Taksi toi taas lentokentälle. Viime hetkellä muistin pakata passin käsilaukkuun, sillä työmatka suuntautuukin vaihteeksi Suomen ulkopuolelle, Lontooseen, missä vastoin kaikkia odotuksia pitäisi oleman jopa aurinkoista seuraavat pari päivää siinä missä stadissa sataa (aina vaan). Tsekkasin sääennusteen taksissa. Lupaa hyvää huomisilla valokuvailuille 🙂

Kännykkääni kilahti tekstiviesti lentoyhtiöltä juuri sopivasti hetkeä ennen kuin asemoin itseni lähtöselvitysautomaatille, joten varausnumeron sijaan sainkin skannattua tietoni koneelle suoraan kännykästä. Heti kun hogasin mihin kohti laitetta se koodi piti asettaa… Yleensä käyttämissäni nettiselvityksissä kun ei moisia ole. Skannasin vielä passinikin ja sain boarding passini ja matkalaukkutarrat.

Baggage dropilla minut ohjattiin self service baggage dropiin (kohta joutuu varmaan lentämäänkin itse), missä skannasin hetki sitten itse laukkuuni liimaamastani tarrasta viivakoodin ja belt lähti kuljettamaan laukkuani. Ja tyssäsi. “Tämä on vasta testissä, yritä uudestaan,” opasti se, joka ennen oli siellä tiskin toisella puolen. Ei, ei tykännyt laite laukustani, joten lopulta annoin sen kuitenkin lähtöselvityshenkilölle automaatin sijaan.

Turvatarkastuksessa ei ollut juurikaan jonoa, joten pääsin saman tien romppeineni tarkastuspisteeseen. Kamera, läppäri, kännykkä, iPad, takki ja mitä kaikkea laareihin, reppu hihnalle ja boarding pass security-kundin käteen. “Do you have any liquids? Belt? Small things in your pockets? Any more computers?” Gosh! Eikös näissä nyt jo ole ihan tarpeeksi 😉 “No. No. No. No…” Ja läpi metallinpaljastimesta. Vaihteeksi en edes piipannut, randominapin uhreiksi joutui kolme edelläni läpi kävellyttä.

Haeskelin katseellani taulua, joka kertoisi lähtöporttini. 13 minuutin kävelymatkan päässä! Saa sitä jonnin verran kävellä meidän piskuisella kylälentokentälläkin, kun lento lähtee sieltä ei-Schengen-alueelta. Lähdin talsimaan kohti passintarkastuksia ja havaitsin, että biometrisellä passilla pääsisi läpi automaateista jonottamatta. Automaateista… No, minulla ei sellaista ole, joten ihan vaan asetuin jonoon yhdelle tiskeistä, joilla oli label All passports, hämmästellen ihmisiä, jotka uskollisesti seisoivat jonossa EU citizens -tiskille, jolla ei ollut ketään. Hmm.

Päästyäni lopulta passintarkastustiskille (miten niin monella voi olla jotain outouksia ja ongelmia passinsa kanssa?!) kundi tiskin takana katsasti passiani ja kysyi:” Miten menee?” Odottamaton kysymys ei saavuttanut ymmärryskeskustani, joten vastasin:” Anteeks?” Kaveri toisti kysymyksen ja vastasin hämmentyneesti naurahtaen:” Ihan jees.” “Hyvää matkaa,” ja passi takaisin käteeni. Ilmeisesti en oikein enää vastaa passini kuvaa (jos nyt ikinä olenkaan), liekö tarkistanut että edes olen suomalainen 😀

Passintarkastuksesta vielä vähän hölmistyneenä jatkoin matkaani kohti porttiani, kun joku taas yritti tunkeutua tajuntaani. “Would you like a free coffee?” Hunh? Free? Coffee? Pysähdyin ja näytin vissiin niin hämmentyneeltä, että kysymyksen esittänyt tyttö kysyi seuraavaksi:” Suomeksi? In English?” johon minä lopulta sain suustani ulos: “Either one is fine.” Englanniksi. Go figure. Tyttö jatkoi suomeksi, että pian avattavan Starbuck'sin henkilökunnalla on harjoittelupäivä, joten jos haluan, saan ilmaisen kahvin sieltä. No minähän astuin peremmälle 🙂

