Category: Archive – really old stuff

From the old Live Spaces blog

Pitkiä tikkuja, ja yksi lyhyt

MarilkaLeave a comment
Liikuntakärpäsen purema
Kesä taisi tehdä tehtävänsä ja ladata akkuni taas täyteen, kun tuota energiaa piisaa. Unta ei aina ehdi saada tarpeeksi, mutta se ei tunnu päiväsaikaan hirveästi haittaavan. Etenkään tuolla harrastus- ja liikuntapuolella. Otin nimittäin ex-tempore viikottaiseen tanssituntiohjelmaani pari tuntia lisää; nyt on maanantaisin kolme tanssituntia, joista tulee yhteensä 4 tuntia treeniä. Keskiviikkoisin on vain se yksi tunti, mutta jos into riittää, saatan jäädä siihen perään vielä toisellekin.

Eikä siinä vielä kaikki. Tänään ulotin vaihteeksi liikuntaharrastusta tanssin ulkopuolellekin varaamalla meille miehen kanssa yhteisen sulkisvuoron tuohon paikalliseen halliin. Tytöt on jo niin isoja, että voivat olla sen aikaa keskenään kotona elleivät halua lähteä mukaan. Kiva päästä taas pelaamaan 🙂 Sulista lätkittiin miehen kanssa yhdessä ajalla ennen lapsia ja vähän vielä esikoisen vauva-aikaankin. Sitten se jäi yhteisenä harrastuksena ihan lastenhoito-ongelman vuoksi.

EIkä siinäkään vielä kaikki! Ulos ovestakin on tehnyt mieli, mutta kun se juokseminen on tuntunut aina vaan niin hankalalta noiden keuhkojen kanssa, enkä oikein ole löytänyt sitä keinoa, jolla ne kestäisivät juoksemisen kunnolla, olen luopunut jo ajatuksesta juosta. Jotain helppoa ovesta-ulos-ja-menoksi liikuntaa kaipaan kuitenkin. Kävely on liian kevyen tuntuista, joten: ostin tänään itselleni sauvat. Niiden kanssa lähden viuhtomaan heti kun vaan kerkiän!

Rulliksetkin on hankintalistalla, kunhan tuo kotitie on päällystetty tai ehkä ensi keväänä joka tapauksessa – ja niitä hinkuvat lapsetkin.

42 tuumaa full-HD:ta
Tänään oltiin tosiaan vähän kaupoissa. Alunperin piti vaan hankkia esikoiselle ratsastuskypärä, samalla ostin itselleni nuo sauvatkin ja kun Tammistossa oltiin, mentiinpä Giganttiin katsomaan telkkujakin. Mies tuumasi minulle, vaimonsa jo hyvin tuntien, ettei minun kanssani kyllä paranisi niitä telkkareita mennä katsomaan, kun ei hän nyt ollut aikeissa vielä ostaa, katsella vasta. Argumenttini: "joskushan se ostetaan kuitenkin, saman tien kai tänään" ei saanut enää vasta-argumenttia, Giganttiin mentiin.

Ja telkkari ostettiin. Siinä missä entisaikaan katsottiin vaan minkä kokoinen telsu halutaan, ja vielä tuota edellistä putkimöhkälettä ostettaessakin ainoat vertailtavat ominaisuudet olivat upouusi 100Hz virkistystaajuus ja kaukosäätimen käyttöliittymä, on kyllä telkun ostaminenkin mennyt varsin tekniseksi. On virkistystaajuuseroja, reson, kontrastin, vasteajan ja ties minkä arvoja tarjolla. Kyllä siihen pari nörtintapaistakin tarvitsi myyjän tulkiksi! Katseltiin ja pohdittiin ja lopulta valittiin.

