luminen ja härmäinen talvi on suunnattoman kaunista katsoa – ikkunan ja kameran linssin takaa – mutta että sinne pitää ihan mennä, pakkaseen ja kylmään (tosin kunnon kuviakaan ei saa ulos menemättä). Vastentahtoisia koiria (tai no, tota toista ei talvi juuri haittaa, mutta pienempi ei tykkää, ei kylmästä eikä tästä lumen määrästä) tarvii viedä ulos tarpeilleen. Melkein tekisi mieli hommata niille talvikuukausiksi hiekkalaatikko himaan. Lunta saa kolata otsa hiessä tunnin ennen kuin pääsee pihasta ulos – ja pakkohan sitä on liikkeelle lähteä kun on pakollisia menoja. Mut onks pakko vaikkei taho?

Juuri nyt ei ole kovinkaan kylmä. Pahimmat pakkaset olivat ja menivät, enkä niitä takaisin toivota. En vaikka siinä onkin jotain kummaa masokistista mielihyvää voida laittaa lämpimämpien paikkojen kavereille naamakirjaan kuvia jäätyneestä maailmasta ja itsestään “pakkasburkha” naamalla, keskellä “talebantalvea”, kuten Hesari tänään kirjoitteli, nauruhermojani kutkuttavasti. Täällä on hei -25 astetta ja tässä sitä vaan porskutetaan! Ollaan me aika sissejä!

Pakkasten väistyttyä joku puhalsi lumisadepilvet meidän suuntaan. Se on ehkä vielä pakkasiakin pahempaa. Lumi on jees, kun sitä on maassa sellaiset max 7 cm tekemässä maailmasta vähän valoisamman paikan, mutta vielä ei tarvitse tarttua lumikolaan, sillä autolla menee kyllä helposti siitä läpi (kunhan se ei ole märkää loskalunta). Tämä tällainen 35-50 cm päivän aikana ei todellakaan riemastuta. Ei pikkukoiraa joka uppoaa sinne kinoksiin auraamattomilla teillä kaulaansa myöten, eikä minua lumikolan varressa. Mies on tietty työreissussa, kun on talven lumisimmat päivät.

Tosikoinen vielä taitaa tykätä. Ehkei se tykkääminen koskaan lopukaan – onhan niitä niitäkin ihmisiä, jotka oikeasti talvesta ja lumesta tykkää. Timmy the isompi koirakin tykkää. Eilen nuo kaksi melskasivatkin tuolla meidän pihan koskemattomassa (ei siis enää niinkään) lumessa hyvän aikaa. Kiva kun on lääniä missä melskata! Meggie juoksi mukana aikansa, kunnes viimein pääsi hangesta kuiville ja säälittävästi väristen pyysi päästä sisälle. Kannoin raasun kotiin.

Tällainen “kunnon talvi” saa toivomaan, että sitä voisi vaan käpertyä peiton alle kunnes on kevät. Ei ehkä edes talviunille varsinaisesti, mutta kirjan ja muiden projektien kanssa. Mielellään viereen takkatuli loimuamaan (meillä ei ole takkaa tosin). Ruuan voisi tilata kotiinkuljetuksena Prismasta. Ei tarvitsisi lähteä minnekään jos ei taho. Enkä minä taho. Niin se ei kuitenkaan mene. Tänäänkin on liikkeelle lähdettävä. On tapaamista päivällä ja yläasteinfoa illalla. Ja mies palautuu reissusta, haen hänet illalla junalta.

On siis pakko vaikkei taho. Elämä on sellaista. Pakot on aika syvältä, mutta kuuluvat tähän normaaliin ihmiselämään. Niin se vaan on.

Anonyymit arkiaamunvihaajat

11.1.20161.11.2018 Marilka

Kello soi kuudelta. Jouduin tönäisemään miestä, joka ei edes ensin herännyt kännykkänsä huutoon. Laitoin vähän valoa päälle, mutta mies vain käänsi kylkeään. Kännykkä sentään oli hiljaa. Yhdeksän minuutin kuluttua se piipitti uudelleen, siihen mies jo nousi. Minä kaivauduin syvemmälle peiton alle. Nousin vasta miehen palattua aamutoimistaan ja pakattua reppunsa. Ei siinä kauan mennyt vetää vaatteet päälle ja viedä koirat yläkertaan jatkamaan uniaan esikoisen vieressä.

Astuin ulos kylmään talviaamuun. Mahassa kiersi. Kaikista toppauksista ja pipoista ja rukkasista huolimatta minun oli kylmä, vielä silloinkin, kun auton lämppäri jo puhalsi lämmintä. Elimistöni nukkui vielä, sisäinen lämmönsäätely ei toiminut. Ei se toimi, kun joudun heräämään liian aikaisin. Siksi silloin aikoinaan, kun oli joka aamu noustava kuuden pintaan, vietin aina ensimmäiset 10 minuuttia höyryävän kuumassa suihkussa lämmittämässä itseäni.