Aivoni eivät olleet silti kasassa vielä Starbuck'sin tiskille astuessanikaan vaan arvoin cappucinon ja cappucinon välillä hämmentävän kauan. Lopulta pyysin sen cappucinon ja siinä sitä odotellessani aivoni vähitellen järjestäytyivät taas älylliseen tilaan. Cappucino kädessäni kurvasin täyttämään vesipulloni ja kävelin viimeiset viisi minuuttia portille, missä työkaverini jo odottikin. Naureskelin hänelle kummallista lentokenttäkokemustani siinä lentoamme odotellessani. Ehkä weirdest ever.

Nyt ollaan täällä approx. 10tkm korkeudessa, lennetään sinipunaisin siivin ja wifi toimii (ainakin melkein… system failure for the masses…) Anyway, London calling!

******

Jep. Eli ei toiminut ollenkaan. Lentokentältä hypättiin junaan, joka toi meidät noin kilometrin päähän hotellista. Express-junassa kuulutukset tulivat viidellä kielellä ja käytävää pitkin pyyhälsi nainen myyntikärryjen kanssa sellaista vauhtia ettei kyllä juuri jäänyt aikaa reagoida. Ei sillä että itse olisin mitään ostanutkaan, mutta epäilen ettei saanut mitään myytyä kun sellaista haipakkaa piti 😀

Victoria Stationilla astuttiin junasta ulos keskelle Lontoota (kunhan löydettiin ulos asemalta). Busseja ja takseja – en voinut kuin ihastella sitä miten tyyli oli säilytetty vanhana, vaikka itse kulkuvälineey näyttivät olevan enimmäkseen varsin uusia – vilisi joka puolella, eikä meillä ollut mitään ymmärrystä missä kohti työkaverin printattua karttaa oltiin, kun ei missään näkynyt yhtään tiekylttiä. Taksin olisi voinut ehkä ottaa, mutta käveleminen tuntui kivemmalta vaihtoehdolta, vaikka vähän joutuikin hakemaan suuntaa.

Parin opastaulukartan avuin lopulta päästiinkin oikealle tielle. Kuljettiin eteenpäin ja pysähdyttiin välillä punaisiin valoihin, joita ei kukaan muu tuntunut noudattavan kuin me (ja vähitellen selvisi miksi: niissä sai odottaa todella minuuttitolkulla vaikkei autoja niillä sivukaduilla kovin paljon kulkenut). Koko katu tuntui olevan vain hotellia hotellin perään. Seurailin talojen numerointia ja häkellyin kun yhtäkkiä nousevan numeroinnin 31:n jälkeen tulikin laskeva numerointi 77:stä alaspäin. Seuraavan kadunylityksen jälkeen jatkui kuitenkin 33 taas. Katunumerointi oli ollut hetken verran aukionumerointi. Hassua.

Myöhemmin Hotellihuoneessani pohdiskelin mitä kello mahtaa olla oikeasti, ja iPadin uutta world clockia hyödyntäen tulin siihen tulokseen, että iPadin täytyi olla Lontoon ajassa kännykän ollessa vielä Helsingin ajassa. Mutta wtf? Toisinpäinhän sen olisi pitänyt olla, kännyn ollessa kuitenkin britti-puhelinverkossa kiinni kun taas iPadilla ei ollut vielä ollut mitään yhteyttä mihinkään Lontoossa. Sen on täytynyt napata uusi aika jo koneessa. Huoh. Aikavyöhykkeet…

