Myrskyssä vellova meri, hopeisena kiiltelevä levoton pinta, auringonsäteet pilvien lomasta. Suomenlahti ei ole mikään iso ja koboltinsininen kirkas meri, ei edes kovin suolainen. Ei se vedä vertoja Välimerelle, Aigeanmerelle, kauneimmille merille mitä on. Atlanti ja Tyyni valtamerikin jäävät kakkosiksi niihin verrattuina.

Meri se on silti Suomenlahtikin, tai osa merta. Se meri, jota katsellen kasvoin, jossa kävin uimassa, josta virvelöin meriheinää (muun saaliin uupuessa). Se meri, jonka äärelle pyöräilin tai kävelin teinivuosieni ollessa vaikeimmillaan. Se meri, jonka tuuli tuiversi hiuksissani, jonka mieto suola tuntui huulillani istuessani kallionnotkelmassa Muncan rantsussa.

Elämäni kriiseissä, tarvitessani tilaa ajatella, paikan jossa selvitellä ajatuksiani, olen aina hakeutunut meren rantaan – tai järven tai joen, jollei merta ole ollut lähistöllä. Meri rauhoittaa mielen, oli se sitten itse rauhallinen tai myrskyisä. Meri saa minut tuntemaan itseni vapaaksi. Mistäkö? Elämän oravanpyörästä.

En silti ole koskaan päätynyt veneilijäksi. Ihan jo siksi, ettei exäni ollut, eikä nykyinen miehenikään ole veneilijöitä, mutta ei minullakaan mikään suuri hinku merelle ole, ranta riittää vallan hyvin. Aika harvoin siis olen veneellä missään (niitä isoja paatteja ei lasketa). Silloin muutama viikko sitten saarivierailulla veneiltiin saareen ja takaisin, ja pääsinhän sen pikaveneenkin kyytiin!

Eilen oli vähän rauhallisempi veneilyreissu, kun työpoppoolla oltiin purjehtimassa.

Yksi työkavereistani on harrastuksen puitteissa paitsi purjehtija, myös purjehduksen opettaja. Tuossa toissaviikolla, kun vielä oli kuumaa ja hellettä alettiin puhua porukalla, että olisi kiva lähteä vähän purjehtimaan. Työkaveri järjesti riittävän ison veneen, ja eilen – kun kesä jo alkoi kääntyä syksyyn – irrotettiin köydet Lauttasaaren venesatamassa ja ohjattiin vene vesille Tallinnanlaivojen sekaan.

Tuuli oli melkoinen. Säätietojen mukaan 4m/s, mutta työkaverin mukaan todennäköisesti paljon enemmän; Kaivarissa vaijerit kolisivat ja ulisivat, mikä kuulemma tarkoittaa hyvinkin 10m/s tuulta. Nostettiin purjeet vain matkalla Lauttasaaresta Kauppatorille. Myötäinen oli navakka, mentiin parhaimmillaan melkein 8 solmua tunnissa. Kovempaakin olisi päässyt, tiettävästi.

Hieno fiilis! Hieno meri! Hieno Helsinki! Katajnokka, Kauppatori, Kaivari, kauniitahan ne on mereltä(kin). Kaivarista napattin kyytiin vielä yksi työkaveri, joka oli uskollisesti tehnyt työpäivän loppuun saakka asiakkaalla, meidän muiden (toimaria myöten 😉 ) livistettyä jo kolmeksi Lauttasaareen. Firman epävirallinen virkistysilta. Meillä on vielä start-up-henkeä jäljellä 🙂

Kiinnitettiin vene poijuun ja kaivettiin eväät esiin. Salaattia, patonkia ja juomia. Ja sitten moottorilla takaisin Laruun, vastatuuleen. Joskus seitsemän maissa olin taas jo kuivalla maalla ja matkalla kotiin. Ei purrut venekärpänen vieläkään, vaikka reissu hieno olikin.

 

Se venekyyti ei sillä kertaa ollut kovin nopea. Veneen akku oli tyhjä, joten kyytiä ei sillä veneellä olisi ollut ollenkaan, jollei isäntä olisi ottanut venettä hinaukseen. Se oli melkoinen urakka sille pienehkölle moottorille, vetää toinen vene, jossa kolme aikuista, koira ja pari painavaa reppua, saarelle. Mutta se selviytyi siitä hienosti. Oli vain vähän erilainen venekyyti se.

Oli lauantai-iltapäivä, ja me oltiin ajettu Tammisaaren kautta satamaan. Ensin jätskit ja viimeinen kauppareissu Tammisaaressa – Meggiekin sai vähän vaniljaa omaan kippoon – ja sitten autolla venesatamaan. Isäntäpariskunta tuli vastaan sillä pienemmällä veneellä ja yllättyi itsekin, kun joutuivatkin hinaamaan isomman paremman veneensä saareen.

