Loman loppu

9.8.2015 Marilka

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin kesälomakin. Viime maanantaina jo palasin duuniin, ja ens töikseni matkasin näyttämään naamaani toimistolla, kuten minulla on ollut loman jälkeen tapana tehdä. Siellä olikin tupa harvinaisen täynnä! Oli ihan hyvä käväistä siellä turisemassa ja päivittämässä (työ)kuulumisia niin rentouttavan lomani jälkeen, etten edes muistanut meidän lounarien arvoa. Lounaalla meistä viisi hyppäsi duunikaverin hienoon uuteen Bemariin ja suuntasi Café Ursulaan lounaalle. Maksoin 9,50€ salaattin lounarilla ja siirryin hakemaan juotavaa. “Hei, anteeks, sulta puuttuu tästä 50snt,” huuteli kassatyttö perääni. Olin aidon hämmästynyt; muistin lounarini arvon väärin. Seuraavana jonossa ollut työkaveri maksoi puolestani.

Lomani loppu tiesi tänä vuonna myös lämpimiä kesäilmoja. Ei tainnut kuin päivä tai kaksi lomani aikana olla yhtä lämpimiä ja ihania päiviä kuin melkein koko viime viikko! Niinpä vietinkin torstaita lukuunottamatta päivät pihatoimistossani riippumatossa, auringosta nauttien. Yritin kääntää aivojani työmoodiin – kyllähän ne sinänsä kääntyivätkin, mutta enhän minä muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut ja tehty ja puhuttu ennen lomaani. Ehkä ensi viikko on jo helpompi, kuten eräs asiakas torstaina sanoi, kun ruokapöydässä tästä juteltiin.

Lomani voi olla loppu, mutta vielä on kesää jäljellä. Kukas se niin lauloikaan? Mamba (piti ihan kuuklettaa). Eilen meillä oli ystäviä grillaamassa; nuorimmat kaksi viihtyivät koko illan trampalla pomppimassa. Kinda our luck, että hienon viikon jälkeen eilen oli tuulista ja pilvistä niin ettei voitu pihan purjeitakaan nostaa, taaskaan. Lämmin oli silti iltaan saakka ja meillä oli oikein hauskaa! Tuhottiin kulhollinen caesar-salaattia, pala grillattua lohta, kanan rintafileitä, lihapullia, kattilallinen perunoita (meidän omasta maasta!), ja puoltoista juustokakku, skumpalla ja punkulla alas huuhdottuna.

Lomani viimeiset päivät ja viime viikon kaikki vapaat hetket olen viettänyt nenä kiinni kirjassa. Ostin silloin juuri ennen Unelma-tapahtumaa kirjasarjan The Mortal Instruments. Se on pitänyt minut pauloissaan tiiviisti! Ei se ole spektaakkeli, eikä se pääse ehkä minuun eniten vaikuttaneiden kirjojen listalle, mutta se on erinomaista tarinaa, mainiota kerrontaa, yllättäviä käänteitä ja maagista jännitystä. Siinä määrin, että olen taas saattanut seistä keittiössä kokkaamassa kirja kädessä, kun en ole malttanut laskea sitä alas. Kuudesta paksusta kirjasta minulla on nyt menossa neljäs kirja. Tavallaan vähän hassua, että minusta sarja olisi aika luontevasti päättynyt kolmanteen kirjaan, mutta ehkäpä jälkimmäinen trilogia saa oman viehkeän juonensa, joka ei vain ole vielä selvinnyt, sillä olen vasta neljännen kirjan alussa.

Jotenkin tässä elokuussa on aina niin vaikea tottua taas arkirytmiin. Kun on vielä ihan kesä ulkona – tänä vuonna semminkin kun heinäkuussa ei kesää juuri näkynyt – ja joku takaraivo-ajatus se vaan jäytää ja sanoo, että kesällä kuuluu olla lomalla. Mutta kun loma meni jo! Seuraavaan on aikaa (aivan liian paljon 😉 ). Onneksi on viikonloput ja onhan meillä duunissakin vielä kesäjuhlaa tulossa, sellaista kivaa partyä, johon on kutsuttu myös asiakkaita. Kyllä se rutiini sieltä aina löytyy, mutta elokuu on vielä perinteisesti vähän sellaista rytmin hakua. Tytöilläkin alkaa koulu ensi viikolla, tai viimeistään viikon päästä maanantaina (keskimmäisellä); sekin edesauttaa normaaliin palautumista.

Unelmia, painajaisia ja ihan vaan unia

29.7.2015 Marilka

Monikulttuurisuus, monokulttuurisuus, painajainen, unelma. Vastakkainasetteluja maailmassa, joka ei sittenkään ole mustavalkoinen kun sitä oikein silmiin katsotaan. Tai ehkä se monelle on. Se, mikä toiselle on unelma on toiselle painajainen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että vaikka 15000 ihmistä seisoo torilla huutamassa, että teidän painajaisenne on meidän unelmamme, ei heilläkään sittenkään ole oikeasti yhtä yhtenäistä näkemystä siitä, mikä se unelma on.

Minullakin on unelma. Minulla on unelma, että ihmiset suvaitsisivat toisiaan, suvaitsisivat erilaisuutta, suvaitsisivat erilaisia mielipiteitä. Minulla on unelma, että maailmassa saisi rauhassa rakastaa ilman että joku sanoo, että rakkautesi on väärin. Minulla on unelma, että jokainen saisi valita arvonsa, joiden mukaan elää, valtiovallan pysytellessä objektiivisena tasa-arvoisuudessaan kaikkia erilaisia ryhmiä kohtaan. Niin kauan kuin ei satuteta muita ihmisiä. Mutta minun unelmani on unta vain. Sillä niin kauan kuin on ihmisiä, on väkivaltaa, tuomitsemista ja suvaitsemattomuutta. Useimmat suvaitsevaisetkin ovat suvaitsemattomia, jos se toinen osapuoli omasta arvojärjestelmästään käsin ei suvaitse samoja asioita.

Live and let live. Siihen kiteytyy minun unelmani. Ja Anssi Kelan “Suomalainen” sai minut kyyneliin.

Ja nyt kun se tuli selväksi, työnnän syömäpuikkoni tähän maahanmuutto- ja monikulttuusiuus-riisikuppiin. Olen ihan ehdottomasti monikulttuurisuuden puolesta, mutta tiedostan myös siihen liittyvät ongelmat. Kuka se olikaan, Okko joku? joka sanoi eilen siellä Kansalaistorin lavalla, että kaikkeen missä on mahdollisuus, sisältyy myös ongelma (vai oliko se riski?). Ihan niin. Euroopassa on monikulttuurisuutta pyritty edistämään maassa jos toisessakin, ja lopulta tässä aivan viime aikoina todettu, ettei se toimi.

