On jotenkin väsähtänyt olo. Sellaisella positiivisella tavalla väsähtänyt, kun on tehnyt jotain kivaa mutta energiaa kuluttavaa. Kuten lyönyt jonkun seitsemänkymmentä palloa eilen ja sataneljäkymmentä tänään. Omilla stagoilla. Aika villiä oikeastaan. Oma rauta-setti omassa bägissä! Ja kropassa tuntuu, että on lyönyt niillä muutaman pallon menemään rangella.

 

Sitä golfin aloittamista on tullut mietittyä ja vatvottua ystävän kanssa aina siitä saakka, kun tämän kesän golf-kausi range kerrallaan alkoi käynnistyä. Ystävä on jo ehtinyt käydä lyömässä ja pelaamassa montakin kertaa, minun pohtiessa mitä teen, haluanko alkaa pelata vai en. Golf on tuntunut niin uudelta ja vieraalta lajilta ja on kokonaan oman kulttuurinsa, on ollut vähän sulattelemista ajatuksessa "minustako golfari?!".

 

Toissaviikolla kuitenkin jo päädyin siihen, että ilmoittauduin green card -kurssille, joka tosin on vasta parin viikon päästä. Sen jälkeen on ei ole tainnut kulua montakaan päivää, etteikö olisi puhunut golfista ystävän kanssa tai seikkaillut netin syövereissä ihmettelemässä lajin saloja. Into päästä kokeilemaan ihan oikeasti on kasvanut sitä myötä ja jos kurssille ilmoittautuessani vielä ajattelin että siinähän näen sitten tykkäänkö, on se muuttunut hämmentäväksi innostukseksi päästä lajiin kunnolla sisälle ja oppia pelaamaan oikeasti.

 

Minussa kun on vähän välineurheilijankin vikaa, sopii golf minulle erinomaisesti. Eikuu… 😉 Siis minussa kun on vähän välineurheilijankin vikaa, halusin omat mailat saman tien, vaikka saisihan siellä kurssilla sellaiset lainaksikin. Tai no, syy on oikeasti se että kun nyt kerran haluan alkaa pelata, haluan saman tien päästä opettelemaan omilla mailoilla. Ja sitä paitsi sit myötä on helppo käydä ystävän kanssa lyömässä tai ihan pelaamassa esimerkiksi Peuriksessa nyt ennen kurssia jo. Kiva vähän saada tuntumaa ennen kurssia, ettei mene ihan kylmiltään.

 

Niinpä siis eilen mailoista vähän enempi ymmärtävä ystäväni löysi minulle netistä käytettynä kokosetin rautoja. Kolmosesta ysiin ja kolme wedgeä. Ja käytiin Intersportissa ostamassa minulle hanska, jolloin mukaan lähti minullekin bägi. Siitä mentiin rangelle, missä parkkiksella ensin mailat ja raha vaihtoivat omistajia. Siitä mentiin lyömään, se seitsemänkymmentä palloa. Onnistumisprosentti (lue: että pallo ylipäänsä nousi jonkinmoiselle lentoradalle) ei ollut häävi, mutta onistumisen tunteita tuli ihan riittävästi, että lähtiessä jäi kuume päästä harjoittelemaan lisää.

 

Kotona menikin illasta hyvä pala etsien minulle sopivaa putteria. Itse olin lähinnä hukkua niiden suohon ymmärtämättä ollenkaan niiden eroja tai mikä olisi hyvä ja mikä erottaisi jonkun edukseen kannaltani. Ystäväni yritti auttaa, mutta kun minun oli vaikea sanoa mitä siltä haluan edes kun ei ole pahemmin tuota kokemusta puttaamisesta ja puttereista kertynyt 😉 Lopulta analyysi niistä parista kerrasta kun kokeilin ystävän eri puttereita tuotti tuloksen ja tilasin Niken golf-kenkien kanssa onlinegolfista briteistä itselleni Taylormaden itsy bitsy spider putterin. Odotan innolla että saan sen ja pääsen kokeilemaan!