Ei nyt mitään huippumallia sentään. Mutta ei nyt halvintakaan. Kokoa on se 42", ei mikään HD ready vaan full-HD saman tien – ei sikäli, että sillä vielä mitään tehtäisiin, mutta BlueRay tulee, oletko valmis – 100Hz virkistystaajuudella ja kaikkee. Perustelkkari oikeasti, perusliitännöillä ja digivirittimillä. Mutta kyllä se vaan hienolta ja varustellulta tuntuu entiseen 29" putkimöhköön verrattuna – joka sekin kuitenkin aikansa perustelkuista sitä top-luokkaa.

Nyt se telkkari on myös viimein poissa olkkarista ja perähuoneessa, siellä mihin alun alkaen suunnittelinkin television katselun tässä talossa. Meillä on telkkariton olkkari, jipii 🙂

Äidin ja tyttären vaatteet
Viime torstaina oltiin kaupoissa edellisen kerran. Silloin piti ostaa leivontatarvitkkeita ja jotain muutakin, ja esikoiselle saada tennarit ("onhan sulla noi lenkkarit ja ne toiset!" "mutta kun tennarit on niin paljon mageemmat, isojen kengät" "no, katotaan nyt sit jos sattuu tuolta paikallisista kaupoista löytymään sopivat, ehkä ne voi sit ostaa"). Ja kas kun tuolta K-Kengästä löytyi sopivat matalavartiset perus-tennari ja nilkkavartiset karvavuoriset tennarit (jotka on kuulemma noista ne coolimmat) – kokoa 36! Kohtahan tytär alkaa lainailla äitin kenkiä, kokoa 38…

Vaatteita tuo on jo alkanut lainailla… Lauantaina ei löydetty (koska se oli pyykissä) tyttären omaa halter-neck toppia (joka oli helppo riisua alakautta hiustenlaiton jälkeen), joten typy lainasi minun. Eikä se edes näyttänyt liian isolta. Tänään tytär oli koulussa minun Ratkaisija-paidassani – oli vetänyt sen päälleen luullen omakseen ja huomannut printit vasta kun paita (ja juu, ihan istuva) oli jo päällä. Harmi vaan ettei paita koulussa oikein täyttänyt tarkoitustaan firman mainostajana ja tunnetuksi tekijänä 😉

Olen minä toisaalta työntänyt itsekin jo tyttären kaappiin omia vaatteitani. Pari kuivurissa kutistunutta kollaripusakkaa ihan tarkoituksella ja sukkia vähän vähemmän tarkoituksella. En nimittäin enää aikoihin ole erottanut omiani esikoisen sukista (enkä kyllä toisaalta myöskään tytärten sukkia toisistaan ja nyt pakkaa sekoittaa vielä miehenkin nilkkasukat). 

Ja mistäs sitä tietää, vaikka jonain päivänä minä lainaisin vuorostani tyttäreltä ratsastuskypärää, sillä totesin meidän hattukoon samaksi.

Stoned?
Tänään kotimatkalla ajoin vähän aikaa sellaisen prätkän perässä, jonka kuskilla oli päällään takki, jonka selässä luki "Get stoned and stay stoned". Ja jalassa prätkämiehellä oli pelkät flip-flopit. Siinä saa melkein ollakin stoned, että sellaisissa lähtee moottoripyörällä liikkeelle!

Katin kujeet

MarilkaLeave a comment
Kun ilta alkaa hämärtää, kissassa virta senkun lisääntyy. Se saa sätkyjä, singahdellen talon päästä päähän, sohvan kautta sohvapöydälle ja edelleen nojatuoliin. Se metsästää sisälle livahaneita kärpäsiä, ja saa niitä kiinnikin vaan ei hengiltä. Se nappaa lelun, painii hetken sen kanssa. Jättää lelun lattialle ja piiloutuu tyynyn tai vastaavan alle ja syöksähtää lelun kimppuun hetken sitä vaanittuaan. Se hiippailee muina kissoina olkkariin, makoilee muka relana sohvalla, mutta askeleet kuullessaan syöksyy toiselle sohvalle ja pahaa aavistamattoman ohikulkijan päälle.

