Facebook aina välillä heittelee noita muistoja seinälle. Ja kun on ollut naamakirjassa riittävän pitkään edes semi-aktiivinen, niitä riittää joka päivälle. Tämän päivän muistoista (joista naamakirja tosin tarjoili vain parin vuoden takaisia kuvia Las Palmasista, missä silloin oli mutsin elämänjämiä paketoimassa) löytyi noteihin kirjoittelemani pieni tarina siitä, mitä kuusi vuotta sitten tänään tapahtui Mazdalle(ni), joka sitten vain muutama viikko tämän jälkeen vaihtui ihquksi Honda Civiciksi (yhäkin lempiautoni kaikista, joita olen ikinä ajanut). Puoli vuotta ennen avioeroa, aikana jolloin yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä, että kyllä siitä avioliitosta vielä jotain tulee. Tuli siitä, tuhkaa ja kyyneleitä lopulta.

Jo vuosia sitten, pian yhdeksän vuotta sitten, löysin vähä-hiilihydraattisen ruokavalion. Olin sitä edeltäneinä vuosina jo onnistunut laihduttamalla laihduttamaan raskauskilot pois, viitisentoista kiloa, ja olin kutakuinkin samassa kuosissa kuin ennen kuin aloin esikoista odottaan. Kutakuinkin samassa kuosissa, jossa olin ollut siihen (raskauteen) astisen aikuisikäni. Reilut kymmenen kiloa ihannepainostani, jota en uskonut edes voivani saavuttaa. Niin, ja hiipihän ne kilot siinä parin vuoden sisällä takaisinkin, tai siis ainakin viisi kiloa. Syksyllä 2007 olin siis itse asiassa noin 17 kilon päässä ihannepainostani.

Se ei ollut minulle mikään tietoinen valinta. Siinä vaan kävi niin. Työpaikkani alakerrassa aloitti uusi ravintola, joka tarjosi mahtavan salaattipöydän buffan yhteydessä ja huomasin täyttäväni lautaseni niillä herkullisilla kasviksilla niin ettei oikeastaan edes jäänyt tilaa kuin liha/kana-palalle ja ehkä ihan pienelle määrälle pastaa tai perunaa. En ollut koskaan nälkäinen, en koskaan kokenut jääväni mistään ruuasta paitsi, mutta aloin laihtua. Aloin miettiä miksi, ja koska toki oli karppauksesta lukenut, tajusin, että sehän se syy oli. Valinta muuttui tietoiseksi siinä vaiheessa ja vähitellen jätin kaiken pastan, perunan ja vaalean leivän pois turhakkeina.

Vuosia olin ihannepainossani plusmiinus muutama kilo. Painoni oli yrittämättä tasapainossa tasapainoisella ruokavaliolla, jossa ei ollut sijaa vehnälle, perunalle, pastalle, riisille ja sokerille kuin ihan satunnaisesti ja kohtuudella. Liikuin vuosia todella paljon, eikä minun tarvinnut vahtia syömisiäni, sillä ruokatottumukseni olivat hyvät ja liikunnan ansiosta kulutin kaiken senkin hyvän energian.

Viimeisten parin vuoden aikana painoni on alkanut hiipiä taas ylöspäin eksponentiaalisella käyrällä. Syitä voinee luetella monta: liikun nykyisin paljon vähemmän kuin ennen, hormonitasapainoni on keski-iän myllerryksessä, parin vuoden takaisen leikkauksen jälkeen on elimistössäni ollut kaikenlaista kummallista ja kilpirauhanenkin toimii vähän vajaalla. Syillä ei oikeasti ole mitään väliä. Niiden taakse on helppo mennä ja olla sitä mieltä, että en minä sille mitään voi, että paino vaan nousee. Syön niinkuin ennenkin ja silti se nousee.

Tosiasia on, etten syö ihan niinkuin ennenkin. Olen yhä syönyt aika vähä-hiilarisesti, mutta olen ollut lepsumpi karkin suhteen ja leivän suhteen ja mitä nyt kaikkea. Olen useaan otteeseen koittanut löytää sitä vanhaa tuttua tasapainoa, jossa voin syödä niitä vähän ja voida silti hyvin, mutta se ei ole tepsinyt. En ole ensinnäkään osannut pitäytyä keskitiessä vaan milloin milläkin verukkeella antanut itselleni erikoislupia. Toiseksi, edes se keskitie ei tällä hetkellä taida riittää kuin korkeintaan ylläpitämään painoa, pysäyttämään nousun. Ja se on vasta alku.

