Tytöstä pojaksi tai jotain sinne päin

19.5.2016 Marilka

Joskus kauan sitten lasten ollessa pieniä, he katsoivat Barbie-elokuvia. Yksi tosikoisen lemppareista oli Prinsessa ja kerjäläistyttö. Me oomme kuin siskokset! Siinä prinsessan kanssa paikkaa vaihtaa “kerjäläistyttö”, jolla on kissa, joka ei osaa naukua vaan haukkuu. Yhdessä kohtauksessa se yrittää naukua, mikä aina päätyy puolihaukahdukseen. Kerjäläisprinsessa laulaa lohdutuslaulun, kertoo kissalle, ettei kannata yrittää olla muuta kuin on, että on paras hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ja että hän rakastaa kissaa juuri sellaisena ja juuri siitä syystä että se on sellainen kuin on.

Esikoiseni murrosikävuodet ovat olleet varsin haasteelliset ehkä vähän eri tavalla kuin monella muulla. Haastellisimmat ehkä jopa hänelle itselleen, vaikka äitinä vierellä ja välillä täysin pois työnnettynä olenkin monet itkut itkenyt sekä omasta surusta että huolesta ja surusta lapsen voidessa pahoin. En tiedä vetääkö mikään kuitenkaan vertoja sille kamppailulle, jota ihminen itse käy oman eksistenssinsä kanssa. Sille tuskalle, joka tulee siitä, ettei löydä itseään, ei tiedä kuka on, ei sovi mihinkään valmiiseen koloon, muttei oikein osaa muovata omaansakaan.

Itsensä hakeminen ei ole ole helppoa yhdellekään teinille. Monta vaihetta joutuu käymään läpi. Joskus kaveriporukka vie, joskus kavereita ei löydy. Ei ainakaan samanhenkisiä. Joskus ajautuu kokeilemaan yhtä sun toista, ihan vain jotta sopisi joukkoon ja olisi joku. Joskus oma minä sopeutuu siihen ja ajan myötä löytyy se oman elämän tie. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa. Toiset solahtavat maailmaan ja elämään noin vaan, toiset painivat identiteettinsä kanssa vielä keski-ikäisinäkin.

Identiteetti on monitahoinen juttu, jossa suuressa roolissa on sukupuoli-identiteetti. Vaikka kuinka yrittäisimme rakentaa sukupuolineutraalia yhteiskuntaa, ei se oikeastaan ratkaise mitään. Tytöille ja pojille, naisille ja miehille on silti erilaisia odotuksia ja erilaisia rooleja. Tytöt ja pojat ovat erilaisia myös mieleltään. Biologia ja geenit määrittävät meidät miehiksi tai naisiksi – tai joskus joksikin siltä väliltä. Kovin yksinkertaistetusti olet nainen, jos sinulla on kaksi X-kromosomia ja mies jos toinen kromosomeista onkin Y. Tiede on kuitenkin jo pitkään tiennyt, ettei se ole ihan noin yksinkertaista. Fysiologisesti useimmiten on, muttei aina psykologisesti. Joskus psyykkinen sukupuoli onkin ristiriidassa fyysisen kanssa.

Erään kerran melkein kolme vuotta sitten juttelimme esikoisen kanssa jostakin, mihin heitin puolihuolimattomasti: “Seuraavaks sä sitten vissiin sanot haluavas olla poika.” En sitä sen ihmeemmin siinä ajatellut, enkä sillä mitään sen kummempaa tarkoittanut, en siis ainakaan tuomitsevaa. Se jäi kuitenkin sukupuoli-identiteettiä hakevan teinin päähän soimaan kuin myrskyvaroitus ja kun äidin tyylin kautta haettu nais-identiteetti ei ottanutkaan tuulta alleen, pelkäsi esikoinen reaktiotani kun siinä sitten niin kävikin. Rohkeutensa rippeet keräten itku kurkussa hän minulle yhtenä iltana joku aika sitten sai sen lopulta sanotuksi. Ettei ole hyvä olla naisen vartalossa. Että tuntuisi oikeammalta olla poika.

Mitä siihen osaa äiti sanoa, noin kylmiltään? Tilanne kävi aika awkwardiksi jo, kun en oikein osannut mitään sanoa ja lopulta tyttöpoikani kiljaisi: “No sano nyt jotain!” ja alkoi itkeä. Lopulta juteltiin hänen sänkynsä laidalla pitkään ja siitä on alkanut hänen tiensä kohti sisäistä eheyttä. Sitä en tiedä, sitä ei kukaan vielä tiedä, onko hän viimein nyt löytänyt sen, mitä on. Tie oikeaan sukupuolenvaihdokseen on pitkä, eikä vielä ole lähetettä nuorten trans-klinikallekaan. Ja toisaalta, toisinaan murrosiän trans-“oireet” menevät kuitenkin ohi.

