Bongasin joskus netistä sellaisen palvelun, johon laitetaan kaikki osoitteet, joissa olet elämäsi aikana asunut ja se laskee muuttojen ja muutettujen kilometrien kokonaismäärän. En muista, missä silloin asuin, enkä edes ole varma oliko muuttoja silloin 11 vai 7, muutetut kilometrit olivat jotain 110km luokkaa, eli en minä kovin kauas ole koskaan päätynyt. No, en olekaan. Tässä jälleen yhden muuton kynnyksellä olen miettinyt muuttojani taaksepäin. Tuntuu, että aina sataa kun muutan. Sadetta on luvattu ensi viikonlopuksikin, meidän muuttoviikonlopuksi. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, varmaan se menee fifty-fifty.

Muutto 1: Pasila-Munkkiniemi (minun osaltani vajaan kolmen vuoden asumisen jälkeen)

Äitini ja isäni asuivat Pasilan betoniviidakossa minun syntyessäni. Olin vaille kolmen, kun sieltä muutettiin Munkkiniemeen, ensimmäiseen Muncan osoitteeseeni. En minä siitä muutosta paljon mitään muista, mutta sen kylläkin, että tuota uutta kotia kovasti rempattiin ja jossain vaiheessa kun siellä käytiin, oli lattia revitty kokonaan auki.

Muutto 2: Munkkiniemi-Munkkiniemi (viiden vuoden jälkeen)

Pikkusiskoni syntyi asuessamme tuossa Muncan kodissa. Olin vaille kahdeksan, kun muutettiin kevättalvella kivenheiton päähän, samaan taloon, missä silloinen paras kaverini asui. Minusta oli ihan huippua päästä asumaan samaan taloon – samaan rappuun jopa! – kuin paras kaverini. Miksipäs ei olisi ollut? Siskoni oli muuton aikaan kahden. Oli meillä kai ihan virallinenkin muuttokuorma, mutta muistan, kuinka mutsin kanssa roudattiin rattaiden päällä mm. astialaatikoita uuteen kotiin ennen varsinaista muuttoa. Miksi? En tiedä.

Muutto 3: Munkkiniemi-Munkkiniemi (vähän reilun viiden vuoden jälkeen)

Elo tuossa toisessa Muncan kodissa päättyi vanhempieni eroon ollessani kolmentoista. Oli kuuma kesäkuu. Eromuutto on aina vähän sotkuinen, kun tavaroita jaetaan ja milloin mitäkin. Me oltiin kai siskon kanssa landella varsinaiseen muuttoaikaan – mutsin uutta kotia, johon mekin oltiin muuttamassa, myös rempattiin ja mutsi hankki suunnilleen kaikki huonekalut uusiksi silloin – mutta on siitä ihan kuvakin, kun ollaan vintillä tyhjentämässä vinttikomeroa.

Muutto 4: Munkkiniemi-Kontula (noin kuuden vuoden jälkeen)

Muutin 19-vuotiaana “omilleni”, tai kuten entisaikaan olisi sanottu, miehelään. Menin silloin eksäni kanssa naimisiin. Mies oli muuttanut tulevaan yhteiseen asuntoomme jo keväällä, ja ostettiin huonekalut ja verhot sun muut yhdessä. Pikkuhiljaa pitkin kevättä ja kesää hilattiin minun kamojani uuteen kotiini. Ei minulla muuten niin paljon olisi ollut, mutta oli kirjoja ja “kapioarkullinen” astioita sun muuta vaatteitteni lisäksi. Viikko ennen häitä nukuin retkisängyllä äitini olohuoneessa miettien, että olin muukalainen äitini kodissa 😉

Muutto 5: Kontula-Puotila (noin kuuden vuoden jälkeen)

Ostettiin eka oma lasteni isän kanssa odottaessani esikoista. Kolmio Puotilaan rakenteilla olleesta kerrostalosta. Muutettiin helmikuussa, kai ihan ok säässä, vähän henkilöautolla, vähän pakettiautolla. Uusittiin silloin sohvakalustomme, mutta muistelen sen tulleen kyllä jo vanhaan kotiimme eikä suoraan uuteen. Muistan, kuinka anoppini ja joku kaverini oli kauhuissaan siitä, että olin pikkutikkailla kurkotellut verhoja ikkunoihin, vaikka olin raskaana! Molemmat tyttäret syntyivät asuessamme tuolla Puotilan kodissa. Viihdyin Puotilassa erinomaisesti!

