System Failure for the Masses

Passinhakuoperaatio

Tiesin jo pari kuukautta sitten lasten tarvitsevan uudet passit ennen Kreikan reissua. Tai siis, tosikoisen vanha passi menee umpeen paluupäivänämme, esikoisen vasta syksyllä, mutta iiseintä se on uusia ne samalla kertaa. Kuitenkin sain aikaiseksi vasta tällä viikolla vääntäytyä tyttöjen kanssa Diksin poliisin lupatoimistoon. Tuo passi(e)n hakeminen on varsinainen ordeal.

Lueskelin netistä passin haun ohjeita. “Hae passia jonottamatta, varaa aika netistä.” Okei, kuulostaa hyvältä. “Tälle viikolle ei enää vapaita aikoja”, seuraavat vapaat ajat viikolla *jotakin*, parin-kolmen viikon päässä. No hyvä, jonotetaan sitten. Tänään sitten juuri luin uutisen, että esim. Itiksessä normaalipassin voi kohta hakea vain ajavarauksella. Saattaapi pikapassien menekki sillä suunnalla kasvaa…

“Poliisiasemilla ei maksujärjestelmien uudistamisen vuoksi tällä hetkellä ainoat varmasti käyvät maksuvälineet ovat käteinen ja vanhankantainen pankkikortti jossa lukee ‘Pankkikortti’ tai ‘Bankkort’.” Jibbikaijei. Okei. Mentiin lupatoimistoon, jossa veikkasin olevan photoautomaatinkin, aivan oikein. Ilokseni huomasin sen syövän kortteja, joten otettiin tytöistä kuvat enstöiksemme (tosikoinen on niin skidi vieläkin, että piti ihan istuttaa typy polvelleni jotta pääsi tarpeeksi korkealle 😀 ).

Otettiin sitten jonotusnumero, ja tytöt jäivät odottelemaan, kun minä kipaisin pari korttelin päähän matkalla bongatulle pankkiautomaatille sitä rahaa nostamaan. Tikkurila on kyllä jänskä paikka. Täyspäisenoloista jannua saa hakemalla hakea. Yksi huutaa kadunkulmassa täyttä kurkkua “Painukaa h*lvettiin!”, toiset näyttää aloittelevan tappelunnujakkaa resuisissa farkuissaan, kolmas hortoilee kadun yli sekavana. Ja niin edelleen. Diksi, syrjäytyneen alakerroksen keskittymä?

Hain rahat, palasin lupatoimistoon, jonoteltiin vielä muutama tovi, saatiin passihakemukset sisään. Olin jopa muistanut ottaa mukaan vanhat passit, myös omani, kiitos kaverin muistutuksen siitä, ettei ajokortti ole virallinen poliisin hyväksymä henkilöllisyystodistus. *eyeroll*

Aatteet, vaatteet ja pyörät kiertoon

Jokin aika sitten kirjoittelin niistä tyttärieni kannanotoista. Voisin kirjoittaa niistä tarinaa vaikka päivittäin! Todella mielenkiintoisia keskusteluita, todella hyviä perusteltuja mielipiteitä, ihanaa mielenmaisemaa 🙂 Rakastan tyttärieni seuraa! Heidän kanssaan on todella mukava jutella kaikenlaisesta. Eniten ilahduttaa se, kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, etteivät niele purematta, vaan meillä syntyy keskusteluita, kun itse kukin osapuoli joutuu välillä oikeasti miettimään kantaansa johonkin, ja mieli avartuu itse kullakin. Riitelemättä, tytöt osaavat mainiosti keskustella rakentavasti 🙂

Vaatteet ovat menneet enempi tai vähempi kiertoon aina, tyttöjen kesken (tai siis isommalta ja viime aikoina isommilta pienemmälle), ja viimeisen ainakin vuoden ajan minulta esikoiselle lainaan vähintäänkin. Silti hämmennyin siitä, miten upealta neitokainen näytti minun juhlamekossani, jonka valitsi itselleen koulun kevätjuhlaan. Ja tänään tytöllä oli jalassaan minulta perityt farkkushortsit ja leggingsit (“kaikki mun leggarit on iskällä!”). Tosikoisella puolestaan on tanssin kevätjuhlaesitystä varten leggareina minun kaapistani kaivetut ohkaiset sukkikset , joista on jalkaterät leikattu irti.

