A small hard green olive fell on the table in front of us.Not ripe yet, but dropped down by a gush of wind. Glancing up I could see the branches of an olive tree stretching out over our table like a canopy of light green leaves flickering with silver. Another gush of wind brought one of those leaves floating down to our table. Later that evening the leaf got an inscription: “I’ve had the best fun day today!” I couldn’t but agree with the daughter of my boyfriend. Indeed it had been almost a magical day.

Only a couple days before I had left the then cloudy Finland and flown to Athens with my boyfriend and his daughter, but without my wallet. I had my passport and some money on me, I’d been up since three thirty, travelling through Riga where at the airport I’d discovered that I was missing my wallet. At the Rafina harbor I forgot to tip the taxi driver, and was feeling exhausted and a bit miserable on the SeaJet to Tinos. I was in a different culture, a stranger, without my credit cards or my driver’s lisence, unsure of myself on foreign terrain.

The first day of travel was like three days in one. First all the flights, a taxi race to the port where we made it to the boat with not even another minute to spend. The boat trip to Tinos in high waves, then the drive to Porto in a rental car. For my boyfried it was like coming home. He’d spent 3 summers on Tinos already, he had friends everywhere and he knew the places. To me everything was new and I was awed by the beautiful scenery, the cycladian architecture, everything. I was meeting new people, seeing new places; the first evevning went by in a sort of a haze.

By the time the olive fell on the table I already had started to feel somehow at home on the island. We had nice accommodations behind an olive garden, with one olive tree growing right by our veranda. I would sit on the railing, in the sun, watching the olive trees bend in the wind but never break. And when the wind died, the trees looked like a photograph of wind blowing through them, the branches still bent all in the same direction, the leaves in the angle the usually unyielding hard wind had set them. I was on the island of the meltemi winds.

But the winds died down by the day of the olive, giving way to some truly hot summer days and pleasantly warm summer nights – warm being still 36 degrees at midnight. On the day of the olive we had been up to the north coast of Tinos, to the small village of Kolimbithra. Beautiful views of terrassed mountainsides, small villages, a fertile valley full of bamboo on our way. Delicious meal at a little taverna, some beach time and a freddo cappucino at Volax on our way back. And in the evening, a proper Greek village celebration at a distant village somewhere in the mountains.

The whole village was gathered at the church yard when we came there, the men taking their turns in clanging the church bells. We walked behind the church to the village center where tables han been set up at the edges of the agora, leaving room for dancing in the middle. People started filling up the tables, food was served – souvlaki, proper tzatziki with lots of garlic in it, greek salad in the Tinos way, potatoes and some flat bread – and the village musicians started playing traditional greek music. Dancing went on for hours, the old and the young ones dancing together. The whole village was there. And they still continued dancing when we left after midnight.

The winds never did come back while we were on Tinos. Some days we would go swimming at the Porto beach only a short walk from our house. Some days we would drive to some other beach in another bay, bathe in the sun, take shelter under the umbrella when the sun was too burning hot, have a couple drinks at thebeach bar. And swim in the clear blue Aegean sea. The water sparkled in the sun and felt exactly right on the skin. Not cold at all, but not too warm either. And after the swim, the sun and the slight breeze would dry the skin quickly.

I took almost a thousand photos on Tinos and Mykonos, which we visited for a day or so with my boyfriend. On the beaches and in Porto, I would roam around, climb the rocks barefoot, the marble and the ground burning hot under my feet, and take pictures. At the country club at Pachia Ammos I would sit on the low stone wall, watching the beach, the cliffs, the peaks, and the sea beyond it. You could see Mykonos from the club, as well as from our veranda. Some evenings we would sit on our veranda, looking at the fully lit Mykonos, talking and dreaming. The night so peaceful and quiet around us, the buzz of Mykonos so close yet so far away.

Mykonos was a whole different world. Tinos has some night life, bars that are open till morning, and a night club. There seems to be some people around always, going about the town, bar hopping – 1, 2, 3 and back. We had a girls’ night out with the wives of my boyfriend’s friends. We were probably the oldest ones and the only foreigners – for neither one is greek, but married to Tinoans – in the bar we spent most of the evening, and eventually we were also the only ones dancing on the dance floor. The dj went through the musical decades, playing a lot of good ol’ rock. We had a great time!