Muutto 6: Puotila-Klaukkala (viiden ja puolen vuoden jälkeen)

Tosikoisen ollessa vaille kahden alettiin miettiä muuttoa isompaan. Mies haikaili rivariin, ja lopulta päädyttiin ostamaan Klaukkalasta silloin rakenteilla ollut rivari-neliö. Talon piti valmistua heinäkuun loppuun mennessä, joten suunnittelimme muuttoa siihen. Hain lapsille päivähoitopaikkaa Klaukkalasta elokuun alusta lähtien. Kesällä alkoi näyttää siltä, ettei rivari ihan valmistuisi määräaikaan mennessä, joten kyselimme moneen otteeseen rakentajalta, valmistuuko talo varmasti, vai pitäisikö meidän muuttaa suunnitelmiamme – entinen asuntokin oli jo myyty ja piti tietää, pitäisikö uuden asukkaan kanssa alkaa neuvotella. Juujuu, valmistuu silloin kun on luvattu, meille sanottiin. Viikko ennen aiottua muuttopäivää tuli ilmoitus: “no, ette te nyt vielä viikon päästä voi muuttaa.” Tiukan väännön jälkeen saatiin sovittua, että vietiin meidän kamat uuteen taloon muuttopäivänä – laatikot ja huonekalut pinoon keskelle huoneita – ja siitä viikon päästä saatiin itsekin muuttaa sisään (asuttiin siinä viikko isoäitini kodissa; onneksi olin vielä lomalla). Päästyämme vihdoin muuttamaan rivariin, asuimme pari kuukautta remontin keskellä, työmiesten tullessa ja mennessä kodissamme miten sattuu. Kokemus se oli sekin.

Muutto 7: Klaukkala-Klaukkala (kahden ja puolen vuoden jälkeen)

Ex-mieheni silloin rivarissa asuessamme alkoi sinnikkäästi kulkea kohti pitkäaikaisen haaveensa toteuttamista: oman talon rakentamista. Panin hanttiin aikani, mutta lopulta mies sai minut innostumaan ajatuksesta – siis oman talon ajatuksesta, ei siitä rakentamisesta. Ostettiin tontti, ja mies alkoi rakentaa. Olisin halunnut rakennuttaa, mutta eihän se ole itse rakennettu, jos ei ole itse rakentanut. Ja kalliimpaakin se olisi ollut, rahallisesti. Hieno ajatuksemme oli asua siinä silloisessa asunnossa, kunnes päästiin muuttamaan uuteen taloon, mutta rakentamisen realiteetit iskivät pian silmille, ja totesimme, että pakko oli vapauttaa rahat vanhasta ja muuttaa väliaikaisesti vuokralle. Muutetttiin vuokralle rivariin, mutta mukaan lähti vain noin kolmannes tavaroista. Kaikki, mikä voitiin, varastoitiin uuden talon autotalliin. Päivä oli lumipyryinen. Esikoinen oli kipeenä poissa koulusta ja autteli hoitamalla kuorma-auton lastaus-hissin toimintaa. Anoppi hoiti loppusiivouksen.

