Tähän aikaan vuodesta on koulut loppu ja minulla edessä lapsettomat viikot. Siitä saakka kun esikoinen päätti ensimmäisen luokan kolme vuotta sitten, ovat molemmat tytöt olleet heti koulun päätyttyä 2-3 viikkoa mumminsa hoivissa mökillä. Tänä vuonna viipyvät siellä kaksi viikkoa, minkä jälkeen esikoinen menee ratsastusleirille ja tosikoinen vaarinsa kanssa landelle, minkä jälkeen tyttäret lomailevat ainakin pari viikkoa isänsä kanssa.

Tähän aikaan vuodesta silloin kolme vuotta sitten minä olin selvitytynyt väliaikaisesti jotensakin kuiville elämäni siihen saakka pahimmasta kriisistä. Talo oli vaiheessa, ex-mies sitä rakensi minkä ehti ja lasten ollessa mökillä koitin minäkin auttaa sen minkä sain aikaiseksi. Se rakentaminen ei oikein ollut minun juttuni. Viihdyin ennemmin vaatekaupoissa kuluttamassa rahaa jota ei oikein raksan ohi olisi ollut. Mutta koko rakennusprojekti ahdisti.

Tähän aikaan vuodesta muutenkin vaatekaupat houkuttelevat normaaliakin pahemmin. Viimeisen vuoden aikana olen hillinnyt shoppailuhinkuani ansiokkaasti, ja jostain syystä jossain vaiheessa ajatuskin kaupoissa ravaamisesta ja vaatteiden sovittamisesta tuntui ylivoimaiselta. Onneksi ei juuri siihen tarvetta ollutkaan, vaatteita on enemmän kuin kaappiin mahtuu! Nyt kesän korvilla on kuitenkin tullut taas hommattua muutamat uudet kesävaatteet ja ainakin parit kengät. Kolme vuotta sitten blogissani pohdiskelin, milloin mahdan tarvita rehabia (kenkä)shoppaamisestani…

Tähän aikaan vuodesta pari vuotta sitten elämä oli. En oikein edes tiedä mitä se oli. Se oli sitä aikaa kun yritettiin ex-mieheni kanssa korjata sitä mikä oli mennyt rikki. Yritettiin kasata uudestaan elämämme joka oli edellisenä syksynä mennyt palasiksi. Yritettiin koota vanhasta palapelistä uusi kokonaisuus, mutta palat eivät vain loksahtaneet. Mutta mitä oikeasti tapahtui tähän aikaan vuodesta, tyttöjen ollessa mökillä? Ainakin vietettiin exän 40-vuotissynttäreitä.

Tähän aikaan vuodesta viime vuonna oli myllerrysten kevät ohi. Olin juuri muuttanut tähän nykyiseen asuntoon, seurustelin uuden miehen kanssa, aina kesän yli kunnes se päättyi. Olin vaihtanut työpaikkaa ja nautin uudesta työstäni täysin siemauksin – nautin siitä muuten yhä! Olin viettänyt neljän viikon ylimääräisen loman työnvaihdon yhteydessä, shoppaillen ja tehden juuri sitä mitä milloinkin halusin. Ja odotin silti kesälomaa. Ja pohdiskelin miten uusi elämä siitä suttaantuu.

Tähän aikaan vuodesta on koulut loppu ja lapset mökillä. Tyttäret saivat taas loistotodistukset ja tosikoinen lisäksi koulun version hymypatsaasta tai mikä se lie, sellainen reilu kaveri -palkinto kuitenkin. Viime vuonna tähän aikaan pohdin miten nuo sopeutuvat uuteen kouluun ja ympäristöön – huoli oli turha. Kavereita riittää ja koulunkäynti sujuu mallikkaasti. Pahin eropölykin tuntuu laskeutuneen. Elämä soljuu uomissaan.