Miksei se toimi? Ja jos kerta minäkin olen sitä mieltä ettei se toimi, miksi minä sitä seisoin Kansalaistorilla peräänkuuluttamassa?

Siellä seisoin väkijoukossa, jossa oli kaikenikäistä vauvasta vaariin ja mummosta mukeloon. Valtaosa näytti kantasuomalaisilta, joukossa niitäkin, jotka eivät. Ja sitten siellä olivat ne pullojen kerääjät, jotka kovasti kiittivät kun annoin tyhjät vesipulloni heille. Yhtäkkiä tunnelmani latistui. Täällä minä peräänkuulutan unelmaa, ja tunnen oloni hyväntekijäksi, kun annan tyhjän pullon tummaihoiselle mummelille. Onko kukaan koskaan nähnyt valkoihoista piraatti-cd-levyjen myyjää? He tulevat tänne paremman elämän toivossa. Osa onnistuu, osasta tulee pullonkerääjiä. Osa kääntyy rikollisjengien puoleen henkensä pitimiksi.

Niin, siis mikä siinä monikulttuurisuudessa ei toimi? Se ei toimi, että vastaanottava yhteiskunta ottaa vastaan ihmisyyden nimissä, mutta rakenteet eivät kykene tarjoamaan työtä ja elämisen arvoista elämää. Ei se varmaan parempi ollut sielläkään, mistä lähtivät, ymmärrän, ja täällä on ehkä ainakin periaatteellinen mahdollisuus elää ja saada lapsille koulutus ja parempi tulevaisuus. Kuka ei sen perässä lähtisi kotimaastaan? Niin karulta kuin se kuulostaa sanoa, se on kuitenkin vähän sama kuin tämä rescue-koirien ottaminen. Meillä on kaksi. Mieluusti pelastaisin heidät kaikki, mutten mitenkään pysty tarjoamaan mielekästä kotia ja ruokaa, saati lääkäripalveluja niille kaikille, joten järjen puitteissa olemme rajanneet määrän kahteen.

En hyväksy sellaista retoriikkaa kuin mitä Olli Immonen käytti Facebook-päivityksessään. Se oli eräänlainen sodanjulistus ja sotii itsessään jo kaikkea inhimillistä suvaitsevaisuutta vastaan. Siksi lähdin torille. Koska meillä on jo paljon muualta tulleita, enemmän ja vähemmän tänne juurtuneita ihmisiä. Ja haluan että niin on. Haluan, että hallitussa määrin se kehitys jatkuukin. Ja meillä on siihen olemassa oleva lainsäädäntö, joka määrittää, mikä on hyvä. Meillä on erittäin maltillinen pakolaispolitiikka ja paikoin mielestäni jopa liian tiukka sen tulkinta. Muistatteko sen karkotetun kiinalais-isoisän? Epäinhimillistä toimintaa!

Maailma on aina ollut monikulttuurinen. Suomi on aina ollut monikulttuurinen. Asuivatpa esi-isämme sitten erakkoina metsissä tai sosiaalisemmin kylissä, on siitä tultu pitkä matka niin Ruotsin kuin Saksan kuin Venäjän kulttuurien vaikutusvallassa tähän, missä olemme nyt. Eikä meillä yhteinäistä kulttuuria ole vieläkään, hajanainen kansakunta kun olemme. Helsinki on sekä suomalaisten että muun maalaisten kulttuurien sulatusuuni.

Monikulttuurisuus merkinnee itse kullekin eri asioita. Olen huomannut ihan tuolla some-kirjoittelussakin, että ihmiset tuntuvat puhuvan vähän aidasta ja seipäästä ja laudoituksesta. Monikulttuurisuus ei sanana ole yksiselitteinen, ei sitten millään. Minä pidän siitä, että kun kuljen kaupungilla, näen erilaisia ihmisiä, eri värisiä ihmisiä, katusoittajia soittamassa synnyinmaansa musiikkia, piipahdan etniseen ravintolaan syömään, haen lammasta ja okraa turkkilaisesta kaupasta. Kävin kouluni kansainvälisessä koulussa, jossa noin neljännes tai viidennes luoka oppilaista oli jotain muuta kuin syntyperäisiä suomalaisia. Tytärteni luokilla Vantaalla 30 vuotta myöhemmin oli etnisesti värikkäämpää, mutta valtaosa heistä oli syntyperäisiä suomalaisia.

Minä olen iloinnut siitä, että lapseni ovat kasvaneet ja käyneet koulua monikansallisessa ympäristössä, missä he oppivat suvaitsemaan sitä, että yhdellä tytöllä on aina burkha päässä ja jonkun äidinkieli on venäjä, toisen suahili, kolmannen ranska. Toisin kuin minä, he ovat kasvaneet Suomeen, jossa kaikki tuntee muitakin kuin valkoihoisia suomalaisia, jossa on ihan tavallista kaveerata tai seurustella taustaltaan vaikkapa intialaisen, somalin, kiinalaisen tai kreikkalaisen kanssa. Pakkoko ihmisiä on ryhmitellä ja lokeroida?

Se, mitä monikulttuurisuuden ei mielstäni pitäisi olla, on erilliskulttuurisuus. Ymmärrän, että kun vieraaseen maahan muutat, haet turvaa niistä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin sinä, uskovat samalla tavalla kuin sinä, syövät samanlaista ruokaa kuin sinä jne. Etenkin jos vastassasi on kielimuuri. Minä nostan hattua jokaiselle maahanmuuttajalle, joka opettelee tämän vaikean kielemme. Mieheni teki niin heti tänne muutettuaan. Äitini opetteli espanjan saman tien Gran Canarialle muutettuuan. Kumpikin myös saman tien ystävystyi paikallisten kanssa. Heille se oli tosin paljon helpompaa kuin tänne muuttavalle somalille, jolle kulttuurien ero on huikean suuri.

Meillä on sanonta: maassa maan tavalla. Kansalaistorilla näin kyltin, jossa luki: maassa monella tavalla. Molempi parempi, kumpikin on oikeassa. Ei ole oikein, että maahan muualta tullut väestö pyrkii muuttamaan vastaanottanutta kulttuuria mieleisekseen, omansa laiseksi. Ei yhtään sen enempää oikein, kuin että vastaanottanut kulttuuri prykii muuttamaan maahanmuuttajien kulttuurin omansa laiseksi. Hyväksyntää ja yhteiseloa, ymmärtämystä ja vuoropuhelua. Sopeutumista puolin ja toisin. En hyväksy sitä, että Suvivirttä ei saisi laulaa koulun kevätjuhlassa, koska muslimit. Tai että suomalaisten pitäisi opetella tulijoiden kielet ja alkaa tarjota palveluita niillä kielillä. Tai että sianliha kielletään koko maassa, koska islam.