Ymmärrän siis toisaalta kaikkia, jotka tästä ajattelevat, että vaihe se on tuokin. Ehkä se on, ehkä se ei ole. Minä en oikeastaan yllättynyt, mistä ehkä kertoo se puolihuolimaton huomautuksenikin. En sitä toivonut, en sitä vieläkään lapselleni toivoisi – oma päällimmäinen tunteeni tämän suhteen on suru siitä, että lapseni ei pysty löytämään identiteettiään siinä kehossa, johon syntyi. Surua lähinnä siis siksi, että olisihan se elämä paljon helpompaa niin! Vähän hämmennystä siitä, että olen synnyttänyt ja kasvattanut tytön, josta näyttääkin kuoriutuvan poika.

Kohta kuusitoista vuotta olen elänyt vanhimman lapseni kanssa. Tyttöpoikani, jota tähän asti olen tyttäreksi ja neidiksi ja likaksi kutsunut. Näiden mielen myrskyjen jälkeen olen havaitsevinani nyt sellaista seesteisyyttä ja sisäisen rauhan rakentumista hämmentyneisyyden ja ahdistuneisuuden sijaan. Opettelen kutsumaan lastani uudella nimellä, vähän niinkun pojan nimellä, mutta kuitenkin tavallaan sukupuolineutraalilla nimellä. Käytiin viikolla vaateostoksilla – esikoisen historian helpoimmat shoppailut! Ne juuri oikeanlaiset, oikean tyyliset vaatteet löytyivät helposti – miesten osastolta. Lapseni on yhä sama lapseni, joka ei ole hameissa viihtynyt sitten eskarin, ja joka välillä oli ehdoton pitkistä hiuksistaan, mutta nyt näyttää koko ajan entistä enemmän pojalta. Ja se sopii hänelle!

Maailma tuntee monia hänenlaisiaan. Ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti ei ole selkeästi oikein nainen eikä mies. Esikoinen on sanonut, ettei hän ehkä ihan täyttä sukupuolenvaihdosta välttämättä kaipaa, ennemmin on niin sanotusti muu-sukupuolinen, sillä hänessä on kuitenkin sekä tyttö- että poikapiirteitä. Jompi kumpi kun pitää kuitenkin virallisesti olla, kallistuu vaaka ennemmin miehiseen suuntaan. Ja se on sitten ihan fine. Yllätyksekseni isänikin oli samaa mieltä. Ei sillä väliä onko tyttö vai poika vai jotain siltä väliltä. Kunhan on. Pääasia, että ymmärtää itse kuka on ja on sinut itsensä kanssa. Ja ne jotka eivät kykene hyväksymään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole sen arvoisia.

What’s Wrong Wofie, are ya sick, Something in your Throat?
Wait A Minute are you trying to meow?
Ah Fella, I can see it when you’re feeling low, You can’t hide that from me
You’re no status quo calico, So why keep trying to be?
‘Cause you’re more than that, You’re my doggish cat
I wish you could see the you I see, I say
If you bark, Celebrate it, Make your mark, Serenade it
Noah’s ark, Shoulda had a cat like you
And if, What you are, Is a strange you
Doesn’t mean, You should change you
Only means, You should change your point of view

Hey, feline, You fetch just fine. To thine ownself be true
Your bow wow’s The cat’s meow, It’s how I know you’re you

You don’t need the bows, Or tiara
Bid your woes Sayonara, Trust your nose, ‘Cause it knows the way to go
When you Chase your tail You’re enchanting
Spirits sail When you’re panting
When you wail You’re a rover, Romeo

There is not One hair of you That I would rearrange
I love you the way you are And that will never change
That will never change

Helsingistä länteen

12.5.2016 Marilka

Hetken ehdin kotosalla (ja vähän toimistollakin) hengähtää (lue tehdä pihatöitä ja töitä), kun taas vietiin. Lähdin tiistaina kotityöpäivän päätteeksi siinä neljän pintaan ajamaan kohti Poria. Ihan omalla autolla tällä reissulla. Kehä-ykkösellä körötellessäni pohdin, ettei ehkä ollut paras mahdollinen ajatus pyrkiä Stadista ulos juuri siinä neljän aikaan. Turun motarilla tunne vain vahvistui. Ensimmäiset kolme varttia siis jonotin ulos pk-seudulta kuumassa autossa auringon paahteessa. Jäälatteni loppui ennen ruuhkaa. Ja tajusin unohtaneeni hiusharjan kotiin. Onneksi käsilaukussa kulkee aina mukana pieni matkaharja.