Tähän aikaan vuodesta tänä vuonna nautiskelen elämästäni. Minun on hyvä olla. Aurinko paistaa muutenkin kuin vain taivaalla. Tähän aikaan tänä vuonna elämä ja tulevaisuus näyttää valoisalta ja hyvältä. Minulla on työ jossa viihdyn, ihanat lapset, oma koti ja ihana miesystävä jonka kanssa on hyvä olla. Minulla on hyvä elämä. Mielenkiintoista nähdä aikanaan, miltä elämäni näyttää tähän aikaan vuodesta muutaman vuoden kuluttua!

Kaikenlaisia hajanaisia aatoksia ja havaintoja on ollut mieli kirjoittaa moneenkin kertaan jo, mutta koska en ole päässyt niin pitkälle ikinä, niitä mietteitä on jo pino. Jos nyt purkaisi pinon, auringonpaistaessa ulkona täydeltä terältä sään ollessa lähes kesäisissä lukemissa, mutta meidän porukan luuhatessa sisällä, jaksamatta aamupesulle saakka edes vielä. Lapset pelaa Ice Agea pleikalla ja minä niistän nenääni kipeäksi. Jo luulin flunssan hellittäneen kun kurkkukaan ei ole enää kipeä, mutta sepä vain on muuttanut muotoaan.

Sillon kun lapset oli pieniä, ne heräsivät noin seiskaan mennessä arkena ja vapaana, ja kaikki tällaiset erikoisjutut kuten aamupalan tuominen sänkyyn – niiden äitienpäivälahjojen antamisesta puhumattakaan! – oli niin jännittävää, että vähintäänkin siksi piti herätä oikein aikaisin, joten sen aamupalan sai sänkyyn monta tuntia ennenkuin oikeastaan olisi halunnut herätäkään. Toista se on nyt, kyllähän he niiden lahjojensa antamista odottivat, mutta silti sain aamulla huikata kymmenen maissa että kohta kyllä nousen. Eikä ne itsekään siinä vaiheessa olleet olleet hereillä paljon tuntia pitempään.

Torstaina olin tyttöjen kanssa illalla pyöräilemässä, käytiin tuossa Haltialassa. Tosikoinen löysi sieltä luokkakaverin ja muutaman muun kaverin, joiden kanssa livahti sieltä (toki luvan pyydettyään) omille teilleen “kartsille”, mikä stadilaisen mutsin korvaan kalskahti vähän pahalta, että millekä kartsalle te muka?! Esikoinen siitä vierestä suomensi tuon minulle, kun ei pikkusiskonsa tohkultaan hogannut hämmennystäni. Tytöt tuntee tämän seudun jo paljon paremmin kuin minä.

Esikoisen kanssa jäätiin vielä ihmettelemään lampaita ja syömään vähän iltapalaa. Ensimmäinen terde-fresitakin tuli siinä juotua, joskin huopaan kääriytyneenä. Tytär ihmetteli palelemistani, itse kun oli pelkässä kollarissa eikä kuulemma ollut yhtään kylmä ja minulla sentään ennestäänkin takkikin päällä. Minä nyt vaan olen vilukissa. Sitä paitsi, olin silloin jo tässä flunssassani.

Perjantaina sain saatella siskoni naimisiin 🙂 Jos jostakusta parista voi todella sanoa että siinä on tasapainoinen ja seesteinen pari, täydellinen suorastaan, niin siskostani ja tuoreesta miehestään! Siinä vaiheessa kun maistraatin jälkeen naamakirjasta bongasin heidän relationship statustensa muutoksen, ja siinä näkyi myös kuvia heistä yhdessä, tuli hetkeksi ilon kyynel silmään, työpäivän kiireen keskellä.

