Aamuntorkku talon hävittää

2.10.20161.11.2018 Marilka

Juteltiin toissapäivänä työkavereiden kanssa nukkumisesta ja unirytmeistä. Pari heistä valitteli sitä, miten he eivät pysty unirytmiään muuttamaan viikonloppunakaan myöhäisemmäksi, aamuheräämistä siis lähinnä, joten kun kuitenkin tulee valvottua, jää uni lyhyeksi kun aamulla pää herättää samaan aikaan kuin arkisin. Se on vähän niinkuin reverse issue siitä, mikä on minun ja kaltaisten ongelma, vaikka onkin oikeastaan ihan sama asia.

Jollakin unirytmi muotoutuu helposti varhaiseksi, kun on pakko herätä aamuisin töihin tiettyyn aikaan. Rytmi menee selkäytimeen ja sitä huomaa heräävänsä viikonloppuisinkin kuudelta, vaikkei mitään tarvetta siihen ole. Toisilla näin ei käy. Luontainen unirytmi ei varhaistu, vaikka miten joka ikinen aamu kello soisi seitsemältä. Aina väsyttää yhtä paljon ja kun nukkua saa, nukuttaa aina yhtä hyvin jonnekin sinne aamun myöhäisemmille tunneille.

Olen sanonut ennenkin, että luontainen unirytmini on yhdeksän tuntia, puolesta yöstä yhdeksään aamulla. Elin tässä rytmissä yhden onnellisen puolivuotiskauden, kun tein graduani kotona, eikä kukaan vaatinut minua olemaan missään mihinkään tiettyyn aikaan (paitsi satunnaiset aamuvuorot töissä). Yhdeksän tuntia unta on keskimääräistä enemmän, mutta äkkiseltään voisi ajatella, että ei kai se ole mahdoton sovittaa arkirytmiinkään. Kymmeneltä nukkumaan ja olet virkeä seitsemältä.

Sori, ei toimi niin.

Ensinnäkään uni ei useimmiten tule niin aikaisin. Ei, vaikka kuinka joka aamu joutuisi heräämään aikaisin. Toiseksi, vaikka uni tulisi jo niin aikaisin, se tarkoittaa että univelka on kasvanut niin suureksi, ettei se yhdeksän tuntia riitä mihinkään. Viikonloppuisin nukunkin usein 10-12 tuntia, ja olen vihainen, jos jostain syystä pitää herätä johonkin tiettyyn aikaan sen sijaan että vain heräisin itsekseni.

Vaikka tämä meni nyt kovin oman unirytmini setvimiseksi, tiedän, että kaltaisiani on muitakin. Meitä, jotka ei “kasveta aikuisiksi” unentarpeinemme ja rytmeinemme vaan jäädään siihen teinimäiseen nukkumiseen ja kukkumiseen. Tai sellaiseksi sitä kutsutaan, sillä teini-iässä luontaisesti aamuvirkutkin tuppaavat muuttumaan aamuntorkuiksi. Lapset, joilla oli tapana herättää vanhemmat viiden aikaan, nukkuvat yhtäkkiä iltapäivään. Eihän se voi olla tervettä!

Kaikki lapsetkaan eivät ole aamuvirkkuja edes pieninä. Molemmat omani herättivät meidän viikonloppuisin liian aikaisin – kahdeksan-yhdeksän välillä nukuttuaan miltei kellon ympäri. Arkiaamuisin jouduin aina kiskomaan unisia vekaroita sängystä väkisin, itkua tihrustavia lapsia, jotka olisivat vain halunneet vielä vähän nukkua.