 

Tänään käytiin työpäivän jälkeen jälleen lyömässä, se satanelkyt palloa Gumbölessä. Kävin bägiäni systemaattisesti läpi maila mailalta kolmosesta ylöspäin. Tänään oli onnistumisprosentti paljon parempi kuin eilen, sain pallon oman mittapuuni mukaan hyvin lentämään joka mailalla edes muutaman pallon verran kerrallaan. Seiskalla löin pallon 80-100 metriin kymmenkunta lyöntiä perätysten, mikä tuntui jo hyvältä. Tietoisesti pyrin ignoroimaan ystäväni, joka löi palloja noin kymmenen kertaa pitemmälle kuin minä pääsääntöisesti ja keskityin omaan tekemiseeni: saamaan pallon lentoon suunnilleen tarkoituksenmukaiselle lentoradalle per maila. Se oli kivaa :))

 

Nyt tuntuu jotenkin villiltä 🙂 Golf-kärpänen tuntuu purreen (kumma sanonta muuten, kun eihän kärpäset pure?!) heti kun vähän pääsi lyömisen makuun, ja harmittaa jo, että huomisilta kuluu ihan muualla kuin rangella. Ja perjantaina ehkä vähän voisi viettää vappua, mutta lauantaina mietittiin, että voisi mennä kyllä Peuramaalle niin minäkin pääsisin ihan pelaamaan, ekaa kertaa. Jänskää. Putterini ei vaan taida ehtiä vielä tällä viikolla. Harmillista. Mutta saanen sitten lainata ystäväni toista putteria.

 

Jeeee! Siistii! o/

Isäni on suorastaan toivottoman hajamielinen. Hyväntahtoisesti ja päätä pyöritellen jaksetaan aina nauraa faijalle, jolta jää aina jotain kyläpaikkoihin ja joka pääsee oikeasti lähtemään himasta jo kolmannella lähdöllä. On jäänyt passia Viipurinmatkalla hotellihuoneeseen – mutta huomasi sen sentään jo n. kymmenen kilsan päässä hotellilta. Ja kaikista hassuin episodi on eittämättä ollut se kerta kun iskä unohti itsensä töihin. Kirjaimellisesti. Ilman avaimia lukkojen taakse työpaikalleen.

 

Rehellisyyden nimissä minulla ei kyllä olisi oikeasti paljon syytä nauraa faijalle. En tiedä onko hajamielisyys geeneissä vai onko se oikeasti vain sitä, että kun aivot työskentelevät tärkeämpien asioiden kimpussa, ei voi mitenkään muistaa pikkujuttuja tässä arjessa. Niin tai näin, en nykyisin paljon jää faijasta hajamielisyydessäni. Tänään viimeksi lähdettiin tyttöjen kanssa himasta kaksi kertaa, kun minä en kerralla muistanut ottaa mukaan kaikkea mitä piti. Saatiin ihan kääntyä Klaken keskustassa tiukka uukkari ja hakemaan loput.

 

Mutta viime keskiviikon Jumboreissu se vasta hajamielisten kerhon retki olikin! Tyttäreni nimittäin kunnostautuvat tällä saralla myös usein ihan ansiokkaasti – sikäli tuo geneettinen häiriö tuntuu suht todennäköiseltä. Esikoinen ei tosin tuolla reissulla unohtanut mitään minnekään, edellisellä reissulla kylläkin jätti laukkunsa HenkkaMaukkaan. Tällä kertaa ensin minä, päästyäni juuri muutama minuutti aiemmin muistuttamasta tyttöjä etteivät jätä niitä laukkujaan minnekään, jätin käsilaukkuni pukukoppiin. Ja puoli tuntia myöhemmin tosikoinen jätti omansa Prisman kassalle. Molemmat huomattiin nopeasti ja saatiin takaisin, mutta himassa tosikoinen totesi huivilippiksensä jääneen Jumboon jonnekin. Ja niitähän ei Suomesta saa, joten piti ihan pyytää mutsia postittamaan uutta Kanarialta. On meinaan kesällä kiva vilpoisuudessaan.

 

Kotimatkalla piipahdettiin vielä paikallisessa Seppälässä katsastamassa esikoiselle pillifarkkuja, kun ei sellaisia ollut löytynyt Jumbosta mistään ja edellisetkin – nyt polvista jo rikki menneet – löytyivät kyseisestä oman elämänsä supermalli -kaupasta. Samalla minä äidyin kokeilemaan mekkoa, jota olin jo Jumbossakin ihastellut mutten sovittanut, ja poiminpa pari teepaitaakin matkaani. Esikoiselle ei sieltäkään sopivia pillejä löytynyt, mutta muotikorvikset poimi hyllystä, ja tosikoinen teepaidan. Lompakossani oli etuseteli, jonka ajattelin käyttää vaateostoksiin, mutta kassatyttö ilmoitti, että Klubikorttikin pitää olla mukana jos setelin edun haluan. Eipä ollut ei.