Työpäiväni perjantaina oli ihan hurjan kiireinen. Kymmentä yli neljän pääsin asiakkaalta lähtemään – hyvin mielin onneksi, sillä olin saanut projektin varsin hyvään jamaan 🙂 – himaan vaihtamaan kamppeita. Kotimatka kesti ja kesti, hirveä ruuhka ja pohdin jo että näinköhän myöhästyn hääillalliselta kun vaan seison ruuhkassa. Lopulta minulla oli kymmenen minuuttia aikaa himassa vaihtaa mekko ja enhanceta meikit ja tsekata että tukka on hyvin, ja sännätä kymmenen sentin piikkikoroillani bussiin. Ja olin illallisella justabout tasan kun piti. Osaan olla nopea tarvittaessa, jopa rikkomatta sukkahousuja 😉

Häitä jatkettiin sitten “nuorison” voimin – hassua, eihän me oikein kukaan enää olla mitään nuorisoa, sisko ja miehensä juuri kolmenkymmenen, mutta me loput sisarukset puolisoinensa (minun miesystäväni ei päässyt mukaan kun oli kipeenä)  taidetaan kaikki olla lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymppiä. Iik! tuo kuulosti niin pahalta! Vietettiin jatkot pitkän kaavan mukaan sillä pienellä porukalla, skumppaa nautiskellen. Olipa kiva tutustua noihin siskon miehen sisaruksiin puoliskoineen!

Tuosta nopeudestapa johtui mieleeni tämän mietepinon ehkä pohjimmainen miete – ei siksi että se olisi jotenkin pienin juttu vaan siksi että siitä on ajallisesti pisin aika. Nimittäin vappuaaton aattona istuskelin nojatuolissani viimeistelemässä päivän töitä, kellon ollessa ehkä vartin yli kolme, kun puhelin soi. Miesystäväni soitti, että viikonlopun suunnitelmiin tuli pieni muutos, hänen tarvitsee lähteä Tallinnaan työreissulle, lähdetkö mukaan. Laiva lähtee kahden tunnin kuluttua.

Mikäs siinä. Olin juuri ollut painamassa Sendiä meilille, joka viimeisteli sen hetken akuuteimmat työtehtävät, joten ostin liput verkkopalvelusta, laitoin kissoille ruokaa, heitin pari vaatekappaletta laukkuuni ja olin noin vartissa ulkona ovesta. Ehdittiin hyvin satamaan ja laivaan ja vietettiin Tallinnassa ihana ilta. Lauantaina miesystäväni käväisi siellä töissä tekemässä sen mitä piti, minä kuvailin vähän vanhaa kaupunkia, ja tultiin sitten iltapäivällä jo takaisin stadiin vapunviettoon.

Vappu itsessään sujui rauhallisesti kotioloissa. Oltiin miesystäväni luona, tyttärensä oli kotona myös, joten ihan vaan syötiin hyvin ja juotiin hyvin skumppaa ja fresitaa ja vähän viiniäkin tytön mentyä nukkumaan. Vappupäivänä melkein lähdettiin stadiin, mutta aurinko ehti pilveen ennenkuin me liikkeelle, näytti ja tuntui kylmältä, joten jätettiin väliin. Kului se aika kivasti kotosallakin!

Aika kolea on tämä toukokuun alku ollut. Pääsiäisenä oli niin ihanan lämmintä, mutta sitten tuossa välillä sai kyllä palellakin. Nyt näyttäisi taas lämmenneen ja lämpenevän mukavasti. Saa nähdä kuinka pitkään tätä iloa kestää. Juhannus on kuitenkin vielä edessäpäin 😉

Aurinko se ei ainakaan ole. Paljon parempaa asentoa en sille keksi kuin tuo missä se nyt on, paistaa lähes kirkkaalta taivaalta. Kuusta ja tähdistä en tiedä, joten olisiko joku niistä sitten.

Perjantaina minulta loppui työpäivä jo puolilta päivin, kun sain töihin sen jokaisen vanhemman painajaispuhelun: “Sejase siitäjasiitä koulusta hei. Tyttärellenne on sattunut onnettomuus, hänet pitäisi tulla pikimmiten hakemaan. Tyttö on kalmankalpea ja oksentelee. Hän sai iskun päähänsä.” Tärisevin käsin, polvet luokkua lyöden, unenomaisessa tilassa automaattivaihteella pakkasin läppärini ja muut kamani ja hoidin asiat niin että saatoin lähteä saman tien koululle.

