Kaasugrillimme kesti kolme kesää, aivan kuten mies ennusti. Kolmantena kesänä – viime kesänä – siinä kesän lopulla grillistä putosi pohja. Pystyihän sillä vielä jotenkuten grillaamaan, mutta liekit leimusivat tuulen puhaltaessa suoraan polttimiin. Silloin ostimme muutamalla kympillä käytetyn pienen Weber-pallogrillin (tai ehkä jo vähän aiemmin), tyydyttämään loppukesän grillaustarpeita. Itse rakennettu tiiligrilli on kiva, mutta kovin säänarka.

Viime kesä oli myös viimeinen 17 vuotta vanhoille muovisille puutarhakalusteillemme. Vähän vähemmän vanha aurinkovarjokin eleli viimeiset hetkensä viime syksynkorvilla. Tänä kylmänä keväänä olemme siis ostaneet niin uudet puutarhakalusteet kuin aurinkovarjon kuin grillinkin. Ei tosin enää kaasugrilliä.

Pieniä first world -haasteita on aiheuttanut puutarhasetin kasaaminen. Ikea ei enää valmista tismalleen samanlaista aurinkovarjoa kuin entisemme, joten jouduimme valitsemaan monesta huonosta vaihtoehdosta sen vähiten huonon. Päädyimme halkaisijaltaa nelimetriseen aurinkovarjoon – jösses! – joka ei sitten mahdukaan uuden pöytämme aurinkovarjokolosta sisään, putken ollessa niin paksu. Toisaalta, kunhan reikä saadaan suurennettua (eihän se muovin kanssa isokaan ongelma ole) meillä on sitten niin iso varjo, että voidaan vaikka hommata toinenkin pöytä ja näin saada varjon alle paljon isompi puutarhapöytä.

Eilen kävin esikoisen kanssa “pakettiauto-ostoksilla” eli etsimässä hälle uudet Vansit vanhojen jalkaan jo hajoavien tilalle. Samalla reissulla käytiin hakemassa meille uusi uljas iso Weber-pallo. Koottiin se miehen kanssa illalla, keittiössä, sillä ulkona oli kylmä ja satoi. Nytkin on kylmä ja sataa. Tuleekohan tästä kesää lain? Ainakin meillä on nyt niin iso aurinkovarjo, että sen alla voi vaikka grillata tuolla isolla pallolla, jos sataa. On meinaan meininki tänään nakata tomahawk grilliin.

Pienet pallogrillit ovat muisto lapsuudesta. Kaasugrillit ovat olleet minulle tutumpi juttu aikuisuudesta. Vuosia mieskin preferoi kaasua sen nopeuden vuoksi. Luultavasti tämän hiili(tai briketti)grillipaluun kanssa jotain tekemistä on silläkin, että lapset on niin isoja. Ei ole niin kiire saada ruoka valmiiksi grillatessa(kaan). Paljon paremmaltahan se ruoka maistuu kun se on grillattu kookospuubriketeillä kuin kaasulla!

Vielä meillä on kaasupoltin, jota käytetään paellan ja muurikkalättyjen paistamiseen ja mistä sitä tietää, mihin kaikkeen vielä. Grilliinkin mahtuu nyt kuitenkin vaikka mitä, sillä tuo iso Weber on todella iso! Pari extra-kaasupulloa meillä siis nyt varastossa. Ehkä ne myydään pois. Tulisi jo kesä! Alkaa kyllästyttää tämä ainainen 2-8 astetta ja sataa-paistaa-sataa-paistaa sää!

Lapset useimmiten rakastavat piirtämistä. Eikä heitä haittaa se, ettei todellisuus ja heidän piirustuksensa aina kohtaa – päinvastoin! Lasten piirrokset ovat usein lennokkaita ja mielikuvituksellisia. Piirroksissa ei taivaskaan riitä katoksi, eikä haittaa, että taidot on vajavaiset. Jossain vaiheessa kehittyy se tietoisuus omista kyvyistä ja niiden rajallisuudesta (niille, joilla se rajallisuus on) ja piirtämisen iloon alkaa sekoittua häpeää siitä, ettei piirros olekaan niin hyvä kuin toivoisi. Sitten jo katoaa se ilokin, ja jollei koe olevansa lahjakas, koko homma useimmiten jää viimeistään siinä murrosiän tiimellyksessä.