Saaressa odotteli pariskunnan koiravanhus. Niin oli kuuma, että seniori hakeutui mahdollisimman viileään vaan makoilemaan. Meggie sen sijaan pinkaisi heti pelastusliivistä vapauduttuaan tutkimaan paikkoja. Se juoksenteli aikansa ympäriinsä, hätyytteli välillä rannoilla istuskelleita joutsenia, ja jolkotteli taas meidän seuraan.

Vietettiin iltapäivä rauhaksiin kahvitellen ja jutellen, myöhemmin emännän pojankin saavuttua saareen vaimonsa ja Jackie-koiransa kanssa grillaillen, syöden ja saunoen. Meggiellä ja Jackiellä synkkasi heti! Jackie on pieni “sekarusseli”-poika, aivan kuin russeli, mutta musta kuin dobermanni. Se onkin russelin ja kääpiö-pinserin sekoitus. Ja se rakasti uimista, ja ui aina vuoron perään jokaisen luo tarkistamaan, että kaikki oli hyvin siellä vedessä.

Meggie ei siitä uimisesta niin piittaa, että tulisi itse veteen. Ei se sitä pelkääkään, mutta lähtee kyllä hyvää kyytiä haneen huomatessaan, että saattaa olla uintireissu tulossa. Sen verran kuuma päivä oli, että Meggienkin piti välillä kuitenkin vilvoitella.

Tällä kertaa ei saatu ukkosta niskaan siellä saarella, kuten viimeksi pari vuotta sitten, vaan saatiin nauttia upeasta tyynestä illasta meren äärellä, saunasta ja auringonlaskusta. Istuskelin saunan jälkeen hämärtyvässä illassa puutarhakeinussa lukemassa, miesten saunoessa. E-kirjojen ainoa huono puoli on, että lukeminen loppuu vähäksi aikaa, kun laitteesta loppuu virta. Minulla ei ollut kuin kännykkä mukanani.

Ennen saunaa grillattiin gamboja – valkosipulissa marinoituja tiikerirapuja – ja saunan jälkeen entrecote-pihvejä. Sunnuntaina vielä porsaanfileetä. Täytyy sanoa, että kotimatkalla oli sellainen tunne, ettei viikkoon tarvitse syödä 😀 Kummasti vaan silti tänäänkin tuli nälkä 😉

Heräsin sunnuntaiaamuun jo kuuden pintaan. Vierasmajassa oli melko kuuma, joten hipsin pulahtamaan mereen pienelle vilvoittelulle ja otin pari valokuvaa upeasta aamuauringosta meren yllä. Palasin kuitenkin sänkyyn ja silmäluomet painuivat kiinni vielä muutamaksi tunniksi. Oli hyvä nukkua, kun oli saanut taas ihon viilennettyä.

Syötiin aamupalaa joskus vasta yhdentoista maissa, kun emännän poika tuli vielä poikkeamaan saaressa omalta veneeltään ennen kuin suuntasivat kotia kohti. Isäntä muistutti illalla tehdystä lupauksesta, ja minä pääsin supernopean kilpaveneen kyytiin. Parhaimmillaan vene mentiin 70 solmua – n. 130km tunnissa. Kovempaakin sillä voisi ajaa kuulemma, vähän erilaisella moottorilla. Sillä on voitettu Suomen mestaruuksiakin aikoinaan. Oli se aika huisia kyytiä!

Me lähdettiin vasta neljän maissa iltapäivällä, formuloiden ollessa jo puolessa välissä. Eipä ne meitä ihmeemmin kiinnosta kumpaakaan, isäntää kylläkin. Emäntämme siis heitti meidät maihin, ja me matkattiin meidän landelle hakemaan tosikoinen kotiin isäni ja isoäitini hoivista. Pulahdettiin itsekin siellä vielä järveen ennen kotimatkaa.

Harvoin on Suomessa niin lämpimät vedet järvissä ja meressä, että minäkin tykkään uida (edes) tämän vertaa!

Vieläkin on kesää jäljellä. Minä olen töissä taas, olin tänään toimistolla, mutta loppuviikkoa varmaan taas enimmäkseen kotitoimistolla. Tuolla terassilla viihtynee koneen kanssa kuitenkin vain rajallisesti – 30 astetta näillä kosteuksilla on aika tukalaa aivotyöskentelylle. Niin, ja loppuviikostahan on luvattu sateita ja ukkosiakin.

