Välillä luulen kuitenkin olevani oikeilla jäljillä ja säästäväni aikaa tuomalla heille jotain omalta kauppareissultani. Mutta sitten siinä käy vaan niin kuin tänä aamuna: esikoinen veti ostamani juhlahousut jalkaansa ja ilmoitti ettei tykkää, ei laita. Selevä. Ja samaan aikaan tosikoinen vänkyi omista vaatteistaan, joten pinnahan minulla taas paloi. Turhaan, mutta ei sitä aina kykene estämäänkään. C’est la vie. Kaikin puolin.

Vaatteita tärkeämmissä asioissa sen sijaan saa nämä vanhemmat olla tosissaan ylpeitä jälkikasvustaan (ja toisaalta, oikeasti sekikn on viime kädessä vain hyvä, että on mielipide pukeutumisestaankin)! Ovat vallan kekpo yksilöitä. pidettyjä ja lahjakkaita ei vain vanhempiensa mielestä, vaan ennen kaikkea päiväkodin tätien ja opettajien mielestä. Tosikoisella oli eilen viimeinen päiväkotipäivä ennen kesälomaa – ja eskarivuotta! – ja sai kasvunkansionsa hoidosta kotiin. En sitä ehtinyt vielä kokonaan katsastaa, joitakuita kuvia ja piirustuksia selailin eilen. Ja luin tekstin, jonka tyttären hoitaja oli kuluneesta vuodesta tytölle kirjoittanut. Aivan ihania sanoja, mannaa vanhemmille oikein 🙂

Se on tuo meidän tuittupäinen tosikoinen päiväkodissa avulias, sosiaalisesti taitava, keksii ja johtaa leikkejä ja tanssiesityksiä, oppii laulut ja laulaa taitavasti. On esimerkillinen, opettaa mielellään muille esim. pelien sääntöjä, käden taidot ovat hyvät. Ja se on jo kaikki upeeta luettavaa, mutta minua kaikkein eniten ilahdutti se, että tyttöseni on ollut "tunnekerhossa" (tuokioita, joissa opetellaan tunnistamaan ja käsittelemään tunteita) aktiivinen ja pohtivalla tavalla mukana. Kaiken kaikkiaan, pelkkää hyvää sain lapsestani lukea :))

Entä esikoinen sitten? Hän sai tänään tokan luokan todistuksensa, jossa rastit olivat kaikki siellä yläpäässä. Kiitettävää tai hyvää joka kohdassa. Aineita ei ainakaan meillä päin vielä sellaisinaan arvostella, vaan arvioitavana oli puolisen tusinaa kohtaa äidinkielestä, lukemisesta ja kirjoittamisesta, pari kohtaa matikasta ja puoli tusinaa käytöksestä ja huolellisuudesta. Matikka, käytös ja huolellisuus olivat pelkkää kiitettävää. ‘Atta girl :)) Tarinoistaan tytär sai kehuja jo päiväkodissa, äitiinsä tullut? Minäkin olen neidin tarinavihkosta lukenut, loistotekstejä!

Syksyllä alkanutta enkkua ei tokarissa näkynyt edes mainintana muiden aineiden joukossa ja sitä ihmeteltiin miehen kanssa. Tytär sanoi, että on niin huono enkussa, ettei sitä siksi ole siinä "hyväksyttävästi suorittanut" -listassa muiden muassa. Ihan ei mennyt selitys läpi, sillä enkunpistareitakin olen nähnyt ja täysiä pinnoja niistä on tyttö saanut, mutta mielenrauhan vuoksi piti vielä opelta asiasta kysellä. Hyvin on kuulemma enkku(kin) mennyt, sitä vain ei vielä näy kun on vähän niinkun kunnan oma lisuke lukkarissa. Ensi vuonna sitten.

Samaan hengenvetoon tyttären ope alkoi sitten kehua tytön lahjakkuutta muutoin. On kuulemma ajatteleva ja älykäs ja erittäin lajakas tapaus. Jossakin "elämän eväät" (vai mikähän se oli?) -vaunussa aiemmin keväällä oli neitimme hämmästyttänyt open ihan todella asiallisilla ja pohdiskelevilla kysymyksillään. Tytöstä kuulemma huomaa, että on kiinnostunut asioista ja että lukee paljon. Ihan vähän kunniaa luulen että voidaan tuosta ottaa miehenkin kanssa, kun tietoisestikin pyritään lasten intellektiä ajattelua tuuppimaan ja tietoja kehittämään.

Yhtä kaikki, kyllä oli hyvä fiilis tänään tulla koululta kotiin kahden taitavan ja maasta taivaaseen kehutun tyttären kanssa. On meillä vaan melkoinen jälkikasvu 🙂

Suurin osa tämän sateen pisaroista on asioita, joista en vain voi kirjoittaa. Ei, ne eivät liity perheeseen mitenkään. Sanotaan vaikka, että ne ovat työni tämänhetkisiä stressitekijöitä. Niitä töissä aina välillä on, kuten kaikki työelämässä olevat tietää. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Joskus ne ovat isompia, joskus pienempiä. Joskus ne rassaavat enemmän, joskus vähemmän. Juuri nyt, noh, ne rassaavat enemmän.

