Tänään oli taas random-väliajoin tekemäni statistiikka-tsekin aika. Sen verran pitkään tätä blogia on tullut kirjoitettua, että onhan noita kävijöitä kertynyt – joskaan word press ei näytä kuin murto-osan totuudesta, koska ensimmäiset vuodet blogi oli siellä live spaces -palvelussa. Ei se kävijämäärä minua niinkään ehkä kiinnosta kuitenkaan, mutta ne google-haut joilla blogiini päädytään! Ne ovat välillä todella hauskoja 😀 Tässä vähän tämänkertaista top-listaa:

• (no) pun intended pitää pintansa kärkipäässä aina vaan; sillä päätyy lukemaan entryäni No pun intended – kuinka yllättävää 😉 – joka on muuten google-hakutuloksissa ykkösenä 😮
•  tulistuva lapsi on niinikään keikkunut top viidessä melkeinpä entryn kirjoittamisesta lähtien, mikä on melko lohdullista, sillä en selvästikään ole ainoa joka painii hankalan lapsen kasvattamisen kanssa; sillä haulla siis löytyy Tulistuva lapsi (ja aikuinen) jostain sieltä ensimmäisen google-hakusivun alaosasta
• siinä missä edellä mainittujen hakujen viittaukset blogiini tuottavat ihan asialliset entryt, henkilö(t) jotka päätyvät blogiini haulla eläinoppi lehmä, saavat pettyä pahasti, sillä tuskin he etsivät asiaa lentävistä lehmistä 😉 hakutuloksena siis (heh, tokana googlen tuloksissa 😀 ) Eläinoppia
• kolibri (tatuointi) eri muodoissaan näyttää niinikään olevan varsin suosittu hakuaihe, sillä pääsee lukemaan tatuointi-haaveestani, jonka puolitoista vuotta (vai 2,5 vuotta? kuka näissä vuosilaskuissa mukana pysyy?) myöhemmästä toteutuksesta en tainnut koskaan blogiini kirjoittaakaan; hakutuloksena siis Kolibri tai entrystä löytyvä kuva
• kotikärpänen (kuka muistaa vielä Kaarlon?) oli tällä kertaa hauskin haku (jolla itsekin löysin blogini) – mitä on tapahtunut mm. haulle siskon kanssa saunassa?
• styrox paketti, paljain jaloin ja rasvari puolestaan todistavat, että joku oikeasti jaksaa kelata googlen hakusivuja ensimmäistä, toista, kymmenettä, kahdettakymmenettä… pidemmälle – itse en vaivaudu kolmannesta eteenpäin, yleensä en sinnekään asti; yhdistettynä marilkaan edellämainituilla löytyy entryt Styroxia ja kuningasajatuksia, viime viikkoinen entry Linja-autossa on myös tunnelmaa sekä samoilla paljailla jaloilla Morsiustyttöjen äiti, Kovaluisen jalkapöytä ja Hiljaisuuden keskeltä ja muutama muukin merkintä, ja sitten vielä rasvarilla Ratkaisija ja rasvari
• tinos ja olive trees esiintyvät parissa haussa myös, niillä tietenkin pääsee lukemaan lempilastani Where Olive Trees Grow 🙂

Klaukkalastakin kulki dösiä stadiin. Kuljin niillä joskus, pakon edessä. Kuten kun en halunnut joutua olemaan yöllä ajokunnossa. Täältä Vantaan tästä kolkasta kulkee busseja stadiin kohtuudella, mutta yhä kuljen niillä vain kun on ihan pakko. Ja nykyisin ennemmin melkein ajan autoni metron varteen, hyppään metroon ja menen miesystävälle yöksi, jos haluan liikkeelle ilman autoa. Vantaan sisäinen liikenne on minulle vielä täysi mysteeri, vaikka tänään tutustuinkin siihen ensimmäistä kertaa, yli vuoden tässä asumisen jälkeen.

Enhän minä muuten, autokin on ihan käyttökunnossa ja kaikkea, mutta kun esikoisen pitäisi oppia kulkemaan tanssitunnilleen itsekseen dösällä. Enhän minä voinut lähettää tytärtä bussilla minnekään, kun en oikein itsekään tiennyt miten linja kulkee – eikä ole tyttö kamalasti busseilla kulkenut, kun isänsä sattuu olemaan samanlainen yksityisautoilija kuin minäkin. Joten lähdin näin ekalla kerralla tytärtä saattamaan. Tosikoinen jäi kotiin potemaan (koulunalkujännityksestä?) kipeää vatsaansa.