 

Koska pari lomapäivää paloi toukokuussa Las Palmasin reissuun, lomani loppuu näin hassusti keskiviikkona. Huomenaamulla kello soi seitsemältä ja kahdeksan pintaan istun jo bussin kyydissä matkalla toimistolle. Nopeampi 67V ei piittaa loma-ajoistani, eikä vielä ole ajossa. Vasta kun koulut alkaa.

Jos alkuloma olikin yhtä himassa ja pihalla nyhjäämistä, otettiin nyt tässä viimeisinä lomapäivinäni pieni loppukiri. Vaikka eilen vähän yritettiin, yhtään yötä ei oltu poissa kotoa; Hangon ja Tammisaaren hotellit olivat täynnä.

Maanantaina aamupäivällä – aamusta ei kai voi puhua enää, jos nousee sängystä vasta yhdentoista aikaan? – mietittiin, mitä tehdä, mihin mennä. Jonnekin pois kotimaisemista! Lähdettiin iltapäivän puolella ajelemaan Pohtiolammille, ajatuksena onkia pari kirjolohta ja ottaa vähän kuvia sääksistä alueen tarkkailutornista käsin. Ainoa, mitä ei otettu huomioon, oli helle.

Tultiin Pohtiolammille joskus kolmen pintaan. Jätettiin auto sääksitornin lähelle ja käppäiltiin kirjolohilammille. Matkan varrella oli kanala/kukkola/kanila. Ei ne kukot ja kanat, mutta ne kanit! Meggie ei meinannut karvoissaan pysyä niiden kanien takia! Vielä kun oltiin kirjolohilammilla, se vikisi ja vinkui ja veti kanilaa kohti. Ja kun mies päästi sen hetkeksi vapaaksi, se singahti suoraan kanien luo.

Minulle tuli elävästi mieleen yksi Tenava-strippi, jossa Snoopy seisoo kanihäkkien edessä ja ajattelee: “Ooh, pupuja! Minusta on ihanaa katsella pupuja!” Meggien suhde pupujen kanssa ei tosin ole ihan yhtä ystävällinen kuin Snoopyn; Megs tappaisi puput, ei ryhtyisi piirileikkeihin niiden kanssa 😉

Mies kokeili onneaan kirjolohilammella. Lohet olivat yhdessä parvessa raikasvesiaukon luona, mutta eivät syöneet. Eivät niin millään. Niillä ei ollut ollenkaan nälkä niin kuumana päivänä. Me jäätiin siis kalatta, ja käveltiin takaisin autolle. Otettiin autosta cooleri mukaan ja lampsittiin eväinemme sääksitornille.

Istuttiin torniin syömään eväitä ja katselemaan näkyisikö sääksiä. Ei näkynyt. Ei niitäkään kiinnostanut lennellä sillä helteellä. Yksi palokärki bongattiin ja yksi kurki ajaessamme pois lammilta. Siinä se. Aika laiha saalis.

Ajettiin Tampereelle ja vietiin Meggie Ratinan koirapuistoon purkamaan mahdollista extra-energiaansa. Mahdollista. Eihän sillä koiraraasulla sellaista ollut, kuuma päivä kun oli. Kuljeksittiin sitten vaan Tampereen keskustassa ja etsittiin Ravintola Telakka, jonka terassille saa ottaa koiran mukaan. Oltiin googlattu himassa ennen lähtöä, missä voisi syödä, kun on koira mukana. Koirasuomi.fin lista ei ole ihan lyhyt, muttei silti edes kattava, kuten opittiin Tammisaaressa.

Istuttiin terassin nurkassa ja tutkittiin listaa, Meggien tutkaillessa hämmentyneenä ympäristöään. Telakka tarjoaa kreikkalaistyylistä ruokaa, meille oikein passelia! Kuuma kun oli, päädyttiin vain muutamaan jaettuun alkupalalautaseen ja tietenkin juomiin. Menin sisälle tiskille tilamaan dolmakset, halloumit, tiikeriravunpyrstöt, miehen oluen ja oman valkkarin. Ja kun piti maksaa, sain melkein sydänkohtauksen.

Lompakkoa ei ollut missään. Etsin käsilaukun kaikki sopukat, mutta lompakkoa ei löytynyt. Ajattelin ensin, että olin kenties jättänyt sen Pohtiolammille. Jätin jo kaadetut juomat tiskille ja palasin pöytään neuvottelemaan miehen kanssa. Kävin päivän mielessäni läpi, ja totesin lopulta, etten edes ollut käyttänyt lompakkoani Pohtiolammilla, sen sijaan olin melkein maksanut pysäköinnin kolikoilla, mutta päätynyt EasyParkiin huomattuani sen mahdolliseksi. Eli, lompakon täytyi olla autossa.