Taas. Olo on melkolailla been there done that. Muuttolaatikot olohuoneessa on jotenkin liiankin tuttu näky. Siihen saakka kun täytin 30, elämäni jaksottui 5-6 vuoden jaksoihin per koti. Siihen mennessä kun täytin 30, olin asunut kuudessa kodissa. Siitä on nyt seitsemän vuotta, joihin mahtuu neljä kotia, yksi kolmen kuukauden puolittaisasumusjakso, kaksi väliaikaista 1-4 viikon evakkoaikaa ja vuoden päivät kestänyt kahden kodin asumine. Ja taas mennään. Tällä kertaa toivottavasti kohti stabiilimpaa olotilaa. Siltä ainakin juuri nyt tuntuu ❤

Olihan se samanlainen haave tietenkin silloinkin kun muutettiin Helsingistä Klaukkalaan rivitaloon. Siinä olisi varmasti voinut asuakin pitempäänkin, mutta mies sai Klaukkalassa lisää pontta pitkäaikaiselle haaveelleen rakentaa se oma talo. Haaveista totta. Kannatan sitä sinänsä ihan täysillä. Tämä realisointi kuitenkin syöksi meidän perheen, ja ennenkaikkea meidän parisuhteen sellaiseen mylläkkään, että siitä ei enää ollutkaan toipumista hyvästä yrityksestä huolimatta.

Siksipä siis ei lasten ylppäreitä juhlitakaan talossa Klaukkalassa. Mutta jospas talossa Helsingissä? Tähän Vantaalle kun muutin silloin noin kaksi ja puoli vuotta sitten, en edes unelmoinut asuvani tässä kuin väliaikaisesti. Tavallaan, lasten koulujen ja muiden vuoksi tietenkin sitä ajatteli ettei ainakaan ehdoin tahdoin kamalan kauas muuttaisi – enkä muutakaan 🙂 – mutta ei tämä asuntona ole sellainen, jossa ajattelin loppuelämääni viettäväni. Laitoin minä tämän toki kodiksi, mutta kyllähän sen tiesin, että ihan ilman uutta miestäkin jossain vaiheessa olisin halunnut jotain kivempaa.

Ilman miestä se kiva ei olisi ollut omakotitalo kivalla rauhallisella alueella, kolmella kerroksella, viidellä makuuhuoneella ja niin edelleen. Mies ei ole olemassa talon takia, yhteinen koti on talo siksi että sellainen löytyi 🙂 On ihanaa rakentaa yhteinen koti, tavallaan saada uusi mahdollisuus, vaikka yksi tuossa tuli jo sössittyäkin. Toivottavasti sitä on oppinut virheistään, kumpikin, ja onnistutaan rakentamaan yhteinen tulevaisuus juuri niin hyvin kuin nyt haaveillaan ja miltä tähän mennessä näyttää!

Juuri nyt käsillä on kuitenkin se muutto. Muutto ensin, muuten ei ole yhteistä kotia. Laatikoita. Been there, done that. Déjà vu on voimakas, kun istun rahilla tuijottamassa laatikoiden täyttämää olkkariani. Erona tosin se, että nyt näky ei aiheuta pakokauhunomaista paniikkia vaan iloa eräänlaisen samanaikaisen uupumuksen siivittämänä. Minä kun olen tyypiltäni sellainen, joka uupuu liian isojen kokonaisuuksien edessä, kun äkkikatsomalta tuntuu ettei ikinä saa asiaa tehtyä loppuun.

Riittävän monesti muuttaneena tiedän, että lopulta se muutto tapahtuu aina kuitenkin, lopulta ne kamat on laatikoissa kuitenkin, boxi kerrallaan vaan. Aika alussa tuo pakkaaminen vielä on, kuusi laatikkoa pakattuna, osa vaatteista ja taulut, mutta alku se on sekin. Ja viikonloppuun asti aikaa. Sitä seuraavaa urakkaa, kamojen paikalleen laittamista ja uuden kodin järjestelyä en vielä jaksa edes alkaa ajatella 😀 First things first.