Puhelusta siihen että pääsin koululle saakka kesti liki tunti – välissä oli mm. Helsingin keskusta. Meinasi hermot palaa, kun ei keskellä päivääkään pääse ajamaan jonottelematta liikennevaloissa. Lasten isä olisi ollut lähempänä, mutta palaverissa eikä siksi vastannut puhelimeensa. Koululle päästyäni esikoinen oli jo alkanut toipua korvaan osuneesta kolauksesta – kahteentörmäys kovapäisen pojan kanssa. Tytöllä oli jo vähän väriä poskilla, ei enää oksettanut eikä huipannut. Menin tyttären kanssa siis kotiin vaan seurailemaan aivotärähdyksestä toipumista.

Niin, tai oikeastaan menin siis tyttären kanssa isänsä luo, missä tosikoinenkin oli, ja lähdin sitten kotiini viikonlopun viettoon kun isänsä tuli töistä. Eli minulla on ollut vapaa viikonloppu, ja eilinen päivä olikin mitä mukavin! Tänään ajattelin jatkaa keväisiä juttuja; tehdä pyörälenkki Vantaankoskelle ja sen jälkeen heittää lasten fillarit Hondaan ja käydä täyttämässä niiden kumit ABC:llä. Osan tuosta teinkin, mutta suunnitelmat vähän muuttuivat matkan varrella.

Puolenpäivän aikaan olin juonut aamukahvini ja syönyt aamupalani. Aurinkoisen puoleensavetämänä painoin pyöräilykypärän sekaisille kutreilleni, napsautin mp3-soittimeni päälle ja lähdin pyöräkellariin siinä toivossa ettei tarvitse kävellä lähimmälle huoltsille jonka ilmanpainevermeet skulaa (n. 6km päähän – juu, olisin ottanut auton). Kumeissa olikin sen verran ilmaa, että saatoin ihan hyvillä mielin polkea ei-edes-lähimmälle vaan enempi oikealla suunnalla olevalle huoltsille täyttämään kumit.

Lämmin oli, ja kamala vastatuuli. Siihen mennessä kun olin siis päässyt Vantaankoskelle asti, olin aivan hiestä märkä vaikka päällä oli vain pitkähihainen teepaita ja tuulenpitävä ulkoilutakki. Lukittuani pyörän johonkin sopivaan kohti, laskeuduin alas joenrantaan sellaisella puusillalle, joka kulki pengermää pitkin. Kameran olin onneksi jo kaivanut repusta ja asettanut kaiteelle, kun otin repun selästäni riisuakseni takin hetkeksi. Reppuun kiinnitetty pyöräilykypärä keikahti sillalta, nykäisten repun mukanaan. Reppu pysähtyi rantatörmälle, toinen olkainhihna vedessä. Tietenkin se missä kännykkä oli kännykkätaskussa. Koska se oli painavampi puoli.

Ketteränä tyttösenä singahdin repun perään – heti kun olin irrottautunut puoliksi päällä olleesta takista ja mp3-soittimen piuhoista – sillan kaiteiden välistä. Muuten ihan jees, mutta siinä sain päivän ensimmäisen ruhjeen, kuhmun ja mustelman sääreeni. Pelastin repun ja katselin märkää kännykkääni. Ei minulla tietenkään ollut nenäliinan tapaistakaan mukana, joten menin kyselemään sellaista lähellä olleelta kalastajalta, joka kaivoi takin taskusta rytistyneen talouspaperin palan. Iyh, mutta sai sillä känden kuivattua.