Soppakattilassa oli siis jo aika monta pisaraa siinä vaiheessa kun autoni päätti olla käynnistymättä. Olin hakemassa tosikoista kaverin luota synttäreiltä, vain tuosta vajaan kilometrin päästä, joten kävelläkin olisi voinut, mutta olin autolla, koska lähdin himasta niin myöhään. Ja koska se on jonkinmoinen tottumus… Oltiin tyttären kanssa autossa, autossa oli virta päällä, vaiensin stereot. Käänsin avainta starttiasentoon, jolloin stereotkin sammuivat, mitään ei tapahtunut. Startti ei inahtanutkaan.

Ajattelin ensin, että akku olisi tyhjä. Mutta kun avasi oven, sisävalo syttyi ihan kauniisti palamaan. Ajattelin myös, että koska startti on joskus reistannut ennenkin – tosin silloin aina pitänyt sellaista rahisevaa luistamisääntä – ei hätä ole tämännäköinen, pidetään pieni paussi ja yritetään uudestaan, kyllä se siitä. Mutta kuinka ollakaan, ei mitään. Kurkkasin huvikseni moottoritilaan, ainakin hihnat tarkistaakseni, siellä kaikki näytti normaalilta – ei sillä että olisin paljon hihnoja enempää sieltä osannut tutkaillakaan 😉

Tosikoisen kaverin vanhemmat tulivat silloin pihalle jo kyselemään auto-ongelmastani. Aikamme siinä ihmeteltiin ja puhuttiin, minkä seurauksena päätettiin kokeilla mäkistarttia. Enhän minä koskaan ole sellaista ennen joutunut tekemään, en aja mitään amisautoja 😉 Paitsi kai nyt… haluan pari vuotta vanhan (tai tietty mieluummin uuden, mutta…) Honda Civicin! Työnnettiin auto kulman taakse alamäkeen, kakkosta silmään ja kytkintä ylös mäessä. Mutta ei mitään. Kytkin rahisi, moottori ei sanonut mitään. Ja jarrukin alkoi olla huolestuttavan raskas…

Ei siinä sitten mitään, hinaus ja huoltoon, tuumasin rullaillessani auton parkkiin pienelle hiekka-alueelle mäen alla. Onneksi oltiin kävelymatkan päässä kotoa, sillä minulla ei tietenkään ollut edes kännykkää mukana, reissunhan piti olla vain pikapyrähdys hakemaan tosikoinen himaan. Sapettihan se silti, se sellainen tämäkin tässä vielä, koko maailma on minua vastaan -tunne vyöryi uhkaavasti päälleni. Mutta vielä jaksoin vääntää vitsiä asiasta tosikoisen kaverin isälle, joka tarjoutui heittämään meidät kotiin lyhyestä matkasta huolimatta.

Tultiin kyydillä himaan, pyysin miestäni tilaamaan niin huollon kuin hinauksenkin (joka menee vakuutuksesta sentään), kun on tottuneempi noita autoasioita hoitamaan. Jotenkin saatiin siitä kunnon sanaharkka aikaiseksi – ehkä peeämässäni tai väsymykseni tai soppakattilani uhkaava täyttyminen tai ihan vaan ajatus siitä, että olen viikonlopun yksin kotona autottomana, tai mikä lie, sai minut ryöpsähtämään ja sen kattilani kaatumaan.

Mielenrauhani palauttamiseksi lähdin siitä sitten kävelylle. Poikkesin autoni luona vielä kerran starttia kokeilemassa, ei inaustakaan. Jatkoin matkaani tuonne järvenrantaan istumaan, veden äärelle luonnonrauhaan, missä laineet liplattelivat, linnut lauloivat ja kalat hyppivät pintaan. Rauhan rikkoi vain lentokoneiden tauoton pörinä yläpuolella – laskeutumiskaarros meni taas tänä iltana meidän päältä – ja miinaharavan piipitys! Isä ja pieni poika siinä etsivät rannassa aarretta tai miinaa tai mitä lie metallinpaljastimella, joka piipitti koko ajan poitsun lapiosta.

Aikani siinä istuin, merta vähän kaivaten, mutta tuo järvenrantakin teki tehtävänsä ja mieleeni palasi taas rauha ja hyvä mieli. Kaikki järjestyy, maailma ei kaadu autoon eikä mihinkään muuhunkaan. Se on vain elämää. Lähdin kävelemään kotia kohti ja matkallani poimin kimpun kukkia keittiön pöytää koristamaan.

Mutta miksi alkukesän kukat ainakin täällä päin maailmaa on 90% keltaisia?