Kävin koiran kanssa aamulenkillä. Mietin, että jos eilen tuntuikin 25 asteelta, tänään tuntui vähintään kolmeltakymmeneltä. Ja kosteus oli korkealla. Aurinko paistoi, en huomannut pilviä taivaalla. Kuitenkin, vain kymmenen minuuttia sen jälkeen kun olin palannut koiran kanssa kotiin ja järjestellyt aamupalalautasta, mies totesi, ettei se aurinko paista tänään ollenkaan. Kysyin, jotta kuinniin ei, juurihan se paistoi kirkkaalta taivaalta. Sille taivaalle oli kerääntynyt melkoiset pilvet.

Syötiin kuitenkin aamupala – lautasellinen herkkuja kuten täytettyjä kananmunia, hevossalamia, mortadellaa, silliä, marinoituja katkarapuja, brietä… – ja juotiin freddo cappucinomme pihalla auringon pilkahdellessa välillä, pilvimassojen kerääntyessä yhä tiiviimmiksi. “Looks like it's gonna rain here soon,” sanoi mies aamiaista lopetellessamme. Keräsin mansikkamaaltamme litran verran kypsiä mansikoita ensimmäisten pisaroiden tipahdellessa, ensimmäisten jyrinöiden kantautuessa korviimme.

Siirryttiin sisälle ukkosta pakoon. Sade ei vielä tullut pisaroista huolimatta, ja koko luonto oli pysähtynyt odottamaan. Täysi tyyni, ilma ei värähtänytkään. Tyyntä myrskyn edellä. Ehdittiin jo ajatella, ettei se ukkonen ehkä tulekaan tänne, tälläkään kertaa. Viime kesän ukkoset kaikki kiersivät meidät kaukaa.

Väärin tuumattu. Ei kestänyt kauankaan, kun jyrinä tuli lähemmäs ja lähemmäs. Sitten iski salama. Sitten toinen. Se räsähti oikein kunnolla, kuin kiväärin laukaus. Tunsin ihollani sähköiskun, valot välkkyivät, palvelimet buuttasivat itsensä. Koira alkoi hyperventiloida. Sade tuli alas verhona, jonka läpi ei nähnyt. Kerättiin kimpsumme ja paettiin koiran kanssa kellariin, ikkunattomaan TV-huoneeseen siinä toivossa, ettei jyrinä kuuluisi sinne ja koira voisi rauhoittua.

Laitettiin Whole Nine Yards pyörimään. Jyrinä kuului telkkarinkin läpi, koira istui meidän välissä sohvalla ja läähätti peloissaan. Koko elokuvan ajan. Vasta kun leffan jälkeen lähdin sen kanssa lenkille, se rauhoittui, nähtyään että maailma oli vielä pystyssä. Kaikki oli hyvin. Meidän pihatie valui sateen mukana puoliksi tielle. Kaikkialla oli lammikoita. Otin lopulta flip-flopit ja siteen jalasta ja litsuttelin paljain jaloin. Ilma oli viilennyt hieman. Sininen taivas pilkotteli pilvien lomasta.

Olen minä elänyt muutamankin ukkosen läpi. Tämä tämänpäiväinen olis hurjimpia Helsingissä kokemiani ukkosia. Landella, siis siellä meidän landella Lohjan kupeessa ukkonen joko tuli päälle ja pyöri siinä tunteja tai kiersi järven. Monet kerrat ollaan ukkosta pidetty tuntikausia siellä. Ja onpa siellä pari salaman aiheuttamaa keloakin. Täällä ei tänäänkään salama kaatanut ensimmäistäkään puuta. Ei edes noita hemmetin koivuja, jotka korkeaakin korkeampina varjostavat pihaamme jopa keskipäivällä!

Mies on kertonut ukkosista Alabamassa, eikä täällä päästä rajuimmillaankaan ihan niihin ukkoskertoimiin. Kohtalaisen kovia ukkosia olen silti minäkin kokenut elämässäni. Pahimmat varmaan Tampereella Näsijärvellä ja Särkänniemessä; kaksi eri ukkosmyrskyä. Kauas niistä ei jää myöskään ukkosmyräkkä Vesannolla sukulaisissa vuonna miekka ja kirves. Tai siis, heillä varmaan siellä niitä joka kesä, mutta minä olen sattunut yöpymään sieläl yhden ukkosen aikaan.