Kalastajasetä jakeli ohjeita kännykän kuivaamiseksi auliimmin kuin olisin kaivannut, mutta kuuntelin ja nyökyttelin ystävällisesti. “Kannattaa pitää kännykän kuoret avattuina ja akku poissa kotiin asti, jos ei tarvitse soittaa sitä ennen mihinkään” (soittaa? minä mietin kyllä googlemapsia ja facebookkia ja… nojoo, kai sillä voisi tarvita soittaakin) “ja kuivailla sitten vaikka hiustenkuivaajalla kaikki liittimet ja muut ennenkuin laittaa virtaa päälle.” Juu. Juu. Niin teen.

Työnsin kännykänpalaset taskuuni ja lähdin kuvailemaan keväistä Vantaankoskea. Vietin koskella muutaman aurinkoisen ihanan tunnin, välillä kävellen ympäriinsä, välillä istuen auringon lämmittämillä kallioilla antaen kännykkäni kuivatella auringossa siinä vieressäni. Kuvailin koskea ja muuta luontoa – siellä täällä näkyi jo mukavasti vihreää – ja pohdiskelin niitä ja näitä ja tiilenpäitä.

Aikanaan läksin siitä sitten ajamaan kotia kohti. Fiilis oli hyvä kännykästä huolimatta – juuri ennen lähtöä olin kalastajasedän ohjeista huolimatta kasannut kändeni ja testannut että se suunnilleen toimi – oli myötätuuli, aurinko paistoi ja korviini tulvi Metallica. Matkaa oli ehkä noin 6km ja tuntui että ehdin hyvinkin kotiin asti ennenkuin All Nightmare Long edes loppuu.

Matka loppuikin ennen painajaista, vähän toisenlaiseen “painajaiseen”. Pihatieltä oli tulossa auto, joka pysähtyi niin että kuvittelin ajavani sen editse ennenkuin se siitä pääsee liikkeelle. Mutta juuri kun lähestyin, auto nytkähtikin liikkeelle. Minä löin liinat kiinni, mikä oli HUUUGE MISTAKE siinä talven hiekoitusten jäljiltä vielä puhdistamattomalla kävelytiellä. Pyörä liirasi ja minä menin pitkin asfalttia.

Normaalisti minulla on pyöräilyhanskat käsissä. Mutta nyt olin lähtenyt villasormikkailla, jotka tietenkin olivat osoittautuneet liian kuumiksi, joten ei sitten ollut käsissä mitään. Kivasti ne hiekoituskivet viilsivät kämmeniä siitä ranteen alapuolelta. Ja ulkoiluhousut on entiset, rikkihän ne siinä hiekassa menivät, ja lisäksi ne on ihan veressä sillä kivet tekivät kiitettävät viillot polveenikin.

Istuin maassa ja tuijotin kämmeniäni. Vedin fillarini pois ajotieltä ja jatkoin kämmenteni tuijottamista. Yhtäkkiä tajusin jonkun puhuvan minulle, miehet sieltä autosta olivat nousseet katsomaan miten minun oli käynyt. Sain Pampers-pyyhkeet käsieni haavoille ja tarjouksen autokyydistä kotiin. Sekunnin tuhannesosan ajan pohdin uskallanko luottaa itseni ja pyöräni vieraiden miesten armoille, mutta sen verran päässä suhisi, että otin vain kiitollisena kyydin vastaan.

Pääsin kotiin turvallisesti ja yksi miehistä polki pyöräni perille myös. Matkaa oli onneksi vain pari kilsaa, ei enempää. Kotona sitten nuolin haavojani tai siis putsailin lämpimällä vedellä ja Septidinillä ja laastaroin ja kaikkea. Eihän tämä nyt elämäni ensimmäinen haaveri ole kuitekaan. Ja on noita sattunut lapsillekin. Jotenkin vaan oli niin uupunut olo – enhän ollut koko päivänä edes syönyt mitään – että alkoi melkein itkettää ja toivoin että joku muu olisi ollut paikkailemassa minua.