Jätin miehen juna-asemalle. Mies viettää vaihteeksi muutaman päivän keski-Suomessa työreissussa, minun pyörittäessäni arkea täällä koirien ja tyttöjeni kanssa. Koirien ja tyttöjen, jotka ovat ihan yhtä aamu-unisia kuin minä ja mieskin. Ajelin takaisin tuntien itseni zombieksi. Päässäni vain yksi ainoa ajatus: nukkumaan. Tahdon takaisin nukkumaan.

Himaan palattuani kiipesin yläkeraan teen worldiin ja menin ensimmäiseksi tarkistamaan, että tosikoinen on hereillä. Siellähän hän, toisen kyynärpään varassa, silmät päässä seisten. “Mä en mee tänään kouluun. On huono olo, pää ja kurkku kipee.” Kamalalta äidiltä ei poissaololupia herunut, empatiaa kylläkin: “Kyllä sä menet. Mä tiedän, että väsyttää ja tuntuu kurjalta nousta, mut ny on aika siirtyä takas normaaliin koulurytmiin. Otat buranan, jos päätä särkee, kipee sä et ole. Kyllä se siitä. Huono olo mullakin on, kun on joutunu nousemaan liian aikasin.” Ihan kamalasti ei tarvinnut vääntää, tytär nousi ja lähti kyllä.

Avasin esikoisen huoneen oven. Koirat tulivat vastaan ja viipottivat ohitseni kun pari sanaa vaihdoin esikoisen kanssa, joka sai vielä jäädä nukkumaan – hänellä on tänään inhimillisin aamu, sillä TET-harjoittelupaikassa pitää olla vasta kymmeneltä – ja istuivat makuuhuoneen suljetun oven edessä tullessani alakertaan, odottaen pääsyä takaisin sänkyyn. Sinne hyppäsivätkin heti kun oven avasin. Tai no, ainakin toinen hyppäsi. Toinen vahti minua silmä kovana, kun laitoin itselleni cappucinon.

Kömmin kahvini ja läppärini kanssa takaisin peiton alle ja koirat käpertyivät viereeni nukkumaan. Niillä ei ollut – ei ole vieläkään puoli yhdeksän aikaan – mikään kiire ulos. Ovat yhtä aamu-unisia kuin me perheen ihmisetkin. Selailin facebookin virtaa, lukaisin Hesarin otsikot ja sarjikset, siirryin meileihin. Mieluiten sulkisin silmäni ja nukkuisin vähän aikaa vielä noiden koirien kanssa, mutta työt odottavat. Sitä paitsi, kuka nyt kahdesti haluaisi herätä? Yhdessäkin kerrassa per aamu on tuskaa ihan tarpeeksi.

Vatsani alkaa viimein olla hereillä, alan viimein vähän lämmetä. Jos kohta koittaisi jotain aamupalaa syödä ja ehkäpä espresso tekisi terää. Tämä oli taas tällainen kick-start, vaikkei sentään tarvitse lähteä asiakkaalle, joten en vääntäydy toimistollekaan. Jahka tästä vauhtiin pääsen, saan hommat tehtyä tehokkaammin himassa.

#anonyymitarkiaamunvihaajat – Tarkoitukseni ei ole valittaa (no okei, on vähän), vaan valottaa millaista on aamu-unisen pakkoaamu. Ei se ole laiskuutta vaan on ihan fyysistä pahoinvointia joutua nousemaan liian aikaisin.

Kirjahankintoja

10.1.2016 Marilka

Kirja on voimissaan, ainakin meidän perheessämme. Vaikka (tilanpuutteen vuoksi) enimmäkseen enää luenkin eKirjoja, kun viihdettä luen, on kirja aina kirja. Olen itse asiassa perheeessämme ainoa eKirjojen lukija, vaikka esikoinen lukee varmasti yhtä paljon kuin minä. Kirjasto on tyttären mekka.

Jotkut kirjat on vaan sen arvoisia, että ne kannattaa hankkia omaan hyllyyn kirjana. Niin minusta kuin miehestäni kuin tyttärestänikin. Niinpä toisinaan tulee noita kirjahankintoja tehtyä kotiinkin. Viime kesänä ostin Cassandra Claren sarjan The Mortal Instruments. Luin ne hujauksessa. Niistä tykkää keskimmäinenkin, joten nyt kun tuossa tilailin joululahja-voucherilla kirjoja ja leffoja Amazonilta, tilasin sieltä myös sen edeltäjäsarjan The Infernal Devices.