Nyt on taivas taas lähes kirkas. Ilma vähän raikkaampi tässä terassilla auringon siirryttyä meidän pihalta metsän taa, ja meillä on ruoka grillissä. Auringossa on kyllä yhä kuuma. Kohta on mätäkuu. Eksyin Forecan blogiin vain hetki sitten, lukemaan Föhrin ajatuksia tästä keskikesän kosteasta lämmöstä ja sitä kautta lukemaan, mikä se mätäkuu oikein on. Tällaisena paljasjalkaisena stadilaisena olen kyllä siitä aina tiennyt, mutta se ei ole koskaan vaikuttanut elämääni sen vertaa, että ajatus mätäkuusta olisi tarttunut.

Enivei, se aika kun on niin kosteaa, ettei mikään kuivu. Ei hiki iholta, ei pyykit ulkona, haavat ei parane ja niin edespäin. Heinäkuun 23. päivästä kolmisen viikkoa eteenpäin. Kun kosteusprosentti on 50% tai enemmän. Keskikesä, tai kypsä kesä, kuten Föhr asian ilmaisi. Tiesittekö, että oikeastaan tuo ajanjakso (huomasitko, päivämäärä horoskooppijakson mukainen?) tulee muinaisesta Mesopotamiasta. Sitä kutsuttiin – ja Jenkeissä yhä kutsutaan – kesän koiranpäiviksi.

Koska en osaa sitä itse kuitenkaan sen paremmin selittää, tässä pieni sitaatti Arno Forsiukselta:

Mätäkuun perinne juontaa alkunsa jo tuhansien vuosien takaa muinaisesta Mesopotamiasta, jolloin kesän kuumin aika tunnettiin koiranpäivien nimellä. Nimensä tuo kolmisen viikkoa kestänyt aika oli saanut Orionin eli Ison Koiran tähtikuviosta ja sen kirkkaimmasta tähdestä Siriuksesta eli Koirantähdestä.

Koirantähden nouseminen taivaanrannan yläpuolelle loppukesällä sekä kuuman ja kostean kauden alku osuivat eteläisissä maissa kokemuksen samaan ajankohtaan. Silloin uskottiin, että Siriuksen säteilemä lämpö lisättynä auringon säteilemään lämpöön oli syynä epätavalliseen kuumuuteen. Koiranpäivien merkitykseen lienee vaikuttanut myös se, että koirien uskottiin saavan raivokohtauksia erityisesti kyseisenä aikana.

Ruoka-aineiden pilaantuminen ja siihen liittyvät terveydelliset ongelmat olivat tunnettuja jo varhaisessa menneisyydessä. Lisäksi oli yleisesti tiedossa, että koiranpäivien aikaan esiintyi eteläisissä maissa tavallista enemmän kuumetauteja, mm. kuumeisia vatsasairauksia ja malariaa. Kuumuuden ihmisissä aiheuttaman raukeuden uskottiin myös olevan merkkinä jostakin erityisestä ajanjaksosta.

Joka päivä oppii jotain uutta, jos vain tahtoo. Olen aina pitänyt oppimisesta. En niinkään opettelemisesta, vaan oppimisesta. Parhaimmillaan oppimista vain tapahtuu. Uteliaisuuden kautta. Ja minä olen pahuksen utelias 🙂

Siitä on sellaiset kymmenkunta vuotta kun viimeksi olin kummitädin vanhempien kotona tuolla Lahden pohjoispuolella. Siitäkään visiitistä (kummitäti muuten tiesi sanoa, ettei ole koskaan kuullut kenenkään muun käyttävän sanaa “visiitti” kuin meidän perheen, siis mummini, äitini, minun ja ehkä siskoni) en muista paljonkaan, oli kummitätini äidin hautajaiset ja muistotilaisuus.

Muistoni tuosta paikasta, jota kummitätini kutsuu landeksi kuten me isoäitini kesäpaikkaa, ovat enimmäkseen 20-30 vuoden takaa. Ajalta, jolloin olin teini tai melkein. Tyttärieni ikäinen.

Pelattiin kellarissa räsypokkaa kummitädin pojan ja siskoni kanssa, ongittiin (ja tapoin ensi kertaa kalan itse), uitiin ja saunottiin (ja maistoin ensi kertaa tupakkaa, kun äitini poltti yhden kummitädin miehen Camelin rannassa), lyötiin tennispalloa autotallin ovea vasten ja brassasin sillä, miten pystyin karate-potkaisemaan korkeammalle kuin kummitädin pojan pää oli. Pelattiin sulkista, rakennettiin parvella mekanoilla, unelmoin teinirakkaudestani yläkerran katosta riipuvassa rottinkituolissa (se on siellä vieläkin!) Abban soittaessa Angel Eyesia. Paikka oli minusta liki maaginen.