Eilen sitten kasasin itselleni uuden fillarin, siis ihan paketista, mutta pyörä oli palasina. Sellainen valkoinen Jopomainen pyörä. Tosikoinen on hinkunut Jopoa koko kevään. Oman fillarinsa on vähän sieltä täältä rikki, vaatisi vähän vaivaa ja varaosia laittaa se kuntoon, “mutta kun mä haluan Jopon!” kun siskolla ja kavereillakin on. Justii. No, minulla oli siinä uutukainen melkein-Jopo, joka oli tosikoisellekin ok, jos satulan laski ihan alas. En minä nyt päivittäin pyöräile, joten käyttäköön tuota minun pyörääni sitten. Pitää vaan muistaa ottaa jakkari mukaa, kun itse hyppään satulaan.

Ajankohtaisista

HSL:n kortteja voi uutisen mukaan ladata nyt erinäisissä kaupoissa. Jee. Milloin ne oikein pääsevät 2000-luvulle ja saan ladata kortin kotisohvaltä käsin netissä?

Koululaiset eivät halua syödä hiuksia, vaan kunnon ruokaa. Komppaan. Ainakin Vantaalla säästötoimet roimivat kouluja (koskee ruokia, kunnostustöitä, sijaisia, kaikkea) vähän turhankin rankalla kädellä. Syön itse välillä jossain oppilasruokaloissa, en tunnustaudu nirsoksi, mutta ruuan surkea laatu vie ruokahalun. Ihan totta. Ja sitten kun kuuntelen tyttöjen kertomuksia päivän kouluruuasta, en edes voi syyttää heitä siitä etteivät syö. En olisi syönyt minäkään. Ja kuulemma sieltä ruuasta löytyy välillä vaikka mitä. Yök!

Tosikoinen tykkäisi kaupan lihapullista, mutta ilkeä äiti kieltäytyy ostamasta niitä. Lihaa murto-osa, kaikkea muuta jämää loput. En ole syönyt nyt eineksiä itse reippaasti yli kymmeneen vuoteen (ihan satunnaisia nakkeja tms. lukuunottamatta), sillä ilmeisestikin jokin E alkoi aiheuttaa minussa allergiaoireita. Mahdotonta sanoa mikä, joten helpointa oli olla ostamatta mitään niitä valmisruokia. Laitan ruuan kotona oikeista raaka-aineista. Lihasta, kalasta, kanasta ja erinäköisistä kasviksista (apua, kuulostan ihan Vauvalehden Aihe Vapaan “laitan vauvalleni soseen viininrypäleistä”-äideiltä!). Senkin uhalla, näin teen. Haluan kunnon ruokaa.

Ongelman ydin on ehkä siinä, että “oikea” ruoka maksaa paljon enemmän. Suomeen halutaan karkkivero, ettei ihmiset lihoisi. Laskisivat ennemmin aitojen raaka-aineiden hintoja, niin ei tarvitsisi ihmisten ostaa ilmaa, eikun pahempaa, kaikkea jämää, mitä ei voisi kaupan tiskillä tarjotakaan ellei se ole jauhettu ja sekoitettu kaikkeen muuhun möhnään, mikä lihottaa karkkiakin enemmän! Ainiin, mutta sitten kärsisi kotimainen einesteollisuus. Raha näiden meidän ruokasuositusten takana on muutenkin. Tutkimuksista saa juuri sellaisia kuin maksaja pyytää.

Pupu nähty kerjäämässä Tikkurilan asemalla. Mitäs minä sanoinkaan siitä Diksistä juuri. Okei, on se pupu pyörinyt Stadissakin.

…when it would’ve been best to just stay in bed and not try to do anything. Uhkasi meinaan kuppi keikahtaa nurin ihan täysin ja ärisin ja murisin ja hakkasin mielessäni läppäreitä tuhannen päreiksi. Teaser: tarina sai onnellisen lopun ja noin aamukahvista asti on kaikki taas mennyt niinkuin pitääkin. Normipäivä.

Kahden aikaan yöllä kännykkäni äännähti vaativasti. Olin unohtanut laittaa sen lataukseen, ja nyt se kertoi mehun olevan lopussa, “tee jotain!”. Haparoin unisena piuhaa lattialta, työnsin pistokkeen seinään ja toisen pään puhelimeen ja kuittasin kännylleni: “kaikki hyvin, nukutaan taas.” Nukuttiinkin, melkein aamuun asti. Aamuvirkut tai pakosti siihen aikaan nousijat, don’t bother, tiedän ettei 6:15 ole kummoinenkaan aika nousta teille, mutta minulle, uuh. Kun ei ole aamunvirkku niin ei ole! Vaikka menin nukkumaan jo puoli yhdentoista maissa.