Lopulta pääsin ajelemaan järjellisiä nopeuksia (miinus tietyöt) ja käännyin kohti Poria. Muistin siinä ajellessani, miksi tuo Porintie on niin ärsyttävä ajaa. Ne rekat. Ja ennen kaikkea ne henkilöautot, joita ei edes kiinnosta ohittaa niitä, joten rekan ohituksen sijaan siellä joutuu ohittamaan keskimäärin viisi henkilöautoa + rekan. Ohituskaistoja on jokunen, mutta yleensä nuo jonot tietenkin saavuttaa kokolailla juuri ohituskaistan päättyessä. Siksi en mielelläni pysähtele – kaikki ohittamani autot on taas edessäni kun palaan tielle. Oli kuitenkin pakko poiketa Forssan ABC:lle tyhjentämään kupla otsasta.

Joskus Forssan jälkeen pääsin kuitenkin ajelemaan omaa tahtia, ilman että kukaan oli edessäni säätelemässä tahtia. Aina kunnes eräs traktori häiritsi menoa. Mistä lie siihen oli ilmaantunut, mutta siinä vaiheessa kun minä sen saavutin, se oli kääntymässä vasemmalle ja sen takana seisoi joku pösö. Traktorin käännyttyä valmistauduin kiihdyttämään niinkuin normaalit ihmiset sellaisessa tilanteessa tekevät ja melkein ehdin törmätä pösöön, joka ei vaan meinannut liikkua. Onneksi refleksini ovat nopeat ja jarrutin hyvinkin ajoissa. Minkä jälkeen kaasuttelin sievästi pösön ohi.

Pösön blondi kuskityttö suivaantui manööveristäni ja hännysteli, kunnes suhahti ohi. Tuumasin, että antaa mennä vaan, jos ego on siitä kiinni ja jatkoin omaa tahtiani. Eipä kuitenkaan aikaakaan kun saavutettiin rekka. Pösö junnasi ja junnasi eikä päässyt rekasta ohi, vaikka paikkoja olisi ollut. Hujautin siis uudelleen pösön ja samantien rekankin ohi. Tuumasin vaan, ettei kande alkaa isotella ennenkuin osaa ajaa. Mersulla on muuten niin kiva ohitella maantiellä, kun se tarvittaessa kiih-tyy!

Pääsin viimein seitsemän pintaan perille Poriin, ajoin auton hotellin talliin ja kirjauduin sisään. Sen jälkeen ilta olikin business as usual: kamat huoneeseen, soitto kotiin, ruokaa hotellin ravintolasta, leffa Netflixistä, idlailua naamakirjassa ja liian myöhään peiton alle. Yksinäinen hotellisänky ei vaan houkuttele nukkumaan. Niinpä olinkin aamulla kellon soidessa 6:40 aivan liian väsynyt. Vääntäydyin kuitenkin ylös, alas ja aamupalalle ja lähdin ajamaan asiakkaalle googlemapsin kanssa.

Päivän koulutusten jälkeen tuumasin, että oma auto, oma lupa – mitäpä siellä hotellihuoneessa yksin ja Porikin on niin nähty – ja suuntasinkin auton nokan kohti Yyterin santoja. Pari kertaa siellä olen ennenkin käynyt; kerran vähän viileällä syys- tai kevätsäällä ja kerran kuumana kesäpäivänä esikoisen ollessa vailla parivuotias. Bongasin matkalla Teboilin ja tein mental noten tankata paluumatkalla. Bongasin matkalla myös Yyterin kylpylähotellin ja tein mental noten tsekata sen hinnat ennen kuin seuraavan kerran tulen Poriin elokuussa. Silloin voisi vielä olla aika päheetä olla siinä ihan Yyterin rannan tuntumassa yötä.

Jätin auton sinne parkkikselle ja arvoin suunnan. Kyltit are for wussies. Tarvoin tennareissani (joissa onneksi on paksu pohja, joskin olin valmistautunut tarvittaessa riisumaan kengät pois) hiekkapolkua ylös, valittuani suunnaksi linnan tornin. “Linna” osoittautui vesiliukumäen portin tolpaksi, joten kiersin liukumäkiaitauksen ja jatkoin matkaani kohti vähemmän metsittyneitä dyynejä ja rantaa tuulen tuivertaessa, auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Hiukan oli viileämpää kuin edellisen kerran dyyneillä taivaltaessani – Maspalomasissa pari vuotta sitten näihin aikoihin vuodesta.

Aikani kuljeksin märällä rantahiekalla, auringosta nautiskellen. Suunnitelmani oli kävellä rannan toiseen päähän saakka, mutta hylkäsin lopulta ajatuksen sillä tuuli tuntui korvissa aika pahasti kylmältä. Kiipesin sen sijaan dyynien huipulle ja tarvoin hiekassa kohti rannan pääväylää ja sitä myöti sitten autolle. Hetken mietin, jäisinkö syömään siihen ravintola Laguuniin vai mikä se olikaan, mutta nousin autoon ja ajoin hotelliin, tankkaus-pitstopin kautta.