Muutto 8: Klaukkala-Munkkivuori/Klaukkala (5kk jälkeen)

Tai miten tuon nyt ottaa. Omaisuus muutti uuteen vieläkin vaiheessa olleeseen taloomme, pakolliset tarpeet ja me itse jälleen isoäitini kotiin Munkkivuoreen kuukaudeksi, kesälomani ajaksi.En muista tuosta muutosta mitään muuta kuin sen, miten kuuntelin rokkia ja siiderin voimin pakkasin väliaikaista kotiamme. Koitin lukea muutosta blogistani; jotain olen siitä kirjoitellut, mutta aika vähän. Ilmeisesti en juuri itse muuttoon osallistunutkaan, viimeistelin ja siivosin väliaikaista kotia vain. Se oli emotionaalisesti kamalan vaikea muutto. Aviokriisimme kyti ja poltti jo pahasti. …ja sitten muutimme taloon elokuun alussa.

Muutto 9: Klaukkala-Munkkivuori, osittaismuutto (puolentoista vuoden jälkeen)

Ero oli jo pääteetty, mutten lasten vuoksi voinut muuttaa kokonaan pois talostamme. Ei sillä, ei minulla vielä ollut kunnollista omaa kotiakaan, johon muuttaa. Muutin puolittain, joka toiseksi viikoksi, Munkkivuoreen isäni pitkälti kalustettuun asuntoon, jossa isäni ei enää asunut, ja jossa siskoni oli asunut eronsa jälkeen, ja jossa isäni vaimon poika oli juuri tyttöystävänsä kanssa majaillut.

Muutto 10: Klaukkala-Pakkala (vajaan kahden vuoden jälkeen/kolmen kuukauden jälkeen)

Lapset saivat tokarit kouraan ja läksivät serkkujen kanssa mökille. Me pakattiin tavarat isoon kuorma-autoon, miehen tavarat perälle, minun framille. Muuttoa ennen oli käyty kamoja läpi ja jätelavallinen roskaa lähtenyt kaatopaikalle. Avioliiton rauniot. Vietiin tavarat uuteen kotiini Pakkalaan. Istuin sohvalleni, avasin punkkupullon, ja kohta jo nukuinkin.

Muutto 11: Pakkala-Paloheinäalue (kahden ja puolen vuoden jälkeen)

Oltiin nykyisen mieheni kanssa seurustelu puolitoista vuotta ja oltiin ihan vakavissamme. Päätettiin lyödä hynttyyt yhteen ja löydettiin kiva omakotitalo vuokralle paikasta, josta kaikilla tytöillä oli kohtuullinen koulumatka ilman koulunvaihtoa. Satoi koko muuttoviikonlopun ajan (tai siltä minusta tuntui, vaikka tuon muuttopostauksen mukaan satoi vain sunnuntaina). Pakkalan-taloni hissi jäi jumiin kesken muuton, eikä saatu vinttikomeroa tyhjennettyä. Tavaraa oli liikaa. Roudattiin hikihatussa koko viikonloppu ja vähän seuraavaakin. Meillä on vieläkin monesta tuplia: mm. kaksi astianpesukonetta ja kaksi kuivuria, kaksi imuria, kaksi silitysrautaa. Varastossa varuiksi 😉 Oltiin molemmat miehen kanssa kipeinä muuton jälkeen.

Muutto 12: Paloheinäalue-Paloheinäalue (kahden vuoden jälkeen)

Tässä sitä ollaan. Muuttolaatikoita pakataan taas, valitettavasti. Muuttoon on pakottavat syyt, ei tässä muuten oltaisi näin nopealla aikataululla muuttamassa. Stressaa, stressaa ja stressaa. Mutta minkäs teet. Miehellä on kuulemma hyvä suunnitelma, kyllä kaikki järjestyy. Koitan luottaa siihen. Ennen pitkää tämäkin muutto on enää muisto muiden muuttojen joukossa. Rauhoittuisikohan tämä elämä joskus aloilleen?

Äiti on sana, joka sisältää niin paljon. En edes yritä ylittää, ohittaa, keksiä jotain uutta, pohtia äitiyttä. En. Yritän kertoa jotain omastani. Äidistä siis, en äitiydestä. Oma äitiyteni on vielä kesken. Onneksi. Onneksi omat lapseni eivät menettäneet äitiään akustikusneurinoomalle tai millekään muullekaan vielä. Toivon, että he ovat vielä vanhempia kuin minä olin äitini kuollessa. Minun äitini on enää muisto sisälläni. Ristiriitainen, kuin äitiys itse.