Kokemus lahjakkuudesta on monesti toki eri asia kuin todellinen lahjakkuus. Siihen vaikuttaa paitsi oma kyky verrata omia tekeleitä toisten tekeleisiin ja siihen, mitä piirroksen tai maalauksen tulisi kuvastaa tai esittää, muiden antama palaute. Etenkin vanhemmat voivat vaikuttaa tähän kokemukseen todella paljon. Todella lahjakas saattaa tuntea itsensä epäonnistujaksi, jos vanhemmat ovat liian kriittisiä eivätkä kehu. Varsin lahjatonkin voi puolestaan tuntea itsensä sangen taitavaksi ja lahjakkaaksi, jos palaute on aina kritiikitöntä kehua.

Tämä koskee toki kaikkea. Katsokaa vaikka telkkarista noita Talent-showta: aika monille olisi jonkun pitänyt jossain matkan varrella sanoa jotain muutakin kuin että laulat niin ihanasti ennen kuin täysin nuotin vierestä laulava henkilö menee ja nolaa itsensä koko maailman edessä.

Koska tämä on minun blogini, kiertyy tämäkin tietenkin minuun.

Koko lapsuuteni kuulin äidiltäni, miten en pysyisi nuotissa vaikka elämäni riippuisi siitä. En tiedä, ehkä se olikin totta, ehkä ei, mutta kummasti minut hyväksyttiin koulun kuoroon 9-vuotiaana ja sain laulukokeesta kympin 12-vuotiaana ja lauloin koko nuoruuteni ja osan aikuisuuttani kuoroissa, joissa ei nuotin vierestä laulavaa kyllä olisi mukana pidetty. Uskon osaavani laulaa, äidistä huolimatta.

Koko ikäni olen saanut kuulla, miten hyvin osaan kirjoittaa. Positiivista palautetta on tullut niin äidiltäni kuin muiltakin ihmisiltä. Olen aina uskonut osaavani kirjoittaa hyvin. Olen ollut varsin itsekriittinen toisinaan, verraten omaa tekstiäni muiden teksteihin ja ajatellen, että “tuokin kirjoittaa niin paljon paremmin kuin minä”. Jollain ehkä terveellä tavalla koen, että lapsesta polvi paranee, sillä mielestäni esikoinen on minua lahjakkaampi kirjoittaja. Toisaalta, meillä jokaisella on tyylimme, eikä kaikki ole aina suoraan verrannollista.

Piirtämistä olen aina rakastanut, mutten muista lapsuudestani juurikaan kannustusta. Muistan lähinnä kommentteja kuten “mistä lähtien piirustus on kirjoitettu kahdella ärrällä?” (ohittaen itse piirRustuksen kokonaan), “mitä noi keltaset läikät lumessa on? koiranpissaa? hyh…” (olin inhorealisti jo pienenä), “tuo olisi hieno jos olisit kolmevuotias, sun pitäisi jo osata piirtää parempia” (kun yritin saada kerrankin äidiltäni kehuja, hänen kehuttuaan hoitolapsen piirrosta) jne. Teininä vielä piirtelin ja maalailin omaksi ilokseni ja luennoilla Yliopistossa kuvitin muistiinpanojen marginaalit pienillä eläimillä puhekuplineen. Arvannette kuitenkin, etten ole koskaan kokenut olevani lahjakas.

En minä lahjakas olekaan. Mutten maailman surkeinkaan. Piirtämisessä ja maalaamisessakin minulla on oma tyylini. Koulussa olin jopa hyvä, ja mallista osaan piirtää kohtuullisesti. Vuosikausia olen jättänyt siis piirtämisen ja maalaamisen lapsilleni, jotka molemmat ovat varsin taitavia kynänkäyttäjiä ja etenkin tosikoisen lahjakkuus piilee paitsi liikunnassa, myös piirtämisessä ja maalaamisessa. Monin verroin taitavampaa jälkeä kuin minun pensselistäni kuunaan.