Mitä isompi kulttuuriero, sitä vaikeampi sopeutuminen ja sitä enemmän se vaatii kummaltakin osapuolelta. Jos kaikki osaisivat kuunnella, hyväksyä, joustaa, elää ja antaa elää, voisimme elää kaikki sulassa sovussa ja nauttia monikulttuurisuuden rikkaudesta. Minä olen idealisti. Idealisti minussa uskoo, että se olisi mahdollista. Että jos kaikilla vain olisi tarpeeksi hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, että jos tarpeeksi toreilta ja turuilta huudan, unelmani voisi toteutua. Realisti minussa sanoo: “dream on.”

Minä toisaalta ymmärrän perussuomalaisten maahanmuuttovastaisuuden perusteet. Ja Harri Vuorenpää kirjoitti Usariin minusta varsin hyvän kirjoituksen asiasta. Emme elä mustavalkoisessa maailmassa ja maahanmuutto ja monikulttuurisuuden räjähdysmäinen kasvu aiheuttavat ongelmia – ei niinkään se kulttuurien ero edes, vaan se, ettei vastaanottava yhteiskunta pysy kyydissä mukana. Kaikille tulijoille ei ole töitä – eihän meillä ole töitä kaikille täällä jo asuvillekaan! – eikä yhteiskunnalla ole varaa huolehtia maahanmuuttajamassoista, joilla ei ole töitä joilla itsensä ja perheensä elättää. Ei vastaanottava yhteiskunta voi muuttaa yhtäkkiä kaikkia rakenteitaan taatakseen muualta tulleille paremman elämän. Ja totta kai se kasvattaa rikollisuutta. Luo slummeja ja jengejä.

Siinä siis olen jopa samaa mieltä Immosen kanssa, että kyllä meidän vastuumme ja tehtävämme on myös suojella omaa maatamme, sen kansalaisia. Niinhän jokainen tekee päätöksensä omassa perheessäänkin, ihan sama pätee yhteiskuntaan laajemminkin. Kaikkia ei voi pelastaa, kaikille ei voi tarjota turvapaikkaa. Olisi parasta, jos ihmisten ympäri maapallon ei tarvitsisi lähteä kodistaan pakoon. Vapaa liikkuvuus töiden ja vaikkapa vaimon tai miehen perässä on hieno asia, mutta siinä ei ole mitään hienoa, että on massoittain ihmisiä, jotka joutuvat jättämään kotinsa pelon, nälän, sodan takia. SE on se ongelma, joka tässä maailmassa pitäisi ratkaista, mutta taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Se mitä EN hyväksy Immosen tekstissä – enkä sen paremmin “vastapuolenkaan” teksteissä ja huudoissa (ja se huutelu Turkkilan päälle oli ALA-ARVOISTA!) – on se vihamielinen retoriikka, se sodanjulistus. Ei tässä taistella tarvitse, eikä ketään häädetä maasta, eikä täällä jo olevia muualta tulleista pidä katsoa karsaasti. Meitä on täällä jo paljon erilaisia ihmisiä, eletään yhdessä, eletään sovussa, opitaan toisiltamme, iloitaan erilaisuudestamme. Punainen kortti rasismille! Annetaan jokaiselle mahdollisuus työhön ja koulutukseen, itsensä toteuttamiseen ja meillä voi olla maailman paras yhteiskunta täällä. Kunhan sääntöviidakkoa vielä vähän karsitaan 😉

Ja otetaan uusia maahanmuuttajia vastaan maltillisesti, sen verran kuin kykenemme ottamaan ja auttamaan ilman että täällä jo asuvat siitä kärsivät. Unelmoinko utopiasta?

Aitokiukaan arvoitus

26.7.2015 Marilka

Eilen aamupäivällä revittiin teinit (2/3, ne nuoremmat) sängystä JO yhdeksän aikaan aamulla, patistettiin aamupalalle ja pakkaamaan tavaransa ja karmean marmatuksen seuraamina autoon yhdessä omien kamojemme ja koirien kera. Tosikoinen oli ihan mielellään lähdössä, mutta aamu oli liian aikainen 😉 Keskimmäinen oli sitä mieltä, että vaikka viimeksi olikin kivaa, ei varppina tällä kertaa ole eikä olisi edes halunnut lähteä. Ei vaan ollut vaihtoehtoakaan. Esikoinen jäkkäsi itsensä kaverilleen viikonlopuksi. Kummitätini totesikin, että jos hänelle olisi teininä sanottu, että nyt mennään isoäidin ystävälle kylään, hän olisi juossut kovaa toiseen suuntaan.

Stadissa paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, kun lähdettiin ajamaan Alepan (muutama olunen ja siideri himasta napattujen Fanta-tölkkien kaveriksi) ja Mäkin (kylmälaukullinen jäitä pitämään juomat kylminä) kautta kummitätini luo landelle. Siellä hän olikin jo vastassa kyökin ovella hymyssä suin. Tultiin suunnilleen suoraan lounaalle, kuten oli suunniteltukin. Enkä tällä kertaa edes jättänyt kukkakimppua Renkomäen ABC:n jätskikiskalle kuten viimeksi, vaan kauniit auringonkukat pääsivät vaasiin, jonka tosin tuuli sittemmin kaatoi pitkin parvekkeen make-shift pöytää. Kukat joutui nurkkaan häpeämään, kunnes ne siirrettiin sisälle keittiöön.

Kummitädin “lande” on vanha kartano, sukutila. Siellä on siis yläkertaa, alakertaa, kellarikerrosta, hienoja vanhoja huonekaluja, mageita vanhoja esineitä, huoneita ja nurkkia ja portaita ja kaikkea, mikä minusta lapsena oli liki mystistä. Kummitätini oli äitini paras ystävä nuoruudesta mutsin kuolemaan saakka. Vietettiin aikaa yhdessä niin Stadissa kuin tuolla landellakin, ja talo huokuukin muistoja minullekin, vaikka onkin paljon muuttunut sitten lapsuuteni. Täällä pelattiin räsypokkaa, tuolla haaveilin korituolissa (joka vieläkin katosta roikkuu, suunnilleen samassa paikassa), tuolla parvella rakenneltiin mekanoilla, täällä paistettiin “muuripadanpohjalettuja”, kuten päiväkirjaani kirjoitin kun en ollut ennen muurikkaletuista kuullutkaan. Siellä uitiin ja saunottiin rannassa, siellä oli kummitätinin “kanifarmi”, josta minunkin toinen pupuni oli kotoisin ja mitä nyt kaikkea.