 

Ei siinä mitään, aikani rutisin, mutta kone on kone eikä tyttö voinut asialle mitään, joten ajattelin, että heitän lapset himaan, haen kortin ja pyörähdän noutamaan vaatteet. Näin teinkin, paitsi että matkalla takaisin Seppälälle totesin toteuttaneeni plänistä vain puolet. Lapset oli kyllä himassa, mutta niin oli korttikin. Eikun ympäri ja korttia hakemaan. Tytöt nauroivat ovella että sitähän hekin, että jotain jäi ja olivat koittaneet soittaakin, mutta kun satuin puhumaan silloin itse puhelimessa. Otin kortin ja olin jo palaamassa autolle, kun jouduin vielä kerran palaamaan sisälle, en enää muista mitä silloin jäi. Pyörittelin päätäni, että ihan aivotonta touhua jo!

 

Mutta jos on lyhytkestoinen muistini vähintään olematon, on pitkäkestoinen sitäkin parempi. Kuten faijallakin. Muistaa mitä ihmeellisimpiä asioita ties mistä asti ja kaikenlaisista asioista. Niin minäkin. Joitain juttuja alle kolmivuotiaasta saakka. Tosin niissä saa jo olla ollut todella vahva lataus, että muistijälki on vielä olemassa. Sitten on juttuja jotka muistan jos joku toinen muistaa ensin tai näen vaikka valokuvan. Ja sitten on tietenkin paljon mitä en muista ollenkaan.

 

Olen ollut kai 5kk kun ensi kertaa olin lehtikuvassa. Sen jälkeen poseerasin erinäisten juttujen kuvituskuviin tasaisin väliajoin jonnekin kuuden vanhaksi asti, ja senkin jälkeen olen päässyt erinäisten lapsikirjojen kuvituskuviin. Mutsini (ja mummini samoin) nimittäin on toimittaja. Useimpia kuvaussessioita en muista ollenkaan, mutta esimerkiksi ensimmisen (ja viimeisen) kansikuvani kuvaustilanteen muistan vieläkin hyvin vaikka olin vain kaksi ja puoli -vuotias silloin. Ehkä siksi, että se tapahtui toimituksessa toisin kuin useimmat muut kuvaukset, jotka tehtiin meillä kotona.

 

Nämä lehtikuvat ja paljon piirustuksiani ja tarinoitani ja äitienpäiväkortteja ja ties mitä löytyi mutsini arkistoista, kun viikolla pengottiin niitä skypen ja webcamin välityksellä mutsin kanssa yhdessä. En ollut lapsena ollenkaan huono piirtämään, enkä ollenkaan huono kirjoittamaan. Ja tuo arkisto todisti myös sen, minkä muistin kyllä muutenkin: olen todellakin kirjoittanut aina. Siitä asti kun kuuden vanhana opin kirjoittamaan. Ja sitä ennen sanelin tarinat äidille tai isälle, jotka kirjoittivat ne ylös puolestani.

 

Oli todella mielenkiintoista lukea niitä varhaisia pikkutarinoitani ja runojani, etenkin äitienpäiväkorteissa niitä oli liki jokaisessa. Ja lukea kuudennen luokan composition-vihkoani; kirjoitin silloinkin todella hyvin englanniksikin (kävin siis enkkulaista koulua). Etenkin tarina nimeltä The Beginning of Hope oli kekseliäs – joskaan ei ihan niin syvällinen kuin miltä nimi kuulostaa 😉 Harmikseni mutsinkaan kätköistä ei kuitenkaan löytynyt sitä yhtä Gröönlannin ympäri-purjehdustarinaa, jonka kirjoittamisen niin hyvin muistan, siinä missä nuo muut olin jo unohtanut.

 

Mutta tarinoiden ja piirustusten ja ehkä etenkin korttien välityksellä nousi jostain tuolta alitajunnasta myös melkoinen emootioiden vyöry ja yhden päivän melkein läpeensä itkinkin niitä arkistoja plärätessäni. Itkin varmaan vähän kaikkea – lapsuuteni varjoisampia puolia kuten vanhempieni eroa, omaa eroani ja varjoa jonka se langettaa omien lasteni ylle – sen enempää ehkä edes miettimättä miksi itken. Tunteet vaan vyöryivät, tietoisia muistijälkiä voimakkaampina.

