Kesä on jo kääntynyt syksyyn. Ilmassa leijuu kypsyvien omenien tuoksu. Kesän keiju vielä yrittää taivutella aurinkoa lähettämään lämpimiä säteitään, eikä tänäänkään ole mikään kylmä, mutta syksyn tuuli puhaltaa, paiskoen tuoleja ja pöytiä pitkin pihaa. Yöt ovat viilenneet, vaikka lämpötila vielä sinnitteleekin juuri kymmenen asteen yläpuolella. Tomaateilla on vielä näennäiset mahdollisuudet kypsyä, basilika ja tilli ovat kellastumaan päin. Maa on jo vähän viileä paljaille jaloille.

Lakatuista varpaankynsistä huolimatta jalkani ovat kesäisin kaikkea muuta kuin lady-like. Varhaisesta keväästä saakka, heti kun maa ei enää ole jäässä, alan pyrähdellä pihalle paljain jaloin, vaikka eteisessä on crocsitkin tarjolla. Koko kesäkauden kävelen paljain jaloin pihalla, jos nyt en ehkä pitkin maita ja mantuja kuten äitini aikoinaan. Paljaat jalat tuntuvat vapauttavilta, koko sielu tuntuu vapaammalta, kun ei tarvitse käyttää kenkiä. Olen aina rakastanut olla paljain jaloin. Landella, kuumalla asfaltilla stadissa, kaikkialla.

Touko-kesäkuussa monesti duunista palatessani kävelin himaan bussipysäkiltä kengät kädessä, paljain jaloin. Jalkojen vapautusliike! Keskiviikkona kävelin paljain jaloin metrolta autoon ja kävin paikallisessa S-Marketissakin, vaikka mies epäili, ettei sinne saisi paljain jaloin mennä, hygieniasyistä. Tuumasin, etten minä jaloillani tuotteisiin koske vaan lattiaan, ja menin. Eikä kukaan pysäyttänyt, jos huomasikin. Se lattia muuten oli kylmempi kuin asfaltti ulkona.

En minä sillä kertaa paljain jaloin vapaaehtoisesti ollut, vaikka siitä pidänkin. Lähdettiin keskiviikkona miehen kanssa työpäivän jälkeen elokuviin. Laittauduin vaihteeksi, mekkoon ja korkoihin ja vedinpä jalkaani sukkahousutkin, kun tuntui niin syksyiseltä lähtöhetkellä. Aurinko kuitenkin pilkisteli pilvenraoista sen verran, että oli suorastaan lämmin ja istuttiin tovi Lost in Helsingin terassilla cappucinon ja viinilasin kera ennen elokuvan alkua.

Lopulta lämpimällä säälläkään ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paljasjalkaisuuteni kanssa. Kun lähdettiin siitä terassilta ylittämään Kaivokatua ihmettelin, miksi oikealla jalalla käveleminen tuntui niin oudolta. Katsoin alas ja näin, että kenkäni oli rikki. Yhdet lempikengistäni. Piikkikorkoiset mustat sandaalit, joita olen viime aikoina käyttänyt varsin harvoin, mutta yhdet lempikengistäni kuitenkin. Harmitti vietävästi, ja tiesin jo silloin, että roskiinhan se pari siitä illan päätteeksi joutuu.

En kuitenkaan arvannut, että joutuisin hylkäämään kenkäni jo Kalasataman metroaseman tuntumaan. Yhden rikkinäisen kengän kanssa vielä suunnilleen pystyi kävelemään, mutta kun toinenkin hajosi siinä metrosta tullessamme, meni minulta hermo. Riisuin kengät ja sukkahousut, työnsin sukkikset käsilaukkuun ja hylkäsin kenkäni roskikseen ja kävelin autolle paljain jaloin. Onneksi oli vielä tarpeeksi lämmin. Siirtymä koroista paljaisiin jalkoihin tuntui hassulta, mutta kuvastaa aika hyvin luonteeni polaarisuutta.

Minusta on mukava välillä laittautua ja kulkea koroissa ja tunnen itseni elegantiksi ja tyylikkääksi ja mitä kaikkea. Toisaalta olen luonnonlapsi, en välitä meikata enkä edes käyttää kenkiä, ja tunnen itseni vapaaksi ja mageeksi. Sitä en tiedä, mitä muut ajattelevat, enkä oikeastaan edes välitä. Olen mitä olen. Paljasjalkainen helsinkiläinen keski-ikäinen, joka ei tiedä mitä se tarkoittaa, vaan ostaa vaaleanpunaiset Vansit ja näyttää (useimmiten) enemmän teiniltä kuin teinien mutsilta. And that’s the way I like it.

Oltiin eilen vuosi sitten kuolleen isoäitini kodissa, minä, isäni puolisoineen, sisko, serkut ja setä puolisoineen, käymässä läpi isoäidin jäämistöä. Sitä kamaahan riittää – kuvittele asuvasi 50 vuotta samassa kodissa, heittämättä juuri koskaan juuri mitään pois. Kuvittele olevasi vähän varakkaampi, ja ostavasi sinä aikana taidetta, hopeita ja kristallia. Kuvittele olevasi akateemisesti koulutettu ja kirjoista kiinnostunut. Kuvittele matkustelleesi maailmalla jo kauan ennen Keihäsmatkoja ja tuoneesi sieltä silkkiä, turkiksia, marmoria ynnä muuta kotiin.