Kun perhe istuu ruokapöydässä, tulee kisulainen pöydän alle. Se hyppää tuolille, hyppää toiselle. Kokeilee, josko tällä kertaa pääsisi pöydälle tosikoisen tripptrappin kautta. Jos tie siitä nousee pystyyn kokeilee se miehen sylin kautta. Ja kun siitä joutuu pois, kokeilee katti seuraavaa tuolia tai syliä. Joskus käy niin hyvä tuuri, että tyhjä tuoli on jäänyt vähän irti pöydän reunasta – siitä on hyvä kurkkia! Pieni nenänpää nousee ensin, sitten tassu, sitten toinen. Mutta kun jonkun käsi liikahtaakin kissaa kohti, katoaa pää saman tien piiloon! Se tietää kyllä ettei pöydälle saa tulla.

Kun kaikki nukkuu, touhuilee kissa jotain omiaan ja nukkuukin kai. Jos joku käy yöllä wc:ssä, se tulee mukaan, kiehnää ja kehrää jaloissa niinkuin vain kissa osaa. Kun tuo joku palaa sänkyyn, laittaa makkarin oven kiinni, tyytyy kisu osaansa ja jatkaa omia uniaan nojatuolissa. Mutta kun herätyskello meidän makkarissa soi, tulee kisu oven taa raapimaan sitä auki, ja jos ei saa auki, pitää vähän maukua. Kun se päästetään sisään, tekee se rundin sängyn alta ja tassuttelee sitten meidän päällä.

Kun tytöt pitää herättää, on kisu mitä mainioin herättäjä. Ei tarvitse meidän repiä lapsia sängystä, sen kuin nostaa kissan sänkyyn (esikoisen parvisänkyyn se ei itse pääse, mutta tosikoisen pääsee). Kisun kehräämiseen on lempeä herätä, pehmeä turkki tuntuu mukavalta poskea vasten. Tosikoisen mielestä tosin se märkä nenä ei ole kauhean mukava…

Kun minä teen ruokaa, tulee kisutypy kiehnäämään jalkoihini. Se on tottunut, että kun minä häärin keittiössä, saa helposti makupaloja. Niin saakin. Aika usein valikoin ruoka-aineista osan sivuun kissaa varten, lisukkeeksi kaupan ruuan päälle, tai joskus ihan koko ateriaksi. Aamulla ja illalla se tietää odottaa kissanmaitoannostaan, aamu- ja iltapalalla pientä herkkupalaansa. Ja todellakin, perheen kunnon aterioilla vähän parempaa murkinaa.

Kun tytöt ovat kotona, saa kissa leikkiseuraa usein enemmän kuin jaksaa leikkiäkään. Ja hellyyttä siinä välissä enemmän kuin ehkä haluaakaan. Ja aina välillä vähän tosikoisen kujeitakin. Esikoisen syliin tai viereen se rauhoittuu toisinaan lepäilemäänkin. Minä en yleensä juuri jaksa kisun kanssa leikkiä, mies välillä kyllä, hiippaillen ja hipsien kissan kanssa kilpaa. Seurasta kisu pitääkin kyllä kovasti, yksinolosta, noh, ainakin aina pitää pikkuisen murjottaa meille, kun on oltu poissa. Mutta vain vähän aikaa!

Kun tytöt ovat nukkumassa, kieppuu kissa meidän ympärillä. Aika harvoin se asettuu syliin tai edes viereen olemaan, yleensä se touhuilee omiaan, mutta mielellään siellä missä mekin ollaan. Joskus se kuitenkin saattaa vetäistä tirsat sylissä tai sohvalla vieressä. Ja sehän heittäytyy silloin vallan reporangaksi ja usein selälleen! Masun rapsutus on siitä mukavaa.