Valittaminenkaan ei juuri auta. Ihme-dieetti (saa syödä mitä vaan ja odottaa ihmettä) ei juuri auta. Pari viikkoa sitten sunnuntaiaamuna marisin taas ääneen asiasta ja mies lopulta sanoi minulle: “I can guarantee you that if you leave sugar and alcohol from your diet, you WILL lose weight.” Suivaantuneena (tiedättehän, kaikki ne itsesuggestiiviset vakuuttelut, ettei ylipainoni ole omaa syytäni sysättiin juuri syrjään ja se suututtaa) sanoin, että ok, annan sille kuukauden. Viisi viikkoa. Syntymäpäivääni saakka. Katsotaan mitä tapahtuu.

Sen sunnuntain vielä annoin itselleni armoa. Join vähän simaa ja illalla yhden lonkeron. Maanantaiaamuna, lupaukseni mukaan, jätin ruokavaliostani kokonaan pois sokerin (ei tarkoita esim. hedelmissä olevaa luontaista sokeria), alkoholin (ok, olen yhden pienen lasin kuivaa punkkua itselleni kerran tänä aikana suonut) ja samalla vedin vehnän, leivät ja muut valkoiset hiilarit nollalinjalle. Kuitupuolen hoitaa lusikallinen pellavarouhetta päivässä (maustamattoman jugurtin ja sokeroimattomien vadelmien kanssa) ja satunnainen ruisleipä ja siemenet, sekä se mitä pavuista ja vihreistä kasviksista tulee. Kerran on mieli tehnyt jäätelöä, mutta kun en löytänyt sokeritonta, jätin syömättä ja näin siitä seuraavana yönä unta. Muuten on ollut helppoa.

Mistä päästään viimein siihen filosofia-osuuteen. Lopultakin laihtuminen on hyvin yksinkertainen yhtälö. Syö vähemmän kuin kulutat. Jos haluat syödä enemmän, liiku enemmän jolloin kulutat enemmän. Muuta virkaa ei liikunnalla oikeastaan laihtumisen suhteen olekaan. Toki se on terveellistä ja hyväksi, kiinteyttää kroppaa ja nostaa yleiskuntoa ja lihaskuntoa ja whatnot. Mutta yksinään se ei laihduta.

Kaikki ne laihtumiskonstit ja kikat ja lääkkeet ja muut on oikeastaan kehitetty siksi, että useimmat meistä (joilla painonhallintaongelmia on) tykkää syödä enemmän kuin vartalo tykkää kuluttaa, eikä mistään haluaisi luopua. Kuten ihme-dieetissä, pitäisi saada syödä niinkuin ennenkin, joku muu maaginen keino siihen lihomisen pysäyttämiseen ja painon putoamiseen pitäisi löytää. Kun ei toi naapurin Riittakaan liho. Mulla täytyy olla jotain kropassa pielessä, kai siihen joku lääke on!

Yksi helppo tapa syödä vähemmän kuin kuluttaa on vähentää hiilihydraattien määrää ja välttää ennenkaikkea valkoista sokeria ja tärkkelystä. Niissä on montakin haittaa. Ensinnäkin ne muuntuvat elimistössä kaikkein helpoiten rasvaksi, jos ei niitä polta heti (ei, rasva ei siirry rasvana ihon alle). Toiseksi ne turvottavat. Kolmanneksi ne vaikuttavat kylläisyyskeskuksen toimintaan. Runsaasti (tai meillä joillakin jopa ihan vaan vähän) nopeita hiilihydraatteja sisältävä ruokavalio aiheuttaa sen, ettei ikinä tunne itseään kylläiseksi, joten sitä sitten vaan puputtaa ja syö lisää. Silloin kun elin vähän tiukemmin hiilarien suhteen, huomasin eron jo ihan parin päivän lepsuilun jälkeen.

Nyt kun olen ollut 2½ viikkoa tällä “dieetillä” jota sokerittomaksi kutsun, vaikka siihen paljon muutakin sisältyy, olen huomannut, miten annoskoot ovat itsekseen pienentyneet, miten minun ei jatkuvasti tee mieli syödä jotain, miten en tunne itseäni jatkuvasti nälkäiseksi, ja miten saatan lopettaa syömisen lyhyeen, koska olo on jo kylläinen. Mielitekosyöminen on poissa ja syön vain saadakseni ravintoa. Ei siis tarkoita sitä, ettenkö nauttisi yhä hyvästä ruuasta. Sitä ei vaan tarvitse olla paljon tekemään minut tyytyväiseksi. Veden juonti (mikä pistää aineenvaihduntaan liikettä) puolestaan on taas itsekseen lisääntynyt.