Äiti – sittemmin stadilaisittain mutsiksikin kutsuttu, kaikella hellyydellä ja perheemme jonkinlaisen tradition mukaisesti vasta aikuisena – eli haasteellisen elämän. Kuten useimmat meistä muistakin. Jokainen omansa. Rikkinäisen sillä uniikilla tavalla kuin hänen elämänsä sattui olemaan rikkinäinen. Ja siitä rikkinäisyydestä käsin äiti oli äiti. Siitä rikkinäisyydestä minä ammensin yhtä lailla kuin rakkaudestaan. Saaden oman rikkinäisyyteni rakkauden rinnalle.

Mitä kaikkea äidin lapsuuteen ja nuoruuteen kuului, en edes tiedä kaikkea. Olen kuullut tarinoita, mutsilta ja kummitädiltäni, isältä ja enoltani. Mutta mitäpä se minulle kuuluu? Äidillä oli omat seikkailunsa maailmalla ennen kuin minä tulin maailmaan, jonkinlaiseksi äitini maailman keskipisteeksi jopa. Äiti asui lapsena hetken Italiassa, ja se on värittänyt minunkin elämääni. Jonkinlainen lukkarinrakkaus Italiaa kohtaan.

Minä synnyin tuoreeseen avioliittoon, vähän odottamatta ja pyytämättä, mutta alusta asti toivottuna ja rakastettuna. Äitini aina loukkaantui, kun kutsuin itseäni vahinkolapseksi, mutta jostain syystä ajatus kiehtoi minua. Antoi jonkun mystisen tarkoituksen elämälleni. En ollut suunniteltu lapsi. Synnyin kierukan läpi. Minulla mahdollisesti oli jopa kaksossisarus, joka tuli ulos kesken. Mutta minä olen selviytyjä. Selviydyin maailmaan, joten selviydyn varmasti maailmassa.

Äitini oli syntyessäni nuori. Ei mitenkään ylenpalttisen, mutta nuori, 22-vuotias, jonka jo omasta kokemuksestani tiedän olevan vielä verrattain lapsi loppujen lopuksi. Vaikka kuinka olisi jo useamman vuoden ajan tehnyt toimittajan töitä ja ollut naimisissa ja mitälie. Parikymmpinen, hädin tuskin aikuinen, eikä ainakaan ihan sinut itsensä kanssa. Ainakaan useimmat meistä, vaikka jo kolmentoista vanhana luulemmekin tietävämme maailmasta ja itsestämme kaiken.

Äiti teki parhaansa äitinä, aivan kuten nyt minä teen parhaani äitinä omilleni. Ja kuten jokainen äiti tietää, se on joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta täydellistä ei olekaan. Rakkautta elämästäni ei koskaan puuttunut. Pikemminkin se meni suorastaan vähän tukahduttavan takertumisen puolelle. Minulla ei ollut aina tilaa hengittää ja kasvaa minuksi, joten sitten aikuisena revin ja riuhdoin itseni irti ja itsenäiseksi. Viimeiset riuhtaisut tein vasta talvella ennen äitini kuolemaa. Syistä, jotka eivät kuulu koko maailmalle.

Onnistuin aina säilyttämään (tai ainakin palauttamaan) välini äitini kanssa hyvinä. Siitä huolimatta, että kamppailin jatkuvasti oman itseyteni ja äidin vahvuuden välissä. Äiti oli tukenani, kun minulla oli vaikeaa. Olin kiitollinen tuesta, vaikka samalla puskin vastaan, kun äiti yritti päättää puolestani, mitä minun pitäisi tehdä. Ottaa elämäni ohjat hänen käsiinsä. Kontrolloida. Ja syyllistää, kun tein itse omat päätökseni. Syyllistää, kun otin etäisyyttä, jotta voisin elää omaa elämääni itse.