Still, Mykonos was something else! My boyfriend’s daughter stayed on Tinos with the friends and we went on an adults’ trip. We hit the Paradise beach sometime in the afternoon, lay in the sun, went for a swim, and waited for the partying to start. At five the Tropicana bar launched into party mode and by six we were there too, amongst a couple thousand others, I believe, for it was packed! We had some wine, danced and got drenched in the sparkling wine people all around us were spraying non-stop. And after we left Paradise beach, and after a shower, we went down town Mykonos to have some dinner and enjoy the night life. Never got to the Space club though; unfortunately fatigue got too much hold of both of us.

The next day we spent walking around the town that was so much more peaceful in the daytime than night. We did some small shopping, but mostly just window shopping, dreaming of jewelry and art worth hundreds of euros. Tinos doesn’t make an average european feel poor, but Mykonos has that effect. We ate lunch at the Ceasar, the taverna owned by people we had met in Panormos, Tinos, some days earlier. They had excellent food!

As had that tiny taverna in Panormos, where we met the owners of Ceasar. We had driven up to Pyrgos first, visiting the Museum of Marble Crafts, and having our freddo cappucinos and some baklava and ice cream at the coffee shop right in the middle of the village, beside a huge sycamore tree. Panormos is only a few kilometers further, a small fisher village with a beach, tavernas right there at the shore, and the village itself built on the hillside, with a maze of tiny alleys going up and down and around, much like Mykonos. We hadn’t really planned on staying the night in Panarmos, but sitting in the taverna, having good food, drinking some wine and ouzo, we decided against driving back the same night.

So we got ourselves a room for the night. We were about to head back to the tavernas, when I started wondering why the stove was so hot even though it wasn’t supposed to be turned on. But it was, I had turned the other burner on when I thought I was adjusting the adjoining  refridgerator underneath the stove. So I burned the three middle fingers of my right hand, couldn’t get cold enough water from the faucet and stuck my hand to the freezer box for the twenty minutes. Not that it helped much. I kept my hand in a glass full of ice all evening long as we were having dinner at a taverna, and wrapped a frozen towel around the hand for the night. By morning I had huge burn blisters on the fingers, but all the nurse at the Tinos medical center said was to wipe them with Betadine solution and not to worry. Nor pop the bubbles. Which I did though, a couple days later.

Our last night on Tinos we went to chora – town – after a day by the pool at the country club. We had dinner at our friends’ restaurant – tomato cucumber salad, fried sardines, lamp chops (eh, lamb chops 😉 ), wine and ouzo; our vacation was full of delicious greek food! – chatting the evening away with the owner and his wife, the girls playing and roaming around the town center in true Tinos way. Twentyfour hours later we were driving in cloudy Helsinki, our minds boggled by all the traveling of the day – boat, buses, airplanes, cabs… – and the change of culture and environment. Takaisin sateeseen (back to the rain) as Eppu Normaali sings. I still have trouble wrapping my mind around the start of a new work year in cold Finland. My home country, but so cold in so many ways.

I fell in love with Tinos, just like my boyfriend had several years ago. The people so friendly, the feeling of a community, the Aegean sea, the architecture, the food, the slower pace of life, everything! At the end of our vacation we started to dream of a house on Tinos, a permanent place of our own there. A summer home on the windy island – though curiously enough I didn’t get more than a glimpse of those winds. To dream is good, right? And who knows, maybe our dreams could some day become true.

***

Photos of our trip (in Flickr)

Taas sain tuta sen, miten epäreilu tuo netti sitten loppujen lopuksi on. Kaikkea kivaa tarjolla, mutta kun yrittää ladata tai jopa ostaa, onkin kauppa tai palvelu vain jenkeille, tai kanadalaisille, tai briteille, tai saksalaisille, tai… Amazon avasi keväällä kaupan Android-laitteille – muttei sieltä mitään saanut ladattua suomalaisella laitteella. Tai ip:llä kai täsmällisesti ottaen. Ja tänään yritin etsiä kirjoja tabiini, mutta samaan seinään törmäilin.

Ilmaisia kirjoja on saatavilla pilvin pimein. Ja latasinkin tabiini ManyBooksista parikymmentä kirjaa Jane Austenia, Alexandre Dumas’ta, Baroness Orczya, Edgar Allan Poeta, jopa vähän Homerosta ja Kalevalan 😀 Ensin mainittuja minulla on jotain paperiniteinäkin, paitsi Poeta, jota aloin kerran vähän lukea miesystävän hyllystä. Homeroksen tarinat ja Kalevala on tietenkin tarinoina jossain määrin tuttuja, mutten ole koskaan niitä lukenut. Etenkin tuo Kreikan mytologia on aina kiehtonut.