Esikoisen ollessa jo koulussa, tosikoisen vielä päiväkodissa, minulla oli aika jolloin minun tarvitsi olla töissä joka aamu kahdeksalta. Se tarkoitti nousemista kuudelta. Kannoin nukkuvan tosikoisen kanssani suihkuun heräilemään, zombiena puin itseni ja lapsen ja vein hänet päiväkotiin. Päiväkodin lähellä oli Teboil, mistä hain aamukahvini, sillä kahvinkeitto siihen aikaan oli ylivoimaista. Milloin unohtui purut, milloin vesi ja milloin suodatinpaperi. Heräilin duunissa ja join 10 kuppia kahvia aamupäivän aikana päästäkseni käyntiin.

Lapseni ovat nyt lukiossa ja yläasteella. Kummallakin on todella paljon kasin aamuja, mikä lukiolaiselle tarkoittaa kotoa lähtöä ennen puoli kahdeksaa. Se on hirveän aikaista teineille, joilla, toistan, on myöhäinen rytmi silloinkin, kun luontainen unirytmi muuten on varhainen. Se kuuluu kehityskauteen. Siitä on tehty tutkimuksia. Vaikuttaako se mitenkään koulumaailmaan ja siihen mihin aikaan koulut alkavat? Ei näytä vaikuttavan.

Jollain tapaa kykenen ymmärtämään sen, että työelämässä (tietotyössä) on hyödyksi se, että kaikki ovat työmoodissa yhtaikaa, olivat sitten toimistolla tai etänä. Tai ainakin jonkin liukuman puitteissa yhtaikaa. Olen onnekkaassa tilanteessa, kun työni sallii niin paljon vapautta työajan puitteissa. Aamuvirkkumme voivat aloittaa ja lopettaa työnsä aiemmin, me aamuntorkut voidaan rauhassa torkkua ja aloittaa työt vasta yhdeksän aikaan. Tai ainakin olla saatavilla siitä lähtien. Sekään ei haittaa, vaikka saisin itseni käyntiin vasta tuntia myöhemmin, kun voin sitten yhtälailla tehdä töitä myöhempään.

En kuitenkaan jaksa käsittää sitä pakkomiellettä aloittaa rakennuksilla seitsemältä aamulla tai sitä, miksi virastoissa pitää olla töissä kahdeksalta ja sillä hyvä. Kai siellä taustalla on jotain vanhaa säännöstöä. Aamuvirkut kun uskovat olevansa jotenkin vähemmän laiskoja ja parempia ihmisiä kuin me aamuntorkut. Tuonkin myytin pitäisi vähitellen jo murtuman; tutkimuksia on aiheesta tehty vaikka kuinka ja ne osoittavat, että aamuntorkkuus kulkee usein käsikädessä luovuuden kanssa. Vaikka sekin kai on vain jotain hömpötystä, sillä eihän sekään ole tuottavaa työtä.

Musiikkia ja kirjoja

25.9.2016 Marilka

Kesällä luin Anthony Kiedisin omaelämäkerran. Kerrassaan kiehtova kirja! Mieheni sitä minulle suositteli, arveli että tykkäisin ja oli aivan oikeassa. Huomasin siinä kirjaa lukiessani, että kiinnostukseni RHCP:n musiikkia kohtaan nousi hurjasti. Olen “aina” pitänyt Pepperseistä, mutten ole koskaan ostanut yhtä Best of -kompilaatiota enempää heidän albumeitaan. Miehellä oli Stadium Arcadium, jota olen aiemminkin kuunnellut, mutta kesällä sitä tuli pyöritettyä autossa oikein urakalla.

Toinen rock-muusikko, jonka musiikista olen aina pitänyt, vaikken suurfani olekaan ollut, on Dave Grohl. Hän on myös henkilönä kiehtonut ehkä siitä lähtien, kun sattumalta näin noin puolet hänen elämästään kertovasta dokumentista MTV Rockilla monen monta vuotta sitten. Niinpä samalla kun tilasin Kiedisin Scar Tissuen Amazonista, tilasin myös Grohlin elämästä kertovan kirjan This is a call. Se ei ole omaelämäkerta, vaan sen kirjoittaja on brittiläinen musiikkijournalisti, ja vaikka se on paikoin oikein mielenkiintoinen, on kirja itsessään vähän pettymys.

