…kun saa äidin kanssa asustaa, rallatteli tosikoinen eilen Risto Räppääjä -teatterin jälkeen, pieni lämmin kätensä omassani. Valitettavasti vain siinä vaiheessa oltiin enää muutaman tunnin päässä siitä hetkestä kun äiti pakkasi autonsa ja lähti taas viikoksi Stadiin asustelemaan ilman lapsia. Itku ei siinä ollut kellään kaukana, on tähän tottuminen. Ja kyllä sitä taas kysyi itseltään, miksei sitä muka pysty valitsemaan toisin. Mutta kun ei pysty. Toisaalta, nämä viikot hujahtavat ohi melkoisen nopeasti, kummankinlaiset viikot.
Viime viikko oli lasten eka äiti-viikko muuttoni jälkeen. Siihen sisältyi tosin yksi ammattitapahtuma, jonka puitteissa iltatilaisuudet ja jatkot ja muut tekivät sen, että olin yhden yön täällä omassa kodissani kesken viikon. Muuten olinkin lasten kanssa niin tiiviisti kuin nyt voi olla. Normaalit kuviot lapsillakin kuitenkin, tanssitunnit ja ratsastukset ja muut. Ja perjantaina tosikoinen oli illan kaverilla leikkimässä, jolloin hurautettiin esikoisen kanssa kaksistaan Jumboon pizzalle ja vähän shoppailemaan. Välillä on myös ihan kiva olla vain toisen kanssa kerrallaan, jakamattomasti 🙂
Eilen oltiin Helsingin Kaupunginteatterissa tyttöjen + muutaman kaveri-äidin ja heidän lasten kanssa katsomassa tuota mainittua Risto Räppääjä -näytelmää, jossa elämä ei ole hassumpaa, vaikka aika hassuahan se niiden elämä on. Villi kone on todella villi ja Rauha Räppääjä aivan ihana! Kiss*muisk*singer vaan Nopoloille Räppääjistä! Rauhasta voi hauskalla tavalla löytää itsensä samalla kun touhu on niin absurdia että se kaikki on helppo ulkoistaa. Ja se maailma on niin värikäs ja vauhdikas että tempaa mukaansa aikuisenkin ihan väkisinkin!
Joskus joitakin vuosia sitten ostin tytöille ensimmäisen Riston äänikirjana, jota sitten kuunneltiin automatkoilla. Ja sitten ostin toisen ja… Ja kun esikoinen oppi lukemaan, sai ensimmäisen Riston kirjana. Ja kohta on koko setti hyllyssä, perjantaina osti taas itse yhden kirjan lisää. Tytär on ihan Ristoihin hurahtanut ja pikkusiskonsa kans, mutta tosikoinen ei ihan samaan vauhtiin vielä yllä kun ei osaa lukea, joten on äänikirjojen varassa. Ja tietty on nähty molemmat leffat (ja eka niistä meillä on dvd:näkin) ja nyt tuo loistava näytelmäkin.
Mutta eipä tämä ole omakaan elämäni hassumpaa, asustipa sitten lasten kanssa tai ilman. Aina on vähän ikävä jotain viikosta riippumatta, mutta kokonaisuutena elämä on alkanut hymyillä ja tuntua hyvältä taas. Raadollista on tietenkin se että oman onnellisuuden takia lapset joutuvat kärsimään – mutta toisaalta, pitemmän päälle olisivat kärsineet enemmän jos tätä ratkaisua ei olisi tehty. Onnellisten vanhempien lapset ovat kuitenkin onnellisempia kuin onnettomien. Tilanne, muutos, vaatii oman tottumisensa, itse kultakin meistä. Mutta aurinkoa kohti mennään, monessakin mielessä.
Nimittäin onhan se kevätkeijukin selvästi alkanut tanssinsa talven prinssin kanssa. Aurinko näyttäytyy harva se päivä ja lämmittää suloisesti. Pakkaslukemat ova välillä vielä (etenkin yöllä) aika huikaisevia, jopa melkein pariakymmentä astetta kait! mutta sehän kuuluu kevääseen sekin. Päivällä aurinko nostaa lämpötilat lähelle nollaa jollei vähän ylikin. Lumet sulavat jo vähitellen – hyvä niin sillä sitten kun ne alkavat sulaa kohisten alkaa tulvia ja rajusti. Tiet ovat märkiä pikkupakkasillakin auringon lämmittävästä voimasta.
Jos kohta on elämässäkin moni asia loksahdellut viime aikoina kohdalleen, tuoden aurinkoisemman mielen mukanaan, kyllä tuon ihan oikean auringon näkeminen ja lämpö lisää hyvää mieltä itsessäänkin. Mikään ei tunnu auringonpaisteessa niin synkältä tai vaikealta kuin talven pimeydessä. Elämä voittaa. Kohta on kesä 🙂 Mitä siitä jos vielä juhannuksenakin voi hiihtää järven jäällä, aurinko lämmittää ilman kuitenkin ja tarttuupahan rusketuskin paremmin kun säteet heijastuvat lumesta iholle 😉
Ei, elämä ei ole ollenkaan hassumpaa 🙂
System Failure for the Masses 