Joskus 90-luvun alussa siellä asusti 80 kania, joista kaksi rantautui meille ollessani kuudentoista. Toinen niistä, siskoni kani, jatkoi elämäänsä kaupungissa kunnes se piti lopettaa, mutta minun kanini, Jercy, päätyi takaisin landelle mennessäni naimisiin exäni kanssa. Kävin sitä pari kertaa katsomassa. Se eli hyvän loppuelämän landella, mutta minun oli sitä hirveä ikävä.

Sitten elämä vei. Äitini paras ystävä läpi vuosien säilyi äitini parhaana ystävänä. Kummitätini säilyi kummitätinäni, mutta yhteys oli katkonaista ja enimmäkseen äitini välityksellä kulkenutta. Nyt äitini on poissa, ja aivan kuten minusta yhtäkkiä kummitätini tuntui läheisemmältä, kummitätini selvästi tuntee nyt minut läheisemmäksi. Äitini on poissa siitä välistä. Kummitätini on perhettä. Hänen poikansa luuli pitkään olevansa meidän serkku, vaikka niin ei oikeasti ole. Veri, vesi, who gives a sh*t? Serkku mikä serkku. Täti mikä täti.

Kummitäti kutsui meidät landelle eiliseksi, mutta unohti sanoa, että kutsuun sisältyi yöpyminen. Minun olisi pitänyt tietää ilmankin, mutta jonkinsortin korrektius on hämärtänyt näkökenttäni. Meillä ei ollut mukana hammasharjoja, astmalääkkeitä, vaihtovaatteita, mitään. Yöksi jäätiin silti. Haettiin miehen kanssa hammasharjat läheiseltä ABC:ltä (kuka sanoo ettei 24/7 liikennekeitaista ole joskus iloakin?). Vaihtovaatteet ovat yliarvostettuja, ja onneksi sekä minä että tosikoinen pärjätään ihan hyvin päivän tai pari ilman astmalääkkeitä.

Pakattiin siis eilen itsemme, koira, kalastuvälineet ja simmarit autoon joskus vähän ennen puolta päivää ja ajettiin sinne, kummitädin landelle. Autoa vastaan jolkotti kummitädin koiravanhus Torsti, suloinen mäyris, jolla on vähän vino hammas ja iän myötä hidastunut jolkotus. Perässä tuli kummitädin mies, nappasi koiran että saatiin auto parkkiin. Ei olla nähty hänen kanssaan senkään vertaa kuin kummitädin kanssa. Aikoihin.

Meidät patistettiin saman tien lounaspöytään. Erinomaisen lounaan jälkeen mies, tosikoinen ja keskimmäinen lähtivät kalaan (saamattaa saaliiksi sintin sinttiä – oli kuuma päivä). Esikoinen ja minä käytiin kumpikin välillä Meggien kanssa rannassa, mutta enimmäkseen istuttiin auringossa (tai varjossa, esikoinen ei ole ihan samanlainen aurinkoaddikti kuin minä) kummitädin kanssa juttelemassa.

Kummitädin mies lämmitti illemmalla saunan, josta käytiin ensin nauttimassa mies, minä ja tosikoinen, ja sen jälkeen vielä miespoppoo: kummitädin mies ja veli (joka oli aiemmin liittynyt seuraan myös) ja minun mies. Naisväki istuttiin pihalla kunnes tuli liian kylmä ja siirryttiin keittiöön.

Paikassa on paljon, mikä on aivan kuten ennen. Se katosta roikkuva rottinkituoli, savusauna jonka voi nykyisin lämmittää savukiukaalla tai tavallisella (yleisemmin ja eilenkin käytössä), talon kalustukset ja tilukset. Moni asia on kuitenkin toisin. Kummitätini äiti on poissa, mutta kummitätini on nyt aivan kuten äitinsä silloin kuin minä olin nuori. Kummitätini isä on dementoitunut, ja kummitäti hoitaa isäänsä veljiensä avustuksella.

