Diego osaa avata oven hyppäämällä kahvaan. Toisena yönään täällä oli jo niin kotonaan ja ilmeisesti minuun tykästynyt – pyörii nykyään jatkuvasti ympärilläni kerjäämässä rapsutuksia joiden vastineeksi nautinnossaan avaa ja sulkee tassunsa niin että työntää kyntensä ihostani läpi – että aamuyöstä piti sitten avata suljettu makkarini ovi ja tulla herättämään. Molemmat kissat pyörivät täällä jonkun tunnin ja painuivat sitten takaisin omiin touhuihinsa, minä vielä sain hetken torkkua. Ja kun viimein jaksoin nousta, kävelin hakemaan ruuvimeisselin ja käänsin makkareiden ovenkahvat pystyasentoon.

Nyt ei Diego yrityksistään huolimatta saa noita ovia auki, joten saadaan aamuisin nukkua. Käy se välillä hyppäämässä ja kokeilemassa jotta joskos kuitenkin? mutta luovuttaa siihen kertaan tai kahteen. Eilen illalla se yritti päästä lasten huoneeseen kun tytöt jo nukkuivat, ja kun ei saanut ovea auki, jäi mietteliäänä tuijottamaan kahvaa. Kiipesipä sitten oven vieressä olevan nojatuolin selkänojalle koitti siitä vääntää sitä kahvaa auki. Ei mikään ihan tyhmä katti, ja vähän kun kasvaa, voi hyvinkin onnistua!

Jossain vaiheessa ilta, minun vielä katsellessa Allya, Diego pani maate rahin päälle. Lumokin oli ollut jossain torkkumassa, mutta heräsi ja tuli olkkariin. Se seisahtui aivan patsaaksi siihen rahin eteen, köyristi selkänsä ja pörhisti häntänsä ja tuijotti Diegoa tiiviisti, kuin aikoisi just syöksyä kimppuun. Hievahtamatta se seisoi siinä pörheenä Diegoa murhaavasti tuijottaen, kunnes hiipi ihan hiljaa lähemmäs. Minä valmistauduin hyppäämään sohvalta irrottamaan Lumskua Diegosta, kun Lumo nosti hipihiljaa tassunsa rahille. varovasti yksi kerrallaan. Ja alkoi nuolla Diegoa 😀 Pesi sen naaman ja kaulan hellästi. Varsinainen viha-rakkaussuhde 😀

Noiden kissojen lempipaikka täällä on minun työpöytäni, jonka päällä, läppärini takana istua nököttävät usein vieretysten nenä kiinni ikkunalasissa ja katselevat ulos. Olkkarissa olisi paljon isompi ikkuna ja paremmin tilaa olla ikkunalla, mutta siellä on paljon tylsemmät maisemat kun siitä näkee vain parvekkeelleni. Makkarini ikkunasta voi sentään bongailla lintuja jotka pyrähtelevät pihalla ja naapuritalon parvekeräystäillä. Melkoinen naksutus noista kateista välillä siinä lähteekin ja hännät vipattaa.

Lumokin kyttäilee niitä lintuja ihan intona, mutta muuten tuntuu että siltä on se saalistus(tai leikki?)vietti kadonnut, mikä sillä ennen oli. Ei se juuri syöksy enää leluhiirten perään niinkuin ennen. Ei se saalista varpaita peiton alta niinkuin ennen. Diego sen sijaan menee täällä hiirten ja varpaiden perässä ihan villiniä. Se heittelee hiirtä itse ja syöksyy perään. Se vaanii varpaitani sohvapöydän alla ja iskee niihin kyntensä ja hampaansa kun vähiten osaan odottaa.

Tytöt ovat pari päivää pelanneet Kinectiä eli hyppineet, huitoneet ja juosseet (paikallaan) tuolla olkkarissa. Diego on saattanut asettua matolle tyttöjen ja telkkarin väliin tuijottelemaan tyttöjä kummissaan tai vääntänyt itsensä selälleen siihen “huomiota mulle ja heti!”-asentoonsa, siinä missä Lumo taas pysytteli mahdollisimman tiiviisti piilossa koko commotionin ajan. Aika erilaisia nuo katit on.

