Dagen äfter

19.7.2015 Marilka

Have your party in July, they said. It’ll be warm and sunny in July, they said.

Sinä päivänä, kun täytin 40, oli lämmintä, joskin tuulista. Aurinkoista ja kaunista. Vietettiin esikoisen protujuhlia pihalla. Minun nelikymppis-bileeni oli suunniteltu heinäkuulle, eiliselle. Viikolla raivattiin pihalta kaatopaikka pois. Kaksi isoa peräkärryllistä roinaa. Peräkärry lainassa yhdeltä naapurilta ja toinen roudasi kamat autollaan miehen kanssa sortti-asemalle (meillä kun ei peräkoukullinen mersu ole liikenteessä vielä). Mies kyseli paljonko on velkaa bensoista ja peräkärrystä. “Nothing. Consider it a birthday present to your wife.” Meillä on huiput naapurit 🙂

Keskiviikkona viriteltiin pihalle kolme “purjetta” ihanassa auringonpaisteessa. Teinitkin patistettiin pihalle ulkoilmaan. Yksi lojui riippiksessä, toinen trampalla, kunnes nuorin, tuo vallaton esiteinimme, nappasi puutarhaletkun ja kasteli trampalla lojuneen siskopuolensa. Lopulta olivat kumpikin bikineissä vesisotaa vespyssyillä ja puutarhaletkulla. Seuraavana aamuna herättiin rysäykseen, joka tuntui siltä kuin koko talo olisi haljennut kahtia. Ukkonen oli ihan päällä. Purjeet viistivät maata vesikuorman alla, tukikeppikin oli katkennut. Nykäisin pareon päälleni ja painuin sateeseen irrottamaan purjeista yhden kulman.

Eilen aamulla herättiin aurinkoiseen lämpöiseen aamuun. Taivaalla pari pilvihaituvaa. Valmisteltiin juhlia optimistisella mielellä. Ribsit uunissa esipaistumassa, juomat kylmässä, kakut sai viimeistelynsä. Kello tuli kolme. Ensimmäinen vieras oli tullut tuntia aiemmin, miehen kaveri joka jeesaili viimeisissä valmisteluissa. Ensimmäinen rohkea ystäväni nousi pihatietä. Hetken perästä tuli seuraava. Vähän aikaa jo mietin, tulisiko juhlistani oikein raamatulliset pippalot – kutsuttujen jättäessä tulematta, käydään kutsumassa naapurit ja kylänmiehet juhlimaan.

Vähitellen tipotellen ihmisiä alkoi tulla. Istuttiin pihalla. Tuuli nousi, pilvet kerääntyivät, kundeilla oli teknisiä vaikeuksia musiikkilaitteiden kanssa. Neljän aikaan lopulta kaivettiin esiin elämää suurempi viinipullo ja miehet sytyttivät briketit. Tuuli muutti ilman kylmäksi, siirryttiin sisätiloihin. Eikä aikaakaan kun pieni olohuoneemme oli täynnä ihmisiä, kakkuja, viini- ja siideripulloja, oluttölkkejä ja vaikka mitä. Alkoi sataa juuri kun ribsit olivat saaneet viimeistelynsä grillissä. Ei, juhlistani ei tullut puutarhabileitä huolimatta upeasta pihastamme. Sääukko päätti toisin.

Meillä oli olkkarissa tiivis tunnelma. Keittiössä soi musiikki ja miehet tarjoilivat ribsejä. Niin hyviä! Ja hyvin tekivät kauppansa. Yhtään ei jäänyt jäljelle. Eikä jäänyt cole slawtakaan, mieheni suureksi hämmästykseksi. Finns eating cole slaw? Se on hyvää. Ainakin kun minä teen sen 😉 Kakutkin tekivät kauppansa, etenkin taivaallisen herkullinen suklaajuustokakku! Puheensorina peitti alleen musiikin, kaikilla tuntui olevan mukavaa. Miehet lämmittivät saunankin ja täyttivät pesuhuoneen padan jäillä ja juomila.

Arvatenkaan useimmat naiset eivät saunaan halunneet, mutta istuin ihanat löylyt siellä yhden ystäväni kanssa. Vihtaa, löylyä, juotavaa. Ilta jatkui rennosti sisätiloissa. Miehet viipyivät saunassa useamman tunnin. Muiden jo lähdettyä kummitätini mies ja poika hakivat kitarat ja soittivat ja lauloivat olohuoneessa pitkän tovin, kunnes joskus yhden maissa hekin lähtivät koteihinsa ja mekin mentiin nukkumaan.