Muutamaan otteeseen olen rutissut, etten minä silti mitään tuloksia huomaa. Ensimmäisiin pariin viikkoon en huomannutkaan. En löytänyt vaakaani kun tämän aloitin, mutta retrospektiivisesti veikkaan, että ensimmäisten parin viikon aikana putosi ehkä pari kiloa nestettä, kun turvotus hävisi.  Viime viikolla löytyi vaakani ja siitäkin on pudonnut kilo. Siis viime viikon lukemasta, ei vaa’asta.

Painonhallinta on viime kädessä kuitenkin valintoja. Valinnat on joskus vaikeitakin, eikä ne ole samat kaikille, sillä ihmiset ovat yksilöitä, vaikka tiede tykkääkin toisin väittää (onhan helpompi muodostaa mediaaneista sääntöjä kuin tunnustaa, että variaatioita on vaikka kuinka). Tämä malli toimii itselläni, joskin vähän harmitti alkuun, ettei kultaisen keskitien sääntöni enää toiminutkaan vaan jouduin laittamaan kovat piippuun. Ei sen kuitenkaan väliä. Jos tällä tiellä jaksan pysyä, pääsen takaisin sinne missä pitäisi painoni suhteen olla. Juuri nyt en tiedä miksen jaksaisi. Hetki on oikea.

Niin on lämmin auringonpaiste tänään, olkoonkin että peruslämpötila taitaa olla vain sellainen toukokuinen viisitoista astetta ja taivaalla seilaa jokunen pieni pilvenhattara. Niin olisi lämmin istua auringossa, jos ei olisi tuota pirun tuulta. Se se vaan ei hellitä. Oikein kunnon kylmät Meltemit meillä nykyään. Ja Accuweatherkin ennustaa meille sateista ja myrskyistä kesää. Johan meillä viime vuonna oli sellainen? Eikö nyt välillä meilläkin voisi vaan olla lämmin (pitempään kuin neljä päivää toukokuussa)?

Läksin tuossa lounastauolla koirien kanssa metsään kävelemään ja kotiin palattua laitoin koirat pihalle ja hain itselleni lounaan ja jäälatten, ja koneenkin kaveriksi. Nostin päivänvarjon ja kun siinä sen hetken oli tyven, tuumin, että näinhän tässä on mukava istua, josko jo korkkaisin piha-officen. Sitten puhalsi tuulenpuuska lautasliinani lentoon ja varjo kolisi telineessään niin että kiireen vilkkaa laskin sen alas. Ehtihän se olla auki ehkä pari minuuttia! Sitä se on ollut melkein koko kevään.

Urhoollisesti kuitenkin istuin siinä ulkona ja yritin keskittyä auringon lämpösäteisiin syödessäni ja ignoroida (aika onnistuneesti jopa) sen, että tuuli sai ihoni kananlihalle (lyhythihaisessa kun olin). Lounaani popsittuani nousin ja kiersin talon. Talossa on neljä seinää, joten voisi kuvitella, että edes jonkin seinustan vierellä olisi tuulelta suojassa. Vaan eipä ei. Tuuli ovelasti kiertää ja kaartaa, niin ettei sen suunnasta ota erkkikään selvää. Alistuin kohtalooni ja päätin palata sisälle.

Irrotin ensin Timmyn liekastaan ja komensin “inside! sisälle!” (koirat tuntee tuon molemmilla kielillä, mutta useimmiten tulee se myös sanottua molemmilla kielillä, kuten monet muutkin komennot). Timmy-ratonero ryntäsi iloisesti loikkien sisälle, tyytyväisenä siitä, että sai totella mommya. Irrotin sitten Meggien omastaan ja sanoin samat komennot. Meggie-russeli katsoi minua pää kallellaan ja silmistä oikein loisti kysymys: “Miksi ihmeessä menisin, kun täällä ulkona voin metsästää pupuja?”

Sanoin taikasanan: “Snack! Inside, snack!” ja kappas, kun tuli russelinkin koipiin liikettä. Meggie oli keittiössä nopeammin kuin kerkisin pupu sanoa. Onhan se snack tietenkin vähän helpommin saatavilla oleva välipala kuin pupu… Palattiin siis sisälle nautiskelemaan auringosta ikkunoiden läpi.