Ilmaiseksi ei kuitenkaan tietenkään voi ladata mitään noita uusimpia titlejä, ts. mitään vähänkään tunnetumpia kirjailijoita sitten noin vuoden 1915 tai jotain. Enkä sitä odottanutkaan, mutta odotin toki että olisin edes saanut ostaa niitä tabiini! Löysin näppärän kaupan – josta sai ostaa vain ne jenkit ja kanadalaiset. Ja toisen, jossa piti olla uk-osoite rekisteröityäkseen. Jne. Ihan niinkuin musan kanssa taannoin!

Testasin Elisa Kirjaa. Kaikki vain suomeksi, eikä itse asiassa edes hirveän hyvä valikoima sitä mitä minä haluan – Tess Gerritseniä, James Pattersonia, Janet Evanovichia, Michael Palmeria, jne. eLibriksessä on kyllä ihan englanninkielinen kokoelma, mutta ei mitään edellä mainittuja. Joku yksittäinen suomeksi. Siinä vaiheessa olin jo avautunut turhautumisestani naamakirjassa ja lopulta sain kullanarvoisen kommentin.

“Onhan tablettiisi Kindle saatavana?” Kindleä tuossa jo kaipasinkin, mutta luulin että kindle-kirjojen ostamista varten tarvitsisin kindle-laitteen. Väärä luulo! Jossain kohti alkuvuotta joku povasi Kindle-lukulaitteen hinta-kehityskäyrän, ts. suoran, perusteella sen olevan marraskuuhun mennessä ilmainen. On se ilmainen jo nyt, jos on Android-laite 🙂

Amazon Kindle (for Android) Löytyi Android-marketista, lataus kesti 20 sekuntia, sisäänkirjautuminen pari sekuntia, kirjakauppaan siirtyminen toiset pari ja kirjan ostaminen + lataaminen 20 sekuntia, kun on Amazon-tili luottokorttitiedoilla valmiina. Aivan liian kätevää ja helppoa 😉 Seuraava haaste on pitää kirjaostot kurissa 😀

Ei ole Amazonin voittanutta, sen olen jo todennut paperikirjojen ja leffojen kanssa. Ja nyt eKirjojen kanssa. Nyt ei tarvitse kantaa mukaan kuin ehkä tuo yksi kesken oleva kirja, lisää lukemista on tabi täynnä ja lisää saa parilla napin painalluksella 🙂 Ainiin, ne maksaa vaikkei huomaa… Silti.

4-3-2-1 – go! Kunhan vaan tulivuoret pitää mölyt, pölyt ja tuhkat mahassaan ja kreikkalaiset käyttäytyy kunnolla. Pari viikkoa sitten yleislakot sulki Ateenan lentokentän ja mielenosoittajat saarsivat toisen sataman ja sai jännittää rauhoittuuko tilanne ennen meidän reissua vai ei. Nyt näyttää siltä osin ihan hyvältä, mutta nyt sitten Islannissa heräilee Katla ja Sisiliassa Etna – siinä on mahkut tuhkapilveen kummassa vaan Euroopan päässä siihen mennessä kun meidän pitäisi päästä Kreikkaan.

Toivoa voi parasta, mutta turhapa niistä tulivuorista on huolta kantaa. Tapahtuu mitä tapahtuu ja todennäköisesti ei mitään. Jotenkin nuo tulivuoret tuntuu olevan vähän samanlainen juttu kuin tsunamit; ennen sitä tuhoisaa Thaimaan tsunamia ei kukaan ollut niistä kuullutkaan, nyt niistä uutisoidaan silloinkin kun sellainen saavuttaa Japanin rannikon peräti 10cm korkuisena. Nuo tulivuoretkin ovat tiettävästi heräilleet silloin sun tällöin ennenkin, mutta vasta kun Eyjafjöll sekoitti koko pohjois-Euroopan lentoliikenteen viikoksi, alettiin niistäkin uutisoida herkemmin.