Tytöt viipottivat lounaan jälkeen yläkertaan, missä viihtyivätkin auringonpaisteesta huolimatta hyvän osan päivää. Ja kun viimein tulivat pihalle, minne me muut oltiin jo siirrytty, menivät autoon istumaan kännyköineen. Go figure. Tosikoinen katosi jossain vaiheessa takaisin sisälle, mies ja kummitätini lähtivät käväisemään kaupassa ja minä jäin ulos koirien ja skype-puhelua puhuneen keskimmäisen kanssa. “Te haluisitte syliin kumpikin vai mitä?” sanoin koirille. “How do you know that?” sanoi keskimmäinen puhelimeen. “No koska ne norkoo tossa tolleen,” vastasin, piruuttani, ja sain osakseni mulkaisun. “I just had to do that!” huudahdin. “Talk about an evil step-mother,” nauroin.

Tosikoinen piipahti ulkona sen verran, että kysymässä millon me mennään seuraavan kerran meidän landelle. Puhui puhelimessa uuden kaverinsa kanssa, landenaapurista.

Mies ja kummitäti palasivat kaupasta, mies lähti saunaa lämmittämään. Tai ainakin yrittämään. Onhan hän lämmittänyt saunan jos toisenkin tässä Suomi-vuosiensa aikana – it’s not exactly rocket science is it? – mutta nyt oli tähdet väärässä asennossa tai jotain. “Tämä on tähdetön ravintola päivisin, mutta iltaisin tästä tulee All Stars -paikka,” sanoi kummitätini ihastuttavalla omintakeisella huumorillaan lounaspöydässä (kun lasketaan yhteen isäni, äitini ja kummitätini erilaiset omintakeiset kukin omalla tavallaan erikoiset huumorintajut, onko mikään ihme, että omani on niin outo?). Ensimmäiseksi mies soitti saunalta, ettei löytänyt saunapuita. Alkoi hakata pöllejä haloiksi, mutta eihän ne mihinkään syttyneet, tuoreet halot.

Kummitätini ja tosikoinen piipahtivat saunalla. Ei, kiuas ei vain ottanut syttyäkseen. Lopulta menin sinne minäkin, kummitätini jutteli miehensä kanssa ja tiesi neuvoa, että saunapuut olivat venevajassa sateelta suojassa. Aitokiukaan hormiluukkuakaan en olisi osannut ilman apua hogata avata. Sain viimein kiukaaseen tulen. Sen sijaan vesipadan alle ei edes kolme partiotyttöä (kolmelta eri sukupolvelta!) saanut tulta syttymään. Hämmentävää. Sähkösauna sentään siinä lämpeni ja makkarat kiuaspannulla. Keskimmäinenkin oli löytänyt tiensä saunalle koirien kanssa ja istuskeltiin ja loikoiltiin “pukuhuoneessa” kaikki, odotellen saunan mahdollista lämpiämistä.

“Go get your towels NOW so you don’t need to run to the car stark naked from the sauna,” sanoi mies tytöille varmaan kahdeksan kertaa, kun eihän ne kuunnelleet vaan säätivät jotain omiaan. Kuulivat siis, mutteivät kuunnelleet. Keskimmäinen lopulta laittoi kännykästään soimaan *jotain* johon yksissä tuumin tanssivat jotain suunnilleen tiputanssin ja makarenan sekoitusta. Hakivat lopulta pyyhkeensä ja menivät sähkösaunaan, joka ainakin oli lämmin. Minä jatkoin yhä aitokiukaan lämmittämistä savusaunassa, vaikka tuntuikin, ettei sauna siitä miksikään lämmennyt. Mies torkahti pukuhuoneen sohvalle.

Lopulta päätettiin jättää sitten saunominen väliin, joten menin sulkemaan saunan luukut. Siinä kimpsujani keräillessäni mies käväisi siellä saunassa ja totesi, että no nythän se on kuuma! Googlasin Aitokiukaan ja niinhän se sitten oli, kuten olin uumoillutkin, että se onkin kertalämmitteinen, joka vapauttaa kivien lämmöt vasta kun luukut on suljettu. ENSI kerralla osaan sitten lämmittää sen oikein. Pahus! Mentiin saunaan sitten enivei, niiden tähtien jo alkaessa ilmestyä taivaalle. Tytöt kuuntelivat musaa pukkarissa meidän saunoessa. Minä heitin järveen talvisaappaat, en selviytynyt kylmään veteen polvia syvemmälle. Tosikoinen urheasti kävi vedessä kokonaan. Kuten edellisellä viikolla meidän landellakin.

Kello lähenteli yhtä, kun hipsittiin rannasta takaisin talolle, missä kummitätini yhä oli hereillä. Istuttiin keittiön pöydän ääreen syömään yöpalaksi rommikakkua. Tuhottiinkin melkein koko kakku, siinä viiteen pekkaan, ennen nukkumaanmenoa. Tyttäret nukkuivat jälleen yläkerrassa siskonpedissä, minä ja mies alhaalla kellarissa – siinä räsypokkahuoneessa – koirien kanssa. Ja nukuttiinkin melkein puolille päivin. Tytöt herättelin yhden aikaan. Istuttiin jälleen keittiön pöydän ääressä aamupalasta brunssin kautta lounaaseen (tai miksikä niitä aterioita ikinä haluaakaan kutsua); oli talo sitten kuinka suuri tahansa, on keittiö sen sydän.

WP_20150726_005

Neljän pintaan lähdettiin ajelemaan takaisin himaan, sateessa. Koko päivän oli satanut, mutta olihan sentään eilen kaunista ja aurinkoista, jopa kesäisen lämmintä! Helsingissä paistoi aurinko, ainakin osittain. Olipa kiva viikonloppu landella kummitädin ja jo melko dementoituneen isänsä seurassa. Oli mukavaa, että “isoisäkin” viihtyi meidän seurassa, vaikkei tainnut ihan samaa keskustelua meidän kanssa käydäkään 🙂

Elämää pikkusiskon kanssa

24.7.2015 Marilka

Yksi oleellinen osa elämääni – luonnollisestikin – on aina (esimmäisiä viittä ja puolta elinvuottani lukuunottamatta) ollut pikkusiskoni. Kunhan toivuin ensijärkytyksestä (“mikä hitsi toi on ja miksi se tuli meille viemään MUN äidin huomion?!?!) aloin hoitaa ja touhuta siskoni kanssa. Ikäerosta huolimatta tai sitten sen vuoksi tehtiin paljon kaikkea yhdessä pitkälle murrosikääni. Siskoni ollessa ihan pieni leikitin häntä kaverini kanssa ja yksin. Muistan vieläkin sen puolivuotiaan siskoni hysteerisen kikatuksen tehdessäni temppuja hänelle piknik-filtillä. Kaverini kanssa rakennettiin Elsa Beskowin kirjoista lokerikko, jossa oli leluja ja sisko oli niin ilahtunut joka kerta kun hänen osoittamastaan lokerosta nousi lelu. Ja milloin mitäkin.