Eihän se lupaakaan olla mikään virallinen elämäkerta, mutta kannessa lukee “The life and times of Dave Grohl”. Tästä huolimatta kirja käy historiikin tavoin läpi niin Britannian kuin USA:nkin, eritoten DC-alueen sillä siellä Grohl kasvoi, underground rock/punk rock -sceneä 70-80-luvuilta. Ymmärrän, että se on kaikki ollut vahvasti vaikuttamassa Grohliin ja siihen, mitä hän ja Foo Fighters tänä päivänä ovat, mutta en minä sitä ihan niin juurta jaksain jaksaisi kahlata. Niinpä huomaan hyppiväni sivuja skannaten ohi, mikä sinällänsä ärsyttää itseäni.

Kunhan sen (minusta) irrelevantin genre-historian jättää omaan arvoonsa, kirja on kyllä mielenkiintoinen ja onhan siellä niitä hippusia Grohlinkin elämästä 😉 Ja vaikken ole edes päässyt vielä Foo Fighters -osuuteen (Srcream on juuri hajonnut ja Grohl saanut pestin Nirvanan rumpalina), kavoin jo kaapista ne kaksi FF:n albumia, jotka jokunen vuosi sitten ostin ja otin ne mukaani ajomatkalle kohti Raumaa ja Poria viime maanantaina. Ei nekään kuuntelemattomina olleet kaappiin joutuneet, mutta olihan siitä jo tovi, kun viimeksi ovat olleet soimassa.

Sen verran tuttua huttua ne levyt kuitenkin, että siinä Turun motarilla aloin miettiä jälleen, että niin kutkuttaisi kyllä ostaa se viimeisin varsinainen studioalbumi Wasting Light, jonka äänityssessioista Grohlin autotallissa koko tuo kirja alkaa. Lounastakin tarvitsin, joten päätin kurvata Raision Myllyyn lounaalle ja pienelle Prisma-piipahdukselle. Toiveikkaana kävin levyosastolla, vaikka tiesinkin sen olevan aika long shot; eihän tässä maassa mitään uutta musiikkia (paitsi kotimaista) enää CD:llä saa. Ei ollut Wasting Lightia, mutta pari FF:n lukuisista vanhemmista albumeista kylläkin, molemmat 90-luvulta.

Ostin ne ja hain Coffee Housesta kahvin ja ruisleivän ja matka jatkui minulle ennen kuulemattoman Foo Fightersin tahtiin (tai no, kummallakin CD:llä oli pari isompaa hittiä, jotka tietty oli tuttuja). Illemmalla sitten Porissa hotellihuoneessa avasin Amazon.co.uk:n ja etsin ostoskoriini tuon Wasting Lightin. Samalla kertaa päätin päivittää Chili Peppers -“kokoelmaamme” heidän uusimmalla albumillaan The Getaway. En ole kuunnellut sitä Youtubestakaan enkä mistään, joten kuunneltavaksi jää, pääseekö lähellekään Stadium Arcadium -tasoa. Se on minusta yksi hienoimmista rock-albumeista ever.

Amazon olisi pullollaan muitakin muusikko-elämäkertoja, mutten nyt tähän hätään tiedä, olenko varsinaisesti kiinnostunut mistään niistä. Nämä kaksi valikoituivat lukemistooni eivät niinkään musiikkinsa (vaikka siitä tykkäänkin) vuoksi, vaan koska heidän elämänsä on ollut mielenkiintoista. Jahka saan tuon Grohl-kirjan luettua, taitaa muusikkokirjat vähäksi aikaa jäädä, mutta niin RHCP:n kuin FF:nkin musiikki on korvissani saanut aivan uutta syvyyttä noiden elämäkertojen lukemisen myötä.