Eilen palattiin tyttöjen kanssa kotiin miesystäväni luota, missä oltiin vietetty pari-kolme päivää. Ihanat helteiset päivät biitsillä, stadissa, Suomenlinnassa, partsilla, lapset pihalla. Eilen alkoi helle käydä jo lasten voimille aivan ilmiselvästi, ja tyttökolmikko joka yleisesti ottaen tulee juttuun keskenään oikein hyvin alkoi kinata ja känätä keskenään. Oli sopiva aika palata himaan – joskaan se ei poistanut sitä rähinää minun kannaltani, kun ne pahimmat riitapukarit on nuo siskokset 😉

Laitoin illalla pesukonetta pyörimään pariinkin otteeseen – valkoisia ja kirjavia – ja aloin pakata laukkuani. Matkaan on aikaa vielä se 4 päivää, jotain kai sitä pitää päälleen pukea näinäkin päivinä 😉 mutta ajatukset on alkaneet siirtyä jo kohti Tinoksen helteitä. Täällä päinhän se näyttää vähän hellittäneen; tänä aamuna näyttää olevan vain 22 astetta lämmintä, vähän pilvistä ja jopa vilpoinen tuuli käy tässä parvekkeella, mihin evakuoiduin kun lapset valtasivat akuankkoineen olkkarin kaikki pehmeät paikat. Miksei ne muuten vaivaudu lukemaan kirjoja?

Niin, siis, onhan minulla sitä vaatetta niin paljon että riittää päälle pantavaa näiksikin päiviksi, vaikka matkalaukku onkin pakattu. Etenkin jos lämpötila pysyttelee tässä lähempänä paria kuin kolmea kymppiä. Jotain pitää silti vielä reissuun pestäkin, ja tein listan kaikesta muusta mikä pitää muistaa pakata. Laturit ja sen sellaiset jotka niin helposti unohtuvat. Ja kun kaikki muu on pakattu, voi katsoa mahtuuko mukaan kunnon kamera, vai pitääkö tyytyä pikkupokkariin.

Tarkoitus on nimittäin lähteä light travelling -periaatteella matkaan, eli pelkin käsimatkatavaroin. Kreikan päässä yritetään ehtiä lennolta satamaan todella tiukalla aikataululla, jottei tarvitse a) odottaa ylimääräistä paria tuntia ja b) matkustaa Tinokselle neljää tuntia kahden sijaan ja olla perillä vasta iltamyöhällä. Eihän ne kesävaatteet niin kamalasti paina eikä vie tilaa, eikä kenkiä tarvitse olla neljää paria. Eiköhän se onnistu. Ainakin alustavien vaatepakkailujen perusteella olen optimistinen 😉

Ruokaa piti eilen haalia tyhjillään ammottaneeseen jääkaappiin näiksi muutamaksi päiväksi plus vähän jotain säilyvää ja pakastettavaa, ettei heti matkan jälkeen tarvitse sännätä kauppaan. Vaikka sitä maitoa kai tarvitsee silloin kuitenkin käydä hakemassa. Äh. Suostuisikohan exä ostamaan sitä minunkin tarpeikseni ja tuomaan samalla kun tuo tytöt taas minulle palattuani? Pitääpä pyytää.

Mutta mitähän sitä tänään oikein tekisi tyttöjen kanssa?

Kelle mikäkin on aamu. Minä heräilin puoli yhdentoista maissa kuten yleensä, tytöt siinä vaiheessa olivat olleen jonkun hetken hereillä jo. Näin jo valon väristä, avaamatta edes verhoja, että tänään oli taas aurinkoista, ilmiselvä biitsipäivä tulossa. Nousin laittamaan itselleni aamukahvin, syötiin aamupala. Puettiin biksut ja vähän jotain muuta päälle, kerättiin rantakamat, ja lähdettiin joskus ennen yhtä liikkeelle.

Tiesin jopa kurkistamatta koko jääkaappiin, ettei siellä ollut mitään evääksi kelpaavaa materiaalia. Joten ensimmäinen etappi oli Prisma. En ihan oikeasti olisi halunnut kävellä läpi koko jättisuuren kaupan, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut pieni Valintatalo väärässä suunnassa. Joten ravattiin Prisma läpi keräten katseita sekä koriin kaikenlaista popsittavaa. Tai siis minä huomasin kerääväni katseita siinä vähässä mitä olin sattunut päälleni laittamaan biksujen lisäksi. Nyt on kesä ja minä olin menossa rannalle! So sue me!