Illalla ei edes yritetty avata varjoa, tai grillata tai muutakaan sellaista. Pidettiin sen sijaan tosikoisen ja miehen kanssa fillarien keväthuolto. Samalla laitettiin esikoiselta vapautuva Jopo tosikoiselle. Ens viikolle luvattiin lämmintä taas. Toivottavasti saadaan lämmintä ilman kovaa tuulta.

Joskus kauan sitten lasten ollessa pieniä, he katsoivat Barbie-elokuvia. Yksi tosikoisen lemppareista oli Prinsessa ja kerjäläistyttö. Me oomme kuin siskokset! Siinä prinsessan kanssa paikkaa vaihtaa “kerjäläistyttö”, jolla on kissa, joka ei osaa naukua vaan haukkuu. Yhdessä kohtauksessa se yrittää naukua, mikä aina päätyy puolihaukahdukseen. Kerjäläisprinsessa laulaa lohdutuslaulun, kertoo kissalle, ettei kannata yrittää olla muuta kuin on, että on paras hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ja että hän rakastaa kissaa juuri sellaisena ja juuri siitä syystä että se on sellainen kuin on.

Esikoiseni murrosikävuodet ovat olleet varsin haasteelliset ehkä vähän eri tavalla kuin monella muulla. Haastellisimmat ehkä jopa hänelle itselleen, vaikka äitinä vierellä ja välillä täysin pois työnnettynä olenkin monet itkut itkenyt sekä omasta surusta että huolesta ja surusta lapsen voidessa pahoin. En tiedä vetääkö mikään kuitenkaan vertoja sille kamppailulle, jota ihminen itse käy oman eksistenssinsä kanssa. Sille tuskalle, joka tulee siitä, ettei löydä itseään, ei tiedä kuka on, ei sovi mihinkään valmiiseen koloon, muttei oikein osaa muovata omaansakaan.

Itsensä hakeminen ei ole ole helppoa yhdellekään teinille. Monta vaihetta joutuu käymään läpi. Joskus kaveriporukka vie, joskus kavereita ei löydy. Ei ainakaan samanhenkisiä. Joskus ajautuu kokeilemaan yhtä sun toista, ihan vain jotta sopisi joukkoon ja olisi joku. Joskus oma minä sopeutuu siihen ja ajan myötä löytyy se oman elämän tie. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa. Toiset solahtavat maailmaan ja elämään noin vaan, toiset painivat identiteettinsä kanssa vielä keski-ikäisinäkin.

Identiteetti on monitahoinen juttu, jossa suuressa roolissa on sukupuoli-identiteetti. Vaikka kuinka yrittäisimme rakentaa sukupuolineutraalia yhteiskuntaa, ei se oikeastaan ratkaise mitään. Tytöille ja pojille, naisille ja miehille on silti erilaisia odotuksia ja erilaisia rooleja. Tytöt ja pojat ovat erilaisia myös mieleltään. Biologia ja geenit määrittävät meidät miehiksi tai naisiksi – tai joskus joksikin siltä väliltä. Kovin yksinkertaistetusti olet nainen, jos sinulla on kaksi X-kromosomia ja mies jos toinen kromosomeista onkin Y. Tiede on kuitenkin jo pitkään tiennyt, ettei se ole ihan noin yksinkertaista. Fysiologisesti useimmiten on, muttei aina psykologisesti. Joskus psyykkinen sukupuoli onkin ristiriidassa fyysisen kanssa.

Erään kerran melkein kolme vuotta sitten juttelimme esikoisen kanssa jostakin, mihin heitin puolihuolimattomasti: “Seuraavaks sä sitten vissiin sanot haluavas olla poika.” En sitä sen ihmeemmin siinä ajatellut, enkä sillä mitään sen kummempaa tarkoittanut, en siis ainakaan tuomitsevaa. Se jäi kuitenkin sukupuoli-identiteettiä hakevan teinin päähän soimaan kuin myrskyvaroitus ja kun äidin tyylin kautta haettu nais-identiteetti ei ottanutkaan tuulta alleen, pelkäsi esikoinen reaktiotani kun siinä sitten niin kävikin. Rohkeutensa rippeet keräten itku kurkussa hän minulle yhtenä iltana joku aika sitten sai sen lopulta sanotuksi. Ettei ole hyvä olla naisen vartalossa. Että tuntuisi oikeammalta olla poika.