Heräsin kuuden aikaan kohtalaiseen päänsärkyyn. Mies nousi etsimään olutta koirankarvaksi ja löysi sängyn vierestä vain jonkun muun sandaalit, ei omiaan. Olutta ei ollut enää missään, pata oli täynnä jääkylmää vettä, mutta kaikki juomat oli nostettu sieltä pois. Fantaa, fantaa ja fantaa. Ja pari kokista. Kokista siis ensiavuksi ja perään skumppaa. Nälkäkin oli, joten nousin paistamaan kananmunat ja laitoin kirjolohen mätiä, smetanaa ja sipulia lautasille. Ihan suunniteltu sunnuntaiaamupala. Skumppaa, mätiä ja paistettuja kananmunia. Skumpassa löytyi mistä valita. Sain kaksi shampanjaa, kaksi rosé shampanjaa Fresitan ja yhden Cavan.

Nukahdin uudelleen joskus ennen kahdeksaa ja heräsin seuraavan kerran puolilta päivin miehen ilmoittaessa olevansa menossa ulos paistamaan pekonia ja kananmunia. Kömmin perässä pihalle ja löysin miehen virittelemästä muurikkapannua kaasupolttimelle ja miehen kaverin kantamassa naapurista lainattuja tuoleja ja pöytää takaisin. Kaveri oli illalla saunan jälkeen sipannut ja jäänyt yöksi. Sandaalit löysivät takaisin oikeisiin jalkoihin ja kaveri lähti kotiin. Me ollaan vietetty rauhallista sunnuntaita. Ei ole vielä jaksettu koskeakaan tähän siivoon. Kyllä sen ehtii siivota. Tehtiin paellaa ruuaksi ja suunnitellaan saunaa tällekin illalle.

Oli ihan huippubileet, ihana nähdä monia sellaisiakin ystäviä, joita näkee todella harvoin! Paikalla oli tanssikavereita, “äitikavereita”, kummitätini perheineen, ensimmäinen tosi-ystäväni jonka kanssa oltiin paita ja peppu 3-13-vuotiaina, toinen paita-peppu-kaverini parilta teinivuodeltani ja monta monta muuta! Silti, onneksi näitä bileitä ei ole ihan joka viikonloppu – ei vanha jaksaisi 😀

Tikulla silmään

15.7.2015 Marilka

Olin jo pitkään suunnitlellut digiroivani päiväkirjani – so. kirjoittavani ne Word-dokumenteiksi. Eihän sellaiseen puuhaan koskaan ole aikaa, ei etenkään, kun urakka ei ole yksi tai kaksi nuoruuden päiväkirjaa, vaan niitä on tässä elämän varrella kertynyt jo jotain 16 vai 18 vai kuinkahan mones minulla on menossa paraikaa? Juu, kirjoitan päiväkirjaa vieläkin. Aika harvakseltaan, mutta isommissa käänteissä sitten enempikin kerralla. Lomaprojektiksi se on kuitenkin vallan erinomainen, etenkin kun olen yli puolet lomastani ihan keskenäni. Miehellä on lomaa peräti 8 päivää ja tytöt nyt on milloin missäkin.

Sääkin on suosinut tällaista kirjoitteluaktiviteettia. Jos olisikin ihanan lämmintä ja aurinkoista, tuskin istuisin päivär pirkär läppäri sylissä transscibaamassa päiväkirjojani, mutta kun on ollut pilvistäja ja koleeta, olen ihan tyytyväisenä sisällä naputellut menemään. Piirrokset ja kuvat olen kuvannut kännykällä ja lisäillyt tekstin sekaan.Vallan mainiota puuhaa 😀 Ja yhtäkkiä vanhat kaverit ja nuoruuden puuhat on päässeet uniinikin. Miten teini minä olinkaan jo vaille 12-vuotiaana. Miten mainiota on ollut lukea meidän todella paljon aktiivisemmasta perhe-elämästä kuin mitä me nyt vietetään. Me ollaan paljon enemmän kotikissoja kaikki kuin lapsuudenperheeni.

Aloitin aikoinaan päiväkirjan kirjoittamisen jouluna 1984. Olin silloin 9-vuotias.

Aamulla kun heräsin olin pirteä kuin peipponen. Odotin kiihkeäsi mummilaan menoa. Välillä kun olin yksin mieleeni tuli Juha. Siinä ajatellessani tuli mieleeni uni (rakkausuni) jonka näin edellisenä yönä. Sitten menimme mummilaan. (Sara oli vähä kipeä.) Isi ja minä kävimme hautausmaalla noin neljältä. Sitten koko perhe meni Ammilaan. Sain paljon lahjoja.

Piirtelin alle kuvan – piirtelin pitkään jotain jokaisen etnryni perään.

Siinä vuosien 1985 ja 1986 aikana kirjoittelin satunnaisesti, vähän niinkuin nykyisinkin. Isoimmissa käänteissä. Vuoden 1987 kynnyksellä, 31.12.1986 päätin alkaa kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä. Puolisen vuotta niin teinkin. Aina jonnekin kesäkuun lopulle saakka. Aluksi se oli sellaista sitten teimme sitä ja tätä, enempää en muista -tekstiä, mutta sitten löysin äitini vanhat päiväkirjat. Luin niitä ja vertasin ja ihastuin siihen, miten kauniisti mutsi 13-vuotiaana kirjoitti. Ymmärsin yhtäkkiä, ettei päiväkirjan tarvitse olla joku recital päivän tapahtumista vaan ajatuksia ja kaikenlaista!