Pilvijärvi on vanha tuttu paikka parinkymmenen vuoden ajalta, mutta sen verran satunnaisesti siellä on tullut käytyä, ehkä kerran kesässä, max kax, että joka kerta tuntuu pieneltä arpomiselta löytää paikka. Ja joka kerta ajan sinne yhtä suoraan oikeaa reittiä. Silti nytkin turvauduin kännykän googlemapsiin etten vain ajaisi oikean risteyksen ohi. As if. Kyllä minä sen tunnistin! Ja päästiin perille ja maksettiin 3(!!) euroa parkista. Joskus muinoin markka-aikaan se maksoi femman, sittemin kybän. Ja nyt 3e. Itseasiassa siis hinnannousuvauhti on hidastunut, ainakaan hinta ei ole markka-ajasta tuplaantunut.

Haalittiin autosta rantakassit, kylmälaukku eväineen, rantaviltti ja aurinkovarjo. Aurinkovarjo pääsi käyttöön ensimmäistä kertaa! Mutsi lähetti sen kanarialta asti esikoiselle synttärilahjaksi joskus viime kesän lopulla, vai olisikohan ollut jo syksyä ennenkuin sen sain käsiini kuriirilta? joten nyt oli ensimmäinen tilaisuus käyttää sitä. Sain nätisti sen kärjen upotettua maahan viltin viereen ja auringossa helposti läkähtyvä ja päänsäryistyvä esikoinen sai siitä oivan varjon 🙂 Ja viihtyi sen alla tosikoinenkin kun ei ollut uimassa.

Uimassa niin. Minä en viihdy sen paremmin varjon alla kuin uimassakaan. Minä viihdyn suorassa ihanassa kuumassa auringossa ❤ Tytöt lukivat varjon alla akkareita syötyään ensin vähän eväitä ja käytyään uimassa, minä lueskelin auringonssa välillä kirjaa, välillä torkuin Black Eyed Peas kännykästä korviini tulvien. Ja serveerasin välillä lisää eväitä tytöille. Tai oikeammin, kerroin mitä mitä milloinkin sai eväsrepusta kaivaa esille. Ja lähetin jätskiostoksille.

Jossain vaiheessa kun oltiin jo reilusti kolmatta tuntia siinä rantsulla oleiltu, kiehnäsi tosikoinen puolittain päälläni valittaen ettei ole tekemistä. Akkarit oli luettu, uimaan olisi mielinyt, mutta minun kanssani. Vänkäsin etten halua uimaan, sillä minun tulee vedessä kylmä. Tosikoinen bongasi vapaan keinun ja pyrähti keinumaan. Katselin typyn perään, kuinka kipusi keinuun ja vähän murheellisen näköisenä keinuskeli siinä. Tai ehkä vain syyllisyydentunnoissani kuvittelin, mutta kuitenkin.

Nousin ja menin tosikoisen luo, joka oli jo hypännyt pois keinusta ja vaeltanut rantaan. Sanoin, että voin tulla veteen kahlaamaan, mutten halua kastua kokonaan. Etten halua bikinieni kastuvan, sillä en oikeastaan halunnut vaihtaa vaatteita siinä rannalla. Jees ja just. Tosikoisen sain ymmärtämään, ettei minua saa kastella, mutta sano se ympärillä telmiville muille muksuille! Sain räiskeet päälleni, rääkäisin, ja sain pienen vieraan tytön (isineen) nauramaan minulle. Äh.

Annoin periksi. Vein huivin virkaa toimittaneen kietaisuhameeni sekä aurinkolasini viltille, missä tosikoinen lueskeli vielä, mutta tuumasi tulevansa uimaan myös kun kerta minäkin kerrankin. Keräilin tyttären kanssa meidän tavaroita vähän kassien sisään etteivät nyt ihan olisi tyrkyllä, ja mentiin uimaan. Yritin uida ihan tosissani jotta tulisi lämmin, uin ympyrää tosikoisen ympärillä ja sain kuulla olevani hassu.

Uitiin kaikki yhdessä toiselle laiturille ja takaisin, minkä jälkeen oli pakko nousta vedestä lämmittelemään. Minä en ihan aikuisten oikeasti silkkaa laiskuuttani tai ilkeyttäni ole menemättä uimaan lasteni kanssa. Minun vaan tulee vedessä aina niin pahuksen kylmä! Nousin siis vedestä ihanaan auringonpaisteeseen, tosikoisen jäädessä vielä polskimaan järveen. Onneksi molemmilla tytöillä on jo ihan hyvä uimataito, uskallan tosikoistakin seurailla vain toisella silmällä rannalta.