My best friend

24.9.2016 Marilka

When I was like eight years old or so, on second grade or so, we had this school assignment to write and draw a story about our best friend. I chose to write about my grandma’s dog, a wire haired fox terrier. She was my best friend while growing up, before I had any other real friends. We spent summers together at our summer place with my grandma, playing and asking for snacks and whatnot. I wanted to have my own dog, just like almost every kid wants at some point, but I lived to be almost forty years old before that happened.

My best friend

Now I’ll tell you what I did with my best friend. I tell about some of the days.

My dad’s mother and father have a dog named Delilah, but we call it Della. It isone year older than I. It is a girl dog. We play together most of the summer days. Now I’ll start the real story.

My best friend

One summer morning I woke up eight o’clock because a dog was barking. It was not Della, I knew it. I looked out of the window. The dog that was barking was brown and much bigger than Della. The dog was lost.

My grandmother woke up, too. She gave me some meat so that I could give it to the dog. The dog ate so much , I thought it had been many hours eating nothing.

The dog was light brown. I took the dog to my grandmother’s house. She wrote to the newspaper that a light brown dog is found.

The dog was with us two or three days. Then the dog’s owner came. She thanked us for taking good care of the dog. I was so little that I wanted to play dog. The owner had a little girl.

The dog was nice, but still Della is my best friend. We play so that I trhow a stick and Della gets it and brings it to me.

MOTHER! I WANT A DOG!

Do you know that I’ve always wanted an own dog, but I know I won’t get one.

I was four years old when that happened.

Joka viikko on kirjaviikko

23.9.2016 Marilka

Jotkut jo veti herneitä nekkuun, kun ei sellaista kansainvälistä kirjaviikkoa olekaan, ei ainakaan virallisesti, ei ainakaan Suomen kalentereissa. Pelkästään jo kyseisen meemin jatkamisen voi toki hyvällä mielikuvituksella nähdä tyhmyytenä ja ignoranssina, kun ei postaaja “tiedä”, ettei sellaista ole oikeasti. Jospa joku on sellaisen viikon perustanut? Tai jospa sillä ei ole väliäkään?

Jollain oudolla tasolla kykenen ymmärtämään ajattelun: jos menet höplään pienessä, menet höplään myös isossa ja kiertopäivityksen levittäminen on automaattisesti osoitus hyväuskoisuudesta ja höplään menemisestä. Tai ainakin ignoranssista, kun et välitä, onko jokin oikeasti olemassa vai ei. Fine, minäkin olen joskus tosikko, suotakoon se itse kullekin.

Minulle on yhdentekevää onko kirjaviikkoa olemassa vai ei. Minulle joka viikko on kirjaviikko, vaikka välillä luenkin vähemmän. Välillä voimavarat kuluvat muuhun ja lukeminen tuntuu liian raskaalta. Välillä taas laiminlyön kodin ja perheen, kun en saa kirjaa käsistäni. Välillä luen viihdettä, joka vie mukanaa, välillä vähän vakavampia kirjoja, kuten elämäkertoja ja muuta sellaista non-fictionia.

Minä päätin aloittaa “Viikon sitaatti” -meemin: ota vapaavalintainen kirja hyllystäsi ja avaa satunnaiselle aukeamalle, osoita sormella satunnaista kohtaa ja kirjoita virke fb-statukseesi. Kerro myös kirja, josta sitaatti on.

Voi olla, että olen ainoa, joka sitaatteja ikinä koskaan postaa ja voi olla että kyllästyn itsekin noin ensimmäisen sitaatin jälkeen. Lue: unohdan koko asian elämän tiimellyksessä. Ei sillä väliä; rakastan kirjoja ja minusta nämä satunnaiset sitaatit ovat kiehtovia. Tässä ensimmäinen sitaatti, jonka jo naamakirjaankin kirjoitin:

Aloitan: “Se oli ainoa, joka kiinnosti häntä ja hän tiesi, että hänen levollisuudellaan ja kylmäverisyydellään pääsisi pitkälle,” – Birgit TH.Spare, Vanhan kartanon Diana

***

Same in English, the short version: some people have already got a bug up their ass about this international book week meme, since no such week officially exist.