Tänään tultuani kotiin koulusta mä löysin äidin vanhoja päiväkirjoja pari kappaletta. Mä luin joitain kohtia niistä. Sit mä vertasin niitä omaani. Mä huomasin, että nykynuoret ei osaa ajatella! Meiän 70-80-lukujen ajatukset on tietokoneissa ei aivoissa. Munki päiväkirjassa lukee vaan että sit sitä, sen jälkeen, sitte, sit, sen jälkeen…! Äiti kerto ajatuksensa aivan ihanasti.

Aika koomista sinänsä, että kirjoitan tietokoneista, jollaista meillä ei edes ollut! Olin tuohon mennessä pelaillut joskus kaverin commodorella ja piirrellyt jollain varhaisella MäcLinnunpöntöllä. Mutsilla oli duunissa tietokone, jolla olin kait jotain koulutöitä joskus puhtaaksi kirjoittanut. Elektroniikkapelit oli minulle tietotekniikan huipentuma. Mutta voi miten ylpeä kuitenkin olinkaan sukupolvestani. Viittaan niin monesti “nykynuoriin” päiväkirjoissani, ikäpolveeni, nykyteineihin. Musitan joskus sanoneeni mutsillekin, miten seiskytluvun diskokaan ei ollut mitään verrattuna meidän kahekskytluvun diskoon. Mä olin niin eighties girl.

Luonnollisestikin aika paljon kirjoitukseni tuohon aikaan pyörivät koulun ja koulukavereiden ympärillä, ja tietty ihastusteni ympärillä. Tuossa yhdentoista vanhana jo olin hylännyt oman ikäluokkani pojat ja ihastunut ensin jonkun aikaa 14-vuotiaaseen ja sittemmin useamman vuoden ajan onnettoman rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan. Aina siihen saakka kun tyttöjeni itseäni kuusi vuotta vanhempi isä tuli ja pyyhkäisi jalat altani ollessani 14. Niin pitkällä en kuitenkaan vielä päiväkijojen kirjoittamisessa ole. En ole saanut vielä sitä tokaakaan loppuun; olen vasta juuri 12 täyttänyt ja elelen kasaria parhaimmillaan. Me saatiin tv-pääten, jonka mukana tuli KAUKOSÄÄDIN!

Mä kuuntelen Melii ja Kimii ku isi ei ottanu mankkaa saareen mukaan (siin mankas ei oo pattereita). Viime art tunnil me (meiän pöytä) ryhmä vapaa-työnä avattu ja crushattu fried beans purkki, josta pursuaa beans ja nestettä. Me piirrettiin A2:selle. Toissapäivänä me saatiin kotipääte. Meil on nyt 10 kanavaa. 1,2,3, Sky, TV5-ranskalainen, super, viihde, HTV ja Elokuva-kanava, Tallinna + screen sport negatiivikuva. Ku viitoselt ei tuu mitään, siel näkyy tärisevä Children’s Channel. Sillonku kotipääte on päällä, meil on kaukosäädin!

Elämän suuria kriisejä noina vielä kovin viattomina aikoinani oli mm. landelle ilmestynyt sinilevä, elämän epäreiluus niin opettajien taholta kuin kavereidenkin, ja vuodatin päiväkirjaani kaikkia niitä juttuja, mitä mutsi päälleni kaatoi. Sellaista, mitä ei äitien pitäisi tyttärilleen vuodattaa, ehkä ikinä, muttei ainakaan keskenkasvuiselle lapselleen. Välillä äidyin pohdiskelemaan myös syntyjä syviä niin maailman pahuudesta kuin tulevaisuudestanikin. Selvät oli sävelet silloin. Melkeinhän on haaveeni toteutuneetkin, vaikken kirjailija vieläkään olekaan. Vielä minä joskus…!

Miksköhän maailma on täynnä pahuutta? Ehkä siks ku siellä asuu ihmisiä. Miksköhän ihmiset on pahoja? Siks ku ne on syntyperäsiä paholaisia. Miks? Ku ihminen on entinen apina. Miks? – maailma on täynnä kysymyksiä?
***
Pimeä on henkien aikaa ja rakkaus yhdistää silloin henget yhteen.
***
[Haluan] mennä onnellisiin naimisiin, saada kaks enkelimäistä muksuu (poika ja tyttö) ja tulla KIRJAILIJAKSI!

Olin tuolloin 11-12-vuotiaana melkoinen romantikko. Luin tyttökijroja (ja etsiväkirjoja, ja scifiä ja mitä tahansa nuortenkirjoja mitä kirjastosta löysin) ja haaveilin elämästä 1800-luvun lopulla:

Ikkunaa koristivat siniset ja valkokukkaiset uutimet. Huoneessa oli valkoiset omenilla koristetut seinäpaperit. Siellä oli pehmeä vuode, pieni pöytä ja pehmustettu korituoli.
tai:
Ainoa valaistus oli himmeä takkatuli.