 

Minullakin on vino pino omien lasteni piirustuksia tallella. Ja koneella esikoisen ensimmäinen vähän pitempi stoori, jonka kirjoitin puhtaaksi hänen pyynnöstään. Välillä käyn niitä piirustuksia läpi, laitan osan pois, säästelen parhaat ja mietin, miksi säästän. Nyt taas muistan. Ne ovat sekä minulle että jonain päivänä lapsilleni niitä kiinnekohtia, joilla voi palata lapsuuteen edes pikkuisen. En tiedä onko se kaikille yhtä tärkeää, mutta minulle se on. Takamuksen voi jättää ehkä menneisyyteen, mutta kaivelematta sen enempää, sinne palaaminen aina välillä on palaamista syvälle omaan sisimpään, siihen ytimeen, jonka ympärille jokainen rakentaa myöhemmän elämänsä. Se on vähän niinkuin palaisi kotiin.

Täytyy sanoa että niin hyvästä kuin varmasti onkin välillä pysähtyä, antaa ajatusten kulkea ja kyyneleidenkin välillä vähän valua, on se aika raskastakin. On kuitenkin helpompi vain mennä porskuttaa eteenpäin, olla toisten ihmisten seurassa ja sysiä kaikki huolet ja mietteet jonnekin alitajunnan käsiteltäväksi. Näin sitä aivan liian helposti vain jämähtää sisälle ja hajoaa päänsä sisään kun on liikaa aikaa ajatella.

Toisaalta, toissapäivä oli ensimmäinen, jonka vietin ihan vain kotosalla, katselin Okalintuja kaiken päivää. Lopulta illalla oli pakko lähteä ulos, ja sauvoinkin varmaan jonkun 8-10km. Eilen lähdin ulos heti puolilta päivin, kunhan olin saanut aamukahvini juotua 😉 Vähän menee myöhäisiksi nämä aamut… Aurinko paistoi hurmaavasti ja kävelin kameran kanssa, ilman sauvoja, varmaan melkein samat, pysähdellen välillä kuvaamaan, välillä ihan vaan istumaan auringon lämmittämillä rantakallioilla. Kuuntelin lokkien kirkunaa ja katselin sorsia ja perhosten(!) tanssia.

 

Tänään aamusella auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta mietin mitä tänään itseni kanssa tekisin. Vaikka on ihanaa kun on aikaa ja voi tehdä mitä haluaa, alan jo vähän väsyä siihen, että saan käyttää sen kaiken yksin. No, ei se mitään, kävin suihkussa ja läksin stadiin. Kauppatorille, vanhaan kauppahalliin, Espalle. Aurinko lämmitti ihanasti, merituuli puhalteli kasvoilla. Istuin Strindbergin terassille mozzarella-salaatille, jonka kruunasin kevään ensimmäisellä pikkupullolla Fresitaa. Luxus-aikaa itselle 🙂 Kun vaan ei olisi taivas mennyt pilveen.

 

Kun ei ulkoilma kert enää pilvisenä houkuttanut, kävelin Strindbergin läpi Kämp Galleriaan ja tietenkin eksyin Henkkamaukkaan. Mitään ei pitänyt ostaa, mutta kummasti lähdin sieltä iso vaatekassi kädessäni. Vähän kesävaatetta – hametta, farkkushortsia, kapria, teepaitaa – ja valkoinen kevättakki. Täytyy sanoa, että käy kalliiksi tämä lomailu, kun tätä shoppailua on tullut nyt harrastettua vähintään kerta viikkoon.

 

Onneksi kohta ei taas enää ehdi shopata, tai toivon mukaan kohta ei taas enää ehdi, kun työt uudessa paikassa alkaa 😉 Eikä silloin ehdi enää vajota päänsä sisäänkään. Toisaalta, silloin ei ehdi enää myöskään istuskella rantakallioilla tai Strindbergin terassilla auringossa. Kaikella on puolensa.