Esikoisen synttäripäivä meni jotenkin ihan ohi tässä kaiken muun keskellä. Tai siis, vietettiin me niitä kyllä, mutta muuten ne jäi paljon vähemmälle huomiolle kuin yleensä. Synttäripäivän aattona (puoltoista viikkoa sitten) laitoin kaikille tyttösille pöytään sitä yhteistä herkkuruokaa – ei ole kovin monta ruokaa josta kaikki pitäisivät yhtälailla – spaghetti bolognesea. Uusikoisen mukaan tosin hänen äitinsä tekemä on vielä vähän minun versiotani parempaa. Fair enough 🙂

Illallisen jälkeen – kyllähän he kaikki suunnilleen nuolivat lautasensa – annoin esikoiselle ja uusikoiselle lahjat, sillä esikoisen ja uusikoisen synttäreillä on väliä vain viikon päivät. Tyttäret siirtyivät siitä sujuvasti sohvalle popparikulhon, susupala-astian ja Cokis-lasiensa kanssa katsomaan Cinderella Storya. Isot tytöt. Synttärisankarit jo 12 ja 11, ja se pikkuisin siskokin 9.

Viikon päästä tuosta vietettiin esikoisen sukulaissynttäreitä minun luonani. Viimeiset bileet tässä kerrostalo-ahtiossa! Uusikoinenkin saa vielä synttärijuhlansa miehen vastaavassa tulevana viikonloppuna, joten se on sitten tuo tosikoinen joka saa aloittaa synttärien juhlinnan uudessa talossa 🙂 Sitä ennen ehditään toki viettää siellä tuparit ja joulu ja uusi vuosi.

Esikoisen synttärijuhlissa typykät näkivät nuorimman serkkunsa ensimmäistä kertaa sitten tämän syntymän reilu kaksi kuukautta sitten! Pikkuinen olikin meillä vähän pitempäänkin, sillä vanhemmilla oli illalla meno ja vauva jäi siksi aikaa (muutamaksi tunniksi) tädin hoiviin. On ne lutusia ❤ vauvat. Suloisia pidellä ja hoitaa vähän aikaa. Ikävä sitä aikaa kun omat olivat samanlaisia ei ole. Eikä vauvakuumetta – sitä ei oikein tosin ole ollut koskaan. Vain halu saada lapsia.

Sunnuntaina minun tyttäreni menivät isälleen jo heti alkuiltapäivästä, menivät siitä yhden isän puolen serkkunsa synttäreille. Siellä olikin koko sen puolen serkuskatras koolla, aina pienimpiä kahdeksankuisia kaksosia myöten 🙂 Jos tuota ikäeroa on minun puolellani ainokaiseen serkkuunsa, toisella puolen sitä ikähaitaria on vielä enemmän. Tyttöjen vanhin serkku täytti keväällä jo 18 ja sai juuri ajokortin!

Meillä on pian kolme murrosikäistä talossa. Aika kuluu niin nopsaan, ja toisaalta taas, onhan siitä tyttöjen vauva-ajasta jo pieni ikuisuus! Huomasin siskontyttöäni hoidellessa, että moni juttu tuli vanhasta muistista kyllä, mutta vähintään yhtä monta kertaa huomasin että jouduin vähän muistelemaan. Etenkin tuttipullon kanssa – enhän minä omiani koskaan pulloruokkinut edes – mutta miehellä taas oli siitä parempi rutiini vielä muistissakin 🙂 Hyvin meillä meni vauvan kanssa.

Siihen taloon, jossa niitä murrosikäisiä kohta vilisee, muutetaan jo puolentoista viikon päästä! Vielä en ole ensimmäistäkään asiaa pakannut, mutta käytännön jutut alkaa olla hoidettu ja pakkaustarpeet viimeisiä jätesäkkejä lukuunottamatta hankittu. Kai sitä yhden kolmion viikossa pakkaa? Olis parempi pakata… Hulluna vaan joka ilta kamaa laatikoihin. Onneksi on nuo isot tyttäret jeesaamassa. Pitää ehkä vähän rajoittaa sitä kavereiden kanssa huitelua ensi viikolla, että saadaan koti pakettiin!