Kun ihmiset eivät ole kotona, ei kukaan tiedä mitä tuo katti silloin tekee. Vielä ei ainakaan ole tuhoja näkynyt 😉

Morsiustyttöjen äiti

Marilka1 Comment
…ja bestmanin vaimo, sulhasen käly, ja suklaakakkuleipuri. Aika monta roolia siihen nähden, ettei minulla häissä silti ollut sen kummempaa varsinaista roolia kuin vieraan itsessään arvokas rooli. Kameranikin kanssa heiluin, tietty, vaikken mikään nimetty kuvaaja ollut suinkaan. Pitkästä aikaa häät, joiden valmisteluihin minäkin lusikkani laitoin, jos kohta vain kärjen verran, enempi bestmanin ja morsiusneitojen taustajoukkona. Niin, ja niiden suklaakakkujen ja lasten pelien&piirustusvälineiden verran. Kauniit oli häät, kaunis oli morsian, kauniit morsiusneidot ja kaunis oli ilmakin 🙂 Ja sulhanen ja bestman komeat veljekset.
Eilen aamulla tosikoinen heräsi ennen kuutta. Totta kyllä, pitihän meidän ajoissa nousta, mutta oli tuo sentään jo liioittelua! Tyttö tuli meidän väliiin torkkumaan pariksi tunniksi, kissa seurasi perässä hyörien ja pyörien ja asettumatta paikalleen ollenkaan, lopulta sinne tuli esikoinenkin. Meidän sänky oli kuin mikäkin hollitupa, kun yksi ja toinen ravasi pois ja takaisin, kunnes lopulta noustiin aamupalalle koko sakki.
Aamupalan jälkeen luotsasin tyttäret aamupesuille ja suihkuun, siitä vähän vaatetta päälle ja ystävän luo hiustenlaittoon. Ystäväni, lasteni ystävien äiti, oli luvannut tehdä tytöille hääkampaukset, häneltä kun se luonnistuu – minähän olen hiusten laiton suhteen täysin avuton. Roudasin siis tytöt sinne, kävin vielä hakemassa hääparille kortin, ja tulin himaan laittaamaan itseäni kuntoon. Mies viimeisteli omia hiustenlaittojaan ja veti pukua päälleen ja lähti hakemaan sulhasen viimeisiin toimiin ennen häitä. Minä värjäsin pääni ja kävin suihkussa, sitten olikin aika hakea pienet prinsessat kotiin. En ollut tuntea tyttäriäni, niin upeita olivat! Esikoinen näytti aivan Shirley Templeltä.
Päästiin lähtemään kirkkoon hyvissä ajoin. Seremonia meni hyvin putkeen. Tyttöjä vähän jänskitti kävely kirkon käytävää pitkin, kaikki silmäparit heitä(kin) kohti, mutta hyvin se meni. Ulkona tytöt jakoivat riisiä häävieraille, ja sitten niitä päästiinkin viskelemään niitä hääparin päälle. Hääpari kurvasi sulhasen autolla bestman ratissa kolisten liikkeelle ja häävieraat pakkautuivat omiin autohinsa ja ajettiin kaikki hääjuhlapaikalle.
Tosikoinen kieltäytyi alkumaljasta: “mä en tykkää sellasesta miss on hiilihappoo!” ja molemmat neidit alkupalaleivistä: “no mä ees maistoin! mut se ei ollu hyvää”. Pääruualla kumpikin söi peräti vähän lihapullaa, tomaattia ja kurkkua, mutta herkut maistuivat kyllä, tosin siis tosikoinenhan ei kakkuja syö muutenkaan. Joskus entisaikaan stressasin lasten (tai silloin kai vasta esikoisen) syömättömyydestä juhlissa, mutten enää. Syövät mitä syövät tai ovat syömättä. Niin tai näin, siihen ei kukaan kuole.
Mies juonsi hääjuhlan, tytöt edustivat niin kuvauksissa kuin esimerkillisesti óhjelmaa kuunnellen ja esikoinen jopa tarttui mikkiin oikaistakseen sulhasen siskon kertoman pienen tyttöjäkin sivunneen anekdootin, joka esikoisesta ei mennyt ihan totuudenmukaisesti. Olin suunnattoman ylpeä reippaista kauniista tyttäristäni, jotka eivät ujostelleet, eivät kiukutelleet, eivät säätäneet ylimääräistä. Kävivät välillä piirtämässä yläkerrassa ja välillä pihalla juoksentelemassa ja leikkimässä muiden lasten kanssa.
  