Tätä tuossa erään kerran “ääneen” kirjoittelin, naamakirjassa siis erääseen kommenttiin vuodatin sitä miten haaveeni olisi maalata, mutta kun en osaa, en uskalla pensseliin tarttuakaan. Saman tien tuli kannustusta ja rohkaistuin tarpeeksi, että kävin ostamassa maalausvälineitä ja pari lehtiötä. Mikä se on se sellainen lukko ihmisessä, joka suorastaan estää maalaamasta edes omaksi iloksi? Olen ottanut asiakseni poistaa tuon lukon sisältäni. Maalaan taas.

Toinen lehtiöistä toimii maalauspäiväkirjana. Maalailen siihen päivän varrelta ajatuksia, mielikuvia, juttuja. Sillan, jonka yli ajoin. Auringon, joka niin ihanasti paistoi. Pupun, joka sai koirat menemään villeiksi. Kuvia koiristamme. En hallitse abstraktia taidetta juurikaan – lähinnä sellaista syntyy äärimmäisestä tuskasta, mutta tällä hetkellä elämässäni ei sitä ole (vaihteeksi!). Joten maalailen kuvia, vajavaisilla taidoillani. Omaksi ilokseni.

Toinen lehtiö on A5-kokoinen ja siihen maalailen kuvia, joista monilla on sloganit. Vähän samaan tapaan kuin silloin opintojen aikaan. Ajatuksia kuvina. Niitä minulla on. Ajatuksia siis. Ja olen aina tykännyt kuvittaa niitä. Pitkään vaan se lukko esti minua ikinä tarttumasta kynään, sillä lopputuloksen rujous sai ajatuksenkin muuttumaan jotenkin rumaksi. Tai niin siis aina ajattelin, palautteen perusteella.

En kai olisi minä, jollen tätäkin uusvanhaa harrastustani olisi vääntänyt blogiksikin. Syntyi Artzy Bunny – blogi johon postailen kuviani. En elättele mitään illuusioita maailmanmaineesta naivistisilla kuvillani, mutta tykkään jakaa. Jos ei niistä tykkää, jos ne on jonkun mielestä ihan kuraa, antaa olla. Jaan silti, koska ne ovat minusta kuitenkin sen arvoisia. Pieniä kurkistuksia sielunmaisemaani.

P.S. Disclaimer: Tiedän kyllä mitä taivaanrannanmaalarilla yleisesti ottaen tarkoitetaan. Olen kyllä sellainenkin, idealistinen haaveilija. Käytin sanaa blogin otsikossa tietoisesti hivenen väärässä merkityksessä. Because I can.

Ei ole synttäritkään enää niinkuin ennen. Silloin kun lapset oli pieniä ja jaksoin laittaa kunnon juhlat pystyyn kaksi kertaa vuodessa. Silloin tuli vieraita joskus sekä lauantaina että sunnuntaina, sukulaisia ja ystäviä perheineen. Tietenkin oli ne kaverisynttäritkin. Oli ilmapalloja ja milloin minkäkin teeman mukaisia servettejä ja paperilautasia niin hieno kakku kuin mikä nyt minun taidoillani syntyi. Vaikka ulkoistamalla saisikin hienompia, olen aina halunnut tehdä kakut itse. Niitä harvoja kertoja lukuunottamatta, kun elämän hektisyys on vain ollut niin hektistä, että olen tyytynyt kaupan tarjontaan. Niitä kertoja on ollut ehkä kaksi.

Nyt on tytöt teinistyneet, kun nuorinkin täytti eilen 13. Samalla on suku pienentynyt, kun äiti ja isoäiti ovat kuolleet, sisko on muuttanut Jenkkeihin enkä enää muutamaan vuoteen ole kestinnyt lasten isän sukua synttäreillä. En kyllä enää taitaisi jaksaakaan, sillä ainahan voisin ihmisiä meille kutsua, jos haluaisin. Minusta on ollut ihan mukava kutsua vain isä ja isän vaimo synttärikahveille, kuten eilenkin.