Oli häkellyttävää nähdä kummitädin isä kymmenen vuoden jälkeen. Vaikka tiesin hänen kuntonsa, se oli silti hätkähdyttävää. Muistan hänen miehisenä vähäpuheisena miehenä, vähän machona. Ja tajusin jälleen, kuinka paljon kummitädin poika muistuttaa isoisäänsä. Vuosi vuodelta enemmän, hänenkin vanhetessaan. Vaikka muistan hänet parhaiten pikkupoikana, joka hävisi minulle räsypokassa 😉

Mentiin nukkumaan vasta myöhään, ja herättiin tänä aamuna vasta myöhään. Teinin kännykästä oli loppunut akku (“Miten teillä voi akku kestää niin kauan??!?” “Me ei kuunneltu musaa ja juteltu kaverien kanssa skypessä koko eilispäivää.”), eikä laturia ollut mukana (eikä talossa liion), joten oli tänään vähän pahantuulinen teini, joka olisi halunnut kotiin heti aamupalan jälkeen, eikä vasta neljän maissa kuten miehen kanssa oltiin päätetty.

Tosikoinen oli illalla saunomisen yhteydessä nykinyt muutaman minisintin, ja mies saanut kummitädin veljeltä kalastusvinkkejä kyseiselle järvelle, joten perheen kalastajia syyhytti päästä kokeilemaan onneaan vielä kerran. Eihän se kala siinä kuumassa syönyt siltikään, ja ainakin tosikoinen taisi olla vähän kuumasta kärttyinen, joten vähän pettynyt seurue palasi rantaan juuri kun minä tulin sinne varovaiselle “uinnille” hikoiltuani auringossa pari tuntia kummitädin kanssa juttelemassa.

Jalkani on yhä paketissa, mutta kävelin rantaan ja takaisin useamman kerran (sinne on pikkuisen matkaa). Rauhallisesti mennen se ei juurikaan kävelystä kipeytynyt, mutta ei tykännyt ollenkaan siitä, kun kiipesin vähän matkaa metäspolkua piipahtamaan aitalla, missä roikkuu kettingeistä puisia taideteoksia. Uimassa en eilen saunasta uskaltanut (siis sen jalan takia) käydä, mutta tänään laskeuduin varovasti laiturin nokasta reisiin ulottuvaan veteen ja kyykistyin veteen läiskyttelemään. Kyllä virkisti!

Eilen päivällä tuuli, vaikka olikin kuuma. Tänään päivällä tuuli, vaikka oli kuuma. Eilen tuuli tyyntyi illaksi, kuten niin monesti. Siellä landella ukkospilvet alkoivat kerääntyä taivaalle lähtiessämme sieltä kotia kohti lohikeittolounaan jälkeen. Helsingissä ei ukkospilviä näy ja tuuli on taas tyyntynyt ja ilta on lämpöinen. Pikkuhiljaa talokin hiljentyy yöhön, kun tytöistä 2/3 menee nukkumaan, minä ja mies kömmitään yläkertaan ja ennen pitkää teinikin kaivautuu peittonsa alle.

Toista lomaviikkoa viedään, loma puolessa välissä kohta. Tämä kesälomailu on vähän tylsänpuoleista puuhaa, kun on jalka paketissa eikä voi lähteä retkeilemään, samoilemaan, tai mitään. Ei sillä etteikö välillä ole ihan kivakin vaan lusmuilla himassa ja tehdä *jotain* tai olla tekemättä mitään. Mutta kun ei pääse koiran kanssa kunnolliselle lenkille. Kun ei voi lähteä koko päivän metsäretkelle edes silloin kun siltä tuntuu.

Muutama päivä sitten kehitin itselleni uuden projektin. Adventures of the Littlest Pet Shop. Siitä riittää puuhaa muutamaksikin hetkeksi, puuhasteluksi silloin ja tällöin. Tai kuinka paljon siihen jaksankin laittaa aikaa. Alkusysäykseksi otin paljon kuvia LPS eläimistä tekemässä milloin mitäkin pihallamme ja laitoin blogin pystyyn. Nyt on kuvia, joista tehdä tarinaa, käsitellä photarilla ja muuta.

Aurinko kuitenkin paistaa ja houkuttelee ulkoilemaan, edes omalle pihalle. Auringonpaisteessa ei voi Photarilla leikkiä. Lukea voi, ja kirjoittaakin. Muttei käsitellä kuvia.