Tanssin aikaan tosikoisessa alkoi vähän näkyä väsy, sokeri ja jännityksen purkautuminen kun olisi vain “tanssinut” eli pomppinut ja pyörinyt ympäri lattiaa kieputtaen minua kanssani sen jälkeen kun ei enää saanut sulhasta tanssiin. Esikoinenkin tanssi hetken aikaa sulhasen kanssa, ja sitten harmitti kun ei serkkupoika rohjennut tulla tanssimaan. Pääsin minäkin lattialle muutoinkin kuin vain tosikoisen pommpukaverina, miehen ja miehen veljen kanssa tanssimaan. Paljain jaloin. Sillä terassi ei ihan ollut tanssille tai korkokengillekään suunniteltu – piikkikorkoni olisivat vain jääneet lautojen rakoihin kiinni.
Kaikki meni hienosti putkeen, kunnes oli iltapalan aika, eikä esikoista näkynyt missään. Mies kävi etsimässä tyttöä, tosikoinen tuli sisälle jo, mutta esikoista ei näkynyt ei kuulunut. Tosikoinen sanoi, että he olivat leikkineet piilosta ulkona, että sisko on varmaan keksinyt niin hyvän piilon, ettei kukaan häntä löydä. Ja serkutkin vahvistivat, että tyttö oli viimeksi nähty leikkimässä piilosta ulkona. Sisätilatkin tarkistettiin, mutta ei löytynyt sisältä, eikä kukaan ollut nähnytkään hänen sisään tulevan. Joten lähdin ulos etsimään.
Kiertelin pihamaata, se on melko iso alue ja reunalla järvi. Eihän esikoisella mitään syytä olisi järveen juhlissa mennä, ei tuon ikäinen nyt enää kurkottele laituriltakaan, ja uimataitoinenkin on. Mutta mistäs sitä tietää, jos olisikin luiskahtanut laiturilta vahingossa ja mekon helmat vetäneet pinnan alle. Joten kun ei neiti vastannut, vaikka huusin minkä keuhkoista lähti, aloin huolestua tosissani. Nappasin juhlakengät käteen ja lähdin paljain jaloin samoamaan käpyistä metsää itku jo kurkussa, itkeskelevä tosikoinen kannoillani. Epätoivo oli todellista todellisempi!
Serkut ja muutama muukin lapsi oli liittynyt etsintäpartioon ja lopulta joku tuli huhuilemaan, että tytär oli löytynyt. Tyttö olikin ollut wc:ssä vähän pitemmällä hädällä! Melkein aloin itkeä helpotuksesta! Ja sen myötä purkautui omakin päivän jännitykseni yhtäkkisenä uupumuksena niin että koska kellokin oli jo lähemmäs yhdeksän, päätin että nyt meidän tyttökööri lähtee kotiin ja nukkumaan! Mies jäi vielä juhliin, oli vielä hääparin kuskaaminen sieltä pois.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Ja olihan hääjuhla tuota yhtä sydämen seisauttanutta insidenttiä lukuunottamatta upea ja erittäin onnistunut!