Silloin kun omat tyttäreni olivat pieniä, mutsi asui aika lähellä ja teki töitä kotona varsin vapaalla aikataululla. Mutsi tuli monesti avukseni, kun minun piti päästä hammaslääkäriin/yksin kauppaan/hoitamaanjotainmitävaan ja tarvitsin lapsille hoitajaa. Tai kun vaan tarvitsin seuraa yksinäisinä päivinä. Lapsilleni syntyi läheinen suhde maamoon, mistä olin onnellinen. OlEn onnellinen.

Eräänä kylmänä tammikuun päivänä mutsi nousi ystävänsä kanssa koneeseen ja vietti viikon Gran Canarialla Tauritossa, ja jätti sydämensä sinne. Ei minkään miehen luo, vaan tuolle saarelle, jolla hän ei ennen ollut vieraillut. Äiti ja kylmä eivät sopineet yhteen – aivan kuten en minäkään sovi yhteen kylmän kanssa, vaikka vielä täällä sinnittelen talvetkin, lasteni vuoksi – joten mutsi alkoi haaveilla muutosta tuolle saarelle.

Vaikka tunsin menettäväni siinä paljon (mutten niin paljon, sillä äiti asui siinä vaiheessa jo sadan kilometrin päässä meistä, eikä enää ollut osa jokaviikkoista elämäämme muutenkaan), annoin mutsille siunakseni. Näin, että se oli jotain, mitä hän todella halusi, ja mikä tekisi hänet onnelliseksi. Seuraavana syksynä lähdin tyttöjen kanssa matkalle saattamaan mutsin uuteen kotiinsa Playa del Curaan. Paikkaan, jossa vierailimme monesti, ja josta jäi läjä ihania muistoja. Tuolla reissulla tosikoinen 4v oppi uimaan ilman kellukkeita, toisen kellukkeen hajottua. Isosisko opetti 🙂

Mutsin ensimmäinen jakso siellä oli vain puoli vuotta, mutta seuraava kylmä kesä Suomessa (silloin oli talvi kuten viime talvi, ja kesä kuten tämä kesä) sinetöi diilin. Äiti muutti saarelle kokonaan. Opetteli espanjan kielen, hankki itselleen “residencian” (jostain syystä en tuota sanaa meinaa muistaa kuin espanjaksi 😀 ), pysyvän asumisluvan. Äidistä tuli niin espanjalainen, että viime talvenakin vielä espanjan sosiaaliturva maksoi kaikki hoidot Helsingissä!

Mutsi asui Kanarialla monta vuotta, viimeiset niistä Las Palmasissa. Gran Canaria, jota olen aina katsonut vähän alaspäin, onnettomana turistirysänä, on nyt ikuisesti pala elämääni, rakas pala elämääni. Pidän Las Palmasista, pidän vuoristosta, pidän etelästäkin, kun välttää ne pahimmat turistipaikat. En enää koe itseäni turistiksi saarella, en edes mutsin poismenon jälkeen, vaan vierailijaksi. Minulla on sinne side. Minulla on siellä ystäviä.

Äidin aika täällä Suomessa syöpähoidoissa viime talvena oli myrskyisä ja pahimmillaan aika kamala. Syistä, joita en ala puida tässä. Se oli viimeinen tuuletus meidän välillämme, ja vaikka välit kertaalleen menivät poikki suorastaan, ne lopulta korjattiin. Ainakin minun mielestäni, ja toivon, että äitikin kuoli rauha sydämessään senkin osalta. Ei se silti surutyötäni helpommaksikaan tee.

Ei liene vanhempi-lapsi-suhdetta, joka ei olisi jollain tapaa ristiriitainen. Se jotenkin vaan kuuluu elämään. Vanhemman eläessä on helpompi luotailla tunteiden välillä, rakastaa, riidellä, vihata ja antaa anteeksi. Vanhemman kuoleman jälkeen olet yksin tekemässä tiliä tunteistasi. Tuntuu väärältä tuntea pahoja tunteita kuollutta kohtaan. Muistutan itseäni, että ei se poista rakkautta ja kaipuuta. Maailma, elämä, ihmiset, tämä ei ole mustavalkoista. Vain hyvää tai vain pahaa. Elämässä on mukana koko väriskaala, ei edes vain harmaan eri sävyt.