Mutta uteliaita nuo katit ovat kumpikin, joka paikan nuuskivat ja joka koloon työntävät päänsä. Ei ne juuri tuhoa tee – toisaalta olen jonkin verran ennakoinut, mutta toisaalta, ne ovat ihmeen taitavia sijoittelemaan tassunsa kulkiessaan niin etteivät pudottele tavaroita. Eri asia tietenkin sitten se kun leikkivät täällä hippaa – kissaa ja hiirtä ? 😛 – tai painiskelevat, tosin silloin ovat yleensä ihan matolla.

Se oli puoltoista vuotta sitten heinäkuussa kun varmaan parin vuoden vatvomisen jälkeen päätettiin lopulta ihan extempore ottaa kissa. Ja kuten kaikki päätökset elämässäni, kun ne viimein syntyvät, alkaa saman tien tapahtua. Joten kun eräänä sunnuntaiaamuna sain sitten päähäni, että kyllä me se kissa otetaan, oli iltaan mennessä luoksemme muuttanut juuri perjantaina kolme kuukautta täyttänyt mustavalkoinen piskuinen Lumo. Lumsku on nyt reilu puoltoistavuotias leikattu kissaneiti, “virallisesti” tosikoisen oma kisu.

Erossa kisu jäi exälle, joka kesäkuussa lomansa alkajaisiksi otti Lumolle kaveriksi harmaan tiikeriraitaisen kolli-kissan joka sai nimekseen Diego. Diegosta tuli “virallisesti” esikoisen oma kisu, esikoinen kun oli alun alkaenkin toivonut tikru-kissaa. Alku aina hankalaa ja kuin isosisko konsaan oli Lumo vähintäänkin mustasukkainen uudesta tulokkaasta eikä meinannut sietää ärsyttävää pientä karvapalloa ollenkaan. Ei saanut enää syödä rauhassa eikä nukkua rauhassa ja mokoma vei vielä ison palan ihmisten huomiostakin!

Lumsu oli muuton ja Diegon tulon jälkeen pitkin kesää suorastaan vähän masentunut ja ilmeisesti sairasti yhden kuumeenkin siitä hyvästä. Syksyn mittaan kissojen välille kuitenkin syntyi se sellainen normaali sisarusten viha-rakkaus-suhde (vaikkei ne siis ole sisaruksia oikeasti), ja kun Diego kävi kastroitavana, oli kuulemma Lumolla selvästi suorastaan ikävä pikku-pest-Diekoa. Vaikka aika lurjus tuo Diego on, tänäkin aamuna oli viedä antamani makupalan suoraan Lumon suusta ja sain pidellä ronttia sylissä kunnes Lumo oli syönyt.

Exä sen sijaan syksyn mittaa kyllästyi kissoihin edesottamuksineen ja oli jo välillä antamassa niitä pois. Joten minä pohdin aikani ja päätin, että jos exä haluaa kissoista eroon, minä otan ne sitten. Ne ovat lasteni kissat, ja vaikken välttämättä minäkään ehdoin tahdoin ole ollut ottamassa lemmikkejä, tykkään noista kisuista ja uskoin – uskon – loppujen lopuksi tykkääväni siitä että nuo katinlurjukset ovat täällä.

Eilen siis uuden vuoden kunniaksi kissat muuttivat luokseni samalla kun tytöt tulivat taas tänne isältään. Kiersivät kämppää ympäri koko illan malttamatta juuri pysähtyä makoilemaan, edes tuo laiskempi Lumsku jolle kuitenkin moni huonekaluista – ja minäkin – on ennestään tuttu. Mutta paikka on uusi. Diegolla ja minulla on vähän tutustumista, vaikka olenhan minä käynyt syksyn mittaan välillä kisuja exällä ruokkimassa joten en ole ihan vieras kuitenkaan.

