Ihmisiä kaikkialla. Aamulla, päivällä illalla. Kun muurahaiset kulkemassa kukin omaa polkuaan. Kiireisinä, kärsimättöminä. Ostamassa ruokaa kuin sitä ei saisi seuraavaan vuoteen. Ostamassa toinen toistaan kalliimpia joululahjoja, kun saajallahan on jo kaikkea! Ja pitää saada uudet joulukoristeet, uudet jouluvalot, kinkku, laatikot, sitä ja tätä.
Meillä ei ole tänä vuonna jouluvaloja, eikä joulukoristeen koristetta esillä. Ei olla jaksettu kaivaa esiin, tsekata että valot toimii, ripustaa kuistille. Ovikranssin vaihdoin pupuista jouluporoihin. Jouluaterian osa ostettiin tänään (systeri ja mutsi hoitavat loppuosan), ja rykäisin kahdessa tunnissa Jumbon ruuhkissa tytöille lahjat täyttäen ainakin pari toivetta.
Jumbossa oli ahdistavaa. Silti tänä vuonna pari tuntia siellä pakokauhun kiilto silmissä oli helpompi vaihtoehto kuin etsiä tyttöjen toiveita online-kaupoista. Etenkin kun vasta tässä viime viikolla aivoni vihdoin kykenivät muodostamaan jonkinmoisen ymmärryksen, mitä heille haluan hommata. En ole jaksanut pohtia, joten annoin alitajunnan hoitaa, ja hoitihan se.
Se oli joskus kuusi tai seitsemän vuotta sitten, kun olin koko jouluviikon kipeänä. Aatonaattona nousin sängystä ihmetellen miksi koti keinui – minulla oli 39,9 astetta kuumetta. Laitoin kinkun uuniin ja painuin takaisin nukkumaan, ja nousin seuraavan kerran kuusi tuntia myöhemmin ottamaan sen uunista. Siinä ne jouluvalmistelut. Tytöt hakivat kuusen vaarin kanssa, joka tuli käymään silloin illalla.
Joulu tuli silti silloinkin. Sellainen joulu kuin silloin oli mahdollinen, perheen kummankin aikuisen ollessa kipeänä.
Suvi Ahola kirjoitteli Hesarin kolumnissaan, että “unelmien joulun valmistamiseen pitäisi ottaa lomaa töistä” ja pohdiskeli sitä kiirettä, mikä kaikessa joulun valmistamisessa on, mutta että onneksi on neljä adventtia jaksottamassa valmistautumista. Minä sanoisin, että ehkä kannattaisi tarkistaa joulu-unelmansa, jos paineet alkaa jo marraskuun lopussa, eikä silti ehdi kaikkea. Minä sanoisin, että joulu on yleisesti ottaen aivan liian kaupallinen.
Keskimmäinen kirjoitti tänä vuonna lahjatoivelistaansa: “rauhallinen joulu perheen kanssa”. Se on ollut minun lahjatoivelistani ensimmäinen ja ainoa toive jo monta vuotta. Ja onhan se joka vuosi toteutunutkin 🙂 Ihan ilman hössötyksiä, kokkauspaineita, siivousstressiä ja ylenpalttista kaupoissa juoksemista, vaikka niitä joululahjoja aina onkin jokunen – ja ehdottomasti arvostan sitä, että tyttäretkin ovat aina halunneet myös antaa lahjoja, minullekin; rakkaudella annettuja, rakkaudella vastaanotettuja!
Jouluun voi sisällyttää juuri niin paljon tai vähän kuin itse haluaa. Ei ole pakko laittaa rosollia ja tehdä piparkakkutaikinaa itse, tai edes tehdä pipareita! tai väkertää kahtasataa joulukorttia itse tai… Ei ole pakko! Ei ole pakko kääriä rumia villasukkia pakettiin, mennä Tapanina tanssimaan, tykätä joulukinkusta, laulaa tiptap, tai olla niinkuin Esko Aho, jos ei taho!
Jos joulu stressaa, on aika miettiä, mitä itse joululta odottaa, mikä itselle ja omalle perheelle on tärkeää jouluna ja keskittyä vain siihen sen sijaan että traditioiden ja tapojen vuoksi pitää leipoa kymmentä eri sorttia kakkua ja laittaa edellisvuotta hienommat jouluvalot pihaan, kun kert naapurikin. Koko muu maailma kylpeköön lipeäkalassaan, meillä joulu tulee sellaisena kuin kulloinkin hyvältä tuntuu. En ota joulusta sen enempää paineita kuin vuoden muistakaan päivistä. Joulun ilo on pintaa syvemmällä.
Meidän joulu. Teidän joulu. Olkoon se stressitön ja ihana!
System Failure for the Masses 