Joululahjoissa oli jo montakin kirjaa. Isäni sai minulta Raija Orasen kirjan Hirmuinen mies. Esikoinen puolestaan sai isältäni yhden historiallisen romaanin, isältään ja minulta Nälkäpelin kakkos- ja kolmososat ja minulta Uma Karman kirjan Kaiken sen kestää. Ja nyt tuolta Amazonista tilasin hänelle Eric Morgensternin krijan Night Circus. Minusta on ihan huippua, että esikoinenkin kykenee lukemaan myös englanniksi – osti itse viime vuonna Maze Runner -sarjan englanniksi – sillä se avaa mahdollisuuksia (äidin kirjahyllystä 😉 ) sen lisäksi että tietenkin boostaa kielitaitoa.

Miehelleni annoin joululahjaksi Eric Blehmin kirjan Fearless, joka on tositapahtumiin perustuva. Mies on kirjan itseasiassa lukenut jo aiemminkin, mutta halusi sen omaksi kuitenkin. Luultavasti sen lukaisen jossain välissä minäkin, kunhan pääsen “book queueni” kanssa sinne saakka.

Minulla on jonossa vaikka kuinka paljon kaikkea luettavaa! On muutama “tädin vanha” odottelemassa sopivaa hetkeä, tällä hetkellä minulla on kesken Daughter of Narcissus (by Lady Colin Campbell) ja kindlessä Clive Cusslerin Serpent (koska kirja-kirja ei aina ole mukana) ja kindlessä odottaa myös Neil Gaimanin The Ocean at the End of the Lane. Sitten on nuo uudet Claret tulossa ja Evanovichit on pakko lukea aina heti (seuraava tulossa tosin vasta kesäkuussa) ja sitten tilasin Amazonista tänään Don Quixoten ja Odysseyn. Ja omalla hankintalistallani on myös Anja Snellmannin Antautuminen.

Isoimman palan vapaa-aikaani tällä hetkellä lohkaisee vähän toisenlainen lukuprojekti. Kahlaan yhä läpi niitä vanhoja päiväkirjojani, kirjoittaen niitä koneelle Word-dokumenteiksi. Olen pitkään kaivaanut niihin hakutoimintoa ja nyt ne pääsevät indexoinnin piiriin! Olen toiseksi viimeisessä päiväkirjassa (kun ei juuri nyt kesken olevaa lasketa), joten se urakka alkaa olla loppusuoralla. Sitten jää taas enempi aikaa lukea, ellen sitten jatka urakkaa raskausaikojen päiväkirjoihin sun muuhun matskuun mitä kaapissani on. Ehkä minä vielä joskus saan toteutettua haaveeni kirjoittaa löyhästi omaan elämääni pohjautuvan kirjan. Tai kirjasarjan, who knows.

Se on kuitenkin yhä vain haaveissani. Toiset kai kykenevät kirjoittamaan työn ja muun elämän ohella, minä en osaa. Olen monesti yrittänyt aloittaa, kerran päässyt jopa aika pitkälle, mutta aina muu elämä vie pyörteisiinsä ja kirjoittamiselle ei tunnu löytyvän aikaa. En osaa kirjoittaa lyhyissä pätkissä. Eläkevuosia odotellessani siis tyydyn lukemaan. Lukea voi lyhyissäkin pätkissä. Raskaslukuisia kirjoja kuten tuota Daughter of Narcissusta on pakkokin lukea lyhyissä pätkissä, sillä pitkissä ei jaksa. Joku viihderomsku menee helposti päivässä.

Haluaisin oman kirjaston. Sellaisen korkean ja ison jossa on kirjoja lattiasta kattoon ja hyllynreunoja pitkin liikuteltavat tikkaat. En monta asiaa sure niin paljon kuin sitä, että eron yhteydessä tilanpuutteen vuoksi jouduin luopumaan niin monesta kirjasta. Eikä sitä tilaa nytkään loputtomiin ole. Yksi tuplabuukattu kirjahylly olkkarissa, tytöillä omansa huoneissaan, toinen tuplabuukattu serverihuoneessa ja yksi ei yhtä syvä kirjahylly yläkerran sivuvarastossa.

Isovanhempieni kirjat ovat muuten vieläkin isoäitini kodissa. Irtaimistoa ei sieltä ole vieläkään jaettu, en tiedä milloin sen aika koittaa. Sielläkin on kirjoja. Paljon kirjoja. Myös sellaisia, jotka varmasti sieltä itsellenikin haluan ja saan. Täytyy varmaan alkaa pinota kirjoja toistensa päälle, vaikka se sotiikin täysin chitäni vastaan.