Meillä oli tuohon aikaan, siskoni ollessa vaille kahden, kerrossänky. Ei mikään ihan pieni lasten kerrossänky vaan sellainen aikuisten kokoa oleva. Meillä oli tapana melskata yläsängyssä, älykkäästi, mutta siellä oli enemmän tilaa kuin alasängyssä, kiitos vanhan talon korkean katon. Minä olin sängyllä selälläni ja sisko heittäytyi jalkojani vasten jolloin minä pukkasin hänet selälleen sängylle. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se oli siskon mielestä maailman paras leikki! Kerran pukkaukseni oli vähän vino ja sängyn sijaan sisko päätyikin lattialle, laidassa olleen aukon vuoksi. Ja jalkansa murtui. Itku pitkästä ilosta ja silleen. Olin murheen murtama. Olin aiheuttanut siskolleni kipua ja moneksi viikoksi kippipaapaan jalkaan.

Sisko oli kaverini, mutta käytin myös isosiskouttani väärin. Pelattiin Monopolya ja koska siskoni ei vielä osannut lukea, luki niissä yhteismaa ja sattuma -korteissa milloin ihan mitäkin, minun edukseni, tietenkin. Opin myös varsin pian, että pikkusisko tahtoi leikeissä aina saman kuin minä, joten lakkasin pian ottamasta sen “paremman” nuken, auton, milloin minkäkin, jolloin kun sisko tahtoi juuri sen, saatoin jalosti antaa sen hänelle ja poimia sitten leikkiin sen, minkä oikeasti halusin. Toisaalta ei kai ihan tyhmääkään, sillä näin oltiin kumpikin tyytyväisiä ja vältettiin monet riidat.

Mitä me sitten leikittiin? Barbeilla, poneilla, pienillä smurffeilla, nukeilla. “Orionia” (mutsi oli Orionilla tiedottajana, ja me oltiin toisinaan mukana mutsin duunissa, joten sitten tehtiin kovasti Orionin tiedotuslehtiä myös 🙂 ), landella oravaa, “mustaahaamua” (kaverisiskosten kanssa keksitty mielikuvitusleikki), kiipeiltiin puissa ja katoilla (nukkeleikitkin landella kiipesivät puuhun), ja välillä vaan luettiin yhdessä. Lempipaikka kotona oli meidän ison kaapin päällä istuen, landella jonkin mökin katolla kököttäen. Aina mahdollisimman korkealla.

Toki minustakin monesti pikkusisko oli vaan ärsyttävä. Etenkin tunkiessaan minun ja kaverini leikkeihin. Niinpä kun esim. parhaan kaverini kanssa leikittiin “vihellyskummitus”-leikkiä (mielikuvitusleikki sekin), peloteltiin kummituksilla siskoni pysymään poissa. Teininä sitten, kun minulla oli ihan omat menoni, jäi sisko monesti kotiin itkemään, kun ilmoitin etten todellakaan ala raahata häntä mukanani rientoihini. Mutsi siitä yritti minua syyllistää, mutta hei! se on elämää. Katselen nyt omien tytärteni meininkiä ja voi miten samanlaista se onkaan! Sisko on ihan kamala, mutta kamalan rakas ja vain minä saan häntä kiusata! Esikoiseni on parikin kertaa koulun pihalla uhannut antaa turpiin jollekin, joka on tosikoista kiusannut.

Yhteen aikaan meillä oli systerin kanssa menossa sellainen pitkäaikainen jäynäsota. En enää muista mistä se alkoi, enkä mihin se loppui, mutta vuoron perään pitkän aikaa tehtiin toisillemme jäyniä, kostoksi tietenkin siitä toisen tekemästä edellisestä jäynästä. Sellaisia jäyniä, jotka ei paljastuneet ihan heti. Kuten vaikkapa kerran silppusin siskon yhden pyyhekumin johonkin lelulaatikkoon niin että kun hän yritti leikkiä Barbeilla, kaikki oli kuminpurussa. Ja sen sellaista. Eestaas. Se oli jotenkin hauskaakin!

Siskollani oli myös taipumus käydä vaatekaapillani (tietenkin, kuka pikkusisko nyt ei isosiskon vaatekaappia tonkisi!) ja laatikoillani (tietenkin, ks. edellinen) ja muutenkin tonkia tavaroitani. Tärkeät jutut, kuten päiväkirjani, kätkin lukolliseen laatikkoon, kunnes minulla ei enää ollut lukollista laatikkoa. Silloin aloin värkätä hälytysjärjestelmiä ym. systeemeitä, jotka ilmaisevat minulle, että laatikolla on käyty. Päiväkirjani olivat tietenkin lukossa, mutta jokainen tietää, että päiväkirjalukot osaa lapsikin tiirikoida auki hiusneulalla.

Muutama pieni ote ajalta, jolloin minä oli 11-13v, sisko siis 6-8v:

Oli jo aamu. Herätin [siskon] heti kun itse heräsin. Rupesimme leikkimään smurffeilla.

[Sisko] ja minä heräsimme Ammilassa. Olimme siellä edellisenä yönä yötä. [Sisko] ja minä leikimme. Sovimme kaikenlaisia asioita, mutta [sisko] rikkoi sopimukset. Päätin etten enää ikinä leikkisi sitä leikkiä [siskon] kanssa.

Heräsin siihen, että [sisko] huusi: öööööö. Se oli kuulemma niin yksinäinen. Rupesimme leikkimään mustaahaamua. Sit me kyllästyttiin ja katottiin telkkuu.

Mä oon huomannu kuinka usein mä muodostan aivoissani omituisia kyhäelmiä. Kuten tänään autossa: -Kato mitä mä piirrän auton ikkunaan, [sisko] sanoi. –Joo, joo. Anna mun olla rauhassa, Sanna mutisi. Häntä harmitti, kun hänet aina herätettiin unelmiensa ihanimmissa kohdissa. Kukaan ei ymmärtänyt Sannan kirjallisia taipumuksia. Hän sepusti mitä kummallisimpia tarinoita. Pian radiosta kuuluva hiljainen ja rauhallinen musiikki sai Sannan nukkumaan. Pian he olivat perillä. Sanna nukkui yhä, mutta [sisko] herätti hänet kovakouraisesti potkaisemalla häntä kylkeen.