Olohuoneessamme on kuva äidistäni sellaisena kuin hänet haluan muistaa. Kun hänellä vielä oli omat hiukset, kun syöpä ei vielä ollut vienyt väriä hänen kasvoiltaan. Unissani silti äiti on aina kuten viimeisessä skype-puhelussamme. Kalpea, väsynyt, hiukset lähteneet kemoterapian jäljiltä. En oikein koskaan tottunut peruukki-äitiin. Mutta vaikka syöpä veikin voiton ruumiista, henkisesti äiti ei koskaan antanut periksi. Elämänhalu oli voimakas, mutta se ei lopulta riittänyt sittenkään viime toukokuuta pitemmälle.

Olohuoneen seinällä on maalaus, jossa äiti on kahden. Työhuoneessani on mummini muotokuvamaalaus (tai oikeammin valokuva maalauksesta, alkuperäinen lienee enollani), jossa äitini istuu taustalla teininä risti-istunnassa lukemassa kirjaa. Rakkaus lukemiseen, kirjoihin ja kirjoittamiseen ovat äidiltäni perittyä pääomaa.

Ne, ja viiden dollarin sanat. Äitini mixasi suomea, stadia, englantia, loppuvaiheissa espanjaa, sekä sivistyssanoja sujuvasti. Eikä kukaan voinut koskaan sanoa äidin pröystäilevän sanoillaan. Ne vain soljuivat. Minä puhun samalla tavoin. Espanja nyt ei sekoitu puheeseen normaalioloissa, mutta englanti ja suomi ovat iloisesti sekaisin, olleet aina, ja sekaan eksyy tuon tuosta suuriakin sanoja. “Äiti, liian hieno sana, suomenna,” sanovat tyttäreni silloin. Ja imevät itseensä tätä samaa sekakielisyyttä.

Äiti. Lapset. Äitiäni ei enää ole kuin niiden sydämissä, jotka äitiä rakastivat. Minä olen nyt äitini puolelta (lähi)suvun (sillä en laske mukaan serkkupuoliani, joita en edes tunne) vanhin nainen. Minä? “Tältäkö se tuntuu, kasvaa aikuiseksi?” kysyin kun purettiin siskon kanssa mutsin viimeistä kotia Las Palmasissa. Kaipaan äitiä, mutta suren arjessa vähemmän kuin olisin olettanut. Työstän asioita taustalla, unissani. Omat tyttäreni pitävät visusti arjessa kiinni. Elämä jatkuu. Silloinkin kun vähiten siltä tuntuu.

Omat tyttäreni ikävöivät maamoa omalla tavallaan. Lapselle ja nuorelle surutyö on vielä vaikeampi ja vieraampi asia kuin minulle, aikuiselle. Eikä teini enää oikein päästä lähelle auttamaan siinä. Se on toisaalta harmi, toisaalta ok. En halua tehdä samaa kuin äitini teki, tukahduttaa, pakottaa avautumaan. Tytöt osaavat tulla lähelle kun itse haluavat. He tietävät, että olen aina heitä varten aivan kuten omakin äitini oli minua varten.

Haluaisin voida tukea, tukahduttamatta. Ja silti erään kerran keskimmäinen sanoi minulle: “Kun sä olet niin vahva ja aina sanot niin vahvan mielipiteen asioista.” Aivan kuten äitini oli. Liian vahva. Tosin kai se vähän kuitenkin on äidin tehtäväkin, johonkin rajaan saakka. Neuvo, opastaa, kasvattaa, eikä aina pelkästään kuunnella. En tiedä, mutta teen parhaani. Toivon, että muisto minusta eräänä päivänä jää sittenkin plussan puolelle, aivan kuten kaikesta huolimatta muisto äidistäni on plussan puolella. Paljonkin.