Poikkesin peruskaavastani sen verran, että söinkin ihan siellä hotellin ravintolassa ennen huoneeseen menoa. Mies oli tällä kertaa oikeassa. Heti siinä oli vanhempi mieshenkilö kyselemässä minulta kaikenlaista kuten haluaisinko jotain juotavaa ja mitä haluaisin syödä. Aika epätoivoiseksi jäi yritys tosin, sillä toi sitten minulle laskun syötyäni ja ihan itse jouduin ruokani maksamaan 😉

Tsemppasin itseni suunnilleen ajoissa nukkumaan, joskin sitten puoli yhdentoista aikaan alkoi kännykkä plingailla viestejä kotoa. Kevyttä draamaa uhkasi olla tosikoisen kanssa, mutta se meni onneksi ohi.

Aamusella pikaisen aamupalan jälkeen luovutin huoneeni ja lähdin ajamaan kohti asiakasta karttamuistiini luottaen. Johan minä sinne kerran ajoin, kyllä minä sinne uudestaankin! Siinä kohti kun tienviitassa luki YYTERI 13, totesin, että pahus! Ajoin ohi! Käännyin seuraavassa mahdollisessa risteyksessä ympäri ja vahingosta viisastuneena avasin sen googlemapsin. Jotenkin onnistuin sohimaan siinä matkalla navigaattorin päälle ja yritin ymmärtää, miten siitä poistutaan (vihaan navigaattorin opastamana ajamista, kurkin mieluummin karttaa), kun kännykkäni soi ja vastasin tosikoiselle.

Tyttärellä oli lievä hätä kotona mahakipujen kanssa, puhuin tytön kanssa ja mietin, miten ihmeessä samalla saisin katsottua sitä karttaa etten nyt uudestaan harhaile. Navigaattori oli tällä kertaa onni onnettomuudessa, sillä sepä antoikin minulle ohjeet korvaani ihan siinä puhelun lomassa!

Päivä päätteeksi oli aika suunnata auton nokka kohti Raumaa. Etsin ramppia päätielle oikeaan suuntaan (oikealle), mutta missasin rampin (joka olikin loogisesti vasemmalla) ja ajelin jälleen väärään suuntaan, kunnes käännyin samalla Nesteen pihalla takaisinpäin. Väli Pori-Rauma on muuten tuskaisa ajettava. Ei ehkä muuten, mutta liikennettä on paljon ja niitä autoja tuntui riittävän, joiden mielestä 60km/h on ihan ok nopeus satasenkin alueella. Eikä ohi pääse, kun vastaan tulee autoa yhtenä virtana. Yritin hokea itselleni, ettei minulla mikään kiire, valmiissa maailmassa. Perille pääsin, vaikka suurimman osan ajasta junnasinkin hitaasti jonossa.

Täällä sitä siis ollaan. Taas yksi hotellihuone, joka muistuttaa kutakuinkin jokaista muuta hotellihuonetta maailmassa. Ei sillä, pääasia, että on sänky jossa nukkua. Ja Internet-yhteys. Ei sovi unohtaa nettiä! Tosin kännykästä jaettu wifi yleensä (Suomessa) pelastaa nekin tilanteet, joissa hotellin wifi ei skulaa. Aina ei kuitenkaan ole riittävästi kenttää. Kuten siinä bunkkerissa, jossa tänä iltana söin taivaallisen hyvää hiillostettua lohta ja salaattia. Yritin ruokaa odotellessani jutella miehen kanssa puhelimessa, to no avail. Kun ei ole kenttää niin ei ole.

Jotenkin tuossa hotelliin navigoidessani kuvittelin, että Rauman vanha kaupunki (jota halusin lähteä katselemaan ja kuvailemaan) olisi ollut jotenkin kaukanakin hotellista. Sisäänkirjauduttuani vein tavarani huoneeseeni ja lähdin saman tien liikkeelle, autolla, tyhmästi. Jätin auton parkkiin siihen vanhan Rauman laitamille ja kirosin jo tyhmyyttäni tajutessani kuinka lähellä hotellia oikeasti olin. Tehty mikä tehty kuitenkin, joten lähdin käppäilemään. Kyllä olikin kaunista! En muista ennen Raumalla käyneenikään.

En varsinaisesti ajatellut syödä ihan vielä niin aikaisin (kuuden maissa), mutta se kellariravintola osui siihen matkanvarrelle niin mageena ja houkuttelevana, että sinnepä sisälle kävelin syömään. Päivällisen jälkeen vielä kävelin vähän matkaa kanavan varteen ja kirosin tyhmyyttäni uudelleen. Sen sijaan että olisin siitä jatkanut matkaani hotelliin ne viimeiset ehkä pari sataa metriä, jouduin palaamaan päinvastaiseen suuntaan autolle. Ei siinä mitään, sen siis tein. Ajoin auton hotellin parkkiin ja kävelin vielä uudestaan siihen kanavan varteen katsastamaan pieniä suihkulähteitä.