Ja hyvin noiden kanssa on mennyt tähän asti 🙂 Iltaa myöten eilen alkoivat katit rauhoittua ja yö meni rauhallisesti. Kerran aamuyöstä jompikumpi kävi vähän raapimassa oveani, mutta se jäi yhteen kertaan. Aamulla kun avasin makkarini oven, minua katsoi vastaan kaksi paria killittäviä silmiä, enkä pannut ollenkaan pahakseni 🙂 Se oli oikeastaan aika mukavaa. Annoin kisuille aamuruokansa ja menin hampaiden pesulle – ja kohta huomasin taas kahden silmäparin katselevan minua uteliaasti. On ne kyllä halutessaan aavemaisen hiljaisia liikkeissään nuo kissat!

Mutteivät aina 😀 Eilisillan katselin niiden touhuja, kun näytti siltä kuin olisivat koko ajan leikkineen “ei saa koskea lattiaan” -leikkiä. Ja tänä aamuna täällä on jo vedetty pari kierrosta täyttä rallia. Ja minä olen taas ihan kissankarvoissa, en muistanutkaan kuinka karvaiseksi sitä tulee noiden kanssa. Ja nyt jotenkin tuntuu että koko huoneiston ilma on täynnä niitä karvoja ja niitä on naamalla ja silmissä. Kutittaa vähän… toivottavasti en allergisoidu noille. Ja toivottavasti astmakaan ei ärähdä.

Toisaalta, pakkoko se naama on jatkuvasti työntää noiden karvakerien turkkiin? Pakko 😀 Ne on niin suloisia pehmoisia lutusia… ♥

Tytöt ovat kumpikin kaverillaan, olleet eilisestä asti yökyläilemässä vanhojen klake-kavereiden luona, joita nykyisin kovin harvoin enää näkevät. Hassua että hiljaisuus tuntuu nyt paljon hiljaisemmalta kuin jos olisivat isällään, mikä on jokatoinenviikkoista ja totuttua. Paitsi nyt joulun aikaan, kun lapset ovat lomalla ja minä teen töitä etänä kun taas isänsä ei, joten tytöt ovat arkipäivät valtaosin minulla ja viikonloppuja sitten isällään, kunnes taas koulujen alettua vaihdetaan normaaliin vuoroviikko-rytmiin.

Ulkona tupruttelee taas lunta. Mistä sitä oikein riittää? Luulisi että taivaan lumivarannot olisivat jo vähitellen ehtyneet, mutta ei. Lisää pitää vaan sataa. Ja pakkasta on kymmenkunta astetta ulkona. Onneksi sisällä on niin lämmin, että pärjäilee teepaidassa ja paljain jaloin, ettenkin kun jalat voivat levätä patterin päällä ja käsien alla lämmittää tämä läppärini, jonka tuuletin jälleen äityi huutamaan hulluna. Ilmeisesti HP:n ongelma. Viimeksi se sai sätkyn viime yönä puolilta öin kun olin juuri sulkenut silmäni.

Lopetin juuri working lunchini. Kotona keskenäni en juuri vaivaudu istahtamaan ruokapöytään syömään vaan syön samalla kun teen töitä. Paitsi että tänään lounaani oli niin huikea, että ehdin juuri ja juuri istahtaa takaisin koneeni ääreen kun oli jo lautanen tyhjä. Muutama savumuikku ja kananmunakastiketta. Juuri nyt taloudestani uupuu kaikki kivat kasvikset ja perunoihin, pastaan ja riisiin en joulun jäljiltä koskekaan, sillä lempifarkkuni tuntuvat joulun aikana kutistuneen piukoiksi 😉 Vehnäähän siinä kastikkeessakin oli, mutta en minä nyt ihan absolutisti-karppaajakaan ole.

Joskus aikoinaan en  jaksanut laittaa itselleni ruokaa ollenkaan, elin voikkareilla jos ei ollut ketään kenen kanssa jakaa ruoka. Nyttemmin olen sentään oppinut laittamaan ruokaakin itselleni (ok, tämä nyt oli aika alimitoitettu ruuanlaitto, mutta kuitenkin), mutten vieläkään oikein tunnu osaavan laittaa sitä vain itselleni. Sitä tulee aina liikaa, kaksi annosta suunnilleen. Mikä ei ole järkeenkäypää matikkaa mitenkään laskettuna, sillä ennen meitä oli neljä ja nytkin kolme, mutta kun meitä oli vain kaksi, en laittanut ruokaa kotona. Go figure.