So I decided to start a new meme: “Quote of the Week”. Pick a random book from your book shelf, open it to a random page, point your finger on a random sentence and type it in your FB status. Also, write the author and the book the quote is from.

I’ll start:

“Among those foolish pursuers of pleasure, they recon all that delight in hunting, in fowling, or gaming: of whose madness they have only heard, for they have no such things among them.” Sir Thomas More, Utopia

I might be the only one ever posting any quotes, or I might forget about this whole thing after the first post. I don’t care. I just love books and I think these random quotes are intriguing!

#citygirl is not amused

15.9.2016 Marilka

(paitsi että Rosson grillattu lohi, kasvikset ja tattikastike oli erinomaista ja pokemoneissakin piisaa)

Iisalmessa. Täällä on paljon Eeveitä, aivan liikaa liikennevaloja näin pieneen kylään, pari kauppaa ja joki. Saavuin eilen illalla pilvenhattaroiden punertaessa taivaalla. Puuduttavan viiden tunnin junamatkan jälkeen raahauduin kuuden minuutin kävelymatkan asemalta hotelliini viluissani, sillä en jaksanut kaivaa rotsia laukusta lyhyen matkan vuoksi. Stadissa oli 20 astetta lämmintä lähtiessäni iltapäivällä matkaan.

Parempiakin päiviä nähneen hotellin ilta-respa antoi avaimen ja ovikoodilapun ja vannotti pitämään niitä mukanani, jos vielä lähtisin ulos. Kiipesin hissittömän hotellin portaat kolmanteen kerrokseen ja mietin, minne tässä paikassa muka enää kahdeksan jälkeen illalla kukaan lähtisi (anteeksi nyt taas, kaikki pikkupaikkakuntalaiset). Virittelin hotspotin, jahka olin irrottanut tyhjän jääkaapin seinästä, sillä läppärini piuha oli vienyt huoneen ainoan vapaan pistokkeen (sekin jakajassa). Rasia kaipaisi ruuvimeisseliä, mutta kaipa se on ihan ok, kun varovasti irrottelee laitteet.

Netflix-leffa, soitto kotiin ja yritin alkaa nukkua. Uni ei vaan tullut silmään, eikä vähiten siitä syystä, että huoneessa oli pahuksen kuuma. On muuten vieläkin. Eikä mitään ilmastointia, ei mitään lämpötilan säätöää. Patteri ei ole kuin aavistuksen lämmin, mutta vaikka olisi kuumakin, ei sitä hevin säädetä termostaatin pyöriessä tyhjää liki irtonaisena. Ehkä valittaisin respaan, jos arvelisin, että asialle voisi tehdä jotain, tai toinen huone ratkaisisi ongelman, mutten usko. Note to self: ens kerralla (marraskuussa) huone tuosta parin korttelin päästä Sokos Hotellista.

Aamusella menin aamupalalle kaikkine kimpsuineni, sillä oli hiukan vaikea päästä sängystä ylös – nukuin sitten lopulta sikeästi, kun viimein nukahdin. Aamupalan positiiviset: pekoni oli hyvää, samoin karjalanpiirakka, eikä siellä tarjoiltu munajauhepöperöä vaan oikeita paistettuja kananmunia. Kahviakin sain kupillisen, mutta mukaani en sitä saanut pahvimukien puuttuessa. Kahvilasta noin kilsan kävelymatkani varrella en edes haaveillut (eikä sellaista tästä kylästä tosiaan löydykään), mutta ajattelin edes R-kiskalta hakea kupin. Olin kuitenkin liikkeellä liian varhain; ärrä avautui vasta kasilta jolloin minun piti jo olla asiakkaalla.