Mitä siihen osaa äiti sanoa, noin kylmiltään? Tilanne kävi aika awkwardiksi jo, kun en oikein osannut mitään sanoa ja lopulta tyttöpoikani kiljaisi: “No sano nyt jotain!” ja alkoi itkeä. Lopulta juteltiin hänen sänkynsä laidalla pitkään ja siitä on alkanut hänen tiensä kohti sisäistä eheyttä. Sitä en tiedä, sitä ei kukaan vielä tiedä, onko hän viimein nyt löytänyt sen, mitä on. Tie oikeaan sukupuolenvaihdokseen on pitkä, eikä vielä ole lähetettä nuorten trans-klinikallekaan. Ja toisaalta, toisinaan murrosiän trans-“oireet” menevät kuitenkin ohi.

Ymmärrän siis toisaalta kaikkia, jotka tästä ajattelevat, että vaihe se on tuokin. Ehkä se on, ehkä se ei ole. Minä en oikeastaan yllättynyt, mistä ehkä kertoo se puolihuolimaton huomautuksenikin. En sitä toivonut, en sitä vieläkään lapselleni toivoisi – oma päällimmäinen tunteeni tämän suhteen on suru siitä, että lapseni ei pysty löytämään identiteettiään siinä kehossa, johon syntyi. Surua lähinnä siis siksi, että olisihan se elämä paljon helpompaa niin! Vähän hämmennystä siitä, että olen synnyttänyt ja kasvattanut tytön, josta näyttääkin kuoriutuvan poika.

Kohta kuusitoista vuotta olen elänyt vanhimman lapseni kanssa. Tyttöpoikani, jota tähän asti olen tyttäreksi ja neidiksi ja likaksi kutsunut. Näiden mielen myrskyjen jälkeen olen havaitsevinani nyt sellaista seesteisyyttä ja sisäisen rauhan rakentumista hämmentyneisyyden ja ahdistuneisuuden sijaan. Opettelen kutsumaan lastani uudella nimellä, vähän niinkun pojan nimellä, mutta kuitenkin tavallaan sukupuolineutraalilla nimellä. Käytiin viikolla vaateostoksilla – esikoisen historian helpoimmat shoppailut! Ne juuri oikeanlaiset, oikean tyyliset vaatteet löytyivät helposti – miesten osastolta. Lapseni on yhä sama lapseni, joka ei ole hameissa viihtynyt sitten eskarin, ja joka välillä oli ehdoton pitkistä hiuksistaan, mutta nyt näyttää koko ajan entistä enemmän pojalta. Ja se sopii hänelle!

Maailma tuntee monia hänenlaisiaan. Ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti ei ole selkeästi oikein nainen eikä mies. Esikoinen on sanonut, ettei hän ehkä ihan täyttä sukupuolenvaihdosta välttämättä kaipaa, ennemmin on niin sanotusti muu-sukupuolinen, sillä hänessä on kuitenkin sekä tyttö- että poikapiirteitä. Jompi kumpi kun pitää kuitenkin virallisesti olla, kallistuu vaaka ennemmin miehiseen suuntaan. Ja se on sitten ihan fine. Yllätyksekseni isänikin oli samaa mieltä. Ei sillä väliä onko tyttö vai poika vai jotain siltä väliltä. Kunhan on. Pääasia, että ymmärtää itse kuka on ja on sinut itsensä kanssa. Ja ne jotka eivät kykene hyväksymään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole sen arvoisia.

What’s Wrong Wofie, are ya sick, Something in your Throat?
Wait A Minute are you trying to meow?
Ah Fella, I can see it when you’re feeling low, You can’t hide that from me
You’re no status quo calico, So why keep trying to be?
‘Cause you’re more than that, You’re my doggish cat
I wish you could see the you I see, I say
If you bark, Celebrate it, Make your mark, Serenade it
Noah’s ark, Shoulda had a cat like you
And if, What you are, Is a strange you
Doesn’t mean, You should change you
Only means, You should change your point of view

Hey, feline, You fetch just fine. To thine ownself be true
Your bow wow’s The cat’s meow, It’s how I know you’re you

You don’t need the bows, Or tiara
Bid your woes Sayonara, Trust your nose, ‘Cause it knows the way to go
When you Chase your tail You’re enchanting
Spirits sail When you’re panting
When you wail You’re a rover, Romeo

There is not One hair of you That I would rearrange
I love you the way you are And that will never change
That will never change