Me, isi, [sisko], [isoäiti] ja minä tultiin eilen tänne [saareen]. Tääl on älykivaa. Mä oon kiertäny tän saaren muutamaan kertaan [siskon] kans. Me ollaan oltu katol. Me ollaan virvelöity…vesiheiniä.

Joku aika sit [sisko] ja mä otettiin äidin ripsiväriloota ja tehtiin ittellemme viikset, parrat ja tummat kulmakarvat. Saatiin äidiltä haukut. Heh heh! Mä piirsin meist kuvat:

Munkan ranta on jostain syystä [siskon] ja mun lempparipaikkoja. Me oltiin tänään filtsuil siellä. Me poimittiin kiviä vedestä ja löydettiin 70mk vedestä!

Tänään mä halusin tietää kelluuko hula-vanne, joten mä pistin sen veteen hyppiksen toiselta puolelta ja aattelin ottaa sen kii laiturin toiselta puolelta. Sillaikaa kun se ajelehti, mä kiusasin [siskoa], ku [se] sanoi: ”Nyt se vanne karkaa.” Mä yritin ottaa sen vanteen vedestä ja meinasin pudota veteen. Mä kiljuin [siskolle], että harava, harava! Hae harava! [Se] vaan seisoi paikallaan. Mä otin kepin ja hinasin stiä vannetta rantaan päin ja aattelin, että nyt mä nostan sen vanteen ylös sieltä vedestä tällä kepillä, mutta kun mä yritin, keppi katkes. Mä sain sen kepin palan vex vedestä, mut vanne oli menny kauemmas, niiet keppi ei yltäny. Sii kepis oli naru ja mä aattelin heittää kepin ja pitää narusta kii, mut naru jäi mun käteen ja keppi meni vanteen kaa. Sillon mä sain tarpeekseni ja riisuin kengät ja sukat ja kahlasin veteen. Mä sain sekä kepin, että vanteen. Mä heitin vanteella [siskoa] ja vanne vieri takas veteen ja minä raukka perässä. Lopppujen lopux mä pääsin ylös vedestä vanteen kanssa, jolloin mä lähin ajaan [siskoa] takaa. Mä heitin vanteen keinujen luo ja menin hakeen sukkiani ja kenkiäni rannalta, jolloin [sisko] heitti vanteen rinnettä alas ja mä sain sen nipin napin kii ja sanoin, että seuraavan kerran ku sä heität mun vanteeni veteen, sä lennät itte perässä.

Mä oon vähä sekasin ja kiukkunen. Me ollaan just riidelty [siskon] kaa. Mankka pauhaa ku mikäki ja [sisko] paiskoo ovia.

Murrosikäisenä melkein kuusi vuotta nuorempi pikkusisko oli minusta enimmäkseen vain ärsytys, vaikka siihen saakka oltiin tehty ja oltu todella paljon yhdessä, kuten päiväkirjanikin todistavat. Ymmärrän siskoni tuolloisen tuskan nyt, aikuisen ja kahden tyttären äidin perspektiivistä. Siskoni katsoi ylöspäin minuun, idoliinsa, ja minä näin vain ärsyttävän kakrun, joka puhuikin ihan liikaa. Sisko oli 13 minun mennessäni naimisiin ja muuttaessa pois. Mutsi sanoi aina, että systerin murrosikä alkoi hääpäiväni iltana. Häissäni siskoni oli jotain morsiusneidon ja kaason väliltä tai yhdistelmä. Kuten minäkin sitten kuusi vuotta myöhemmin olin siskoni kaasona hänen mennessään naimisiin yhtä nuorena kuin minäkin. “Jos kerta Sanna on onnistunut, onnistun minäkin.” Molemmat olemme sittemmin eronneet noista ensimmäisistä miehistämme.

Siskon teini-iän aikaan tunsin välillä menettäväni siskoni, sillä hän paljolti sulki minut pois elämästään. Ei toki kokonaan – vietettiin yhdessä mökkiviikonloppuja ja -viikkoja hänen ja poikaystävänsä kanssa ym. – mutten tiennyt hänen elämästään muutoin paljon muuta kuin mitä äiti minulle “valitti”. Siskon kanssa oli niiin vaikeaa hänen murrosiässään. Ihan normisettiä, mutta onhan se äidille rankkaa aikaa. I know… Sittemmin aikuisena ollaan välillä eletty hyvinkin läheisiä kausia, jolloin jaoimme kaiken ja vietimme aikaa yhdessä ja vedimme pikkuhiprakat landella ja vaikka mitä, välillä ei niin läheisiä. Sisko on kuitenkin aina sisko! Siskon luo menin, kun ex-mieheni heitti minut ulos yhteisestä kodistamme (oli siihen syy, olin käyttäytynyt häntä kohtaan aika sikamaisesti; avioliittomme oli karrella). Minun luokseni siskoni tuli oman aviokriisinsä aikaan. Jos ei voi siskoonsa luottaa hädän hetkellä, kehen sitten tässä maailmassa?

Joku joskus eksyi blogiini etsiessään jotain googlesta lauseella “siskon kanssa saunassa”. That says it all 🙂

Ystäviä ja ihania juttuja

22.7.2015 Marilka

Lauantaina juhlahässäkässä en juuri ehtinyt tutustua kaikkiin niihin ihanuuksiin, joita ystäväni minulle toivat ikääntymiseni kunniaksi, saati lukea kortteja. Yksi kerrallaan sitten juhlien jälkeen availin sellofaneja ja tutkin mitä kaikkea minulle tuotiinkaan. Havaitsin siinä sitä tehdessäni, kuinka jokainen saamani lahja ja kortti jollain tapaa hienosti kuvasti sen antajaa ja ystävyyttämme, haluan muutaman sanasen sanoa jokaisesta. Siis juhliin tulleesta ystävästäni.

Juhlissani oli edustettuna koko elämäni kirjo, joten aloitetaan alusta. Ihan ensimmäinen ystäväni ikinä oli Emmi. Oltiin jotain kolmen vanhoja, kun kotona töitä tehneet äitimme veivät meidät “puistispuistoon” eli vanhan puistotädin hoiviin yhdessä varmaan usean kymmenen muunkin muksun kanssa. Kyllä, luit oikein. Yksi vanha puistotäti ja monta kymmentä alle kouluikäistä, ja vieläpä aitaamattomassa puistossa. Elettiin seiskytluvun loppupuolta. Kukaan ei ajatellut, että siinä olisi ollut mitään outoa. Aidat ja lapsimaksimit per aikuinen tulivat joskus paljon myöhemmin. Leikittiin karhu nukkuu ja laskettiin talvella mäkeä ja tehtiin lumilinnoja ja kiipeiltiin ja keinuttiin.