Osaan minä sentään käyttää Reittiopasta. Minulla on jopa kännykässä kirjanmerkkinä se mobiiliversio. Himassa tsekkasin miten sinne tanssikoululle täältä helpoiten pääsee oikeaan aikaan. Kun autolla pitää kotoa lähteä 20min ennen tuntia, bussilla lähtö on 50min ennen tuntia. Tämä on yksi suuuuri miiiinus joukkoliikenteelle; siihen tuhrautuu vaan niin paljon enemmän aikaa, vaikka menisi vain yhdellä vaivaisella bussilla!

Tuo dösä, joka tästä menee tanssikoululle, kiertää joka kolkan näiden kohteiden A ja B välillä. Varsinainen Vantaa-sightseeing! Mutta perille päästiin ja tytär meni tanssitunnille ja sillä välin koitin kännykälläni selvittää reittioppaasta, miten päästään mielekkäimmin takaisin kotiin. Reittioppaan mukaan se ei ollutkaan ihan yksinkertaista. No ei ollut ei. Varsinkaan kun reittiopas ei (taas kerran, tämä on nähty ennenkin) kertonut sitä fiksuinta vaihtoehtoa ollenkaan.

Ihmettelin nimittäin sitä, että linja jolla tultiin tunnille, loisti poissaolollaan suorissa paluureiteissä – juna+bussi-yhdistelmistä se kyllä löytyi. Poimin yhden suoran reitin ja melkein lähdettiin tyttären kanssa jo kulkemaan sitä reilua kilsaa, jonka reittiopas käski kävellä pysäkille, kun mieleeni vasta tuli tsekata linjan aikataulu ihan suoraan ilman mitään oppaita. Olin tunnin aikana liiaksi kirjani lumoissa miettiäkseni asiaa loppuun asti.

Olisi se vaan niin helppoa jos asuis metron varrella… Tai edes junan. Ne tulee aina. Ja niillä on selkeät asemat. Eikä ne kierrä koko maakuntaa. Katsoin, että ehdittäisiin todennäköisesti sopivaan dösään jos käveltäisiin seuraavalle pysäkille, mutta ilmeisesti bussi meni juuri meidän ohitse jotenkin salakavalasti. Ja juuri kun tultiin pysäkille, siitä pyyhälsi ohi (sillä ajatusprosessini kesti millisekunnin verran liian kauan) toinen bussi – se, jonka paljon kauempana ja toisessa suunnassa olevalle pysäkille Reittiopas oli käskenyt kävellä.

Kirosin hiljaa mielessäni ja tutkin pysäkkiaikataulua ja reittikarttaa ja totesin, että siinähän sitten nökötetään seuraavat parikymmentä minuuttia odottelemassa ihan kiltisti. Kävin hakemassa Seattle Latten viereisestä K-marketista ja sytytin tupakan, juuri kun alkoi ripotella. Mullon tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvii ja tupakkaa. “Kahvia ja tupakkaa yhdessä?!” ihmetteli tytär. Jep, oikein hyvä yhdistelmä.

Päästiin viimein dösään ja koska tytär oli päättänyt uppoutua musiikin maailmaan, tein minä samoin. Matkustettiin suht hiljaa siis, kuulokkeet korvilla. Tuumasin sen verran matkalla ääneen, että taidetaan kastua kun kävellään pysäkiltä himaan. Lisää dösällä kulkemisen riemuja. Ja olinpa hyvinkin oikeassa. Kun päästiin bussista ulos, tuli vettä aivan kaatamalla, isoja pisaroita. Otin kolme askelta nahkasandaaleissani, nappasin ne käteeni ja jatkoin matkaa paljain jaloin. “ÄI-TII!” rääkäisi esikoiseni. Eyeroll. Mikä vika on paljain jaloin tallustamisessa?