Työmatka tietyömaita pitkin

MarilkaLeave a comment
Täytyy sanoa, että vähän alkaa jo kyllästyttää nuo jatkuvat tietyömaat tuossa työmatkallani. Ensin oli tie auki ihan tästä työpaikan nurkalta pitkään. Sitten se laitettiin umpeen ja alkoi Hakamäentien remontti. Ja sitten avattiin tie tästä työpaikan nurkalta taas. Ja nyt on alkamassa sitten tuon Hämeenlinnanväylän ja Kehä-kolmosen risteyksen remontti! Ja voisihan tähän listaan tietenkin lisätä vielä sen meidän kotitienkin, se on ollut auki-kiinni-auki-kiinni jo vuosia. Nyt siinä on pelkällä soralla peitettyjä ex-monttuja vähän väliä.

Nämä pikkurempat kotitiellä ja tässä duunin nurkilla ei juuri vaikuta työmatkaan onneksi. Mutta tuo Hakamäentien remontti sitäkin enemmän. Sitä on kestänyt nyt pari vuotta jo, ja se alkaa viimein olla loppusuoralla. Nyt siinä on pujottelurata täynnä keskeneräisten päällystystöiden aiheuttamia kynnyksiä ja vain osa kaistoista käytössä. Liikenne siinä sujuu kuitenkin jo ihan hyvin, samoin kuin kääntyminen kolmostieltä kohti Pasilaa. Pari vuotta se olikin sellaista huonosti vai vielä huonommin -arpomista joka aamu.
Juuri ehti huokaista tuossa kun lomalta töihin palasi, että ihanaa, kohta on tuo iso remppa valmis ja kun liikennekin siinä sujuu niin paljon entistä paremmin, lyhenee työmatka-aika hyvinkin 10minuutilla! Jipii! Mutta olipahan taas nuolaisu ennen kuin tipahti. Tämän viikon alussa pistivät sitten tosiaan sen kolmostien-kehä3:n risteyksen remppaan. Tai no, vielä se on vasta alkuvaiheissaan, ensimmäiset tötsät paikallaan ja viidenkympin nopeusrajoitukset päällä. Ei varmaan mene kuitenkaan aikaakaan, kun siinä on jo täysi ryminä käynnissä ja vain yksi kaista käytössä tai jotain ja seistään jonossa moottoritiellä.
Hyvähän se lopputulos noissa on. Kuten nyt tuo Hakamäentiekin – jo nyt se vetää paremmin (ainakin Pasilaan päin, Manskulle on aina yhtä kamalat jonot) kuin ennen remppaa, vaikka se on vielä vähän keskenkin. Mutta kun ei jaksa, kun koko ajan on joku kohta työmatkasta remontissa, niin ei ikinä pääse oikeasti nauttimaan siitä, että joku toinen kohta vetää hyvin!