Mies, joka on yhtä jumissa himassa jalkani takia (no, melkein, hän sentään pääsee koiran kanssa kävelyille), päätti toissapäivänä hankkia kalastusluvan. Kalastellessa ei tarvitse samoilla missään, vaan istuskella hiljaa rannalla ja toivoa että kala nappaa. Jo sitä sitten heti silloin toissapäivänä ajeltiin Vantaanjoen rantamille kalaonnea kokeilemaan, mutta oli vähän liian kuuma, eikä kala syönyt. Ei sitten eilen ja tänään edes yritetty.

Ajeltiin sen sijaan tänään Tuusulaan, etsiskelemään kivaa rantapaikkaa Tuusulanjärven rantamilta. Yksityisomisteistahan siitäkin lähes kaikki, joten vähän epätoivoiselta tuntui etsintä. Kurvattiin Halosenniemen rantaan hivenen toiveikkaina, todetaksemme vain, että parkki oli museovierailijoille (mitä ei ajateltu olla) ja rantaa oli pari metriä plus laituri. Jaloiteltiin hetki, ja istuttiin takaisin autoon.

Nappasin sieltä kuitenkin kartan matkaan, ja aikani sitä tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että siinä Fjällbon puiston ja Aleksis Kiven kuolinmökin tietämillä näytti olevan ranta-aluetta, jolla ehkä voisi päästä vähän kuljeskelemaankin. Sen minkä jalkani sallii. Ajettiin sinne. Kahden uu-käännöksen kautta. Kuinka vaikeaa voi olla suunnistaa pisteeseen X? Vaikeaa näemmä, sillä en ollenkaan ollut ajatellut suunnistavani sille kuolinkodille.

Sieltä se parkkialue kuitenkin löytyi, Aleksis Kiven piskuisen mökin läheltä. Ja se puisto, joka oli koirilta kielletty. Meinasin nykäistä jo herneen nenääni, kunnes huomasin rantaan vievän polun. Koirilta oli kielletty vain pieni leikkialue.

Käytiin ensin kurkistamassa Kiven mökkiä. Mies ei sisälle mennytkään, minä kävin katselemassa niitä kahta pientä huonetta, joiden pinta-ala yhteensä oli suunnilleen sama kuin meidän makuuhuoneen. Eipä ollut kansalliskirjailijalla kummoinenkaan omaisuus kuollessaan, ei ainakaan materiassa. Muutama nykyihmisestä kummalliselta näyttävä esine, muutama vähän tutumpi, ja pientäkin pienempi koti.

Suunnattiin siitä rantapolulle. Pehmeä tasainen maastopolku oli ihan ok kulkea, kun hitaasti tallusti. Maisemat Tuusulanjärvelle ovat kuin mitkä tahansa järvimaisemat. Kauniit, mutta minulle tulee silti aina vähän sellainen “when you've seen one, you've seen 'em all” olo. Paitsi oman laden maisemista. En taida kyllästyä niihin koskaan!

Tovin aikaa kuljettuamme tultiin kohtaan, jossa oli kivimuuri polun ja järven välissä, ja matala hiekkaranta. Kivimuurilla oli läjä avattuja järvisimpukoita, vähän kauempana nuotion rippeet. Joku oli selvästi noukkinut simpukan poikineen ja grillannut ne siinä paikan päällä.

Mies otti sandaalit jaloistaan ja koiralta valjaat ja punkkipannan ja astui matalaan veteen, laskien koirankin viereensä. Megs ei juuri vedestä tykkää, mutta kahlaili silti hetken ennen kuin kipusi takaisin rantaan. Mies alkoi tonkia simpukoita hiekan alta ja löysikin niitä lopulta 65 kappaletta (missä vaiheessa totesin, että ehkäpä niitä on jo tarpeeksi 😉 ). Ei meillä oikein ollut mitään millä niitä kantaa autolle edes, vain pari maasta löytynyttä koivun kaarnan palasta, joiden päälle kasattiin ne.

Kotimatkalla haettiin pullo valkkaria aikomuksena tehdä päivälliseksi valkoviini-simpukoita, mutta ajatus sitten kariutui, kun himassa googletin, ja kaikkialla sanottiin, että simpukoiden olisi hyvä liota puhtaassa vedessä pari päivää ennen valmistamista, jotta niiden suolisto tyhjenee. Selvä sitten. Teriyaki-härkää sitten päivälliseksi, simpukat liotkoon!