Jotenkin äitimme ja kolmen muunkin mukelon äidit löysivät toisensa ja perustivat ringin. Lienen maininnut sen joskus ennenkin. Joka päivä yksi äideistä haki kaikki viisi tyttöä luokseen lounaalle ja palautti puistoon iltapäiväksi. Olisiko se puistoaika ollut 2-3 tuntia aamupäivällä ja toiset iltapäivällä? Aikanansa kaikki sitten siitä menivät kuka minnekin – päiväkoteihin, kouluhin, muuttivat pois. Emmin ja minun ystävyys säilyi ja kymmenkunta vuotta oltiin kuin paita ja peppu. Oltiin kumpikin eri kielikoulussa, mutta asuttiin pitkään jopa samassa talossa. Senkin jälkeen kun Emmin perhe muutti Munkasta Pirkkolaan, pyöräilin Emmille tuon tuosta (tai menin bussilla tai sain autokyydin). Tai toistepäin. Mutta omakotitalo nyt aina voittaa kerrostalon! Vietettiin lomat yhdessä, jaettiin salaisuudet ja tehtiin kaikkea kivaa.

Emmi kirjoittikin korttiin: Mahtavaa synttäriä ensimmäiselle tosi-ystävälleni Sannalle! Erkanihan ne meidänkin tiemme siinä murrosiässä, eri koulujen, eri kavereiden, eri piirien viedessä eri suuntiin. Tosi-ystävyys kuitenkin kestää pitkätkin tauot ja vaikka yhteydenpito on enää kovin harvaa, ystävyys säilyy.

Emmin äiti oli minulle sellainen varaäiti, jolle kerroin murheitani ja jolta hain lohtua, kun ei oma äitini ollut paikalla. Emmi toikin minulle tullessaan Jasmiinin (vai Jasmikkeen?) oksan, vanhempiensa pihalta, äitinsä tervehdyksen minulle. Se tuoksuu nyt ihanasti olohuoneessamme 🙂

Siinä neljäntoista vanhana ystävystyin Seijan kanssa. Elettiin ne hullut teinivuodet yhdessä, jaettiin ihastusten ja rakastusten tuskat ja ihanuudet, tehtiin yhdessä kaikenlaista hullua. Yksi iso osa yhteistä nuoruuttamme oli nuorisokuoro, jonka keikat vei meitä ympäri eteläistä Suomea. Meillä oli autoileviakin ystäviä, joten toisinaan myös saatoimme vain pyrähtää jonnekin ties minne heidän kanssaan. Ja joskus bussilla. Tai junalla katsomaan kauempana asuneita kavereita. Meillä oli aina hauskaa yhdessä!

Olin kuudentoista, kun aloin seurustella lasteni isän kanssa. Menemättä syihin sen syvemmälle minä en osannut antaa tilaa ystävyydelle seurustelun ohessa ja vaikka surinkin sitä, että Seijan kanssa etäännyimme, Seijan antaessa periksi minun hengatessani poikaystävän huomattavasti vanhempien kavereiden kanssa (jotka hätinä hyväksyivät minut junnun joukkoonsa), en osannut tehdä asialle mitään. Olin vähän kaikki tai ei mitään -tyyppi. Seija toi minulle lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Ei liene salaisuus, että rakastan kirjoja 😉 Korttiin hän kirjaili Tommy Tabermanin runon:

Niin, kyllä. Lämmittelimme ystävyyttämme uudelleen sitten aikuisina. Samanlaisenahan se ei takaisin tule, mutta ainakin pidämme taas yhteyttä, edes Facebookin välityksellä, jos kohta ei kovin usein kasvotusten ole ehditty nähdä.

Ala- ja yläasteella koulussa kaverini tulivat ja menivät. Olihan siellä pitempiaikaisina ystävinä esimerkiksi Satu, jonka perhe sitten muutti Aasiaan isän työn perässä ja unkarilanen Zsófia, joka palasi Unkariin. Kummankin kanssa oltiin jonkin aikaa yhteydessä, aikuisiälläkin vähäsen, mutta nyt he kuuluvat enää muistoihini. Lukiossa sen sijaan meitä oli sellainen viiden porukka. Pelattiin korttia välkillä ja vähän välillä tunneillakin, hengattiin jonkin verran koulun ulkopuolellakin yhdessä ja vielä opiskeluaikanakin. Heistä Paulan ja Marian kanssa olen yhteyksissä yhä. Paula asuu Saksassa, eikä yllättäen päässyt juhliini, mutta Maria tuli kauniin taidekortin kera. Sen voisi vaikka kehystää.

Opiskeluaikani tein töitä hulluna. Siis sekä opintojeni eteen että niiden ohella. Pitkiä päiviä. En juuri opiskelijarientoihin lähtenyt, syistä että. Tutustuin toki silti moniin kanssa-teologeihini. Yksi heistä oli Elina, joka on ehkä lämpimin, iloisin ja positiivisin ihminen, jonka tunnen. Jos tarvitset hyvää pappia, Elina on sellainen. Työ ja elämä veivät Elinaa sinne ja tänne, välillä ihan Ruotsin puolelle saakka, ja pitkään ei mekään oltu missään tekemisissä. Sitten löysimme toisemme Kotimaa-lehden lukija-blogista, johon me kumpikin jossain vaiheessa vähän kirjoittelimme. Naamakirja se meidänkin ystävyyden uudelleenaktivoi. Elina toi minulle kauniin taulun, kauniilla lohdullisella tekstillä.

Susannan siveltimestä

Opintojen jälkeinen elämänvaiheeni oli toisaalta työ, toisaalta lapset. Esikoisen odotusaikaan en vielä osannut hakeutua mihinkään postituslistoihin – harmi, sillä vauva-aikana olin todella yksin ja postituslista, jonka sitten vasta paljon myöhemmin löysin, olisi tuonut hurjasti iloa ja apua yksinäisiin päiviini pienen vauvan kanssa. Tosikoisen odotusaikana seikkailin Vauvan keskustelupalstalla ja sitä kautta päädyin postituslistallekin, jossa yhteistä meille kaikille oli laskettu aika maaliskuussa 2003. Listalla oli varmaan viitisenkymmentä äitiä. Tapasimme odotusaikana muutaman kerran jollakin kokoonpanolla. Vauvojen synnyttyä meillä taisi pitkään olla treffit kuukausittain milloin kenenkin kotona. Siitä sitten lopulta jäljelle jäi noin tusinan verran äitejä, välillemme muodostui aivan omanlaisemme ystävyys. Ollaan istuttu iltaa lasten kanssa ja ilman ja käyty Tallinnassa shoppailemassa ja ihmettelemässä pesäpallipulikoita taannoisten mellakoiden jälkimainingeissa ja biletetty ja otettu vähän iisimmin. Jaettu suruja, iloja, elämää todella syvältä luodaten.