Ajatusten lentoa

MarilkaLeave a comment
Joskus pitäisi kai nukkuakin

Tottuukohan tähän arkirytmiin taas ollenkaan? Kolmas työviikko loman jälkeen menossa enkä vieläkään osaa mennä nukkumaan riittävän ajoissa, että saisi edes seitsemän tunnin yöunet, mieluummin kahdeksan. Reilut kuusi tuntia ei vaan riitä minulle! Aamunousun tuskaan ei pitempi yöuni riitä, siitä pitää huolen armoton aamu-unisuuteni, mutta päiväväsymykseen kyllä. Onneksi lapset antavat nykyisin yleensä viikonloppuaamuisin nukkua edes puoli kympin tietämille – paitsi että ens lauantaina on häät joiden takia tarvii nousta ajoissa ja siitä eteenpäin esikoisen ratsastustunnit lauantaisin kymmeneltä aamulla. Epäinhimillistä!
Potku kohti Full-HD aikaa
Tiistaiaamuna esikoinen raportoi minulle, että meidän telkkari on sitten rikki. Oli kuulemma posahtanut kesken jonkun dvd:n (missähän välissä lapset maanantaina sellaista ehtivät katsoa?). Kai siinä on kuvaputki poksahtanut. Eihän se ole kuin vasta, hmm, 11 vuotta vanha. Vasta 😀 Mihin nämä vuodet oikein katoaa, kun tuntuu että vastahan se ostettiin 😀
Vuoteen meillä ei ole ollut antennia katolla, eikä siis ole voinut katsoa mitään tv-kanavia toosasta. Nyt ei voi katsoa siitä enää dvd:täkään ennen kuin saadaan aikaiseksi ostaa uusi. Mutta ei sillä kiire! Muksut eivät ole muistaneet että tietokoneeltakin voisi katsoa, joten saadaan kiva tauko tuohon dvd-katseluun. Minähän en ole taas viikkoihin koko töllötintä avannutkaan. Ja mies taas voi rauhassa katsella tietokoneelta jos tahtoo. Luulenpa silti, ettei mene kauankaan, kun meidänkin perhe siirtyy uuden television myötä Full-HD-aikaan.
Kultturellit, boheemit ja levottomat
Kaikkea mielenkiintoista olenkin oppinut mummistani kun olen jatkanut sen elämäkerran lukemista. Ihminen, jonka minä tunsin vanhuuden ja syövän fyysisesti latistamana rauhallisena mumminani, on ollut nuorena hurjapäinen ja levoton, siinä missä kuka tahansa nuori! Paikallaan ei pysynyt kuin puolisen vuotta kerrallaan, aina oli etsimässä elämäänsä uusia haasteita ja seikkailuja. Pääsi toimittajana kokemaan kaikkea huikeaa – kuten lento avonaisella sportti-koneella – ja tapaamaan mitä erilaisimpia ihmisiä näyttelijöistä Suomen tiedehuippuihin. Olen aivan tempautunut mukaan tuohon elämään!
Kolmikymppisenä mummikin oli jotensakin aloilleen asettunut, naimisissa ja omistusasunnossa. Toimittajan työ avasi tarmokkaalle mummilleni ovia vaikka mihin – joksikin aikaa Roomaankin ja sieltäpä sieltä on Rooma-rakkauteni kotoisin, mutsini tarinoista – ja kun tarpeeksi nimeä ehti piireissä niittää, sai melkein tehdä juttua juuri siitä mistä halusi. Ja mummihan halusi. Medisiina, jonka parissa oma äitini mummia aikanaan seurasi, oli lähellä sydäntä, mutta niin oli kulttuuri ja musiikkikin. En itse asiassa ollut edes tajunnut (vaikka hämärästi muistan mutsin joskus siitä kertoneenkin), miten syvällä Suomen kulttuurielämässä mummikin kahlasi.
Jos tuohon yhdistää isäni äidin tanssi/naisvoimistelu-uran ja kulttuurikontaktit ja muun, ei liene ihme, että se niin vahvasti on pulpahtanut pintaan siskossani. Systerin elämä muistuttaa jollain tapaa isoäitieni elämää, kiinnostuksiltaan kummankin elämää, eräänlaisella levottomuudellaan (ja honey, tämä ei ole nyt negatiivinen tässä kohti!) mummini elämää. Kun taas minun elämäni ehkä enemmän kuitenkin hurjan perhekeskeisen isänäitini elämää. Elämäni tietty boheemius on perua mummilta (mutsin kautta tietty), kirjoittaminen ja kielelliset taipumukset tulevat sen sijaan neljältä+kahdelta suunnalta täysillä! Meidän suvussa kaikki kirjoittaa. Oikeesti!
Esineitä
Kyllä, tämäkin liittyy mummin elämäkertaan. Olen menossa äitini lapsuusvuosissa, tai kohta nuoruusvuosissa. Se on tuonut lukemiseen tietenkin yhden oman mausteensa lisää, sillä vaikka siitä jo muuten tiedänkin kaikenlaista, on vastaan tullut paljon sellaista, mitä en ole tiennyt. Tapauksia, yksityiskohtia – ja ihan jo se on uutta, että äitini on ollut samanlainen villi vilperi kuin meidänkin tytöt, kuin meidän tytöistä tuo villimpi tosikoinen. En yksinkertaisesti ollut koskaan poiminut tätä viestiä mutsini kertomasta, en edes siitä kuinka muut äidit eivät suostuneet hoitamaan mutsiani parivuotiaana, koska tämä viipotti pitkin mantuja eikä pysynyt hiekkalaatikolla.
Yksi kirjaa ihan älyttömästi elävöittävä ja minuun lähentävä tekijä on siis nuo esineet. Kun tunnistan mummin kuvausten perusteella erilaisia esineitä, ja huomaan että ai tuoltako se on kotoisin! tai hei, tuohan on meillä! tai hurjaa, sekin on niin vanha! tai ai onko mummi siis tehnyt sen itse! tai hei, tuo oli mun lapsuuden kodissa, missähän se on nyt? Materia kun ei ole vain materiaa enää sitten kun siihen liittyy tarina ja tunne.
Bizarre idioms and vocabulary
Ehkä paras complimentti aikoihin, kun kaveri kommentoi fb-statustani:


