Kuten olen varmaan liiankin monta kertaa jo kertonut, en ole aamuihminen ja jos suinkin saan itse valita työpäiväni aikataulun, teen töitä noin kymmenestä kuuteen, joskus vielä vähän myöhäisemmässä aikataulussa. Silloin saan rauhassa heräillä – kännykkä herättää yleensä kasilta, mutta sängystä en välttämättä nouse ennen ysiä – ja laittaa kahvit ja aamupalat rauhassa yhdessä miehen kanssa (ellei hänellä satu olemaan aikaisempi lähtö) ja lukaista vähän uutisia iPadilta ennen töihin ryhtymistä. Ja voin hyvin ja saan paljon aikaiseksi.
Kuten jo arvata saattaa, tänään ei ollut sellainen aamu. Tänään kännykkäni herätti minut armottomasti 7:40, 20 minuuttia sen jälkeen kun olin herännyt kummallistakin kummallisemmasta unesta katsomaan joko olin nukkunut pommiin. Kolme minuuttia koomasin sängyssä, sitten en uskaltanut enempää etten nukahtaisi takaisin, joten könysin ylös nukkuvan miehen viereltä ja laahustin suihkuun. Vielä asun kerrostalossa, joten voisi luulla että edes lämmintä vettä olisi aina saatavilla, mutta niin vaan tänä aamuna sain parhaimmillaankin haalean suihkun. Sekös mieltäni piristi.
Siirryin siitä makkariin etsimään vaatetta päälleni, enkä muistanut että mies oli illalla ottanut sängyn viereen juomalasin, joten kaadoin sen iloisesti matolleni kaapin oven avatessani. Onneksi ei kastellut siinä vieressä ollutta kännykkää. Minulla kun ei ole yöpöytää (ei edes tilaa sille) sängyn toisella puolen, joten mies joutuu laittamaan lasinsa ja kännynsä ja muut sellaiset siihen lattialle. Cursing under my breath kuivailin maton miten parhaiten taisin, otin kaapista vaatetta ja menin olkkariin pukemaan.
Keitin itselleni siinä sitten jopa cappucinon, otin lasin mehua ja kupillisen jugurttia tuumien, että jos olisin vaan suosiolla skipannut ne, olisin hyvinkin voinut nukkua vartin pitempään.Ei hullumpi ajatus, etenkään kun vatsani ei sitten oikein tykännyt ajatuksesta syödä siihen aikaan – kuten ei yleensäkään, vaikka monesti toiveikkaana vähän niinkun yritän. Jugurtti (tai oikeammin valitsemani kokonaisia mustikoita sisältävä hillo) alkoi tökkiä jo alkumatkasta, kahvistani en saanut alas kuin puoli mukillista. Vatsaa poltteli, ei ollut hyvä olo ollenkaan, ei, kun puoli kahdeksan aikaan astuin ovesta ulos kuulaaseen syysilmaan. Normaalisti siihen aikaan päälläni on vielä peitto.
Matkalla yritin kuunnella musiikkia, kuten normaalisti, mutta painelin volyymiä pykälän kerrallaan hiljemmalle ja hiljemmalle, kunnes sammutin laitteen kokonaan. En vain kyennyt kuuntelemaan muuta kuin auton hurinaa. Huomasin siinä välillä jupisevanääneen itsekseni; teenköhän sitä normaalistikin, mutten vain kuule omaa ääntäni musiikilta? Who knows, saatanpa tehdäkin. Pohdin matkalla, että kaipa tähänkin aikaiseen nousemiseen voisi tottua (syksyn kalenteria katsoessa, aika paljon aikaisenpuoleista nousemista luvassa), onhan elämässäni niitäkin aikoja ollut, kun nousin joka aamu 6:10 ja jo seitsemältä olin liikenteessä.
Sitten muistin, millaisessa koomassa joka aamu olinkin, kun siihen aikaan yritin muka hereillä olla. Suihkuista ja pukemisesta ja jopa lapsen laittamisesta päiväkotikuntoon selvisin robottimaisella rutiinilla, mutta kahvin keittäminen oli jo liki ylivoimainen operaatio, sillä siinä on niin monta liikkuvaa osaa. Aamupalasta en ikinä edes haaveillut – juuri sen sen aiheuttaman huonovointisuuden vuoksi. Puoli yhdeksän aikaan elimistöni alkaa jo olla hereillä, joten silloinkin sitten duunissa nappasin jotain sisääni sentään.
Lievästi aaltoilevan huonon olon saattelemana ajelin duuniin, todetakseni parkkipaikalla, että olisin hyvin voinut nukkua jopa parikymmentä minuuttia pitempään matka-ajankin puolesta sillä olin perillä aivan turhan aikaisin. Ihan samaan paikkaan olen ajanut monesti ennenkin, mutta mitä ilmeisimmin paljon typerämpää reittiä sillä sitä kautta on aina kestänyt sen 45-50min, kun nyt olin perillä puolessa tunnissa! Tämä lupaa hyvää uudelle kodin sijainnille, sillä se on tuossa tämän reitin varrella; matka-aika tähän paikkaan lyhenee siis vielä tuosta kymmenkunta minuuttia hyvinkin!
Perillä sitten, as always, olo helpotti puoli ysiin mennessä ja nappasin vähän kahvia masiinaan, johan taas alkoi luistaa. Näin kai se vaan menee.
System Failure for the Masses 