Meillä on jokaisella perheemme ja lähipiirimme, eikä enää meinata millään saada koko joukkoa kasaan kerralla. Porukka kuitenkin on ja elää, nähdään toisinaan milloin milläkin joukkiolla. Viimeksi isompi poppoo oli koolla näiden maalisvauvojemme 10-vuotissynttäreiden merkeissä. Meillä on oma suljettu Facebook-ryhmämme, jossa satunnaisen aktiivisesti jutellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Leikkaukseni jälkeen tämä äitiporukka keräsi minulle kassillisen kaikkea ihanaa, nyt synttäribileisiini pääsi mukaan heistä vain kaksi, Raija ja Lotta, jotka ilmoittivat olevansa delegaatio ja kirjekuoresta löytyi kaunis itse tehty kortti ja lahjakortti kauneushoitola Luminellaan. Ensi viikolla kuumakivihierontaan ❤

Työ sitten. Huolimatta siitä, että luin teologiaa, löysin itseni it-hommista, kouluttamasta. Työkavereistani juhlimassa olivat Juha ja Heidi, pariskunta, jotka ovat sekä entisiä että nykyisiä työkavereita, siis sekä entisestä että nykyisestä työpaikastani. Täsmälleen ottaen tosin vain Heidi, mutta Juhan yritys majailee samoissa toimitiloissa meidän firman kanssa, joten melkein ollaan työkavereita vieläkin. Ainakin toimistolla aina tavataan. Heidi ja Juha ovat mutkattomia ihmisiä, mukavia ja reiluja ja monella tapaa samanhenkisiä kuin minä ja mieheni, mitä ei ehkä uskoisi, jos tunsi minut (ja Juhan) silloin kymmenkunta vuotta sitten kun palasin hoitovapaalta duuniin, uuteen työpaikkaan vaikken itse työpaikkaa ollutkaan vaihtanut. Grillaus, rintamamiestalo ja rock on! He toivat minulle upean Marimekon tarjottimen, jolla on hyvä kantaa ruokatarpeita ulos kesäkeittiöön! Korttina oli lasinalunen. Mikäs sen sopivampaa 😉

Tanssi StepUpilla on kuulunut elämääni jonkun kymmenen vuotta, vaikkakin avioeron jälkeen sen harrastaminen on ollut enempi tai vähempi satunnaista milloin mistäkin hyvästä syystä. Tauolla se on nytkin. Tanssikavereitani oli juhlimassa kanssani kolme. Laura, Laura ja Niina. Lauroista toinen oli naisista ainoa saunoja. Istuttiin siis tovi löylyissä catching up – vietettiin aikaa yhdessä enempikin avioliittoni viimeisinä vuosina. Muistanpa mm. yhden Halloweenin, jolloin minä, Laura ja Lauran pari muuta kaveria vedettiin teatterimaalit naamaan ja lähdettiin Stadin yöhön Halloweenia viettämään. Toinen Lauroista on myös aiemmin mainittu äitikaveri, mutta tuli juhliin oman kukkakimpun ja Fresita-pullon kanssa. Tai siis antoi molemmat minulle 😉

Tanssikavereista kolmas oli Niina, jonka kanssa on jaettu parisuhdepulmia ja elämän oikeita ja nurjia. Niina on todellinen sissi. Hänellä on elämässään ollut niin paljon koettelemusta, että kaikki omani jäävät mennen tullen varjoon. Silti Niina hymyilee, pelaa pesistä ja jaksaa välittää muista ihmisistä aidosti ja lämpimästi. Niina toi minulle aivan ihanan Ystävyyden Enkelin, jolla on koiranpentu sylissään.

Juhlissani ei tällä kertaa ollut ex-sukuani, vaikka he ovatkin olleet osa elämääni sieltä teinivuosistani lähtien ja etenkin ex-mieheni sisko ja tämän ex-mies ovat aina olleet ystäviäni. Nothing personal, tein tällä kertaa tällaisen rajanvedon. Oma siskoni sen sijaan oli juhlimassa, isäni ja isoäitini niinikään jätin tällä kertaa rannalle (heidän kanssaan vietettiin synttäreitäni pienimuotoisesti erikseen). Systerillä on ollut aika kiireinen viikko lastensa sairastaessa vuoronperään. Sain lämpimän rutistuksen ja “saat lahjan myöhemmin”.

Noin niinkun muun suvun puolesta bileisiin tuli kummitätini Oissi miehensä Paulin ja Torsti-koiransa kanssa. Kummitäti ojensi minulle Pentikin kynttilälyhdyn ja huovan sanoin: “Unohdin värivalinnoissa että olet 40, et 4.” Kummitätini on maailman paras ❤ Ensi viikonloppuna mennään heidän landelle viikonlopuksi. Hän huolehtii siellä dementoituneesta isästään.

Illemmalla tulivat myös kummitätini poika vaimoineen. John oli minulle kuin pikkuveli tai vähintään serkku silloin kun kasvettiin. Vaimonsa Leena on myös minulle tuttu jo nuoruudesta. Leena on toiminnan ihminen. Hän huomaa viedä koirat ulos vaikka kesken juhlien ja pelastaa sammuneen juhlavieraan veskistä jonnekin nukkumaan. Heidän paketistaan löytyi skumppapullon lisäksi Denta Sticksejä koirille 🙂 Myöhemmin illalla muiden jo lähdettyä John ja Paul hakivat kitaransa ja soittivat ja lauloivat varmaan tunnin verran duettona. Siinä tuli jo lapsuuskin mieleen, Paulin soittaessa ja laulaessa.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä mieheni ystävä Sampsa, joka tuli vähän aikaisemmin lauantaina ja jeesasi järkkäilyissä sekä miestäni grillaus- ja saunanlaittohommissa, sekä lähti vasta sunnuntaina jelpittyään pihan raivauksessa. Olen tuntenut Sampsan vasta muutaman vuoden, tavannut vain muutaman kerran, mutta arvostan. Hän on yksi mieheni parhaista ystävistä jo pitkältä ajalta. Sampsa toi komean kukkapuketin ja synttäritervehdyksen myös vaimoltaan, jota tosin en ole koskaan tavannut.