On oikeastaan aika vaikea pukea sanoiksi niitä tunteita, joita se herättää, että nuorinkin lapsistani on murrosiän saavuttanut. Olen loputtoman onnellinen tytöistäni, olen mielettömän ylpeä heistä, on upeaa seurata ja tukea heidän kasvuaan aikuisuuteen, muuttuva äitisuhdekin tuntuu minusta ennemmin hienolta kuin ahdistavalta asialta. Vaikka esikoinen puhuu jo kotoa muutostaan (suunnittelee muuttoa jo vuoden päästä kesällä kaverin kanssa kimppakämpäään!), ei sekään ahdista. En minä sitä päivää odota, ja varmasti ikävä tulee moneen kertaan kun tytöt lähtevät, mutta jotenkin pidän meidän äiti-tytär-suhteitamme niin hyvinä, että uskon vaan kaiken menevän hyvin.

Ehkä asiaa helpottaa vähän sekin, että perheessä on myös nuo karvaiset kestovauvat, joita saan hoivailla ja vauvatella niin paljon kuin sielu sietää. Ei sillä, vanhenee nuo karvaturritkin. Meggie on ollut meillä nyt kaksi ja puoli vuotta ja täytti perjantaina 4 vuotta (passinsa mukaan). Toinen seuraa perässä, Vappuna on Timmyn 4-vuotispäivä. Koirat juhlistivat Meggien synttäreitä vielä pienemmästi kuin me ihmiset tosikoisen syntsyjä: tein niille erikoisaamiaisen, jossa oli paistettua munaa, kinkkua ja juustoa.

Tosikoisen synttäreitä vietettiin siis ihan niiden oikeana päivänä, lauantaina. Tein kahvipöytään sushi-kakun ja mutakakun. Jälkimmäinen oli synttärisankarin oma toive, ensimmäinen oli minun päähänpinttymäni. Illaksi neiti lähti kavereineen jonnekin tuonne “kylille” hengaamaan. Tuntuu, että omasta nuoruudesta vaan on loputtoman kauan. Enää en tajua hengailua. Vasta pääsin pohtimasta, miten mukavaa minusta on, etten löydä nuorisoani tuolta kaduilta maleksimasta perjantai- ja lauantai-iltaisin vaan ovat kotona tai kavereillaan. Hmm. Niin. Unohdin vissiin koputtaa puuta.

Sunnuntaina vietettiin tosikoisen kanssa äiti-tytär-shoppailupäivä. Oli uskomattoman vaikea ostaa tytölle mitään, kun tiedän miten tarkka on kaikesta. Päädyin siis antamaan rahasumman, jonka saa kuluttaa kanssani Jumbossa valitsemallaan tavalla. Niin ja pizzankin lupasin piffata. Niinpä eilen luuhattiin Jumbossa melkein neljä tuntia ja neiti osteli meikkejä, lähinnä. Ja pari mukia, jotain koruja ja jotkut housut. Melkoinen määrä kasseja sillä jo oli, kun istuttiin Rossoon sille pizzalle.

Iltasella tyttären availlessa ostoksiaan paketeista sukelsin miehen seuraksi man-caveen, autotalliin, ja värkkäiltiin yhdessä meidän kaasupolttimelle tuulensuojalevyt. Pop rivet gun, mikähän hitsi se on suomeksi, niittimutteripistooli? on kyllä maanmainio työkalu! Mies porasi leikattuihin metallilevyihin ja polttimen telineen jalkoihin reiät ja minä naulasin niiteillä kiinni, paitsi etulevyn, joka kiinnitettiin ruuveilla, jotta sen saa tarvittaessa pois. Ei se ihan täydellinen ole, mutta ihan hieno ja ajaa asiansa 🙂 Ei enää tuuli haittaa paellan ja muurikkalättyjen paistamista!