Citygirl is not amused — #citygirl is not amused

Siellä onneksi oli isoja pahvimukeja ja sain tankattua kofeiinia. Oli sellainen aamu, että suoraan suoneen olisi ollut paras. Oli sellainen päivä suorastaan! Porukka oli mukavaa ja kaikkee, mutta se on kumma, miten joinain päivinä aika kuluu hirveän paljon hitaammin kuin toisina. Tänään oli sellainen päivä. Tuntui että jokainen minuutti kesti tunnin. Lopulta se työpäivä sentään loppui ja nälkäisenä (aamupala jäi ohueksi ja lounas vähän niinkun samoin) lähdin lampsimaan kohti hotellia.

Heitin repun huoneeseen ja totesin, ettei tässä (Iisalmen Seurahuoneen)murjussa näemmä edes siivooja käy huoneissa oleskelun aikana. Sänkyni oli yhtä petaamatta kuin aamullakin. Ei se minua isommin haittaa tosin. Vaihdoin sukkikset ja mekon farkkuihin ja korot Vanseihin ja lähdin takaisin ulos. Käppäilemään, pokemetsälle ja etsimään ruokaa. Välillä vähän tihutti vettä, Eeveitä hyppi nenille, ja ravintolatarjonta lähinnä masensi. Pari kiinalaista, kebabia ja pizzaa. Viimeisenä oljenkortena onneksi se Rosso.

Ensin piti kuitenkin tietenkin tsekata kauppahalli, jonka ohi (ja läpikin) kävelin, mutta ajat on olleet täälläkin paremmat; puolet oli suljettu. Samoin oli kylän ainoan kauppakeskuksen laita. Noin kymmenen paikkaa myymälöille, puolet niistä kiinni. Ajankuluksi kuljeskelin H&M:ssä, mistä ostin tarvitsemani sporttiliivin. Käväisin Kappahlissa ja sovitin muutaman vaatteen Vero Modassa. Tumma harmaa neule vaati päästä mukaan, joten armahdin sitä ja palasin vielä henkkamaukkaankin ostamaan mustan topin (yleensä minulla on aina sellainen mukanani muttei nyt!), jotta voin huomenna laittaa tuon uuden neuletakkini päälleni.

Istahdin Rossoon alussa maintsemalleni illalliselle, joka oli erinomainen! Vatsa siinä täyttyi niin että lähtiessä valitsin suorimman tien sijaan kiertoreitin puistikon kautta, jonka toisessa päässä on luterilainen kirkko ja toisessa ortodoksikirkko. Hotellin lähestyessä poke-sightingeihin ilmaantui Meowth, joka on jo monesti kummitellut minulle ja kerran päässyt karkuunkin. Päätin kerrankin lähteä oikein etsintäretkelle. Kävelin ensin joenrantaan, minne matkalla sightingeihin ilmestyi jo Pikachukin! Kumpaakaan ei rannasta löytynyt, Pika suorastaan katosi. Vaihdoin kulkusuuntaa ja kiersin pienen lenkin, jonka varrelta sain kuin sainkin napattua kumpaisenkin.

Palasin hotelliin hyvillä mielin. Kahvitilanne ei vaikuta yhtään aamuista paremmalta, mutta poketilanne vaikuttaa – tajusin aamulla, että täysin tyhjä PoGoni oli vain jumissa ja vaati restartin.

Huomenna on uusi päivä asiakkaalla, neljän pintaan lähtee juna ja olen himassa kymmenen aikaan illalla. Arvon yhä, viitsinkö raahata pakaasini aamulla asiakkaalle ja iltapäivällä junalle kävellen, vai pitäisikö koittaa googlata paikallisen taksin numero. Aamulla jo meinasin viereen valoihin (mainitsinko, että täällä on niitä ihan liikaa paikan kokoon verrattuna?) napata kuvan taksin ikkunan puhelinnumerotarrasta, kun tajusin, ettei tarrassa suinkaan mainostettu taksia vaan riistatoimituksia. Eyeroll.