Minulla oli tuossa taannoin myös vaihe, etten lukenut tai oikein muutenkaan seurannut uutisia – tai muutakaan maailman menoa sillä en minä edes kaikkea “uutisoitua” henkilökohtaisesti osaa kategorisoida “uutisiksi” – juuri ollenkaan. Nykyisinkin se vähän riippuu kiiretilanteesta, välillä ei vain kerkiä lukea verkkolehtiä ja silloin sitä on vallan RadioRockin ja naamakirja-kavereiden uutispoimintojen varassa – facebookkia nyt ehtii lukea aina 😉 Nyt joulun aikaan olen taas kerinnyt selailla noita verkkolehtiä enempi itsekin, sen lisäksi että fb-feed viskoo niitä omituisimpia silmille.

Yleensä pidättäydyn kirjoittamasta blogiini kannanottoja uutisiin tai muihin yhteiskunnallisiin asioihin, mutta nyt on aivan pakko heittää tähän pieni henkilökohtainen lehdistökatsaus konmmentein varustettuna, mielivaltaisessa järjestyksessä.

Sormitietokone on ehkä taas yksi vinkeimmistä sanakukkasista mitä voidaan tekemällä tehdä jotta saataisiin “suomenkielinen” sana jollekin asialle. Mutta onko tuo nyt oikeasti edes suomea, ainakaan järkevästi kuvaamaan tablet-tietokonetta, joka ei laisinkaan ole sormen mallinen tai sormeen sijoitettava sormustin? Täbi se minun suussani on, mutta aika vinkeä vaihtoehto voisi olla vaikka lätykkäkin.

Naudanliha- ja juustovero on viimeaikaisista ehdotuksista yksi koomisimmista, tai olisi, jos ei uskoni suomalaisen politiikan älyttömyyteen olisi niin vankka ettenkö voisi uskoa tuonkin jopa toteutuvan, vaikka toistaiseksi kai kyse on yksittäisen välkyn heitosta. Ympäristöveronahan tuotakin perustellaan, joten eikös saman tien voitaisi verottaa myös tuontikasviksia, kaikkea teollista tuotantoa, sianlihaa, maitoa, suomalaisia kasviksia, typeriä ideoita ja elämää. Kaikki ne on ympäristöhaittoja.

Avaruusalusten invaasio on SETIn “asiantuntijan” mukaan tulossa ensi vuonna. Jännää, ihan kuin elokuvissa, can’t hardly wait 😀

Kaikki ei osaa vaihtaa öljyjä, mutta kaikki ei osaa edes tankata tietää Taloussanomat kertoa. Minä osaan tankata, vaihtaa renkaat, tarkistaa öljyt ja ilmanpaineet, pestä autoni autopesussa ja käsin, teipata rikkoutuneen sivupeilin paikalleen ja tiedän jo, että autolla pitää ajaa enemmän kuin parin kilsan matkoja pakkasilla jotta akku ei tyhjene yön aikana. Mutta miksi minun pitäisi osata vaihtaa itse öljyt? Sitä varten on huoltomiehet. Sitä paitsi, en minä viitsi vaihtaa renkaitakaan itse, koska voin maksaa siitä pari kymppiä että joku tekee sen ammattivälineillä nopsaan ja minun käteni säilyvät puhtaina.

Sipseissä on rauhoittavaa voimaa ainakin Ruotsin poliisin mukaan, ja siksipä niitä kannattaa jaella nuorisolle uutena vuotena, rauhoittamaan juhlintaa ja luomaan toverillista ilmapiiriä poliisin ja nuorison välille. Hulluja nuo ruotsalaiset.

Jännää on myös liberaalien ja konservatiivien aivojen erilaisuus, joka on nyt ihan tieteellisesti todistettu – kuten niin moni muukin asia, jonka voi sitten toisella tutkimuksella todistaa olevan toisin. Mutta oikeastaan ostan tämän, sillä selityksen voi ostaa. Tosin, kuka sitä tietää onko se sisäsyntyistä vai elämän myötä kehittynyttä, mutta onko sillä nyt edes väliä? Tutkimus on kiehtova ihan vain siksi, että se kertoo taas jotain ihmisen kokonaisvaltaisuudesta fyysisenä ja psyykkisenä olentona eikä näitä kahta osaa voi erottaa toisistaan.