Puolisen tuntia minun jälkeeni tytöt tulivat minulle. Nälkääni tilasin itselleni pizzan, tietty sitten samalla lapsillekin. En edes muista milloin olen viimeksi syönyt pizzaa! Nyt teki mieli, kaiken koetun jälkeen. Smetanalla ja valkosipulilla, kiitos. Ja kun pizza-laatikko oli auki ja viiltelin pizzaani kolmioiksi, luiskahti pizzapyörä vaurioituneesta kädestäni roiskauttaen smetanat ympäri pöytää, lattiaa, tuolia, ja tietenkin vaatteitani. Huoh.

Pizzan jälkeen tytöt lähtivät pihalle kisujen kanssa. Niillä oli ollut tyttöjä kova ikävä, ja hirveä hinku ulkoilmaan kun tuolla partsilla aina sitä kevätilmaa käyvät nuuhkimassa. Mutta valjaissahan ne ei silti oikeastaan tykkää olla, ja ovat vähän säikkyjäkin tuolla suuressa maailmassa. Tuo vuosikas pikku-raskali säikähtikin jotain sähköautoa ja onnistui nykäisemään itsensä hihnoineen irti esikoisen otteesta ja paineli karkuteille.

Tosikoinen vikkeläkinttuisena paineli perään juuri kun minä satuin menemään partsille, vain kuullakseni kissan olevan karussa. Arvelin avun olevan tosikoiselle tarpeen katin kiinniottamisessa (esikoisella oli toinen kissa hoteissaan nyt), joten painoin lippiksen päähäni ja vedin tennarit jalkaani ja painelin pihamaalle smetanaisissa vaatteissani (ihanaa, ettei tarvitse pakata kaikenmaailman topparotseja ja muita enää päälle!!!). En tosin päässyt kuin tuohon nurkan taa, kun tosikoinen jo tuli vastaan kantaen pelokasta pikku-tiikeriämme.

Juuri äsken sain sitten päivän mukavasti kruunaavaan viestin: “Tyhmä äiti, mä en puhu sulle enää tänään” ja ruksitut sydämet perässä. Kun en antanut lupaa pelata enää tänään millään laitteella. On se mukavaa kun tytär on niin hyväntuulinen ja kaikkee tullessaan tänne taas viikon, tai tällä kertaa puolentoista! tauon jälkeen. Kait tämä tästä taas iloksikin muuttuu.

Ihanasti paistaa aurinko, se oikein kutsui ulos nauttimaan kevätsäästä. Niinpä heti aamukahvin jälkeen (joo no, puoli kahdentoista aikaan 😉 ) lähdin ylös varastoon hakemaan golf-bägiäni pölystä aurinkoon. Heitin bägin autoon ja lähdin ajelemaan. Ensimmäinen pitstoppi oli Tammiston Teboil, jossa arkisesti tankkasin autoni ensin, mutta ajoin sen sitten pesuunkin.

Kiiltävänpuhtaalla autolla jatkoin matkaa ABC:lle sillä Teboilin ilmanpainetsydeemit on yhä! rikki – vain viime kesästä saakka, ainakin. ABC:llä tsekkasin tiistaina alle laitettujen upouusien Michelinieni paineet ja istuin takaisin kevätkuntoon laitetun autoni rattiin, suuntana seuraavaksi Paloheinä Golf.

Eilen aloin pohtia, että taitaisi ne ranget (ja tiettävästi jotkut kentätkin, Vihti ilmeisesti ainakin) olla jo auki. Aamukahvin lomassa tsekkasinkin tänään sitten Paloheinän tilanteen ja juu, eilen se avattiin. Siellä oli ihan muutama muukin lyömässä… Autolle ei meinannut löytyä paikkaa lainkaan, ja lyöntipaikoillekin sai jonotella.

Talven mittaan ehdin jo pohtia näinkö koko golf-innostus jäi yhteen kesään, kun ei kertaakaan edes käynyt mielessä mennä johonkin kuplahalliin treenailemaan lyöntejä. Mutta kummasti vaan kun nuo lumet ja jäät alkoi kunnolla sulaa ja tuli ensimmäiset suht lämpimät kevätsäät, alkoi sormet syyhytä päästä pelaamaan – tai no, ensin nyt edes hakemaan tatsia siihen lyöntiin… Talvitauko on ollut melkoisen pitkä ja näkyy ja tuntuu.