“ÄI-TII!” rääkäisi esikoinen uudestaan, kun tuossa raitilla päätin ottaa kaiken irti sateesta, kun se kerran päälle vettä niin viskoi. Levitin käteni ja aloin kävellä My Chemical Romancen tahtiin tanssahdellen ja lätäköissä hyppien. Tyttärelläni on joko pahuksen paljon tiukempi pipo kuin minulla tai sitten pelkäsi että kaverit näkevät… Mutta näinpäs tuon itsensäkin nytkähtelevän Hannah Montanansa tahtiin kotiovea avatessaan 😉

Himassa käveltiin suoraan kylppäriin kuorimaan litimärät kamppeet päältä, jotain kuivaa tilalle, ja sen jälkeen kaadoin itselleni lasin punaviiniä. Sade tuntui vielä ihanalta kesäsateelta kun oli 20 astetta lämmintä, mutta punaviini tuntui silti oikealta valinnalta kun sai kuivaa päälleen ja katsoi ikkunasta harmaata maisemaa (sateen tosin jo hellitettyä). Ja sitten jo patistelin tyttäriä iltapesulle. Kunnes koneen kelloa katsoessani totesin kellon päässäni edistäneen tunnilla.

Maa ponteva pohjolan äärillä on, se on entistaistojen tanner. Niin rohkea, reima ja horjumaton, se on muistojen mainio manner. Tämä maa minun mieltäni innostaa, se on kymmenen, kymmenen virran maa! Ja jopa kymmenen virran kaupunki. Tai kai tuossa varsinaisesti virtaa yks joki, mutta jotain haaravirtoja näyttää siihen virtaavan ja kaikkine saarirykelmineen ja kymmenine siltoineen tuntuu kuin virtojakin olisi kymmeniä. Olen siis Oulussa.

Lapsena faija jaksoi aina raahata museoihin kaikkialla ja siihen mennessä kun olin kasvanut aikuiseksi olin jo korviani myöten täynnä museoita. Näin vanhaksi piti kasvaa, että museot ja kulttuurihistoria jaksoi alkaa taas kiinnostaa. Tai oikeastaan, onhan se jollain tapaa kiehtonut aina, mutta olen aina tarvinnut jonkun, joka on tehnyt sen eläväksi, tarinan. Suomeksi sanottuna historialliset romaanit ovat kiinnostaneet kyllä, mutten ole jaksanut tutkailla faktoja niiden takaa. Kreikanmatkan jälkeen olen havainnut aivan uutta kiinnostusta kulttuurihistoriaa kohtaan. Etenkin antiikin maailman osalta, mutta näytti se yltävän jopa tähän ihan kotomaahankin.

Eilen työpäivän jälkeen lähdin ulkoiluttamaan kameraani – sitä pienempää, isomman jätin kotiin koska se nyt vaan oli liikaa roudata mukana tänne. Olin päivällä bongannut netistä Pohjois-Pohjanmaan Museon, joka oli tuolla jossain. Lähdin vähän sokkona kävelemään kohti aluetta jossa kuvittelin sen olevan, tarkistin sijaintini Googlemapsista ja totesin olevani 180 astetta väärässä suunnassa. Jokin tässä kaupungissa sekoittaa kompassineulaani aivan jatkuvasti…

Käännyin siis kannoillani, kuvailin matkani varrella mm. kaunista Kaupungintaloa, kirkontornia, yhtä niistä haaravirroista sun muuta kuvauksellista. Tarkistin suuntaani aina välillä, mutta puistikkoon – Hupisaaretko ne oli nimeltään? – päästyäni ei Googlemapsista ollut juuri apua. Ei ihmeemmin kyllä opaskartoistakaan, sillä en kaikilta niiltä sinne tänne risteäviltä poluilta parhaalla tahdollanikaan oikein ymmärtänyt mikä poluista oli mikä. Joten valitsin yhden, jatkoin matkaa, ja toivoin löytäväni museon sieltä jostain.

Löysinkin, mutta ensin kuljin se ohi luullen sitä asuintaloksi. Siltä se nimittäin enimmäkseen näytti. Päädyin alueelle, jossa oli kahviloita ja leikkipuisto, ja seuraava opaskartta. Sitä aikani hämmästeltyäni tulin siihen tulokseen että sen näkemäni talon täytyi sittenkin olla se museo. Valitsin uuden polun, kävelin jälleen parin sillan yli, ja lähestyin museoa sen pääoven puolelta, jolloin se myös näytti vähän enemmän museolta. Museo on neljässä kerroksessa ja minulla oli aikaa vain 40 minuuttia ennen sulkemista, joten en ehtinyt kiertää näyttelyistä kuin puolet. Mutta ei se mitään, valikoin museon opastaulusta ne mielenkiintoisimmat ja tsekkasin ne.