Ja niin edelleen. Onhan noita, tähtisadetikkuja ei enää alaikäiset saa edes pitää kädessään, festarialueillakaan ei saa enää tupakoida vaikka se on avoin ulkotila, ja lisäksi tupakasta tehdään entistä houkuttelevampi kielletty hedelmä piilottamalla askit tiskin alle (eikö meillä oikeasti opittu mitään kieltolaista?!), eläinaktivistien aggressio-ryhmä torpedoi jälleen potentiaalisenkin haluni tukea heitä, sillä jos en pidä eläinten kaltoinkohtelusta, en hyväksy tuollaista lynkkausmentaliteettiakaan (toisaalta, en ole missään asiassa aktivisti muutenkaan).

Tämä maailma on oikeastaan aika kahjo paikka. Ehkä siksi, että jokainen meistä on vähän kahjo omalla tavallaan.

Vietettyäni koko aamupäivän ja osan iltapäivää sohvalla suklaakahvin ja suklaan ja suklaapistaasien ja jouluruuan rippeiden kanssa katsoen Ally-maratonia dvd:ltä, tuli viimein pakonomainen tunne päästä ulos raittiiseen ilmaan, vähän liikkumaan. Ottaen huomioon, että taivaalta tuli jäistä tihkua joka hädin tuskin qualifioitui lumeksi, ja tuuli puski päin naamaa, koko ulkoilu oli jotain mielenhäiriön rajamailla minulle, vannoutuneelle anti-talviulkoilijalle.

Puin päälleni lämpökerraston ja skimba-housut ja mustan untsini – ei ehkä väriltään järin viisas valinta, kun en edes muistanut ottaa mukaan heijastinta – ja otin kameran olalleni, viritin iPodin korvilleni ja napsautin kännykästä Smartrunnerin päälle ja painuin ulos viimaan. About ulko-ovella iPod soitti neljästä Muse-albumistani ensimmäisen albumin intron, jolloin napsautin shufflen pois päältä ja annoin Musen tulvia korviini biisi toisensa perään. Se tuntui juuri oikealta siihen hetkeen.

Tarvoin hangessa joskus ehkä viimeksi viime viikolla aurattuja kävelyteitä Backaksen kartanon ohi kohti Kartanonkoskea ja sieltä kohti Tammistoa ja sillan yli Haltialan tilalle, pysähdellen kuvaamaan välillä lumisia maisemia, jälleen kerran. Haltialassa pyörin hetken tilan pihamailla ja tuijotin silmiin jotain jakkihärkää tai sen tapaista, jotain joka tuntui jotenkin soul-matelta siinä säässä. Ulkona viimasta välittämättä.

Haltialasta jatkoin kulkuani sinne minne jalat veivät. Minulla ei ollut kiire minnekään, talsin eteenpäin mietteissäni, välittämättä oikeastaan minne kuljin, arvellen että jonnekin siitä päädyn kuitenkin – tulihan sieltä joitain ihmisiä välillä vastaankin. Tie oli kuitenkin umpikuja, johti jollekin Paloheinä-Tuomarinkylä-Haltiala-alueen hiihtoreittien parkkipaikalle. Tuijotin aikani hiihtoreittikarttaa ja totesin lopulta että what the heck, tiedänhän minä Tuomarinkylän olevan tuossa vasemmalla, sinne siis.

En siis suin surmin kulje takaisin samoja askelmia, joita olen johonkin pisteeseen tullut, jos suinkin on vaihtoehto. Nyt päätin hiihtoladun olevan riittävä vaihtoehto, ja lähdin sitä pitkin kohti Tuomarinkylää. Ainoa vaan, että jossain vaiheessa latu kaarsi liiaksi oikealle, kun minä halusin vasemmalle, joten tuumin että tuostapa voisin oikaista tuon metsikön läpi kohti sitä valaistua tietä, joka oli päämääräni.