Mies lähti hakemaan autoa, minä odotin viiniäni siemaillen. Lompakkoni löytyi kauniisti lojumasta siitä etupenkiltä, juuri siitä mihin olin sen mitä ilmeisimmin jättänyt. Huh, huojennus. Uskalsin alkaa napsia paloja annoksista, jotka tarjoilija oli sillä välin pöytäämme tuonut. Mieskin saapui hetken perästä ja syötiin illallisemme.

Ajeltiin siitä vielä kyläilemään kampaaja-ystäväni luona. Visiitti jäi vähän lyhyeksi, sillä kello oli jo paljon ja me oltiin vielä ajamassa takaisin kotiin, mutta oli mukava nähdä silti. Koirat (heillä on hollannin pystykorva) eivät valitettavasti tulleet toimeen, vaan jouduttiin pitämään ne erillään koko vierailun ajan. Sellaista se toisinaan on.

Eilen suunnattiin auton nokka kohti Hankoa, Tammiston Mustin ja Mirrin kautta. Haettiin Meggielle ensin ThunderShirt, sillä se on varsin hermostuvaa tyyppiä, ja automatkat esimerkiksi ovat sille vaikeita. Ei se paita täysin rauhoita, mutta tuntuisi se ainakin vähentäneen paniikkia. Liekö sitten vain fyysisesti mahdotonta panikoida paidassa ihan niin paljon? Katsotaan. Tässä on reilu kuukausi aikaa katsoa, auttaako paita riittävästi, ja jos ei, sen voi viedä takaisin.

Tammistosta siis suunnattiin Hankoa kohti, rantatietä pitkin. Ilahduttavasti parin kesän takaiset tietyöt olivat jo historiaa, ja tie oli hyvä ajaa. Pysähdyttiin Tammisaareen pitstopille – käymään M Jannessa hakemassa iso tölkki sardelleja öljyssä ja rantaan kävelemään ja syömään jätskit. Kävellessä kuumassa kesäpäivässä tuli myös jano, joten piipahdettiin yhteen rannan ravintoloista, joku pizza-paikka, yksille juomille.

Matka jatkui siitä viimein sinne Hankoon, kellon tullessa jo neljä. Laitettiin auto parkkiin ja käveltiin Café Regattaan syömään salaatit linneriksi – mitä se on mitä syödään neljän aikaan? lounaan ja päivällisen välimuoto? linner? dunch? Mies otti olusen ja minä lasillisen Queen Berryä. Sain oikein mansikoitakin lasiini 🙂

Lähdettiin siitä kävelemään vähän summanmutikassa ja päädyttiin ensiksi koirien uimarannalle. Siellä oli muutamakin koira uimassa ja päästettiin Meggiekin juoksentelemaan vähän vapaana. Uimaanhan se ei itsekseen mene, kunhan vähän tassuja kastaa, mutta mies kantoi sen kerran veteen vilvottelemaan, ja se ui hurjaa vauhtia takaisin rannalle.

Matka jatkui purjevenesatamaan ja puiston kautta takaisin autolle ja pysähdyksittä kotiin.

Tänään ei reissattu mihinkään sen kummemmin. Käväistiin Järvenpäässä hakemassa yksi verkkokortti rikkoutuneen tilalle, ja kun mies oli saanut sen paikalleen, lähdin minä keskenäni mini-shoppailulle Itikseen. Halusin vihdoin katsastaa Design-kaupan, jonka valikoima on sellaista melko eurooppalaista, saman tyylistä kuin Las Palmasissa monissa kaupoissa. Saman tyylistä kuin Modtex.

Siellä oli alet, tietty. Ostin ihastuttavan mekon ja paidan siitä Design-liikkeestä, toisen paidan Modtexistä, yhdet shortsit ja pari pikkutoppia Seppälästä. Siinä vaiheessa totesin olevan viisainta lähteä autolle Itiksen Bulevardin koluamisen sijaan.

Kävin vielä hakemassa Cittarista kilon verran kahvia ja vähän muuta ja Alkosta pullon Retsinaa. Ajoin vielä Puhoksen Alanya-markettiin hakemaan lammasta ja granaattiomenamehua ja okraa. On asioita, joita ei vaan saa tavallisista ruokakaupoista täältä. Lampaankyljet grillattiin illalliseksi, minkä jälkeen lähdettiin koiran kanssa lenkille golf-kentän takaosan ympäri. Ilma oli vielä lämmin, aurinko paistoi metsän yllä, varjot olivat pitkät. Melkoisen ihastuttava ilta 🙂

Huomennako ei voikaan nukkua kymmeen tai niille main? Onneksi lämpöä tuntuu riittävän iltaan asti, niin ehtii nauttia kesästä vielä duunipäivän jälkeenkin 🙂