Elellin paljon haavemaailmassani, siellä missä ihastukseni oli minun ja minä hänen, teimme kaikenlaista yhdessä ja välillä puhkesimme laulamaan. Elämäni haaveissani oli yhtä musikaalia. Siinä välissä ehdin toki elää ihan oikeaakin elämää. Viettää aikaa kavereideni kanssa – etenkin kesälomalla – ja hullutella ja tehdä kaikkea, mitä (esi)teinit siihen aikaan tekivät. Flirttailla kundien kanssa, pelata sulkista, käydä uimassa ja elokuvissa ja mitä nyt kaikkea. Ja lukea, lukea ja lukea!

Ku Maija, Liisa ja minä oltiin oltu surffailemas, ne pojat oli yöllä kirjottanu surffilautaa (vesiliukosel kynäl) Moi nöpöt! T. kax poikaa! Nyt ne oli kirjottanu jotain muuta. Ne vakoilee meitä. Ne tulee tosi usein veneel tai pyöräl peräs tai vastaan.

Tiedättekö, mikä on kaikkein parasta siinä, että päiväkirjat on word-tiedostoina? Niistä pystyy hakemaan! Olen niin monesti etsinyt niistä jotain löytämättä, etten edes tiedä kuinka monta kertaa. Olen vain tiennyt kirjoittaneeni joskus jostain tietystä aiheesta, muistanut summittaisesti milloin, mutten ole löytänyt kohtaa päiväkirjoistani. Kunhan saan urakan tehtyä kokonaan, minulla on hakumahdollisuus koko menneisyyteeni 😀 Call me strange, mutta tykkään palata ajassa taaksepäin toisinaan. Lukea vanhoja päiväkirjojani, katsella vanhoja kuviani, muistaa millaista elämä oli olelssani tytärteni ikäinen, ollessani nuori ja huoleton. Olen kaikissa elämäni isommissa käänteissä – naimisiin mennessä, esikoisen odotusaikana, avioeron aikaan nyt ainakin – lukenut ne läpi kokonaan. Katsonut taaksepäin, mistä olen siihen pisteeseen tullut.

Tikulla minua silmään, mutta tykkää muistella menneitä toisinaan.

Viileesti lomalla

6.7.2015 Marilka

“Tarvii laittaa herätys, et ehtii aamulla dösää,” totesi esikoinen illalla. Nuorisoa ei ole täällä paljon tänä kesänä näkynyt, kun ovat leireillä, mökeillä, mummeilla, kummeilla, kavereilla, poikakaverilla(!)… Tosikoinen palautui sunnuntaina isälleen, keskimmäinen on joko äidillään tai mummilla nytkin, esikoinen piipahti himassa jopa sen verran, että suihkussa ja pyykkäämässä (huolehtii nykyisin itse pyykinpesunsa – hurraa! yksi pieni riemuvoitto pyrkimyksissäni!) ja lähti tänään uudestaan reissuun. Kavereille, poikakaverille ja taas kavereille. Ennen pitkää pitää himaan pyäshtyä edes sen verran, että ehtii tehdä vähän töitä; kohta loppuu tytöltä muuten rahat ympäriinsä junaillessa.

Melkein meinasin illalla sanoa, että voin tarkistaa, että nousee, koska mä herään kuitenkin aikaisin. Sitten muistin, että mullahan onkin loma! Oman herätykseni muistin laittaa pois peräti juuri ennen nukkumaanmenoa. Aamulla heräsin yhdeksän maissa miehen kolkutellessa olkaani, jotta josko kohta kahvia. Olen meidän hovi-cappucinonvalmistaja, mutta josko se mies voisi välillä laittaa kahvinsa itse, mun lomaillessa? Ei sillä, että joka aamu tarvis yli yhdeksään nukkua. Tytärkin siinä vaiheessa jo tuli aamupalalle.

Yhtä jalkaa lähdettiin kaste aurinkolaseissa kohti bussipysäkkiä vähän jälkeen kymmenen. Viikonlopun helteiden jälkeen, olipa kylmä aamu! Olin silti pukeutunut shortseihin ja teepaitaan. Vähän tuli vilu, sillä ei se siitä koko päivänä juuri lämmennyt. Useana vuonna on helteet alkaneet samaana aikaan lomani kanssa, mutta tämä kesä muistuttaa kesää 2008, jolloin ei kesä tullut oikeasti ollenkaan. Yritettiin pika-etsiä tyttärelle Kampista leggingsejä, huonolla menestyksellä. Kaupoissa oli vain sukkiksia! Tytöltä loppui sekä kärsivällisyys että aika, joten läks bussilleen ilman leggareita ja minä jäin keskenäni “shoppailemaan”.