Kaikki meni ihan hyvin sen metsikön poikki, mikä ikinä sen nimi olikaan. Opastetaulukin kertoi, etten minä kuulu sen metsän ravintoketjuun, joten oli ihan turvallista polkea jonkun hiihtämää latua pitkin kuusien suojassa. Ihan niin yksinkertaista ei eteneminen enää ollutkaan sitten kun tulin metsän suojista avopellolle. Siinäpä sitä umpihankea oli kerrakseen! Ja siis as said, täällä päin Suomea se tarkoittaa juuri nyt noin 60-70cm hankea. Ei ihan piece of cake.

Ei sille valaistulle reitille mikään pitkä matka siitä ollut, ehkä parisataa metriä, mutta tarvo se hangessa, joka ulottuu puolireiteen asti! Löysin sentään kaistaleen, jossa hankisyvyyn (tai ainakin se mihin jalka upposi) oli vain noin polveen asti, ja pääsin liikkumaan askel kerrallaan eteenpäin, sisulla. Välillä kontaten kun alkoi uuvuttaa, kontaten kun ei uponnut juurikaan. Kyllä mietin että minä se osaan hankkiutua kummallisiin tilanteisiin. Miten olisi jos pysyisi joskus tiellä?

Kunhan olin selvinnyt umpihangesta “tielle” – siinä oli niukin naukin latu ja jalka upposi lumeen vain nilkkaa myöten, mutta olipahan sentään valaistu – könysin istumaan roskiksen päälle ja kaivoin varmuuden vakuudeksi kännykän esiin, tsekatakseni sijaintini ja tarkistaakseni seuraavan suuntani. GPS ♥

En minä eksyksissä ollut, gps vahvisti sen minkä olin arvellutkin. Mutta maailma oli niin kauttaaltaan valkoinen ja alkoi jo hämärtääkin, että oli paras tarkistaa suunta ennen kuin jatkoin matkaa. Eespäin, tai oikeammin kotia kohti siitä, ladunviertä pitkin koittaen olla tallomatta latua vaikkei se nyt kovin häävi ollutkaan. Parhaimmillaankin epämääräinen, ei näyttänyt edes siltä kuin olisi koneella tehty, tai ainakin se oli jo moneen kertaan mennyt umpeen sen jälkeen.

Päädyin takaisin Haltialan tilan kulmille, ja annoin sen verran periksi tässä “not tracing my steps” -pakkomielteessäni, että palasin Vantaanjoen yli Tammistoon samaisen sillan yli kuin olin mennytkin. Mutta Tammistossa en jatkanut kotia kohti suorinta tietä Kartanonkosken läpi vaan lähdin kulkemaan Tammiston läpi, poikkesin taas yhteen hämärtyvään metsään – polulle, tällä kertaa – ja jatkoin aina Ylästöntielle saakka ja sieltä sitten suorinta reittiä kotiin.

Kotinurkilla pohdiskelin, miten mukavaa on, ettei tarvitse miettiä, miten tuolla liikuttaisiin vauvan kanssa. Taapero menee pulkassa, mutta entä vauva? Nimittäin totesin, että ei tuolla montakaan kohtaa ole noilla kävelyteillä, joista selviäisi vaunujen kanssa. Onneksi on jo isot tyttäret. Pitäisi muuten varmaan tässä joulun aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä niiden kanssa vaikka tuohon Kartanonmäelle laskemaan mäkeä.

Lopulta astuin kotiovesta sisään, 2h 50min ja 9,8km sen jälkeen kun olin sulkenut sen perässäni, Muse yhä korviini tulvien. Ja kun suljin kotioven takanani, vaihtui Muse Pearl Jamiksi. Lenkkini oli täydellisesti mitoitettu Musen 4 albumin mittaiseksi 😀 Tarkistin Smartrunnerin, se kertoi lenkin kuluttaneen 480kcal. Paljonkohan siihen tulee päälle umpihankilisää?

Anyhow, olipahan hämmentävän mukavaa tarpoa lumessa!