On Vapunpäivä, kello on kymmenen aamulla. Ulkona on viitisen astetta lämmintä, mutta tiedän Stadin olevan jo täynnä juhlijoita, joista osa ei ehkä ole sänkyä viime yönä nähnytkään. Ulliksella levitellään jo vilttejä ja availlaan sima- ja skumppapulloja, puhallellaan serpentiinejä ja tyhjennetään eväskoreja.

Missä minä olen? Lojun sängyssä kirjoittamassa blogiartikkelia. Miehen MacBookissa soi äsken Dio, nyt ACDC – Stormy May Day. Koira on jo käytetty ulkona; lojuu nyt tyytyväisenä aamutorkulla jalkojeni vieressä. Cappucinot on juotu ja Vappusalaatti valmistettu ja laitettu ulos kylmään – viiden asteen auringottomasta lämpötilasta on hyötyä, kun jääkaappi on täynnä.

Me vietetään koti-Vappua. Stadin tungos ei houkuttele ei ollenkaan. Faija eilen soitteli ja kyseli ollaanko tänään sinne päin tulossa, niin voitaisiin tavata. Sanoin ettei varmaankaan. Eikä ole kyllä lapsetkaan tänään meidän hoivissa. Heitähän se faija olisi mielellään tavannut.

Aika monena Vappuna olen ollut Stadissa. Piknikillä kerran – olihan se ystäväperheen kanssa ihan hauskaa, mutta kerta riitti silti. Kerran myös katsomassa Mantan lakitusta Vappuaattona kaverin kanssa – olihan sekin ihan hauskaa, mutta kerta sitäkin hupia riitti minulle. Viime vuosia lukuunottamatta olen Vappupäivänä kyllä kuljeskellut kaupungilla, lapsena, nuorena, nuorena aikuisena, omien lasten kanssa.

Silloin kun itse olin lapsi, meillä oli ihan selkeät Vappu-traditiot. Faija usein ihan keskenään pyrähti käymään Ulliksella aamusella – mikä se olikaan se radiolähetys sieltä, jota sitten ainakin kuunteli jos ei paikanpäälle mennyt? Joskus siinä puolilta päivin ehkä lähdettiin meidän joukkio ja isäni vanhemmat yhdessä Stadiin, Laulumiehiin Vappu-lounaalle. PK, johon isoisänikin kuului, järkkäsi aina tuon lounaan.

Jossain välissä yleensä mielestäni ennen lounasta, tai sitten kai viimeistään sen jälkeen, käveleskenneltiin Stadissa, ja käytiin Vappu-torilla. Tietty. Piti saada Vappu-pallo (joka ei ollut foliopallo ennen kuin joskus 80-luvulla), markkinapallo (muistatteko ne sahanpurutäytteiset värikkääseen folioon käärityt jojon esiasteet?), Vappu-keppi, Vappu-hattu ja Vappu-huiska. Kovin monta Vappu-palloistani en muista, mutta yhden kyllä: sen lumiukkopallon, jonka nimesin Leena-Akka-Poskiseksi.

Laulumiesten ja Stadi-kävelyiden jälkeen mentiin joko meille tai isovanhemmilleni simalle ja tippaleiville. Parhaina Vappuina oltiin pihalla tai parvekkeella, huonompina Vappuina sisätiloissa. Stadissa käveltiin silti aina, satoi tai paistoi. Paitsi yhtenä vuonna, kun satoi ja oli kylmä ja systeri oli kipeä; silloin mutsi meni siskon kanssa isovanhemmilleni, minä ja faija pyörähdettiin pakollinen Vapputori-pyörähdys.