Synttäribileiden jälkeen tosikoinen lähti pihalle hyppimään narua ja sai jotenkin houkuteltua isosiskonkin kirjan äärestä ulos. Pelkät kollarit päällä, lenkkarit jalassa tytöt tuolla pihalla naruineen touhusivat. Harva asia on niin keväist kuin tytöt ja hyppynarut. Ja sikin sokin pihalla lojuvat takit. Kuten tosikoisen toppaliivi, jonka ensin olin päälleen usuttanut. "Mut kun tuli niin kuuma!" Totta, kyllä siinä auringossa oli vielä lämmin iltasellakin, varmasti etenkin kun hyppi.

Minä jäin sisälle siivoamaan keittiötä juhlinnan jäljiltä ja kohta kuulin koputusta terassin ovelta olkkarista. Esikoinen se siellä kärtti lupaa mennä vielä naapurin pihalle siskon kanssa, kun siellä kuulemma pelattiin jotain. Kello oli jo aika paljon, mutta kunhan olin löytänyt tyttärelle kännykän mukaan kelloksi, saivat luvan mennä vielä pariksi kymmeneksi minuutiksi naapureille. Illat venyy helposti, kun on valoisaa ja lämmintä.

Kissa parka oli yrittänyt livistää ulos terassin ovesta, mutta eihän tuota päästetty. Joten kun esikoinen sulki oven perässään ja katosi pihan poikki, jäi kattiraasu nojailemaan etutassuillaan oven ikkunalasiin. Pidin kissaa hetken sylissä katselemassa ulos ja palasin keittiöön. Mutta eihän sitä surkeaa maukumista sohvan selkänojalta kestänyt kuunnella, joten nappasin kissan valjaat ja takin päälleni ja menin kisun kanssa ulos ihmettelemään raikasta kevätilmaa ja ilta-aurinkoa minäkin.

Kissa ei niin pitänyt siitä, että joutui taas valjaisiin, joten into tutkia maastoa vähän niinkuin hiipui siihen, kun valjaiden lukot napsahtivat kiinni. Pihalla se katseli ympärilleen hetken ja kipusi sitten pienten kuormalavojen (juu, niitä on pihalla vieläkin vaikka kuinka) päälle nuuskimaan ilmaa ja ihmettelemään yläpuolella lentäviä lintuja. Minä katselin lähes lumetonta pihaa ja laskevaa aurinkoa ja hymyilin. Juhannussoutelua ei sittenkään taida joutua hoitamaan hiihtäen. 

Olisi jo aika korkata fresita- ja terdekausi 😉 

Itse synttäreillä sain ihan luvan kanssa toimia vain keittiömestarina (ja välillä vähän auttaa poikien rauhoittamisessa), sillä tuo maailman paras esikoiseni otti synttärit haltuunsa. Teki ohjelman ja ilmoitti etukäteen hoitavansa leikitykset ja kaikki. I-HA-NAA, sillä se on minulle synttäreiden vaikein osuus… Esikoinen järkkäsi lahja-sokon jossa jokainen vieras vuorollaan side silmillään koitti löytää sankarin antaakseen pakettinsa, ja tanssikilpailun johon pojat eivät osallistuneet 😉 ja väriaskeleen lopuksi. Ainoa minun järkkäämäni ohjelmanumero oli pöytäliinan koristelu (valkoinen paperiliina ja tussit). Niin, ja syöminen.

Huomenna on tarkoitus viettää sitten niitä sukulais/aikuis/mitänenytonkaan-kekkereitä. Niitä varten olen aina (no paria vauvavuosipoikkeusta lukuunottamatta) leiponut melkein kaiken itse melkein aasta alkaen, sillä tykkään siitä puuhasta. Tänään on siis leipopäivä tiedossa, ja minulla on täällä tosikoinen pikkuleipurina auttamassa. Esikoinen tässä ennen kouluun lähtöä kyseli, mitä kaikkea meinataan leipoa ja totesi listan jälkeen: "äiti, sä olet maailman paras leipuri." Tiedä tuosta, mutta aina niistä leipomuksista on ihan hyviä tullut.

Esikoinen lähti kouluun ja maailman paras tosikoiseni pyysi saada katsoa vähän pikku kakkosta, joten itselläni on tässä vielä rauhallinen aamuhetki kahdestaan pinkin koneeni kanssa 😉 Kohta taidan nousta laittamaan itselleni vähän kahvia ja aamupalaa tosikoisellekin. Sitten hammaspesut ja siitä se lähtee sitten. Kaikenmoista maailman parasta herkkua olisi tarkoitus aikaan taas saada 🙂