Huomenna minulla on googlemapsin mukaan kolmen minuutin matka asiakkaalle. Ja siitä sitten koulutuspäivän jälkeen nokka kohti Turkua ja sitä kautta kotia. Onneksi on viikonloppu edessä! Reissaaminen aina väsyttää…

Jyväskylän ihmeet

3.5.2016 Marilka

Vaihteeksi keski-Suomessa. Aurinko hohtaa jossain taivaanrannan tuntumassa, värjäillen illan punertavaksi. Hotellihuoneeni ikkunasta valoverhojen läpi sitä katselen, maisemaa, joka nyt muuten ei kovin silmiä hivele: ikkunani antaa kohti rautatieasemaa. Shellin katos melkein näyttää siltä kuin laskevan auringon valo hohkaisi siitä oranssisena, mutta eiköhän ne ole ihan ledit tai mitkälie vaan siellä muovireunuksen sisällä.

Eilen lähdin junalla Tikkurilasta työpäivän jälkeen. Seisoin laiturilla puhuen isäni kanssa puhelimessa, kun kilometrin mittainen juna jarrutteli siihen asemalle. Ohitseni vilahti vaunu, jossa luki Extra-luokka. Yritin lukea ovien vierestä vaunujen numeroita ja ymmärtää, mistä pitäisi kiivetä junaan sisälle. Extra-luokan lipussani luki vaunu 1, mutta vaunussa 1 ei lukenut Extra-luokkaa. Lopetin puhelun, nousin junaan ja kääntyilin pohtien mihin suuntaan oikein pitäisi mennä. Kysyin ovella roikkuneelta konnarilta, joka kertoi minun olevan oikeassa paikassa, sinne vaan istumaan. Junassa oli kaksi extra-luokan vaunua.

Jämsän asemalla seistessämme pohdin, millä asemalla seistään. Katselin ikkunasta, ettei Jyväskylältä ainakaan vielä näytä, ja muistelin viimeisimmän kuulutuksen olleen Jämsä. Olin kuitenkin siinä kuulutuksen ja aseman välillä uppoutunut kirjaani niin täysin etten ollut ollenkaan varma. Palasin kirjani pariin luottaen siihen, että olisin havainnut, jos oltaisiin menty jo tunneleista läpi ja junassa olisi kuulutettu Jyväskylä. Ja olin oikeassa.

Laskeuduin junasta laukkuineni Jyväskylän lempeän keväiseen iltaan. Vaikkei minulla kollarissani kylmä ollutkaan, harmittelin yhä sitä, ettei minulla ollut istuvaa kevättakkia, sekä sitä, että olin paikassa, jossa luultavasti kaupat olivat menneet kiinni jo seitsemältä. Kello oli varttia vaille kahdeksan kun kirjauduin sisälle hotelliin ja kysyin respan tytöltä hivenen toiveikkaana tuota keskustan kauppojen aukioloa. Tyttö muisteli, että ainakin se HenkkaMaukka menee vasta ysiltä kiinni, tai ainakin nyt Sokos.

Vein reppuni ja lentolaukkuni huoneeseeni, käännyin kannoillani ja suuntasin kulkuni kohti kävelykatua ja H&M:ää. Kello oli 19:57 kun astuin sen ovista sisään ja aloin etisä takkeja. Ovissa luki, että sulkemisaika oli klo 20, mutta kiireettömistä ihmisistä päättelin, että ehkä se oli vanha kellonaika. Väärin päätelty, sillä ystävällisesti hymyilevä myyjä minulle ohikävellessään kertoi, että kauppa suljetaan muutaman minuutin päästä.

Toukokuu ei enää ole kevättakkien aikaa, tiedänhän minä sen. Olen kuitenkin tänne asti selvinnyt ilman, kevyttoppiksella, ja toivoin selviäväni ilman syksyyn saakka, jolloin toivon olevani taas takkeihini sopivan kokoinen. En ole siitä kovin vakuuttunut, mutta toivon. Silti, silläkin välin tarvitsen kuin tarvitsenkin kevyen takin. Lienen kuitenkin nirso, sillä mikään sellainen klassinen poplari tms. ei vaan kelpaa. Olin jo luopua toivosta, kun näin mustan kivan puuvillatakin. Sovitin, ja kävelin kassajonoon. Matkalla etsin nipun nilkkasukkia laarista. Olin ulkona klo 20:03. Ehkä elämäni nopein shoppailu.