Kuljeskelin Kampin, Forumin, Citykäytävän ja Aleksin aleissa. Ainoa, mitä varsinaisesti etsin oli ne leggarit (ihan tietynlaiset, ohuet puuvillaiset, muttei edes muistettu, mistä edelliset sellaiset oli ostettu) ja bikinien yläosa. Samalla katselin kuitenkin mitä muuta kivaa ehkä löytyisi. Huomasin aika pian kaipaavani Las Palmasin tai edes Tallinnan ostareita pienine kivoine putiikkeineen. Kaikki kaupat oli täynnä samanlaisia rättejä. Eikä edes sellaisia bikiniyläosia, joita hain. Eikä sellaista keveää pitkähihaista bolerontapaista. Eikä mitään kivoja keveitä vähän pitempilahkeisia shortseja (ei kapreja kuitenkaan). Pitää varmaan ostaa kangasta ja alkaa ommella vaatteet itse.

Lopulta löysin ne kaivatut leggingsit ja tyydyin second best bikiniyläosaan, kivoimpaan minkä löysin. Neon pinkki. Go eighties! Tuntuu olevan kesän muotiväri, tai sitten se kaikkien hyljeksimä, ainoa mitä oli enää jäljellä. Yhdentekevää 😀 Mukaan tarttui myös pari paitaa, hihaton ja neulottu lyhythihainen valkoinen paita, joka on tosi kivan näköinen farkkujen kanssa. Tässä kun tämä kesä näyttää farkkukesältä… Shoppailukierrokseni jälkeen istahdin kaverini kampaamotuoliin saamaan kuontalooni uuden ehostetun värin ja snadisti leikkaustakin. Kotimatkallakin oli viileetä, mutta olin kunnostetun lookkini kanssa taatusti viileämpi kuin sää 😉

Himassa shortsit vaihtuivat verkkareihin ja vedin hupparin teepaidan päälle ja vein koirat pitkähkölle lenkille. Huomenna landelle. Saisi lämmetä.

Ihan helteessä

4.7.2015 MarilkaLeave a comment

Suomeenkin saapui viimein kesä, edes pariksi päiväksi. Eilen kipusi tädin vanhan lämpömittarin elohopea varjossa kolmeenkymmeneen asteeseen, ja tänään on sama lukema. En valita, en niin ollenkaan! Pitkin viime viikkoa oli jo riittävän lämmin tehdä töitä pihalla, eilen oli suorastaan kuuma. Riippumatto on ihan paras ❤

Ulkona koiratkin olivat kanssani. Ja kun oli niin kuuma, vein ne välillä tuonne meidän puutarhaletkun luo kasteltaviksi. Kumpikaan ei yhtään tykkää vedestä, joten ihan hihnassa saa ne pitää suihkutellessa. Siinä sitten yhteistuumin vähän nykäisivät sillä seurauksella, että mulle jäi suutin käteen ja letkusta alkoi suihkuta vesi ympäriinsä.

Vanha talo ja kaikkea kummallista, mitä ei voi oikein käsittää. Väänsin tietenkin ensimmäiseksi ulkohanan kiinni. Mitään ei tapahtunut, vesi sen kuin virtasi. Kytkin koirat pitempiin liekoihinsa ja soitin miehelle. Viritin autotalliin tikkaat ja yritin sulkea ulkoletkun venttiilin. Venttiili meinasi jäädä käteen, joten pyöritin kiireesti toiseen suuntaan. Se ei kiristynyt enää ollenkaan vaan alkoi päin vastoin suhista kun menin tietyn rajan yli.

Ja ulkona letku jatkoi veden suihkimistaan. Soitin miehelle uudestaan. Mies käski katkaista vedet koko talosta siksi aikaa että saisin suuttimen takaisin letkuun. Kokeilin kuitenkin vielä kerran ja hogasin, että se onnistuu kyllä veden virratessakin, kunhan irrottaa ensin suuttimen siitä letkukiinnikeosasta ja sitten pitää suuttimen auki, kun kiinnittää sitä letkukiinnikkeeseen. Vesi pääsee läpi.

Kastelin koiria uudelleen myöhemmin ja koko roska jäi käteeni toistamiseen, ihan vaan koska en ollut kiristänyt sitä riittävästi enkä saanut letkua riittävän syvälle kiinnikkeeseen ekalla kertaa.Tiesin jo mitä tehdä, joten nou panik ja koirat kiinni ja letkunpää kasaan.

Neljältä suljin läppärin kannen tyytyväisenä siitä, että juuri silloin sain valmiiksi viimeisen homman, jonka olin ennen lomaani luvannut hoitaa. Tunnit oli kirjattu, lomat merkattu, poissaoloviesti ajastettu. Korkkasin siiderin ja asetuin filtille aurinkoon lukemaan odotellessani miestä töistä.