Kivikausi, pronssikausi, rautakausi. Jänskää. Suomalaiset tykkäsivät jauhaa purkkaa jo kivikaudella, koivunpihkapurkkaa. Ja käyttää sitä liimausaineena. Ei tämä ihmiskunta paljon vuosituhansien saatossa taida sittenkään muuttua pohjimmiltaan 😉 Vanhoja työkaluja, vanhoja vaatteita, muita vanhoja esineitä. Läjä vanhoja puhelimia – lähestyttiin jo nykyaikaa teollisuuden kehityksessä. Alakerrassa oli siisti Koiramäki-näyttely! Omat tyttäreni eivät oel Koiramäkeä koskaan sillä tavalla löytäneet, mutta minä rakastin sitä! Ja toisessa salissa käsityönäyttely, jossa oli mm. todella upeita koruja! Suosikkini oli Heli Kauhasen korut. Olisipa varaa sellaisiin!

Museosta ulos astuessani totesin alkaneen sataa. Ei mitään suurta kaatosadetta, mutta tasaista tihkua. Lähdin silti takaisin puistikkoon kävelemään, mitäpä minä muutakaan olisin voinut. En kuitenkaan suunnannut takaisin hotellillekaan, vaan etsiskelin “Oulun linnaa”, tai pikemminkin mitä siitä oli jäljellä. Linnat ja linnanrauniot ovat niinikään aina kiehtoneet. Oulun linnasta ei tosin enää ole jäljellä kuin kellari, päälle on rakennettu observatorio, jonka alakerrassa toimii kahvila. Ei se mitään, kävin kellarissa ja pohdin onkohan siellä roikutettu lihaa vai vankeja katossa vielä kiinni olevissa kettingeissä. Kenties molempia.

Palasin hotellille torinrannan kautta. Ihailin mainioita aittoja, jotka oli muutettu kahviloiksi, ravintoloiksi, lahjatavaramyymälöiksi. Olisin mieluusti käynyt katsomassa, mitä Lentävä Lammas olisi voinut minulle tarjota tai mitä Pelle P(eloton?) on mahtanut keksiä, mutta ne oli jo kiinni. Ei ole tavallisilla työläisillä puoteihin asiaa, kun viiden aikaan jo sulkevat ovensa. Tervehdin lihavaa poliisisetää torin laidalla ja käppäilin hotelliin lukemaan kirjaani, jossa seikkaillaan Troijan arkeologisilla kaivauksilla.

Tänään en enää lähtenyt kävelemään puistikkoon lainkaan, vaan piipahdin katsomassa vieläkö Kauppahalli olisi ollut auki (ei ollut 😦 ), pyörähdin Stockalla ja Kerastase-myymälässä ja hain Hesestä kanafileitä illalliseksi. Mutta ihan ensimmäiseksi kävelin päivällä netistä etsimääni tatuointi- ja lävistysliikkeeseen Pitbulliin, joka oli sopivasti aivan tässä hotellin kulman takana, ja otin napalävistyksen. Hubs! Aloin sitä viime talvena pohtia, koko kesän sellaista halusin, ja nyt sen sitten otin. Nyt on lilat timangit navassa. Ensi kesänä siinä saa roikkua sitten joku ihana koru!

Loma meni, työ tuli. Kreikan kuumasta auringosta on ollut suht haasteellista siirtyä tähän jo niin syksyiseen ilmaan. Että yöllä lämpötila laskee taas jo alle kymmenen! Ja päivälläkin on hätinä 20 astetta lämmintä ja käy syksyisen viileä tuuli. En minä vielä ole valmis syksyyn. Saati talveen. Ajatuskin ahdistaa.

