Paljain jaloin

Kesä on jo kääntynyt syksyyn. Ilmassa leijuu kypsyvien omenien tuoksu. Kesän keiju vielä yrittää taivutella aurinkoa lähettämään lämpimiä säteitään, eikä tänäänkään ole mikään kylmä, mutta syksyn tuuli puhaltaa, paiskoen tuoleja ja pöytiä pitkin pihaa. Yöt ovat viilenneet, vaikka lämpötila vielä sinnitteleekin juuri kymmenen asteen yläpuolella. Tomaateilla on vielä näennäiset mahdollisuudet kypsyä, basilika ja tilli ovat kellastumaan päin. Maa on jo vähän viileä paljaille jaloille.

Lakatuista varpaankynsistä huolimatta jalkani ovat kesäisin kaikkea muuta kuin lady-like. Varhaisesta keväästä saakka, heti kun maa ei enää ole jäässä, alan pyrähdellä pihalle paljain jaloin, vaikka eteisessä on crocsitkin tarjolla. Koko kesäkauden kävelen paljain jaloin pihalla, jos nyt en ehkä pitkin maita ja mantuja kuten äitini aikoinaan. Paljaat jalat tuntuvat vapauttavilta, koko sielu tuntuu vapaammalta, kun ei tarvitse käyttää kenkiä. Olen aina rakastanut olla paljain jaloin. Landella, kuumalla asfaltilla stadissa, kaikkialla.

Touko-kesäkuussa monesti duunista palatessani kävelin himaan bussipysäkiltä kengät kädessä, paljain jaloin. Jalkojen vapautusliike! Keskiviikkona kävelin paljain jaloin metrolta autoon ja kävin paikallisessa S-Marketissakin, vaikka mies epäili, ettei sinne saisi paljain jaloin mennä, hygieniasyistä. Tuumasin, etten minä jaloillani tuotteisiin koske vaan lattiaan, ja menin. Eikä kukaan pysäyttänyt, jos huomasikin. Se lattia muuten oli kylmempi kuin asfaltti ulkona.

En minä sillä kertaa paljain jaloin vapaaehtoisesti ollut, vaikka siitä pidänkin. Lähdettiin keskiviikkona miehen kanssa työpäivän jälkeen elokuviin. Laittauduin vaihteeksi, mekkoon ja korkoihin ja vedinpä jalkaani sukkahousutkin, kun tuntui niin syksyiseltä lähtöhetkellä. Aurinko kuitenkin pilkisteli pilvenraoista sen verran, että oli suorastaan lämmin ja istuttiin tovi Lost in Helsingin terassilla cappucinon ja viinilasin kera ennen elokuvan alkua.

Lopulta lämpimällä säälläkään ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paljasjalkaisuuteni kanssa. Kun lähdettiin siitä terassilta ylittämään Kaivokatua ihmettelin, miksi oikealla jalalla käveleminen tuntui niin oudolta. Katsoin alas ja näin, että kenkäni oli rikki. Yhdet lempikengistäni. Piikkikorkoiset mustat sandaalit, joita olen viime aikoina käyttänyt varsin harvoin, mutta yhdet lempikengistäni kuitenkin. Harmitti vietävästi, ja tiesin jo silloin, että roskiinhan se pari siitä illan päätteeksi joutuu.

En kuitenkaan arvannut, että joutuisin hylkäämään kenkäni jo Kalasataman metroaseman tuntumaan. Yhden rikkinäisen kengän kanssa vielä suunnilleen pystyi kävelemään, mutta kun toinenkin hajosi siinä metrosta tullessamme, meni minulta hermo. Riisuin kengät ja sukkahousut, työnsin sukkikset käsilaukkuun ja hylkäsin kenkäni roskikseen ja kävelin autolle paljain jaloin. Onneksi oli vielä tarpeeksi lämmin. Siirtymä koroista paljaisiin jalkoihin tuntui hassulta, mutta kuvastaa aika hyvin luonteeni polaarisuutta.

Minusta on mukava välillä laittautua ja kulkea koroissa ja tunnen itseni elegantiksi ja tyylikkääksi ja mitä kaikkea. Toisaalta olen luonnonlapsi, en välitä meikata enkä edes käyttää kenkiä, ja tunnen itseni vapaaksi ja mageeksi. Sitä en tiedä, mitä muut ajattelevat, enkä oikeastaan edes välitä. Olen mitä olen. Paljasjalkainen helsinkiläinen keski-ikäinen, joka ei tiedä mitä se tarkoittaa, vaan ostaa vaaleanpunaiset Vansit ja näyttää (useimmiten) enemmän teiniltä kuin teinien mutsilta. And that’s the way I like it.