Puoli viiden aikaan mies soitti ja pyysi aloittamaan risujenraivausurakan, joka oli tarkoitus saada tehtyä ennen seitsemään. Kävin koirien kanssa kävelyllä – ne ei tykkää tehdä tarpeitaan pihaan – ja aloin hommiin. Tein hommia tunnin verran, hikipäässä kirjaimellisesti, ja mies rullaili pihaan autolla juuri kun olin vaihtanut shortsit bikinialaosaan ja käynyt suihkussa puutarhaletkulla itsekin.

Risu-urakan tultua tehdyksi oli vuorossa aiemmin viikolla puhdistamani ilmastointilaitteen virittäminen meidän makkariin. Mallailtiin yhdestä styroksipalasta ikkunaan sopiva pala, muovitettiin ja soviteltiin paikalleen. Makkarissa oli 29 astetta lämmintä, parin tunnin päästä enää 24 ja aamulla 18. Säädettiin laite kuudestatoista kahteenkymmeneen. Huoneen alkuviilennys oli suoritettu.

Muurahaisenpurema muuten sattuu aika pirusti. Mahanahka tähän mennessä arin paikka. Kyllä, pihalla vilistää murkkuja, joten aina välillä saa puremia kun tässä filtillä loikoilee.

Eilisillan kruunasi Tomahawkin ja latva-artisokkien grillaaminen. Mies toissailtana tuli töistä kotiin takaluukussa Weberin pallogrilli. Käytetty, perusmalli, mutta täydentää mukavasti meidän kesäkeittiötä. Tiili- tai kaasugrilliä ei saa yhtä kuumaksi. Kaasugrilli muutenkin vetelee jo viimeisiään. Mies hoiti pallogrillin ja lihan, minä puolestani keittelin artisokat.

Ajatus oli, että olisin grillannut artisokat kaasulla lihan kypsyessä pallossa. Mutten saanut grilliä syttymään. Mieskin tuli sitä ihmettelemään ja lopulta tuli siihen tulokseen, että se liitinosa on rikki. Vielä se oli edellisenä iltana syttynyt ihan kivuttomasti, mutta nyt ei niin ollenkaan. Ei stendarin avulla, ei varmasti täydestä kaasupullosta, ei ollenkaan.

Hain autotallista ruuvarin, vaihdettiin kaasupolttimen liitin grillin letkuun. Grilli syttyikin sen jälkeen no problemos. Suunnitelma kuitenkin muuttui. Kun Tomahawk oli kypsennetty ja sille saatu väriä pintaan (ensin kypsennys epäsuoralla lämmöllä, sitten hiillostus suoraan brikettien päällä), laitettiin artisokat palloon ja grillattiin ne samoilla lämmöillä.

Ajatuksemme oli istua iltaa pihalla, syödä siinä lempeässä kesäillassa, viettää iltaa viinilasin kanssa, artisokan terälehtiä natustellen. Tuuli kuitenkin ajoi meidät sisälle syömään, joten illallinen hämyisässä kesäillassa muuttuikin kynttiläillalliseksi sisätiloissa.

WP_20150703_033

Tänään on tosiaan yhtä lämmin, mutta puolipilvistä – juuri nyt melkeinpä kokopilvistä. Vähemmän tuulistakin. Istuin liki täydellisen aamukahvihetken ulkona freddo cappucinon ja koirien kanssa, miehen koodaillessa viileässä makkarissa 😀

Aamupalan ja uutisten jälkeen tartuin ruohonleikkuriin ja sisukkaasti ajelin koko etupihan paahtavassa helteessä. Välillä kastelin itseni puutarhaletkulla ja jatkoin märkänä, pitääkseni itseni viileänä. Lämmönsääteltyssäni on ollut viime aikoina jotain häikkää.

Nyt vain olen ja sillä hyvä!

I think we’re alone now

30.6.2015 Marilka

“You’re such an eighties girl,” sanoo mieheni minulle toisinaan, with all fondness. Minkäs minä sille voin, kasvoin teiniksi kasikytluvun jälkipuoliskolla, elin suurimman teinihuumani ja tärkeimmät teinivuoteni silloin, kai siitä joku jälki jää. Aivan kuten seiskytluvusta 9 vuotta vanhempaan mieheeni. Kuten Michael Monroe laulaa: “You can take the boy outta ’78 – The style’s gonna change, but the sentiment ain’t – You can’t take ’78 outta the boy!” Jokaisella vuosikymmenellä on omat juttunsa, jotka tarttuu matkaan erityisesti niinä varhaisimpina teinivuosina, noin 12-15-vuotiaana.

Vuonna 1985 olin kymmenen vanha. Koska aika oli silloin erilainen, aloin vasta tuolloin murtautua lastenmusiikista kohti pop-musaa. Jonna oli vielä kova sana, Kappas vaan Minttu sekä Ville ja mitä niitä nyt oli, Peppu eellä puuhun ja Ring ring ja jotain. Minulla oli oikein Jonnan kasettikin. Systeri kuunteli Aatsipoppaa ja me kaverin kanssa oltiin kovasti kuulevinamme, miten Jonna siellä mukana lauloi silleen pilkallisen huonosti, koska olihan ne nyt niiin lapsellisia biisejä!