Töissäkään ei ollut ihan pehmeä lasku takaisin arkeen. SharePoint päätti kiukutella minulle heti alkajaisiksi, samoin Lync, joten eilen säädin virtuaalikonettani vielä kymmenen aikaan illalla, jotta tänään saisin työni tehtyä. Lopulta luovutin plan A:n osalta ja siirryin Plan B:hen, työvälineet taas ok. Tänään oli sitten vähän toisenlaiset tekniset haasteet edessä, kaikesta huolimatta. Mitäpä tähän voi sanoa, normipäivä näin IT-alalla.

Lomakuvia Tinokselta olen vieläkin käynyt läpi ja laittanut erinäisiin kuvagallerioihini näin iltasella. Vieläkin on pientä säätöä, mitä haluan tehdä, mutten tiedä jatkanko niiden parissa enää tänä iltana. Eihän niistä paineita ole, puuhastelua omaksi iloksi ja jos ei se enää ole ilo, on aika lopettaa.

Elämä soljuu tästä taas eteenpäin normaaliuomassaan. Mutta haave elää.

A small hard green olive fell on the table in front of us.Not ripe yet, but dropped down by a gush of wind. Glancing up I could see the branches of an olive tree stretching out over our table like a canopy of light green leaves flickering with silver. Another gush of wind brought one of those leaves floating down to our table. Later that evening the leaf got an inscription: “I’ve had the best fun day today!” I couldn’t but agree with the daughter of my boyfriend. Indeed it had been almost a magical day.

Only a couple days before I had left the then cloudy Finland and flown to Athens with my boyfriend and his daughter, but without my wallet. I had my passport and some money on me, I’d been up since three thirty, travelling through Riga where at the airport I’d discovered that I was missing my wallet. At the Rafina harbor I forgot to tip the taxi driver, and was feeling exhausted and a bit miserable on the SeaJet to Tinos. I was in a different culture, a stranger, without my credit cards or my driver’s lisence, unsure of myself on foreign terrain.

The first day of travel was like three days in one. First all the flights, a taxi race to the port where we made it to the boat with not even another minute to spend. The boat trip to Tinos in high waves, then the drive to Porto in a rental car. For my boyfried it was like coming home. He’d spent 3 summers on Tinos already, he had friends everywhere and he knew the places. To me everything was new and I was awed by the beautiful scenery, the cycladian architecture, everything. I was meeting new people, seeing new places; the first evevning went by in a sort of a haze.

By the time the olive fell on the table I already had started to feel somehow at home on the island. We had nice accommodations behind an olive garden, with one olive tree growing right by our veranda. I would sit on the railing, in the sun, watching the olive trees bend in the wind but never break. And when the wind died, the trees looked like a photograph of wind blowing through them, the branches still bent all in the same direction, the leaves in the angle the usually unyielding hard wind had set them. I was on the island of the meltemi winds.

But the winds died down by the day of the olive, giving way to some truly hot summer days and pleasantly warm summer nights – warm being still 36 degrees at midnight. On the day of the olive we had been up to the north coast of Tinos, to the small village of Kolimbithra. Beautiful views of terrassed mountainsides, small villages, a fertile valley full of bamboo on our way. Delicious meal at a little taverna, some beach time and a freddo cappucino at Volax on our way back. And in the evening, a proper Greek village celebration at a distant village somewhere in the mountains.

The whole village was gathered at the church yard when we came there, the men taking their turns in clanging the church bells. We walked behind the church to the village center where tables han been set up at the edges of the agora, leaving room for dancing in the middle. People started filling up the tables, food was served – souvlaki, proper tzatziki with lots of garlic in it, greek salad in the Tinos way, potatoes and some flat bread – and the village musicians started playing traditional greek music. Dancing went on for hours, the old and the young ones dancing together. The whole village was there. And they still continued dancing when we left after midnight.

The winds never did come back while we were on Tinos. Some days we would go swimming at the Porto beach only a short walk from our house. Some days we would drive to some other beach in another bay, bathe in the sun, take shelter under the umbrella when the sun was too burning hot, have a couple drinks at thebeach bar. And swim in the clear blue Aegean sea. The water sparkled in the sun and felt exactly right on the skin. Not cold at all, but not too warm either. And after the swim, the sun and the slight breeze would dry the skin quickly.