Terdekausi tuli avattua samalla siellä Paloheinässä, kun tapasin rangella tutun, jonka kanssa istuttiin siihen terassille yksille, pitämään taukoa välillä. Siinä uhkasi välillä tulla tosin vähän viileäkin, kun aurinko meni joksikin aikaa pilviverhon taakse – ei tuo ilma itsessään vielä mega-lämmin ole, mutta aurinko lämmittää ihanasti.

Ihana ihana aurinko!

Yritin jo pari kertaa viimeisten parin viikon aikana siirtyä tennareihin tai noihin ihaniin kevät/syyskorkkareihini ja nahkarotsiin, huonolla menestyksellä. Aina sai taas kiltisti ottaa sen toppiksen naulakosta ja vetää saappaat jalkaan jollei halunnut palella ankarasti. Viime viikolla varasin renkaidenvaihtoajan, tästä reilun viikon päähän. Olin aivan varma ettei kevät tule tänä vuonna ollenkaan, vaikka se aina ennen on tullut kuitenkin.

Torstai-iltana ajelin Lahden taakse landelle saapasleireilemään toisten nörttien kanssa rännän piiskatessa tuulilasiin. Jalassani kaikesta huolimatta tennarit, minkä havaitsin perillä erittäin huonoksi valinnaksi. Sillä vaikka minä jaksoinkin masentua ikuisesta kylmästä, toki siellä kuten stadissakin ensimmäiset kevään merkit toki jo olivat ilmassa, tai pikemminkin maassa lumensulamisvesien muodossa ja oli märkää. Tosin, ei ne kengät sisällä ollessa pääse kastumaan.

Olin poissa pääkaupunkiseudulta vain pari päivää, mutta siinä missä lähdin märästä ja ankeasta ja (räntä)sateesta, palasin auringonpaisteeseen ja kuiviin teihin. Lapset olivat kaivaneet jo pyöränsä esiin, samoin kuin ne vähän isommat joiden pyöriä ei tarvitse polkea kuin käyntiin. Lahden motarillakin oli jo 120km nopeusrajoitus, ja annoin mennä sitä normaalia kesänopeutta talvirenkaistani huolimatta. Nykäisinpä pari kertaa vähän karstanpoistonopeuttakin. Kyllä Hondasta vielä irtoaa, pääsispä Saksaan ajelemaan!

Kotona päästin kissat partsille ja molemmat nuuhkivat kevätilmaa viikset väristen ja maukuivat minkä kerkesivät. Mielensä olisi tehnyt päästä haistelemaan keväistä maata, saalistamaan lintuja ja mitä kaikkea. Pihan lapset touhusivat tuliterissä kevätpuvuissaan (ainiin, tosikoinen tarvitsee uuden kevättakin!) ja sisään kantautui “äitii, tuu parvekkeelle, täällä huutaa sejase!” -huutoja. Illalla meren äärellä poikaystäväni luona todettiin lokkien saapuneen.

Kaikkialla on vielä hiekkaa, mutta kevätkengissä on jo hyvä tallustaa. Lämpöasteita on jotain viiden ja kymmenen välillä, mutta poikaystävän lasitetulla partsilla pärjää tupakan verran teepaitaisillaankin. Nahkarotsissa ei tule kylmä, eikä pelkässä toppaliivissä kollarin päällä. Ja siirsin renkaidenvaihtoajan huomiselle (loppuviikosta on siis ihan varppina taas takatalvi 😉 ).

Kyllä se kevät vaan tuli sittenkin \o/ Sen kunniaksi uusin eilen sen viimeisenkin palan elämästäni, joka vielä oli samaa kuin ennen viime kevään myllerrystä. Otin käyttöön uuden priva-meiliosoitteen. (Dun worry, vanhakin tulee yhä perille.)