Matkani kohti populäärikulttuuria alkoi naapurimaan tähdistä. Ensin tuli Herreys. OMG miten söpöjä ne oli! Diggi loo siellä Euroviisuissa (jotka varmaan silloin katsoin ekaa kertaa ja sen jälkeen monta vuotta AINA) ja kun sitten kasetin ostin, rakastin niitä kaikkia biisejä. Carola tuli heti siinä vanavedessä. Runaway ❤ Sekin kasetti löysi tiensä kokoelmaani. En ostellut älppäreitä, koska sitten olisin joutunut istumaan olkkarissa kuuntelemassa. Huoneessani oli kasettisoitin, vanha kuin taivas, mutta toimi. Varmaan sitten 13-vuotissynttärilahjaksi viimein sain hartaasti toivomani mustan tyylikkään tupladekki-soittimen, jonka koristelin ajan tyyliin kiiltävillä tarroilla.

Ennen kuin säntäsin suuren maailman musiikin pyörteisiin, pääsi kasettikokoelmaani vielä Bogart Co:kin. Princess I’ll always love you! Melkein pyörryin aina kun kuuntelin sitä! Aika samoihin aikoihin kait kyllä aloin sitten jo katsella Coca Cola Eurochart Top Fiftyä Sky Channelilta. Olisikohan se alkanut näkyä juuri tuolloin vuonna 1985, kun olin kymmenen. Sieltä löytyi niin paljon hyvää musaa, etteivät viikkorahani riittäneet kaikkiin niihin kasetteihin, joten piti poimia parhaat päältä. Europen kasetin sain synttärilahjaksi. Vaikka Final Countdown oli tietty Euroopanlaajuisesti The Hit, minä rakastin erityisesti biisiä Carrie. Mutsi toi minulle noihin aikoihin Lontoosta U2:n kasetin War, jota kuuntelin toisinaan kyllä, mutta se oli minulle vielä vähän liian monimutkaista musiikkia.

Huomaatteko? Dingo loistaa poissaolollaan. En ikinä koskaan milloinkaan digannut Dingoa. Kaikki kaverit sitä kuunteli, niiden synttäreillä tanssittiin Dingon tahtiin, osaan kaikki niiden hitit ulkoa, mutta olin jo tuolloin sitä mieltä, ettei Neumann osaa laulaa. Ei se osannut laulaa parikymmentä vuotta myöhemminkään, kun päädyin eräiden bileiden jatkoille Hotelli Vantaaseen, Dingon comeback-keikalle. Voihan sifonkihuivi!

Joskus tuolloin kymmenen vanhana se mainittu Coca Cola Eurochart Top Fifty sai minut liimautumaan sohvaan kiinni, vuosiksi, joka päivä. Siellä oli paljon minusta korkeintaan välttävää musiikkia (koin tosiaan rock-herätykseni vasta purkkapopista toivuttuani noin kolmekymppisenä 😀 ) – Simple Minds, Simply Red, Eurythmics (josta siskoni tykkäsi silloin), Prince, joitain mainitakseni – ja paljon sellaista mukiinmenevää, josta ei kuitenkaan tullut suuria lemppareita – Mister Mister, Duran Duran, Wham, David Bowie, Lionel Richie, INXS, Michael Jackson – ja joitain ihan inhokkeja, joista muistan lähinnä Rick Astleyn. Ja siellä oli ihan huippuja musavideoita kuten nyt vaikkapa Peter Gabriel Sledgehammer tai A-ha! Take On Me.

Ja sitten siellä oli hirveästi kaikkea tosi hyvää musaa, joista vain pieni murto-osa pääsi kasettihyllyyni, koska raha. Ostin Madonnan True Bluen – oi! Live To Tell, Papa Don’t Preach, La Isla Bonita, poimintoina – ja Bon Jovin Slippery When Wetin – aika poikkeava mutka purkkapop-kokoelmassani 😉 mutta rakastin mm. Livin’ on a Prayeriä, You Give Love a Bad Namea ja Social Diseasea ja tietty Jon Bon Jovin seksikästä ääntä! Bon Jovin ja Europen julisteitakin minulla oli seinälläni, siinä Bogartin kanssa sulassa sovussa. Kahdentoista vanhana aloin tilata Suosikkia. Tai pitäisi ehkä sanoa, että silloin mutsi suostui tilaamaan sen minulle viimeinkin.

En ehkä enää edes muista mitä kaikkia kasetteja minulla oli, mutta kaksi oli ylitse muiden ollessani kolmentoista ja kuolettavan rakastunut itseäni muutaman vuoden vanhempaan poikaan, jolle tietty olin vain hassu tytönhupakko. Nuo kaksi oli Tiffany ja Glenn Medeiros – molemmat kai ainakin maailmanlaajuisesti lähinnä one hit wondereita, mutta minulle henki ja elämä. Vähän niinkuin One Direction tytöilleini. Vähän. Tiffanyn kasetista en enää edes muista mitään muuta kuin I Think We’re Alone Now:n, remakehän se, mutta vaikka kuinka monta kertaa kuulisin sen alkuperäisen, Tiffany vaan on Tiffany, minun nuoruuteni, minun versioni. Osaan sen vieläkin ulkoa. Neljäntoista vanhana lauloin sen faijan videonauhurille (ja sitten faija näytti sen systerin häissä, koska systerikin taustalauloi siinä).