Hotellissa nakkasin ostospussini huoneeseeni ja lähdin etsimään ruokaa. Ei sitä kamalan kaukaa tarvinnut hakea, ihan oli tähtäimessä alakerran ravintola, josta valitsin Gorgonzola-salaatin huoneeseen vietäväksi. Kyytipojaksi lasi Pinot Grigioa. Siinä odotellessani naukkailin Napue gin&tonicia ja soittelin miehelleni. “And old guys are trying to flirt with you?” kysyi mies, kun kerroin notkuvani baaritiskillä ruokaa odottamassa. “Nope, no old guys flirting with me,” nauroin takaisin ja lähellä istunut vanhempi mies loi minuun hieman kummallisen katseen.

Ruoka huoneeseen on hotellissa ihan parasta, kun yksin on matkassa. Inhoan istua ravintolassa keskenäni, joten nautin huoneeni yksinäisyydestä paljon enemmän. Eilenkin avasin Netflixin ja katsoin elokuvan samalla kun söin herkullisen salaattini ja naukkailin viiniäni. Tänään tein samat, tosin salaatissa oli paljon vähemmän gorgonzolaa eikä se vienyt oikein nälkääni. Söin minibaarista Pringlesit. Hyvästi vanhat takkini…

Tänään aamupalan jälkeen noukin vastaanotosta vuokra-autoni ja muistin, että sehän on tietenkin keppivaihteinen. Ei siinä mitään, sinänsä, olen minä vaihteita veivannut vuositolkulla, mutta nyt olen vuosia ajanut automaatilla. Viimeiset kahdeksan kuukautta raskaalla Mersulla. Sellainen piskuinen pösö oli jotenkin kiikkerä. Niin herkkä ohjaus, että huh! Ja se kytkin. Sammutin moottorin pari kertaa kuin amatööri, kun unohdin painaa sen pohjaan jarruttaessani valoihin.

Matkalla asiakkaalle aamulla bongasin Tikkakosken Ilmavoimamuseon ja tuumin, että siellä voisi olla kiva käydä. Niinpä kun päivä asiakkaalla päättyi, kurvasin sinne matkallani takaisin hotelliin. Kyllä oli magee museo! Täynnä vanhoja ilmavoimien koneita, moottoreita, roottoreita ja muita osia. Parin koneen ohjaamoon pääsi istumaan ja ihmettelemään sitä nappien ja nippeleiden määrää. Miten ihmeessä ne lentäjät osaa ne kaikki ulkoa? Ei siinä meinaan paljon taideta lukea jotain pientä tekstiä kyynärpään kohdalla, että oikean vivun saa oikeaan asentoon.

Hotellissa kirjoittelin yhden blogipostauksen ammattiblogiini, huomenna julkaistavaksi, ja lähdin jälleen tuonne kävelyraitille, apteekkia etsimään tällä kertaa. Avaava astmalääkkeeni sanoi eilen illalla kilin kolin, kun sitä olisin tarvinnut (hotellihuoneiden kuiva ilma on myrkkyä). Eilen en kiireeltäni juuri huomiota kanssakulkijoihini kiinnittänyt, mutta tänään huomasin kyllä ilmestyksen jos toisenkin siinä raitilla. Siis sellaisia vaatekokonaisuuksia että huh! Mikroshortsit ja pitsileggingsit ja korolliset platform -sandaalit. Polvista revityt mamma-farkut. Lestadiolaishame, tennissukat ja tennarit. Muutamia mainitakseni. Anteeksi. Mut, siis, niinku.

Yliopiston apteekissa vuoroani vuottaessani pohdiskelin sitä, miten Yliopiston apteekit on kaikkialla niin hitaita. Hitaimmat apteekit mitä tiedän. Vaikka tekevät aivan samoja asioita kuin muutkin apteekit. Mikä tekee niistä niin hitaita?

Siitä sitten melkein meinasin kävellä satamaan kahvilaan, mutta käännyin takaisin ennen rautatien ylikulkusiltaa. Ei huvittanutkaan. Melkein meinasin mennä American Dinersiin syömään, mutta pähkittyäni ruokalistaa tovin totesin ettei huvitakaan. Melkein meinasin hakea S-marketista jotain syötävää, muttei tehnyt mieli. Kävelin siis hotelliin vaan ja lopun jo tiedättekin.

Mies grillaili broiskua kotipihalla auringossa. Voi miten paljon mieluummin olisin siellä. Huomenillalla himaan ❤ Ens viikolla sitten yön verran pitempi reissu länsirannikolle.

Saunanlämmityksen lomasta

30.4.2016 Marilka

Viime päivät ja viikot ovat olleet melkoista matalalentoa, eikä laskeutumishetkeä näy. Tai näkyy, kalenteri hiljenee noin kesäkuun puolivälin hujakoilla, työkalenteri siis. Työn lisäksi tässä on kuitenkin kotihommissakin ollut yhtä sun toista rautaa taottavana. Välillä ähes kirjaimellisesti.