Päivä alkoi siinä kääntyä jo illan puolelle, aurinko ei enää ollut niin kuuma. Aika lähteä. Vaihdettiin vielä vähän märät biksut vaatteisiin ja lähdettiin kotia kohti. Kesä, aurinko ja bikinit ❤

Tyttöjen vaatekaappi on jo pitkään ärsyttänyt minua. Se on ollut tupaten täynnä vaatetta, jota lapset ei ole tykänneet käyttää. Sinne ei ole mahtunut mikään järkevästi, joten vaatteet joita tytöt on käyttäneet (ne harvat vaatekappaleet) on kulkeutuneet pyykistä suoraan päälle, ja taas huoneennurkan kautta pyykkiin. Oli korkea aika tehdä asialle jotain!

Tänään siis, kunhan oli saatu aamupala syötyä ja sen sellaista – kellon ollessa jo iltapäivän puolella, loma ❤ – haalin tyttöjen koko vaatekaapin sisällön olohuoneen lattialle ja pistin likat hommiin. Käskin käydä läpi jokaisen vaatekappaleen ja laittaa vaatteet kahteen pinoon: ne joita käyttävät ja ne joita eivät käytä, olipa syy mikä tahansa. Välillä syötiin vähän lounasta, esikoinen sai oman urakkansa valmiiksi hetikohta sen jälkeen, tosikoista piti vähän auttaa.

Esikoisen urakka olikin noin kaksi kolmannesta pienempi kuin tosikoisen, jolla oli kaapissaan sekä siskon vanhat että itselleen ostetut vaatteet, sekä liian isoa kamaa että liian pientä, sopivien lisäksi. Näitä sitten vielä käytiin yhdessä läpi, minkä jälkeen vielä lajittelin jäljelle jääneen läjän kirppiskelpoisiin ja roskikseen meneviin. About fifty-fifty. Fida saa taas hyvää myytävää, kunhan saadaan vietyä säkki sinne.

Pieni inventaario jäljelle jääneeseen kertoi satunnaisista aukoista lasten vaatetuksessa, ainakin siltä osin mitä on täällä minun luonani. Lähdettiin Jumboon paikkaamaan aukkoja. Ajattelin mennä kävellen, sain esikoiselta protestiryöpyn ja hidastelua samalla kun tosikoinen ravasi taas jo 50m edelläni. Turhauduin ja ilmoitin palaavani kotiin jollei osata kävellä minun kanssani. Yritin jatkaa matkaa, jolloin sain protestiryöpyn ja hidastelua tosikoiselta. Ja palasin kotiin esikoinen kannoillani, tosikoinen jäi murjottamaan kadun varteen.

Rauhoittava tupakka parvekkeella (juu, taidan taas poltella silloin tällöin, ja tuollaiset tilanteet ovat silloin tai tällöin -hetkiä) ja totesin, että kaipa se on mentävä etsimään tytär. Ei sitä tiedä mitä suutuspäissään keksii, vieläpä avaimettomana ja kännykättömänä. Esikoinen lähti mukaani myös, löydettiin tosikoinen, pidin palopuheen heidän käytöksestään ja siitä miten kuljetaan kun yhdessä kuljetaan, ja lähdettiin kävelemään kohti Jumboa.

Kunnes käännyttiin seuraavasta kadunkulmasta takaisin hakemaan auto kotipihasta. Muistin nimittäin siinä yhtäkkiä, että kauppalistassa oli vaatteiden lisäksi myös kissanhiekkaa ja -ruokaa ja maitoa ja muuta.

Pörrättiin Jumbossa muutama tunti. Käytiin välillä Rossossa syömässä ja jatkettiin taas kiertelyä. Kerrankin löydettiin esikoisellekin vaatetta, joka sekä miellytti että istui hyvin 🙂 Lähinnä teepaitaa ja kapria. Ja joku bolero. Ja kummallekin uudet crocsit. Ihan kaikkea haluttua ei löydetty, mutta aika hyvä saldo kuitenkin! Ja jäi sieltä matkaan pari vaatekappaletta itsellenikin, sellaista, mitä olin vähän niinkun haeskellut.

Ihan ansiokas vaatepäivä. Mutta pitäisikö minunkin käydä läpi vaatekaappini ja laittaa sieltä jotain pois? Montakohan vaatekappaletta omistan? Pitäisi ehkä tehdä edes inventaario. Kengät kerran laskin, kun niistä tuli lasten kanssa puhetta: 41 paria kenkiä + lantsarit, golf-kengät, ratsastussaappaat, kiipeilykengät, tanssitennarit yms. harrastuskengät. Oho.