Jatkanko? Jos nyt itse olenkin kaiketi ylempää keskiluokkaa tulojeni perusteella (tai ainakin miehen kanssa yhteenlaskettuna), olivat isovanhempani aidosti varakasta luokkaa. Isoisä korkeassa virassa kaupungilla, isoäidillä varaa olla kotiäitinä arkkitehdin koulutuksestaan huolimatta. Isoäidin perhe oli varakas viipurilainen kauppiasperhe, joka menetti osan omaisuudestaan sodan myötä, sai siitä kiitettävän korvauksen, josta eritoten minun isovanhempani pääsivät nauttimaan; isoäitini oli ainoa lapsi.

Menee vielä hyvä tovi (toivottavasti) ennen kuin neljännes jäljellä olevasta omaisuudesta tavoittaa minut isäni kuoltua. Eilen kuitenkin jakoon meni paljon tuosta maallisesta materiasta. Toin kotiin nahkasaapasta, untuvatakkia, villakangastakkia, avokkaita, laseja, maljakoita, yhden isoäidin lukuisista astiastoista (teinithän kohta muuttavat omilleen!) ja pieniä muistoesineitä. Ja muutaman kirjan. Jos minulla olisi kirjasto, ottaisin sinne kaikki isovanhempieni kirjat – upeita vanhoja opuksia – mutta minulla ei ole kirjastoa eivätkä nämä entisektään tahdo kunnolla tänne mahtua.

Isoäidillä oli paljon kaikenlaista suunnattoman eleganttia. Isoäiti oli sellainen pieni vanha rouva, jollaisen voit nähdä Stockmannilla tyylikkääseen rintaneulalla somistettuun luonnonsilkkipukuun pukeutuneena. Harmillisesti isoäiti oli paljon pienempi kuin kukaan jälkipolviensa naisista (ehkä tosikoista lukuunottamatta) ja kuten serkkuni sanoi, on harmi, ettei me isoäidin jälkipolvien naiset ylletä lähellekään isoäidin eleganssia. Tatuoidut, lävistetyt, sellaisella vähän vähemmän klassisella tavalla trendikkään mustanpuhuvat. Isoäiti piti vihreästä ja ruskeasta ja sinisestä.

Luonnonsilkkipuvuilla ei siis meidän suhteemme ollut toivoakaan, ikävä kyllä. Kengistä löytyi sopivia, ihme kyllä, samoin takeista (isoäidin takit olivat hänelle mitä ilmeisimmin aivan liian suuria!). Sovittelin aiemmin mainitsemieni lisäksi myös klassisen kaunista tummansinistä poplaria saaden serkkuni nauramaan, kun se niin ei ollut minua. En kyennyt näkemään itseäni se takki päälläni edes hameen kanssa matkalla juhliin. Villakangastakissa kylläkin, mutta en poplarissa. Nahkarotsi rulettaa!

Kun vuosia sitten erosin, halusin eroon myös kaikesta ylimääräisestä rojusta. Otin mukaani kirjoja ja vain kaikkein henkilökohtaisimmat ja minulle tärkeimmät esineet. Eksäni sai kaikki valokuva-albumitkin! Kirjoista laitoin silloin pois noin puolet ja osan laatikoissa varastoon, sillä pieneen omaan kotiini ei vain olisi mahtunut – otin ennemmin mukaani suvussa sata vuotta kulkeneen järeän liinavaatekaapin kuin kirjahyllyjä täyttämään senkin tilan. Vielä kun nykyisen mieheni kanssa yhteen muutettiin, tuli tuo kaappi mukanani, mutta tänne muuttaessamme se oli pakko laittaa muualle. Täällä ei ollut sille paikkaa; ei sitä olisi edes saanut sisälle muualle kuin autotalliin. Se meni isoäidilleni.

Miehelläni on paljon kaikenlaista roinaa ja vähitellen sitä on kertynyt tässä yhteisenäkin, mistä etenkin kovin tavara-askeettinen esikoinen saa aihetta silmien pyörityksiin. Good luck vaan omille lapsillemme, kun joskus aikanaan meidän jäämistöämme setvivät! Tavara senkun kumuloituu kuten eilenkin saimme nähdä. Vitriinit, jotka alunperin olivat melko väljästi täytetyt, ovat saaneet kaikenmoista lisätäytettä niin omien hankitojen (kuten vaikkapa etanapannujen ja mustajalkaisen viinilasisarjan keryttämisen) kuin mutsin ja isoäidin perintöjenkin myötä. Se isoin potti on kuitenkin vasta tulossa, kun aikanaan isäni jättää tämän maailman.

Suhteeni materiaan on aika mielenkiintoinen sinänsä, sillä toisaalta haluaisin elää pienesti, ympärilläni vain kaikkein välttämättömin. Toisaalta en halua heittää pois asioita, joista on lämpimiä muistoja. Toisaalta kauniit esineet ovat kauniita. Toisaalta on kiva omistaa erikseen juhla-astoita juhlavampia hetkiä varten. Toisaalta on kiva omistaa kaikenlaista hyödyllistä, jota voi käyttää erilaisiin projekteihin sun muihin.

Tarvitisin yksityisen kirjaston ja museon! Voisin elää pienesti yksinkertaisessa mökissä ja aina nostalgiaa kaivatessani mennä museooni, ja lainata kirjat kirjastostani. Miehelle oma verstas, niin ei tarvitsisi työkalujakaan varastoida kotiin. Jos voisinkin ulkoistaa materian jokapäiväisestä elämästä, tarvitsematta heittää sitä pois! Monesti olen ihmetellyt yksityisiä taidekokoelmia, jotka on jossain lukkojen takana eikä omistaja voi nauttia niistä kuin erikseen galleriaansa menemällä. Nyt yhtäkkiä ymmärrän, sillä voisin mieluusti tehdä samoin kirjoilleni ja joillekin muillekin keräilykohteilleni.