Remppa

Porraskäytävän remppahommat ovat edenneet hitaasti mutta varmasti. Joskus jo aikaa sitten eräänä kauniina lauantaipäivänä puhdistettiin kaiteet asetonilla ja sen jälkeen mies hioi ne. Pari viikkoa sitten mies ja keskimmäinen lakkasivat ne. Sen jälkeen ne ovatkin odottaneet autotallissa paikalleen pääsyä. Jääneet grillien ja kaiken muun jalkoihin. Kerran jo tulin peffalleni portaissa. Kaide olisi saattanut auttaa pysymään jaloillani.

Pihakalusteet

Uusi iso pallogrillimme on erinomainen. Vanhakin vielä pelittää ja tänään onkin olleet molemmat kuumina, kun pienessä mies grillasi meille kanaa lounaaksi ja isossa on yhä yksi paksu possunniska eli pulled porkia tulossa. Eilen siinä grillattiin burgerit tytöille ja koitettiin paellaakin tehdä isolla pannulla, mutta se ei oikein tullut tarpeeksi kuumaksi kun hiilet oli koreissa. Ensi kerralla enempi hiiliä ja koko ritilän täydeltä.

Pöydät ja tuolit eivät ole päässeet vielä paikalleen – ei tässä vielä juuri ulkona tarkene syödä (paitsi tänään auringossa). Sitä paitsi, uusi uljas aurinkovarjomme oli tuossa viime maanantaina auki viikonlopun jäljiltä kun pihaan iski sellainen tuulenpuuska, että kottikärryt lensi 5 metriä ja tuo varjomme naapurin aitaa päin. Pari pienaa katkesi, joten se on just about käyttökelvoton. Tarvii ostaa uusi – ja muistaa sulkea se aina iltaisin!

Espressokone

Viime sunnuntaina oltiin niin näppäriä, että tehtiin meidän DeLonghi-espressokoneellemme vuosihuolto. Jonka jälkeen sieltä ei tullu pisaraakaan kahvia kuppeihin vaan kaikki valui puruastiaan. Korjasin asian ja kone toimi tovin mallikkaasti, kunnes mies tuli kaupoista kotiin, yritti tehdä kahvin ja taas kaikki meni puruastiaan. Sinne päätyi myös yksi muovijenga. Maanantaina mies purki lopulta koko koneen, vain todetakseen, että osa, joka pitäisi vaihtaa, maksaa noin 80€ ja lisäksi aika moni muukin osa vetelee viimeisiään.

Kutakuinkin samalta istumalta otin Googlen kauniiseen käteen ja löysin Hobby Hallista vastaavan DeLonghin. Soitin kysyäkseni löytyykö sitä myymälästä. Ei, mutta sen voi tilata sinne. Tilasin siis ja keskiviikkona haettiin meille uusi espressokone, vähän perusmallimpi kuin edellinen, paitsi että siinä on sangen toivottu toiminto: maidon höyrytys ilman vaahdotusta. Kyllä nyt tulee hyvät cappucinot, kun maitoa ei tarvitse mikrottaa vaan sen lämmityskin hoituu höyryllä!

Tien päältä, peltojen keskeltä

Pitkästä aikaa olen viime aikoina myös ajanut parit työreissut. Kerran Kotkaan ja kerran Turun lähistölle keskelle ihan ei mitään. Siihen paikkaan verrattuna Harjavaltakin on city! Ajelin läpi peltomaittein, köyhien kyläpahasten, joissa hädin tuskin kahden auton mentävää pääväylää reunustivat purkukuntoiset ladot ja melkein yhtä ränsistyneet puutalot. Läpi sellaisten maisemien, joissa mieleen väkisinkin tunki tuo kouluajoilta tuttu laulu “…kertoisinko köyhyyden? Laudat eessä ovien?” Sininen ja valkoinen tietenkin, vaikka maaseutumme tähän aikaan vuodesta onkin harmaa, ruskea ja likainen. Se on niin helppo unohtaa täällä Stadissa, jopa täällä laitamilla.

6-vuotistyösynttäri

Tässä huhtikuun joku päivä (virallisesti tosin vasta toukokuun eka) tuli täyteen kuusi vuotta nykyisessä työpaikassani. Siinä ajassa meistä on kasvanut päälle 20 hengen IT-talo; silloin kuusi vuotta sitten meitä oli kolme. Aikamoista! Hassuinta on, että monet työkaverit on olleet talossa vasta vuoden, vaikka tuntuu kuin olisivat olleet aina. Sain mainion kortin sekä vaahtokarkkikukkakimpun.