Kelloni siis soi 6:15 ja siihen oli pakko nousta. Pakko mennä herättämään tosikoinen, joka oli (jälleen, ennalta-arvattavasti, ihan yhtä aamuntorkku kun on) sammuttanut oman herätyksensä kuudelta ja jatkanut onnellisena uniaan, kunnes kampesin neidon ylös sängystä. Tai no, ainakin hereille, tai ainakin heräilemään. Kömmin itse takaisin omaan sänkyyni, kuunnellen jatkuvasti, nouseeko se typy vai ei. Huhuilin välillä perään, kunnes viimein kuulin tytön könyävän ylös ja suihkuun. Kymmenen minuuttia myöhemmin menin hätistelemään pois suihkusta samalla kun nousin laittamaan eväitä pienelle luokkaretkeläiselle.

Siinä samalla kun patistin tytärtä pukemaan paidan, ja sitten sukan, ja toisenkin sukan ja “voi ei, miten noissakin verkkareissa on jo reikä!”, “en laita farkkuja!”, minua alkoi entistä enemmän kiukuttaa mokoma ylen aikainen lähtö Suomenlinnaan. Kai sinne nyt olisi ehtinyt tuntia myöhemminkin lähteä, normaalin koulupäivän alkaessa! Tosikoinen pakkaili laukkuaan retkelle ja ihmetteli, miksi olin laittanut kännykkänsä ja avaimensa sinne laukkuun. “Minne sitten?” “Koululaukkuun, ne jätetään luokkaan.” Siis mitäh? Tytär väitti kivenkovaa open sanoneen, että koululaukut otetaan mukaan kouluun ja ne jätetään luokkaan, vaikka luokkaretkitiedotteessa selkeästi luki, että lähtevät heti aamusta retkelle ja pääsevät kotiin heti koululle palattuaan. Ainakin näin muistin. Turhaa kai lapsen on monta laukkua kanniskella mukanaan?

Koska minulla ei ollut retkestä paperia, asiaintilan tarkistaminen Wilmasta, nopeasti vain tuosta työkoneelta. Joka ei halunnut käynnistyä. Ei. Ei. Ei! Mikä #¤%%#”¤!! sillä nyt on?! No, kotikoneelta sitten. Joka ei meinannut sekään käynnistyä. Tai siis kone käynnistyi, mutta Windows ei. Ja kun lopulta käynnistyi, kesti sillä ikuisuus saada itsensä käyttökelpoiseksi. Ja kello kävi. Lopulta sai tsekattua tiedotteen, ja tytär lähti koulua kohti ilman koululaukkua – ja sanoin että jos opella on jotain valittamista, voi osoittaa valituksensa minulle. Anarkisti-äiti. Mutten vain ymmärrä, miksi lapsen pitäisi kantaa kaikki kirjansa eestaas, jos kerran koko koulupäivä kuluu retkellä!

Tosikoisen lähdettyä kouluun, käperryin hetkeksi sohvalle tuumaten, että se työkone saa odottaa, nyt en kyllä hetkeen tee mitään. Mutta takaraivossa kaivoi, joten nousin kuin nousinkin sohvalta noin minuutin kuluessa ihmettelemään konettani, johon olin eilen yrittänyt vaihtaa neligigaiset muistikammat kasigigaisiksi, mutta kone hylki kampoja, vaikka kaikkien ilmoitettujen speksien mukaan sen olisi pitänyt tukea niitä. Entisillä muisteilla kone kuitenkin eilen vielä käynnistyi hyvin, miksei siis tänä aamuna samoilla kammoilla enää?

Ehkäpä, jollei aamu olisi ollut niin pahuksen aikainen, ja kellokin vasta vaille aamukahvi, jota en vielä ollut jaksanut keitellä, olisin keksinyt syyn käynnistymättömyyteen vähän vähemmällä vaivalla. Mutta koska aamu oli vieläkin varhainen enkä ollut vielä saanut kofeiiniboostiani, I ended up screwing and unscrewing for a good while, testaten ilman yhtä muistia ja sitten toista ja… kunnes lopulta nappasin bluetooth-hiiren lähetin-USBin irti koneesta ja sehän starttasi nätisti. Kirosin hiljaa mielessäni, laitoin muistit paikalleen ja kävin BIOSissa vaihtamassa bootti-järjestyksen. Eilinen BIOS-päivitys oli muuttanut sitä niin että yritti sitten buutata tikulta kun se oli kiinni. Jees ja just.

“Saanks mä mennä takas nukkumaan?” kysyin esikoiselta joka oli siinä katsellut ruuvailuani, ja sain vastaan vain tyhjän katseen. Okei. Nousin kahvinkeittoon ja aamupalan laittoon tyttären tallustaessa suihkuun, ja kuten sanottua, aamukahvista saakka business as usual. Väsyttää.