Glenn Medeirokselta ihan ykkönen on tietenkin se ainokainen hitti Nothing’s Gonna Change My Love for You. Voi kuinka monet kerrat itkinkään sen biisin kanssa! Sillä kasetilla oli monta muutakin ihanan ihanaa biisiä, mutten tietenkään muistakaan niistä yhtäkään enää. Kolmetoistavuotiaana ostin myös yhden LP-levyn. Bongasin sen, kokoelmalevyn, jonkun koulun kirppikseltä. Ostin sen ihan siksi kun siinä oli Billy Idolin Sweet Sixteen. En minä Billy Idolista silloin juuri muuten välittänyt, mutta tuo Sweet Sixteen. Aahh!

Nauhoitin tuohon aikaan – kuten kaikki muutkin, sillä meillä ei ollut Spotifyä, miten me oikeen pärjättiin??!! – radiosta biisejä. Oli raivostuttavaa, jos spiikkeri ei kertonut mikä biisi oli tulossa ja sitten tuli kamala kiire, kun kuuli ekat tahdit ja niinpä joka toisesta biisistä puutui muutama alkutahti. Ja lopussa oli muutama tahti seuraavaa, kun menivät onnettomat soittamaan pari biisiä putkeen ilman taukoa välissä. Kasetille tallentui mm. sellaisia biisejä kuin Belrin Take My Breath Away (Top Gunin soundtrack oli muutenkin loistava, mutta ostin sen vasta aikuisena, CD:llä), Whtiney Houston I Wanna Dance with Somebody, Bangles Eternal Flame, Pet Shop Boys Always on My Mind, Huey Lewis and the News Power of Love, Kylie Minogue I Should Be so Lucky, Katrina and the Waves Walking on Sunshine ja mitähän kaikkea muuta? Kirjoittelin pieniä lyriikkapätkiä päiväkirjaani, kun ne osui ja upposi, siis tuon onnettoman teinirakkauteni puitteissa.

Vähemmän main streamisti pidin Tracy Ullmannista (Sunglasses ooo to hide behind… I wanna be bumbum Bobby’s Girl… ja niin edelleen). Kaksi Ullmanninkin LP:täkin minulla oli, faija ne taisi tuoda joskus joltain reissultaan, ei ehkä edes minulle vaan mutsille? Koko perheelle ajalla ennen eroa? En muista enää. Kuuntelin satunnaisesti myös Abbaa (voihan Angel Eyes!) ja Bruce Sprinsteeniä koska mutsilla oli se kasetti, Elvistä ja Beatlesia, koska faija ja vaikka sun mitä muutakin, mikä ei ollenkaan ollut kasaria.

Poikabändit eivät olleet minun juttuni. En ollut sen paremmin Nyykkari kasikytluvulla kuin Bäkkäri ysikytluvullakaan. Sen sijaan tykkäsin kyllä esim. Beach Boysista, ja erityisesti heidän myöhemmän tuotannon Kokomostaan, joka löytyy toisen Tom Cruise -leffan Coctailin soundtrackiltä (sen niinikään ostin vasta aikuisena, mutta Kokomo minulla oli yhdellä äänitetyistä kaseteistani). Täyttäessäni 13 isäni antoi minulle synttärilahjaksi kasetin, johon hän oli äänittänyt syntymävuoteni parhaat hitit, radion Brittihitit-ohjelmasta. Faijalla on vissiin Brittihitit ihan joka vuodelta. Niitä kasetteja on PALJON! Yhtään en muista mitä kaikkea sillä kasetilla oli, vaikka sitä kuuntelinkin itse asiassa aika paljon. Eiköhän näistä kuitenkin ainakin osa olisi tuttuja, jos kuuntelisin: http://www.uk-charts.top-source.info/top-100-1975.shtml.

Ihan varmasti unohdin mainita jotain, minkä halusin mainita. Ei sillä, että kokonaista kasikytlukua yhteen blogipostaukseen saisi mahtumaan muutenkaan. Minun kasarini, niin tyyliltään, fiilikseltään kuin kaikelta muultaankin voi kuitenkin paketoida koko laikka hyvin tuohon jo mainittuun Tiffanyn I Think We’re Aloneen. Kasariteinitytön ruummiillistuma. Minullakin oli hiukset kuten Tiffanylla, löysä nahka/farkkurotsi kuten Tiffanylla, tulvanpelkääjä-farkut kuten Tiffanylla, isot rengaskorvikset kuten Tiffanylla ja halusin olla just silleen kiltillä tavalla wild.