"Never mind the substance in your status updates but gheez, you’re like the best source of bizarre English idioms and vocabulary. Like evr. Seriously."


Lienen tässä kohti vähän friikki. Rakastan murre- ja slangisanoja ja sanontoja. Omalaatuisia sanoja ja rikasta kieltä. Rakastan Aleksis Kiven tekstien ihanaa kummallisuutta. Ja kun en löydä tunnetusta kielestä nyanssiltaan oikeaa sanaa, sanamuotoa tai sanontaa, keksin sellaisen itse. Taivutan sanan tai yhdistelen niitä ja pre- ja suffixeja mieleni mukaan. Sanotaan, kun osaa säännöt, voi niitä myös rikkoa, koska silloin riikkoo niitä oikein. Minä olen imenyt kieliopin äidinmaidossa – tai vastikkeesta, ihan sama. Niin tai näin, väännökseni ovat ainakin kieliopillisesti aina oikein, molemmilla kielillä.
Tämäkin on jotain, mikä kulkee suvussa. Mummini teksti elämäkerrassaan on nautinnollista luettavaa sen kielen rikkaudenkin vuoksi! Mutsini – ja nähdäkseni mumminikin? – on omalta osaltaan muokannnut suomenkieltä (ja monta muutakin asiaa, kulisseista toimittajan ominaisuudessa), tuoneet uudissanoja ihan normikieleen ihan pysyvästikin. Mm. tämä nyt täysin tavallinen sana pehmolelu on jotain, mitä äitini käytti ensimmäisenä kirjoittaessaan 70-luvulla jotain lapsiin liittyvää (mitä mutsi teki silloin ja vielä 80-luvulla paljonkin, ja allekirjoittaneenkin voi löytää erinäisten vauva/lapsikirjojen kuvituksesta ja joistain lehtikuvistakin) – tai näin ainakin sanotaan.
Kissanhäntä
Heh, nuo viimeisimmät ajatukset kuulostaa vähän kissanhännän nostamiselta. Eihän sitä kukaan nosta, jos ei kissa itse, mutta ei se nyt ollut tässä edes tarkoitukseni. Mummin elämäkerta (ja tuo samaan saumaan hauskasti sattunut fb-kommentti) vaan oikeasti inspiroi ja ihastuttaa – ja on niin hauska huomata itsessään samoja piirteitä kuin mummissa oli. Vähän etäiseksi jäänyt mummi on herännyt ihan toisella tavalla mielessäni henkiin ihmisenä, ja väkisinkin toivoo, että mummi vielä eläisi. Olisi ollut ihana tuntea hänet paremmin, niinkuin tunnen toisen vielä elossa olevan isoäitini. Ja nyt olisi takuulla paljon keskusteltavaa!