Vanhempani ja isovanhempani tekivät maailman parasta simaa! Faija kai tekee simaa joka vuosi vieläkin. Ajalla ennen lapsia sain faijalta yleensä pullon tai pari meillekin. Sitten tyttöjen syntymän jälkeen aloin tehdä simaa ihan itse. Ja nyt minä teen maailman parasta simaa. Suvun ei-niin-salaisella reseptillä 😉

Yhteen aikaan, Laulumies-lounaan jo ollessa kauan sitten menneiden Vappujen lumia, faija ja vaimonsa järkäsivät Vappu-brunssin, jonne meidätkin kutsuttiin. Sekin vei meitä Stadiin Vappupäivänä, Ulliksessa kun asuvat. Käveltiin siis usein vähän torilla ja Kaivarissa, ja mentiin sitten faijalle käymään. Nykyisistä brunsseista en tiedä, mutta ainakaan minua ei ole kutsuttu… Sen sijaan faija tosiaan mieluusti aina treffaisi Stadissa, jos vaan sinne mentäisiin.

Ei vaan enää juuri mennä. En tiedä miten exä viettää Vappua tyttöjen kanssa, mutta minä en eron jälkeen ole Stadiin vaivautunut. Nyt vältän sitä hälyä vielä vankemmin, tämän akustikusneurinooman jälkeensä jättämän toispuoleiskuurouden ja huippausherkkyyden vuoksi. Miksi mennä sinne olemaan huonovointinen (ehheh, ei sillä etteikö siellä huonovointisia olisi muutenkin 😛 ), kun voin olla rauhassa kotona ja voida hyvin?

Tämä on nyt neljäs Vappu yhdessä nykyisen mieheni kanssa. Tokana yhteisenä Vappuna oltiin miehen Herttoniemen-kodissa. Mies sai päähänsä idean vähän erilaisesta salaatista ja valmisti sellaisen meille lounaaksi. Syötiin parvekkeella, missä tuulensuojassa ja auringossa oli ihan suht lämmin, vaikka muuten taisikin olla vähän vilpoista. Salaatti oli hyvää, keveän keväistä. Nimettiin se Vappusalaatiksi, ja tehtiin siitä meidän oma Vappu-traditio.

Se traditio pitää yhä. Vappusalaatti on terassilla tekeentymässä. Perinteisiä nakkeja ja perunasalaatteja ja patonkeja ei meillä näy, ei edes tippaleipiä ja munkkeja tänä vuonna. Omatekoista simaa on kylläkin, ja pullo kuohuvaista. Tippaleipää söin palasen eilen duunissa. Munkit eivät kuulu ruokavaliooni enää. Viime Vappuna nautiskeltiin mansikka-daiquireja, tänä Vappuna meillä ei ole rommia, eikä kyllä tuoretta minttuakaa.

Kerran olen paistanut ison läjän munkkeja Vappuna, silloin kun mentiin sille piknikille ja otin koko läjän sinne mukaan. Olen kyllä ajatellut, että kun lapset taas ovat Vappua meillä, voisi munkkeja paistaakin – ehkä tosin puolet (tai kaksi kolmasosaa…) vähemmän 😉

Tein eilen Hesarin Vappu-testin ja sain tulokseksi, että olen Vappu-konservatiivi. Ehkä siksi, että kun örvellykset Stadissa eliminoi, vastausvaihtoehdoiksi jäi vain sivistyneitä Vapunviettotapoja. Itse kuitenkin sanoisin, että olen Vappu-anarkisti. En ole koskaan viettänyt opiskelijavappua, en työväenjuhlaa. Tykkään laittaa lakin päähäni kotonakin, eihän sitä muuten tulisi käytettyä ikinä!

Vappu. Tavallaan minusta on hauskaa, että meillä on edes yksi iloinen karnevaalipäivä vuodessa. Se karnevaali nyt vaan ei ole (enää) minun juttuni, joten juhlitaan Vappua kotosalla. Ja vaikka tänään onkin kylmä, nyt on siitä harvinainen Vappu, että koivuissa on jo lehdet. Sitä sattuu vain silloin tällöin.

Onkohan tytöillä vielä tänäkin vuonna Vappupallot? Varmaankin 🙂