I took almost a thousand photos on Tinos and Mykonos, which we visited for a day or so with my boyfriend. On the beaches and in Porto, I would roam around, climb the rocks barefoot, the marble and the ground burning hot under my feet, and take pictures. At the country club at Pachia Ammos I would sit on the low stone wall, watching the beach, the cliffs, the peaks, and the sea beyond it. You could see Mykonos from the club, as well as from our veranda. Some evenings we would sit on our veranda, looking at the fully lit Mykonos, talking and dreaming. The night so peaceful and quiet around us, the buzz of Mykonos so close yet so far away.

Mykonos was a whole different world. Tinos has some night life, bars that are open till morning, and a night club. There seems to be some people around always, going about the town, bar hopping – 1, 2, 3 and back. We had a girls’ night out with the wives of my boyfriend’s friends. We were probably the oldest ones and the only foreigners – for neither one is greek, but married to Tinoans – in the bar we spent most of the evening, and eventually we were also the only ones dancing on the dance floor. The dj went through the musical decades, playing a lot of good ol’ rock. We had a great time!

Still, Mykonos was something else! My boyfriend’s daughter stayed on Tinos with the friends and we went on an adults’ trip. We hit the Paradise beach sometime in the afternoon, lay in the sun, went for a swim, and waited for the partying to start. At five the Tropicana bar launched into party mode and by six we were there too, amongst a couple thousand others, I believe, for it was packed! We had some wine, danced and got drenched in the sparkling wine people all around us were spraying non-stop. And after we left Paradise beach, and after a shower, we went down town Mykonos to have some dinner and enjoy the night life. Never got to the Space club though; unfortunately fatigue got too much hold of both of us.

The next day we spent walking around the town that was so much more peaceful in the daytime than night. We did some small shopping, but mostly just window shopping, dreaming of jewelry and art worth hundreds of euros. Tinos doesn’t make an average european feel poor, but Mykonos has that effect. We ate lunch at the Ceasar, the taverna owned by people we had met in Panormos, Tinos, some days earlier. They had excellent food!

As had that tiny taverna in Panormos, where we met the owners of Ceasar. We had driven up to Pyrgos first, visiting the Museum of Marble Crafts, and having our freddo cappucinos and some baklava and ice cream at the coffee shop right in the middle of the village, beside a huge sycamore tree. Panormos is only a few kilometers further, a small fisher village with a beach, tavernas right there at the shore, and the village itself built on the hillside, with a maze of tiny alleys going up and down and around, much like Mykonos. We hadn’t really planned on staying the night in Panarmos, but sitting in the taverna, having good food, drinking some wine and ouzo, we decided against driving back the same night.

So we got ourselves a room for the night. We were about to head back to the tavernas, when I started wondering why the stove was so hot even though it wasn’t supposed to be turned on. But it was, I had turned the other burner on when I thought I was adjusting the adjoining  refridgerator underneath the stove. So I burned the three middle fingers of my right hand, couldn’t get cold enough water from the faucet and stuck my hand to the freezer box for the twenty minutes. Not that it helped much. I kept my hand in a glass full of ice all evening long as we were having dinner at a taverna, and wrapped a frozen towel around the hand for the night. By morning I had huge burn blisters on the fingers, but all the nurse at the Tinos medical center said was to wipe them with Betadine solution and not to worry. Nor pop the bubbles. Which I did though, a couple days later.

Our last night on Tinos we went to chora – town – after a day by the pool at the country club. We had dinner at our friends’ restaurant – tomato cucumber salad, fried sardines, lamp chops (eh, lamb chops 😉 ), wine and ouzo; our vacation was full of delicious greek food! – chatting the evening away with the owner and his wife, the girls playing and roaming around the town center in true Tinos way. Twentyfour hours later we were driving in cloudy Helsinki, our minds boggled by all the traveling of the day – boat, buses, airplanes, cabs… – and the change of culture and environment. Takaisin sateeseen (back to the rain) as Eppu Normaali sings. I still have trouble wrapping my mind around the start of a new work year in cold Finland. My home country, but so cold in so many ways.

I fell in love with Tinos, just like my boyfriend had several years ago. The people so friendly, the feeling of a community, the Aegean sea, the architecture, the food, the slower pace of life, everything! At the end of our vacation we started to dream of a house on Tinos, a permanent place of our own there. A summer home on the windy island – though curiously enough I didn’t get more than a glimpse of those winds. To dream is good, right? And who knows, maybe our dreams could some day become true.

***

Photos of our trip (in Flickr)