Vappu

Vappu on tänä vuonna ihan vaan viikonloppu. Juotiin jo eilen Prosecco, mutta huomiseksi mies kävi tänään vielä hakemassa Rosée Cantin. Mitä sitten ikinä Vappu-lounaaksi tehdäänkään; varmaan syödään sitä possua. Sima ei sitten ihan ehtinyt valmistua Vapuksi, kun vasta viime sunnuntaina sen laitoin tulemaan ja tiistaina vasta ehdin pullottaa. Ehkä huomenna? Tai ensi viikolla…

Tänään ollaan tehty pihahommia koko remmin voimin – risut, kivet ja männynkävyt pois nurmikolta ja minä laitoin puutarhaletkutelineen paikoilleen ja kävin kaivamassa lasinpaloja taas metsästä. Eri paikasta kuin viime keväänä. En tajua, en.

Nyt on esikoinen ja tosikoinen kumpikin kavereillaan Vappua viettämässä, vain keskimmäinen tuolla katselee telkkaria. Sauna on lämpiämässä ja possu yhä paahtuu grillissä. Päivä on ollut ihanan lämmin ja aurinkoinen, ja illastakin tuli lopulta kaunis, vaikka välillä meinasikin näyttää siltä että kohta tulee jotain märkää taivaalta ja paljon.

Jäähyväiset kaasugrillille

23.4.2016 Marilka

Kaasugrillimme kesti kolme kesää, aivan kuten mies ennusti. Kolmantena kesänä – viime kesänä – siinä kesän lopulla grillistä putosi pohja. Pystyihän sillä vielä jotenkuten grillaamaan, mutta liekit leimusivat tuulen puhaltaessa suoraan polttimiin. Silloin ostimme muutamalla kympillä käytetyn pienen Weber-pallogrillin (tai ehkä jo vähän aiemmin), tyydyttämään loppukesän grillaustarpeita. Itse rakennettu tiiligrilli on kiva, mutta kovin säänarka.

Viime kesä oli myös viimeinen 17 vuotta vanhoille muovisille puutarhakalusteillemme. Vähän vähemmän vanha aurinkovarjokin eleli viimeiset hetkensä viime syksynkorvilla. Tänä kylmänä keväänä olemme siis ostaneet niin uudet puutarhakalusteet kuin aurinkovarjon kuin grillinkin. Ei tosin enää kaasugrilliä.

Pieniä first world -haasteita on aiheuttanut puutarhasetin kasaaminen. Ikea ei enää valmista tismalleen samanlaista aurinkovarjoa kuin entisemme, joten jouduimme valitsemaan monesta huonosta vaihtoehdosta sen vähiten huonon. Päädyimme halkaisijaltaa nelimetriseen aurinkovarjoon – jösses! – joka ei sitten mahdukaan uuden pöytämme aurinkovarjokolosta sisään, putken ollessa niin paksu. Toisaalta, kunhan reikä saadaan suurennettua (eihän se muovin kanssa isokaan ongelma ole) meillä on sitten niin iso varjo, että voidaan vaikka hommata toinenkin pöytä ja näin saada varjon alle paljon isompi puutarhapöytä.

Eilen kävin esikoisen kanssa “pakettiauto-ostoksilla” eli etsimässä hälle uudet Vansit vanhojen jalkaan jo hajoavien tilalle. Samalla reissulla käytiin hakemassa meille uusi uljas iso Weber-pallo. Koottiin se miehen kanssa illalla, keittiössä, sillä ulkona oli kylmä ja satoi. Nytkin on kylmä ja sataa. Tuleekohan tästä kesää lain? Ainakin meillä on nyt niin iso aurinkovarjo, että sen alla voi vaikka grillata tuolla isolla pallolla, jos sataa. On meinaan meininki tänään nakata tomahawk grilliin.

Pienet pallogrillit ovat muisto lapsuudesta. Kaasugrillit ovat olleet minulle tutumpi juttu aikuisuudesta. Vuosia mieskin preferoi kaasua sen nopeuden vuoksi. Luultavasti tämän hiili(tai briketti)grillipaluun kanssa jotain tekemistä on silläkin, että lapset on niin isoja. Ei ole niin kiire saada ruoka valmiiksi grillatessa(kaan). Paljon paremmaltahan se ruoka maistuu kun se on grillattu kookospuubriketeillä kuin kaasulla!

Vielä meillä on kaasupoltin, jota käytetään paellan ja muurikkalättyjen paistamiseen ja mistä sitä tietää, mihin kaikkeen vielä. Grilliinkin mahtuu nyt kuitenkin vaikka mitä, sillä tuo iso Weber on todella iso! Pari extra-kaasupulloa meillä siis nyt varastossa. Ehkä ne myydään pois. Tulisi jo kesä! Alkaa kyllästyttää tämä ainainen 2-8 astetta ja sataa-paistaa-sataa-paistaa sää!